”Lost and found” – tutkimuksessa tapahtuu

Aloittelevalle väitöskirjan tekijälle välitettiin tavallisesti perintönä kulkeva elämänohje: ”tutkimukselle keskeiset lähteet löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimuksesi on julkaistu”. Moni otti tämän sellaisena pelotteluna, jota esiintyy kai kaikissa ammateissa. Myöhemmin ohjeen vastaanottanut ymmärsi siihen sisältyvän viisauden. Ohje on neuvo ja lohdutus. Ensiksikin: tutkimusta ei voi muuttaa aineiston keräämiseksi. Keräämisellä kun ei ole loppua, uutta ilmestyy koko ajan ja ainahan hakuhaarukkaa voi laajentaa. Jossain vaiheessa on ryhdyttävä tekemään omaa tutkimusta. Vanhaan hyvään aikaan nuori tutkija saattoi käyttää puoli vuosikymmentä aineiston kokoamiseen ja sen piirissä askaroimiseen, toisin sanoen ”tieteelliseen nyhjäämiseen”. Aikanaan piilukirves putosi, eikä uusia määräyksiä laitostehtäviin enää annettu, ennen kuin konkreettista näyttöä oli esitettävissä tutkimuksesta. Vanhoissa oppiaineissani, esineoikeudessa ja prosessioikeudessa, monille nuorille kävi näin. Nykyaika ei tätä salli, tuloksia eli julkaisukelpoista tekstiä on synnyttävä vuoden parin kuluttua ja saman tahdin on jatkuttava. Vaikka nykyisen OTT-tutkinnon ja etenkin tutkimushankkeisiin kytketyn OTT-tutkinnon pakkotahtisuus saa aikaan suorituspaineita, tässä suhteessa se on hyväksi.

Toiseksi: viisaus oli lohduttelua, teet aineiston hakemisen miten huolella tahansa, kaikkea ennen kirjoitettua et ollut löytänyt. Ennemmin tai myöhemmin jotain ”pyytämättä putkahtaa”, useimmiten sellaista, joka olisi säästänyt sinua harhapoluilta ja turhalta työltä. Joskus taas löytynyt aineisto pudottaa pohjaa omalta tutkimukselta, vie siltä uutuusarvoa ja vaatii jonkinlaista selittelyä. Epäilykset plagioimisestakin ovat tällaisissa tilanteissa lähellä, vaikka sellaisesta ei missään nimessä ollut kysymys. Tosihuonosti harvemmin kävi. Lainopillisessa tutkimuksessa (jota oikeustiede oli aina 2000-luvun alkuun saakka) vaara jostain huomaamatta jääneestä oli pieni. Kotimainen aineisto oli helppo jäljittää eikä ulkomailla kukaan erehtynyt tutkimaan Suomen oikeutta. Metodisia innovaatioita ja uusia lähestymistapoja ulkomainen tutkimus toki tarjosi, mutta niitä ei erityisemmin arvostettu. Nuorta tutkijaa kehotettiin siivoamaan nämä osuudet pois käsikirjoituksesta, koska ”esitarkastajat eivät niistä tykkäisi”. Aineiston aukkoja aiheuttivat vain hämäräperäiset laitossarjat. Oli jokseenkin mahdotonta selvittää, mitä niissä ilmestyi, välillä tuntui, etteivät laitokset tienneet sitä itsekään. Ja jos löysit joltain julkaisujen listalta (jos sellainen ylipäätään laadittiin) kiinnostavasti otsikoidun julkaisun, sen saaminen edes luettavaksi oli vielä vaikeampaa: laitokset varjelivat julkaisujaan kuin valtionsalaisuuksia. Uusi aika on tuonut riesaksi vielä sähköiset omajulkaisut, mutta sähköinen tiedonhaku onneksi ne enimmäkseen paikantaa ja ne ovat vapaasti tulostettavissa.

Väitetään, että kaikille ennen pitkää käy näin. Minulle niin kävi alkuvuodesta, minkä tässä tunnustan. Julkaisin kaksi vuotta aikaisemmin (kahden vuoden sääntö on siis totta eikä tarua) kirjan erityistuomioistuimista, tarkkaan ottaen siitä, miten niiden asiantuntijajäsenet vaikuttavat asian käsittelyyn ja päätöksentekoon. Kirjoittamisessa tuskailin moneen kertaan, miksi minkäänlaista kokonaiskatsausta erityistuomioistuimista ei ole. Tällaisten tuomioistuinten historia, toimenkuva ja järjestelmän kehitys eivät tuntuneet ketään kiinnostaneen. No, kirja aikanaan valmistui ja ilmestyi. Sitten nemesis yllätti. Entisen yksityisoikeuden laitoksen kirjastohuoneessa on oma hylly, aiheena ”prosessioikeus”. Hyllyssä silmiini oli varmaan kymmeniä kertoja sattunut tummanruskea A4-kokoinen pahvikantinen tutkimusjulkaisu. Julkaisu oli ahdettu hyllyn vihonviimeiseen nurkkaan, ja se oli niin nuhrautunut, etteivät selkämyksen nimet enää näkyneet. Jostain syystä – minun ehkä kävi kirjaa ja kirjoittajaa sääliksi – avasin kirjan tai oikeammin offset-monisteen, vaikka etsin tiettyä 1990-luvun väitöskirjaa (jota hyllyllä ei ollut). Tunnistamaton julkaisu olikin Arto Kososen ”Erityistuomioistuimet Suomessa”, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Se oli julkaistu kauan sitten lopetetussa oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (joka sekin on lopetettu ja muuttunut KRIMO-nimiseksi valtiotieteellisen tiedekunnan yksiköksi) julkaisusarjassa. Kirja ei ollut edes vanha, se oli ilmestynyt sarjassa vuonna 1980, jolloin aloitin tutkijaurani.

