Uutiset

Helsingin Sanomat 17.4.2021: ”Kulujen pelko voi haitata oikeuden hakemista tuomioistuimesta”

Helsingin Sanomien vieraskynä -artikkelissa Suomen lakimiesliitto (Tuula Linna) ja Suomen tuomariliitto (Antti Tapanila) tarttuvat ajankohtaiseen keskusteluun. Aiheenvalinta ei sinänsä yllätä: oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet viimeisen vuoden esillä niin oikeustieteellisessä tutkimuksessa kuin kansalaiskeskustelussakin. Uutta on lähinnä se, että artikkelissa kysymys ei enää ole yksittäisten tutkijoiden ja muiden asianharrastajien mielipiteistä, vaan se edustaa laajempaa näkemystä. Selvää nimittäin on, että todellisiin uudistuksiin tarvitaan oikeuspoliittinen konsensus, sillä ongelma ei oikeastaan ole se, maksaako hävinnyt asianosainen voittajane oikeudenkäyntikulut. Suomessa maksajaksi joutuu eräin poikkeuksin hävinnyt asianosainen, toisin sanoen voimassa on hävinnyt maksaa -sääntö. Siihen keskittyminen hämärtää mittasuhteet. Kuka on oikeudenkäynnin maksumies, on vain osa laajaa kokonaisuutta, miten oikeuksiin pääseminen – mukaan luettuna oikeudenkäynnit – rahoitetaan. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on tässä pieni joskin merkittävä erillisteema. Tämä käy ilmi jo siitä, että oikeudenkäyntien kustantaminen on suurin piirtein yhtä polttava ongelma sielläkin, missä hävinnyt maksaa -sääntöä joko ei ole tai korvausvastuu on nimellinen.

Puheenvuori on aikamoinen askel eteenpäin, sillä siinä tunnustetaan, että myös oikeudenkäynnin rakenteita on muutettava. Näin yleistä kustannustasoa saadaan alemmaksi, eikä rahoittaminen, korvausvastuusta puhumattakaan, ole enää elämän ja kuoleman kysymys asianosaisille. Ankara kuluvastuu kun samalla pakottaa asianosaiset taistelemaan loppuun saakka, mikä taas lisää sitä kustannustaakkaa, jonka joku joutuu lopulta kantamaan. Yksi ja samalla järeä keino on siirtyminen niin sanottuun kevennettyyn menettelyyn, jossa asianosaiset ajaisivat itse asiaansa. Tätä artikkelissa ehdotetaankin. Muitakin rakenteellisia keinoja on. Totta on, että hävinneen asianosaisen korvausvastuuta sitäkin tulisi lieventää; vuoden 1993 uudistus meni tässä liian pitkälle.

Vaikkakaan sitä ei artikkelissa nosteta esille, valoa näkyy myös toisessa suunnassa. Suomessa keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseen ovat harvinaisen kehittymättömät. Oikeudenkäynnit ovat asianosaisten oman rahoituksen varassa, sillä julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus ovat jääneet täydentäviksi rahoitusmuodoiksi. Vähitellen kansainväliset innovaatiot tällä alalla alkavat saapua Suomeen. Ensimmäinen tulokas on riitasijoittamisen apokryfisen nimen saanut rahoitusmuoto, joka on yksi sivullisrahoituksen muunnelma. Tosin tavallinen asianosainen ei pääse tämän rahoitusmuodon eduista nauttimaan. Sen synty kuitenkin osoittaa, että myös tämä lähestymistapa sisältää potentiaalia.  Parhaaseen tulokseen päästään, kun kuluvastuun uudelleenarviointi, rakenteiden keventäminen ja uudet rahoitusmuodot onnistutaan yhdistämään.

Oikeuksiin pääsyn rahoittamisen teoriaa on tarkasteltu Risto Koulun teoksessa: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen, COMI 2020 

Pienen oikeuskulttuurin haittoihin kuuluu, että oikeustieteen tutkija saa vähän palautetta tutkimuksistaan, vaikka hän kuinka toivottaisi sen tervetulleeksi ja suorastaan sitä kaipaisi. Väite eräänlaisesta ”palautenälästä” tai oikeammin ”palautevajeesta” voi hämmästyttää. Käyhän ensiksikin oikeustiede monissa yliopistoissa, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto, muutaman vuoden välein läpi tieteenaloittaisen arvioinnin, josta vastaa asiantuntijapaneli. Arvioitavana on tällöin kaikki oikeustieteellinen tutkimus määrätyiltä vuosilta, yleensä viideltä. Paneeli laatii työstään julkisen, tavallisesti usean kymmenen sivun mittaisen raportin, joka tosin leviää huonosti mutta joka kuuluu asianharrastajien käsissä. Toiseksi oikeustieteellistä julkaisuista ilmestyy aikakauslehdissä ja joskus muissakin lehdissä kirja-arvosteluja, jollaisiksi tässä luetaan myös vastaväittäjän lausunnot. Nekin ovat asiallisesti kirja-arvosteluja. Kolmanneksi tutkijauralle lähteneet tulevat kirjoineen useaan otteeseen arvioiduiksi lukuisissa asiantuntijalausunnoissa, jotka tarvitaan akateemisiin tehtävän täyttöön. Nämä lausunnot ovat korostetun henkilökohtaisia, etenkin ennen myös kirja- ja jopa artikkelikohtaisia.

Lähemmässä tarkastelussa ristiriita katoaa. Tieteenala-arvioinnit ovat kerta kerralta aina vain institutionaalistuneet. Niistä ja varsinkin viimeisestä arvioinnista on mahdotonta erottaa kannanottoja edes siihen tutkimukseen, jota tehdään eri oppiaineissa tai tutkimusyksiköissä, tutkimussuuntauksista ja yksittäisistä tutkijoista puhumattakaan. Aikanaan paneelien arvioinnit olivat paljon yksilöllisempiä ja konkreettisempia. Sisäpiiriläinen osasi arvioinnin luettuaan välittömästi sanoa, kenestä tutkijasta milloinkin puhuttiin, vaikkei ketään tavallisesti nimeltä mainittukaan. Tulkintavaikeuksia aiheutti kylläkin ensimmäisten paneelien ”ylihuomaavainen” kielenkäyttö. Vain hyvää kehuttiin, huonosta taas ei sanottu mitään. Näin kielenkäytön sääntöjä tuntematon tai sellaiseksi tekeytyvä lukija tulkitsi vaikenemisen piileväksi tunnustukseksi: se, mitä ei erikseen moitittu, oli hyvää tutkimusta ja tutkimuksen rakenteet siltä osin kunnossa.

Myös oikeustieteellisissä aikakauslehdissä ilmestyvien kirja-arvostelujen merkitys palautteena on vähäinen. Kirja-arvostelut ovat yllättävän harvinaisia ja yhä harvinaisempia tulevaisuudessa: useimmat tutkijat eivät eläessään näe heidän kirjoistaan julkaistuja kirja-arvosteluja, ellei sellaisena pidetä pakollista vastaväittäjän lausuntoa. Tämä johtuu jo julkaisumääristä. Oikeustieteellinen julkaisuaktiivisuus on paljon korkeampi kuin muutama vuosikymmen sitten. Kirjoja ilmestyy yksinkertaisesti niin paljon, ettei kukaan ehdi niitä arvostelemaan. Vaikka joku ehtisikin, lehdet täyttyisivät pelkästään niistä. Ilmestyneistä arvosteluistakin valtaosa on kirjaesittelyjä, kuivakkaita sisältökuvauksia tai lennokasta tarinaniskentää. Viimeisissä, niin sanotuissa gonzo-arvosteluissa kirja on arvostelijalla vain aasinsilta, jonka kautta hän pääsee tuulettamaan ajatuksiaan. Tällaiset arvostelut ovat viihteellistä luettavaa mutta pedagogisesti hyödyttömiä, tutkija ei saa niistä odottamaansa arvioivaa palautetta.