No, se siitä. Kirjan löytäminen olisi säästänyt työtä, mutta kirjoissa on aika vähän päällekkäisyyttä. Sattumalta ja onnen kauppaa kirjat, oma kirjani ja Kososen kirja, täydentävät toisiaan niin hyvin, että ne voisivat olla samasta koordinoidusta tutkimushankkeesta. Toinen kirja käsittelee erityistuomioistuinten perustamista, tehtävää ja organisaatiota, toinen taas niiden oikeudenkäyntejä ja kansalaisten pääsyä oikeuksiinsa. Sen sijaan kiinnostavaa on, miksi kohtalaisen uusi kirja pääsee totaalisesti hukkumaan ja unohtumaankin. On selvää, että Kososen kirja ei ole tavoittanut lakimieslukijoita; siihen ei ole muussa aineistossa viittauksia. Tämä on kylläkin ollut OPTULAn (ja myöhemmän KRIMOn) julkaisujen tavallinen kohtalo, joten sitä ei pidä ihmetellä. Ja kun kirjat eivät ole kiinnostaneet, niitä ei varsinkaan ennen hankittu oikeustieteellisiin kirjastoihin. (Arvoitus on, miksi yksi kappale kirjaa on päätynyt harvan ulkopuolisen tietämään laitoskirjastoon. Todennäköinen selitys on, että joku optulalainen on kuulunut laitoksen henkilökuntaan ja jättänyt kirjan kirjastoon. Tosin laitoskirjaston kirjassa on tiedekuntakirjaston leimaus, mikä tekee kirjan tiet entistä mystisemmiksi.) Kirja tuntuu kylläkin hukkuneen myös OPTULAlta itseltään, koska kirjaa ei mainita sen julkaisemien kirjojen luettelossa.

Lähteiden katoaminen on vahingoksi oikeustieteelle. Tutkimuksen tuoma kontribuutio menetetään, sillä tutkimus joudutaan aloittamaan taas tyhjästä. Aikaisemman tutkimuksen tuoma synergiahyöty menetetään, eikä myöhempi tutkimus luultavasti pääse niihin tuloksiin, jotka se olisi saavuttanut, kun aikaisempi tietopohja olisi käytössä. Myös tutkijaa on syytä sääliä. Monen vuoden uurastus menee hukkaan, kun kukaan ei lue tutkimusta. Hieman syytä on kyllä tutkijassakin. Etenkin laitossarjojen surkea levikki on yleisesti tiedossa. Tapaus osoittaa, että hyväkin tutkimus todella putoaa mustaan aukkoon, kun kaikki pettää. Kyllästynyt tutkija torjuu tällaisen kritiikin: julkaisijan asiana on huolehtia, että tutkimusta levitetään ja että se vähintään pysyy julkaisijan omissa luetteloissa. Tätä ei voi kiistää. Mutta kiistää ei voi sitäkään, että laitokset ja monet pienkustantajat eivät näe minkäänlaista vaivaa julkistamisessa ja levityksessä. Tutkijan on siis syytä niellä ylpeytensä ja ottaa tehtävät huolekseen. Jos hän ei sitä tee, sitä ei tee kukaan muukaan. Tutkija kuitenkin kantaa siitä haitalliset seuraamukset. Totta on, että tässä vaiheessa laitosten ja vastaavien kannattaisi huolehtia tutkimusten ja tutkimusaineistojen digitalisoimisesta ennen kuin loputkin fyysiset kappaleet katoavat. Tässä viimeiset hetket ovat menossa. Etenkin 1970- ja 1980 -luvun monistetyyppiset julkaisut eivät kestä aikaa; ne hajoavat itsestään haalistuneiksi irtolehdiksi.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia:
”Harmaan” aineiston kauhistus. Ilmestynyt 8.5.2023.

Kirjallisuutta:
Kosonen, Arto : Erikoistuomioistuimet Suomessa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Julkaisu 37. Helsinki 1980.

Koulu, Risto : Integroitu asiantuntemus lainkäytössä – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa. Helsinki 2024. Sähköinen julkaisu. Ladattavissa helda/open books.