Eniten tutkija oppii vihamielisistä arvosteluista, joissa arvostelija etsimällä etsii virheitä ja muuta moitittavaa. Totta on, että tutkijan on hillittävä harminsa ja haettava arvostelusta maaliin osuva kritiikki, mikä ei ole niinkään helppoa. Logiikan alkeissääntöhän kuuluu, että väitteen esittäjän motiivit eivät todista mitään siitä, onko väite tosi vai epätosi. Ohimennen sanottakoon, että kokenut tutkija pitää tällaista yliampuvaa arvostelua luojan lahjana, koska hän saa, kiitos vastineoikeutensa, aikaan tiede- ja oikeuspoliittisen keskustelun. Keskustelu taas kiinnittää kirjaan paljon huomiota ja saa kaikki siihen perehtymään, jotta he näkisivät, kuka, kirjoittaja vai arvostelija, on kiistelyssä oikeassa.  Näin muutoin unohduksiin tuomittu tutkimustulos nousee keskiöön ja tulee vähintäänkin tiedeyhteisön tietoon.

Asiantuntijalausuntojen antama palaute taas on nuorten herkkua, vaikkakaan sitä ei aina herkuksi koeta. Nuori tutkija tulee arvioiduksi hakiessaan dosentin arvoa taikka yliopistonlehtorin tai professorin tehtävää. Viimeisen portaan saavutettuaan hän kuitenkin putoaa tämän virallispalautteen saajien joukosta. Asiantuntijalausunnot ovat parhaimmillaan ensiluokkaista palautetta. Ovathan lausuntojen kirjoittajat periaatteessa alansa huippuja, ja heillä on aikaa arviointiin – ainakin teoriassa. Lausunto on myös kokonaisarvio, joten tutkija näkee ulkopuolisen mielipiteen siitä, miten hänen taitonsa ja profiilinsa on vuosien varrella kehittynyt. Aivan näin auvoinen lausuntojen todellisuus ei tietenkään ole. Lausunnotkin ovat ihmisten kirjoittamia, ja toisinaan sellaisen antajan oma näkemys siitä, millaista hyvä oikeustiede on ja millaista sen tulee olla, heijastuu auttamatta arviointeihin. Julkisuudessa on väitetty, että monialatutkimusta tekevät tutkija tulevat kohdelluiksi suhteettoman ankarasti, tällainen tutkimus vaarantaa uralla etenemisen. Lisäksi joitakin lausunnonantajia on epäilty aiheesta tai aiheetta siitä, että he ottavat huomioon liiaksi hakijan sopivuuden ja lausunnon tilaajayksikön tarpeiden kaltaisia näkökohtia. Joku hakija voi tulla epäoikeudenmukaisesti suosituksi, toinen taas syrjityksi.

Uusin palautekanava on sosiaalinen media, jonka merkitys on kasvamassa. Tällainen palaute on nopeaa, se on myös suorasanaista ja jopa jyrkkää, koska palautteen antajan ei tarvitse samassa määrin varoa sanojaan, some-palautetta tulee myös niin monelta taholta, että se kompensoi mahdolliset äärimielipiteet. Some-palautteella on monta kanavaa. Some-palautetta julkaistaan usein blogeissa ja vastaavilla sivustoilla: legendaarinen oli professori emeritus Jyrki Virolaisen prosessioikeus-blogi, jossa ilmestyi usein varsin suopeita tai ainakin kannustavia arviointeja yksittäisistä tutkimuksista. (Tosin blogi tunnettiin siitä, että tuomioistuimet ja etenkin korkein oikeus saivat siinä blogistilta ja monilta kommentoijiltakin aikamoista möykytystä.).

Oikeustieteen tutkija saa myös paljon henkilökohtaista some-palautetta, kun kirjan lukeneet kommentoivat teksti-, sähkö- ja muilla viesteillä lukemaansa hänelle. Ohessa on otos siitä palautteesta, jonka sain vuoden 2020 syksyllä ilmestyneestä kirjastani ”Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen”. Palautteesta on poistettu ne tiedot, jotka saattaisivat paljastaa palautteen antajan henkilön, mutta viestien perussävy on säilytetty niin pitkälle kuin mahdollista.

’– – – asia liittyy niin suoraan meidän tehtäväkenttäämme, että aion pitkästä aikaa lukea ammattikirjallisuutta – – – ’

’ – – – väri on pirtsakka ja fontti juuri sopivankokoista – ja esipuhe oli mielenkiintoa herättävä – – – ’

’ – – – kirja on upea ja aiheesta, joka on taatusti relevantti oikeutta hakeville – – -’

’ – – – ei soisi aiheen kiinnostavuuden säilyvän, vaan rahoitusongelmat ratkottavan. Sitä toivovat tietenkin kaikki. Eikä siltikään tahtoa asian korjaamiseen näytä piisaavan. Vähävaraisten kuluttajien ohella niin moni myös yrittäjä ja ammatinharjoittaja jää tässä maassa pääsemättä oikeuksiinsa – – -’

’ – – – asiallista tekstiä! ja aihe tärkeä. Pitää lukea. Tuli vaan mieleen, että kun oikeudnekäyntikulut ovat niin tolkuttoman suuria, sitä varmasti käytetään hyödyksi juuri näissä tavallisen ihmisen ongelmatilanteissa – – -’

’ – – – posti toi tänään yllätyksenä ja odottamatta pöydälleni mielenkiintoisen tutkimuksen kirjan muodossa – – -’

Tällaisestakin palautteesta kirjoittaja saa, sen näennäisestä hajanaisuudesta ja pyöreydestä huolimatta,  opetuksia vastaista tutkimustaan ajatellen. Some-palaute viittaa esimerkiksi siihen, että kirjan keskeisiä teesejä ei torjuta mutta ei myöskään suoralta kädeltä hyväksytä. Kirjassa nimittäin väitettiin, että oikeudenkäynti on keskivertoasianosaiselle todella raskas taakka myös taloudellisesti. Siitä on syyttäminen lainsäätäjää, jonka tuotos oikeudenkäynnin arkkitehtuuri on. Nykyinen riita-asian arkkitehtuuri nimittäin vaati korkeatasoista asiantuntemusta ja paljon asiantuntijan työtunteja, joista maksetaan. Asiantuntijatyö (tässä lakimiesapu) taas on, kaiken asiantuntijatyön tapaan, tapaan kallista. Oikeudenkäyntiin, viime kädessä asiantuntija-avun maksamiseen, on vaikea saada Suomessa ulkopuolista rahoitusta, koska rahoitusmuodot ovat niin kehittymättömiä. Laki kun lähtee edelleen siitä, että asianosainen saa rahoituksen asianajamiseensa joko tuloistaan tai varallisuudestaan. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus, joihin tässä yhteydessä mieluusti vedotaan, vain täydentävät asianosaisen omarahoitusta. Tästä kaikesta seuraa, että oikeudenkäynnin kalleuden – ja samalla oikeudenkäyntikynnyksen nousun – ongelmaa ei ratkaista lakiteknisillä vippaskonsteilla, esimerkiksi OK 21 luvun kuluvastuun pikkutarkennuksilla. Tällaiset ehdotukset ovat epärealistisia, populistisia tai asiaatuntemattomia, usein kaikkia yhtä aikaa. Toki suuren yleisön ja valtiontalouden näkökulmasta pitäisi keksiä joku keino, jolla oikeudenkäynnin ammattilaiset eli asianajajat (laajassa merkityksessä) saataisiin tekemään työnsä joko ilmaiseksi tai ainakin nimellisellä hinnalla. Totta on, että kohtuutonta ylilaskutusta esiintyy, mutta se on, näin on syytä uskoa, paljon harvinaisempaa, mitä uskotaan.

Ratkaisuun tarvitaan joko muutos arkkitehtuuriin (asiantuntijatyötä ei tarvita yhtä paljon) tai uusia rahoitusmuotoja (rahaa saadaan ulkopuolelta).  Vaikka kirjan teesejä ei voi väittää mitenkään uusiksi tai innovatiivisiksi, näyttää siltä, että tunnettujenkaan asioiden sanominen suoraan ei miellytä. Perinteiset huomautukset, joiden mukaan kustannusten suuruus johtuu kohtuuttomista asianajajapalkkioista, sen sijaan saisivat varmasti vastakaikua – ainakin asianajajaprofession ulkopuolella. Asianajajien ammattikunnan viestintää kun ei tässä suhteessa voi pitää järin onnistuneena.

Risto Koulu

Keskustelu keinoista, joiden avulla oikeudenkäynnin kustannuksista ja samalla oikeudenkäynnin kynnyksestä, on jatkunut Helsingin Sanomien Mielipide -palstalla.

Kauppaoikeuden dosentti Klaus Viitanen, 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto”

Suomen Asianajajaliitto, 14.2.2021: ”Oikeudenkäynnit ovat kalliita ja raskaita myös asianajajille”

Risto Koulun mielipidekirjoitusta ”Oikeudenkäynnin kustannuskriisi ei ratkea yhdellä vippaskonstilla” ei julkaistu. Kirjoitus oli tarkoitettu osaksi jatkoksi aikaisemmalle, 7.2. 2021 ilmestyneelle kirjoitukselle, osaksi taas vastaukseksi Klaus Viitasen kirjoitukseen.

Tämä kirjoitus (tarjottu toimitukselle 13.2.2021) on oheisena:

OIKEUDENKÄYNNIN KUSTANNUSKRIISI EI RATKEA YHDELLÄ VIPPASKONSTILLA

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta jatkuu (mielipide 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto”). Vaarana on, että keskustelu urautuu, mikä on ollut suomalaisen kustannuskeskustelun pysyvä rasite. Mielipiteessä tehokkaaksi keinoksi suositellaan asiakohtaista kulukorvauskattoa. Katon ylittäviä kustannuksia hävinnyt asianosainen ei joutuisi korvaamaan. Ehdotus on mitä kannatettavin.  Samalla on kuitenkin pakko huomauttaa, että se olisi vain osaratkaisu. Asianosaisellahan on usein ongelmia saada edes omat kustannuksensa maksetuksi. Osaratkaisu omiin kustannuksiin kylläkin olisi se omatoimisen asianajamisen edistäminen, mitä on pitkään ehdoteltu. Totta on, että kattosääntö auttaa erityisesti toiseen kustannusongelman osaan eli kustannusten ennakoimattomuuteen: nykyisin asianosainen ei tiedä, mitä hän lopulta joutuu maksamaan. On syytä epäillä, että tämä ennakoimattomuus vie halukkuutta oikeudenkäynteihin vielä enemmän, mitä kustannusten suuruus sinänsä tekee. Jos kustannusten määrä tiedetään, niihin voidaan varautua. Mutta varaudupas kustannuksiin, joiden suuruusluokkaakaan et tiedä.

Oma kantani on, että mikään yksittäinen vippaskonsti ei auta. Tarvitaan sekä rakenteellisia uudistuksia että valikoima keinoja, joilla oikeudenkäyntien kustannuksia alennetaan tai vähintäänkin hillitään. Näitä keinoja ovat ehdotettu kattosääntö, taksoitetut asianajopalvelut, kustannusarviot valmistelussa, tuomioistuimen kontrollimahdollisuuksien parantaminen, yksinkertaistetun oikeudenkäynnin käyttöönotto ja niin edelleen. Jos todellisiin tai kestäviin tuloksiin halutaan päästä, kustannusten kauhistelu ja ”helppojen” vastausten kaupittelu on lopetettava. Niiden tilalle tarvitaan laajapohjainen lainvalmisteluhanke, jossa analysoidaan syitä nousseisiin kustannuksiin ja suunnitellaan järjestelyjä, joilla oikeudenkäynnin aivan liian korkeaa kynnystä saadaan lasketuksi. Tyhjästä tätä hanketta ei suinkaan tarvitse aloittaa. Kustannusten määristä ja koostumuksesta on paljon empiiristä tietoa, viimeksi siitä julkaistiin selvitys vuoden 2020 syksyllä. Luulisi, että valmiiden tutkimustulosten ja empiirisen tiedon perusteella saataisiin nopeasti kootuksi toimiva keinopaketti. Sen jälkeen voitaisiin pohtia, mitä oikeudenkäynnit saavat oikeusvaltiossa maksaa ja kuka ne lopulta maksaa. Samalla olisi syytä miettiä, miten oikeudenkäyntejä tulisi rahoittaa, mikä on jäänyt Suomessa harvinaisen heikolle huomiolle. Velvollisuus oikeudenkäynnin kustannusten korvaamiseen, mikä kaatuu hävinneen asianosaisen niskaan, ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Se vain jakaa kustannuksia asianosaisten kesken. Kattosäännönkin kääntöpuoli on, että asianosainen ei voittaessaan välttämättä saa kustannuksiaan korvatuiksi. Hän voi, voitostaan huolimatta, jäädä oikeudenkäynnissä tappiolle, kun kaikki kustannukset on laskettu.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Keskustelu oikeudenkäyntien hinnasta avartuu. Sunnuntaina (7.2.2021) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla julkaistiin Risto Koulun laajahko kirjoitus ”Kuka on syyllinen oikeudenkäyntien kalleuteen?”.

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan löytyy tämän kirjoituksen alta.

Yleensä myös kirjoittaja saa mielipiteestään palautetta. Näin kävi myös tässä tapauksessa. Ensikommentit osoittavat, miten vaikea on luopua ”teoriasta”, jonka mukaan oikeudenkäyntien kalleus johtuu yksinomaan liikaa laskuttavista asianajajista. Teoria kieltämättä koukuttaa, koska se tarjoaa samalla helpon ja yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan. Huolet oikeudenkäynnin kustannuksista ja pilviin kohonneesta oikeudenkäynnin kynnyksestä kun katoavat agendalta, kunhan asianajajat vain saadaan jollain konstilla tekemään työnsä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.

Myöskään juristit eivät ole niin immuuneja teorian houkutukselle, mitä kuvittelisi.  Populismilla on sijansa myös oikeuspoliittisessa keskustelussa. Kohtuuton tuntilaskutus tai laskutus haamutunneista eivät nimittäin ole todellisia ongelmia. Niihin voidaan puuttua nykysinkin välinein tehokkaasti, ja varmaan valtaosassa puututaankin. Todellinen ongelma muodostuu työtunneista, jotka on todella tehty, jotka on hinnoiteltu kohtuullisiksi ja jotka ovat olleet oikeudenkäynnissä tarpeellisia. Kuka ne maksaa? Toki voidaan sanoa, että kustannukset saavat olla korkeatkin, kunhan asianosaisilla on käytössä monipuoliset rahoituskeinot. Ne Suomesta puuttuvat, eivätkä muutkaan pohjoismaat ole mitenkään edistyksellisiä esimerkkejä. Suomi sijoittuu kuitenkin tässä suhteessa kansainvälisessä vertailussa sarjaan ’patavanhoilliset’.

Risto Koulu

KUKA ON SYYPÄÄ OIKEUDENKÄYNTIEN KALLEUTEEN?

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta ottaa taas uusia kierroksia (mielipide 2.2.2021 : ”Tuomareille keinot puuttua oikeudenkäyntikuluihin”). Keskustelu on kuitenkin jälleen vääristynyttä. Se ei ehkä ihmetytä, koska helppoja vastauksia ei ole. Totta on, että oikeudenkäynnit ovat kalliita. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että valtaosa oikeudenkäyntien kustannuksista johtuu oikeudenkäynnin ammattilaisten eli asianajajien laskuista. Vähänkin monimutkaisemmissa asioissa laskut nousevat suuriksi. Syyllinen kustannusten karkaamiseen tuntuu löytyvän läheltä: syyllisiä ovat ahneet asianajajat, jotka laskuttavat liikaa tai olemattomista haamutunneista. Viime aikoina syyllisten penkille on myös otettu tuomarit, jotka eivät riittävän jämäkästi pidä kustannuksia kurissa. Pääsyyllinen on sen sijaan päässyt kuin koira veräjästä. Oikeudenkäynnin rakenne, hienommin oikeudenkäynnin arkkitehtuuri, on lainsäätäjän kynästä, vastoin yleistä käsitystä asianajajat eivät ole sitä omasta päästään keksineet.

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii paljon työtunteja ja, mikä pahinta, nimenomaan asiantuntijan työtunteja. Asiantuntijan työ taas on kallista, oli tekijä arkkitehti, lääkäri, asianajaja tai vaikka koristemaalari. Jos oikeudenkäynnin kustannuksia halutaan aidosti laskea, asiantuntijalta meneviä työtunteja on vähennettävä tai asiantuntijatyöstä on luovuttava. Halvimmalla toki päästään, kun asianosaiset ajavat itse asiaansa. Tällöin palkkiot jäävät kokonaan pois, ja kustannukset putoavat vähintään kahdella kolmasosalla. Nykymuotoisessa oikeudenkäynnissä omatoiminen asianajaminen on kuitenkin tuhon tie. Osuvan sanonnan mukaan maallikko niukin naukin ”pärjää” oikeudenkäynnissä, hän vain häviää asiansa. Oikeudenkäyntiä voidaan tietenkin yksinkertaistaa, jolloin omatoiminen asianajaminen helpottuu.

Ajatus ei ole uusi eikä mullistava. Sitä on kevennetyn oikeudenkäynnin nimellä ehdoteltu Suomessakin kohta kolme vuosikymmentä. Ehdotukset on torjuttu suoralta kädeltä eri verukkein, edes vakavaan pohdintaan sen potentiaalista ja toteuttamisesta ei ole päästy. Muitakin keinoja kustannusten hillitsemiseen on: niitä on tuotu tutkimuksessa, ja useimmista on kokemuksia muista maista. Keinot ovat kylläkin sinänsä osaratkaisuja, mutta yhdistettyinä niillä on kumuloituva vaikutus. Myöskään nämä keinot  eivät ole nousseet esiin. Julkisesta keskustelusta päätellen kukaan ei Suomessa ole niistä kuullutkaan.

Ulkopuolinen ei voi välttyä vaikutelmalta, että muutosta oikeudenkäynnin kustannuksiin halutaan mutta mitään ei oikeastaan haluta muuttaa. Yhtälö on mahdoton. Keskustelu asianajajien (väitetyistä) kohtuuttomista palkkioista on viihteellistä mutta ei rakentavaa. Asiaa ei mitenkään edistä se, että asioista perillä olevat tahot lähtevät mukaan populistiseen vastakkaisasetteluun. Oikeuspoliittiselta keskustelulta on vaadittava rehellisyyttä ja ikävien tosiseikkojen tunnustamista: tällä hetkellä pallo on oikeusministeriöllä, jonka tulisi käynnistää ainakin vakava selvityshanke. Siinä tulisi olla mukana kaikki intressitahot.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Helsingin Sanomat 1.2.2021: ”Riitasijoittajat saapuivat Suomeenkin”

Uutinen yllätti monet lukijat, tosin ei niinkään siksi, että itse asia olisi uusi. Päinvastoin niin sanottu oikeudenkäyntien sivullisrahoitus on hallinnut viime vuodet kansainvälistä keskustelua. Sekään ei ole ihme. Kun julkisessa oikeusavussa kaikkialla säästetään, oikeusturvavakuutus ei missään täytä siihen ladattuja toiveita eikä asianosaisilla ole rahaa sen enempää kuin ennenkään, vaikka oikeudenkäynnin kustannukset ovat monessa maassa nousseet, oikeudenkäynneille on saatava uusi rahoittajataho. Uusi rahoittaja löytyy kaikkein helpommin sivullisista, jolloin valtiontalous välttyy rasitukselta ja tuomioistuin vaivannäöltä. Oikea yllätys sen sijaan on, että yksi sivullisrahoituksen muoto, niin sanottu kaupallinen sivullisrahoitus, näin nopeasti ulottuu Suomeen. Tutkimuksessa on arveltu, että Suomi on aivan liian pieni markkina-alue erikoistuneelle rahoitusmuodolle. Samalla on myönnetty, että suomalainen asianosainen voi törmätä siihen ulkomaisissa oikeudenkäynneissään, jos vastapuoli sitä käyttää.

Sivullisrahoituksessa sivullinen, kaupallisessa rahoituksessa tavallisesti sijoitusrahasto, maksaa oikeudenkäynnin kustannukset asianosaisen puolesta. Jos rahoitus on riskirahoitusta, rahoittaja saa osuuden oikeudenkäynnillä voitetusta määrästä. Lisäksi rahoittaja tavallisesti pidättää itsellään myös oikeuden siihen korvaukseen oikeudenkäyntikuluista, jonka hävinnyt vastapuoli maksaa. Jos oikeudenkäynti hävitään, sijoitus on menetetty.  Sivullisrahoitus voi olla myös velaksiantotyyppistä, jossa rahoittaja saa voittonsa korkeasta korosta tai lisäbonuksesta, jos tai kun oikeudenkäynti päättyy voittoon. Sivullisrahoituksesta on toisin sanoen lukuisia muunnelmia, joista osa siirtää riskiä, osa taas ei.

Riitarahoitus (mitä sivullisrahoitus rahoittajan näkökulmasta on) on herrojen herkkua. Se edellyttää ensiksikin hyvää voittoennustetta ja toiseksi suuren intressin oikeudenkäyntiä. Jälkimmäiset ovat Suomessa kylläkin varsin harvinaisia, joten täysiverinen riskirahoitus jäänee todella harvinaiseksi. On helppo huomata, että suuren intressin oikeudenkäyntejä on vain institutionaalisilla tahoilla, käytännössä isoilla yrityksillä. Keskivertoinen asianosainen, kuluttaja-palkansaaja, tuskin tällaista rahoitusta osaa hakea, vielä vähemmän hän sitä saa. Joku voi pitää lopputulosta epäoikeudenmukaisena. Ne asianosaiset, joilla ei muutoinkaan olisi vaikeuksia saada oikeudenkäynnin kustannuksia maksetuiksi, saavat kaiken kukkuraksi käyttöönsä uuden rahoituskanavan, jolla se pystyy vieläpä ulkoistamaan häviöriskinsä rahoittajalle tai käytännössä tämän vakuutusyhtiölle.  Mutta näinhän se on, ”niille, joilla on, annetaan”, jos tämä aforismi jaksaa lohduttaa.

Oli niin tai näin, ilahduttavaa on, että oikeudenkäynnin rahoitusmuodot alkavat vähitellen myös pohjoismaissa monipuolistua. Pohjoismaathan ovat tähän saakka olleet tällä alueella melkoinen kehitysmaa. Oikeudenkäynnin kustantaminen tuottaa sellaisia vaikeuksia luonnollisille henkilöille ja pk-yrityksille, että on pienoinen ihme, että riita-asioita on Suomessa niinkin paljon kuin niitä on. Vain puoliksi leikillään onkin sanottu, että oikeudenkäynnnin aloittamista tai siihen osallistumista miettivälle kuluttaja-palkansaajalle pitäisi oikeastaan määrätä edunvalvoja – hän kun ei kykenee huolehtimaan raha-asioistaan! Toivottavaa on, että kaupallinen sivullisrahoitus ja etenkin riskin ottava rahoitus saisi jossain vaiheessa seurakseen myös sosiaalisen riskirahoituksen. Tosin sellaisesta ei pohjoismaissa vielä ole ensimmäistäkään merkkiä.

Kiinnostunut löytää lisätietoa:

Koulu, Risto: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020.

Kirja on ilmainen. Toimituspyynnöt osoitteeseen comi@comi.fi tai risto.koulu@helsinki.fi. Kirjan sähköinen laitos on ladattavissa täältä.

Risto Koulu