Uutiset

Insolvenssioikeus-perusteoksen sähköisen version pääjakso ”Yrityssaneeraus” on kokonaisuudessaan uudistettu. Kirja on tältä osin tavallaan päässyt viidenteen painokseensa, mitä on pidetty Suomen kaltaisessa maassa jonkinlaisena saavutuksena. Uudistusimpulssi tuli Euroopan unionista. Suomi nimittäin joutui, viimeisten joukossa ja koko etsikkoajan käytettyään, panemaan kansallisesti täytäntöön Euroopan unionin niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin (EU 2018/1023). Täytäntöönpaneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Direktiivi kun oli varsin hajanainen: siihen oli otettu määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Hallituksen esitys on poikkeuksellisen vaikealukuinen, sillä se edellyttää lukijalta esitietoja asiasta. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön.

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta (386/2022). Uudet säännökset tulivat voimaan 1. heinäkuuta 2022, joskin aikaisemmin vireille tulleisiin asioihin sovelletaan vanhoja säännöksiä. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena oli yrittäjä. Osasto IV sai epäsuoran täytäntöönpanon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Tällä korjailulla ei ollut suoraa yhteyttä direktiiviin, vaan kysymys oli pikemminkin tavanomaisesta säädöshuollosta. Sitä paitsi säädöshuolto jäi varsin pienimuotoiseksi.

Mitä tulee saneeraukseen, uudistus selkiinnytti menettelyvaihtoehtojen tavoitteita ja osaksi rakennettakin. Sen sijaan nähtäväksi jää, toteutuuko uudistuksen päätavoite, aikaisempi puuttuminen yrityksen ongelmaan. Vanhakin laki nimittäin sen mahdollisti ja itse asiassa siihen yllyttikin. Saneerauksiin kuitenkin tavallisesti hakeuduttiin tai yritettiin hakeutua vasta konkurssiuhan alla. Uudistuksessa ei sen sijaan puututtu suomalaisen saneerauksen toiseen heikkouteen, saneerattavien yritysten pieneen kokoon. Mitä pienempi yritys on, sitä vähemmän vaihtoehtoja sen saneeraukselle jää. Valtaosa eli lähes kaksi kolmasosaa saneeraushakemuksista tulee niin sanotuilta mikroyrityksiltä, joiden liikevaihto on alle 200 000 eroa vuodessa. Taloustieteessä vasta miljoonan euron liikevaihdon on katsottu tarjoavan kunnollisen saneerausennusteen.

Uudistuksen tuomista muutoksista merkittävin oli, että saneerausmenettelyyn tuli kaksi sisäistä menettelyvaihtoehtoa eli niin sanottua menettelyväylää, yhtäältä varhainen saneeraus, toisaalta perusmuotoinen saneeraus. Varhaisessa saneerauksessa ajatuksena on – kuten sen nimikin kertoo – mahdollistaa mahdollisimman aikainen puuttuminen yrityksen velkaongelmiin. Perusmuotoinen saneeraus taas on tarkoitettu ”normaalitapauksiin”, joissa ongelmat ovat vakavampia mutta (ainakin teoriassa) vielä korjattavissa. Varhaisen saneerauksen esikuvana ovat olleet monissa maissa käytetyt ennakolliset selvitysmenettelyt (early warning procedures). Suomalainen sovellus ei kuitenkaan ole samanlainen esimenettely, jolla kootaan informaatiota yrityksen tilasta tulevan päätöksenteon pohjaksi. Suomessa varhainen saneeraus eroaa perusmuotoisesta eli varsinaisesta saneerauksesta vain yksityiskohdissa. Velallisen asema on molemmissa menettelyissä jokseenkin sama, selvittäjältä odotetaan samanlaista roolia, menettelynkulut eivät juuri poikkea eivätkä tuomioistuimen tehtävätkään perustavasti vaihdu toisenlaisiksi. Varhainen saneeraus voi tuottaa samanlaisen vahvistetun saneerausohjelman, mikä on kansainvälisesti harvinaisuus tällaisissa selvitysmenettelyissä. Perusmuotoinen ja varhainen saneeraus ovat niin lähellä toisinaan, että on kyseenalaista, saisiko niitä ollenkaan kutsua vaihtoehdoiksi tai edes menettelyväyliksi. Varhaisessa saneerauksessa yhtyvät itse asiassa selvityksen ja saneerauksen elementit. Yksittäisessä asiassa menettelymuunnelmat on kuitenkin pakko erottaa. Saneerauksen hakijan on esimerkiksi hakemuksessaan ilmoitettava, kumpaa menettelyväylää hän hakee. Samoin tuomioistuimen on aloittamispäätöksessään todettava, kumman menettelyn se on aloittanut.

Missä määrin kahden väylän järjestelmä lisää saneerausmenettelyn tosiasiallista käyttöalaa, jää nähtäväksi. Luultavinta kuitenkin on, että merkittävää siirtymää varhaiseen saneeraukseen ei tulla näkemään. Ensiksikin varhainen saneeraus tarjoaa loppujen lopuksi vähän etuja. Tästä seuraa, että hakemukset painottunevat jatkossakin tutumpaan perusmuotoiseen saneerauksen. Se on edellytyksiltään ja menettelynkulultaan suurin piirtein sama kuin entinen menettely. Perusmuotoisen saneerauksen edellytykset nekään eivät juuri tiukentuneet. Toisaalta kaksiväyläisen saneerauksen järjestelmä on selvä rasite siihen turvautuville yrityksille. Järjestelmän hallinta eli eri vaihtoehtojen optimaalinen hyödyntäminen vaatii melkoista asiantuntemusta, jota ei välttämättä yrittäjistä tai heidän järjestöistään löydy. Monimutkaisuuteen on pääsyyllinen Euroopan unioni, joka on kasannut direktiiviinsä kaikki mahdolliset hyvät ideat ja ajatukset. Osan vastuusta kantaa kylläkin kansallinen lainvalmistelu, joka näyttää hukanneen metsän puilta: uudistuksen täytäntöönpanosta on vaikea löytää niin sanottua punaista lankaa. Tosin puolustuksekseen lainvalmistelu voi vedota siihen, että tällainen lanka oli jäänyt laittamatta Brysselistä saapuneeseen direktiivilähetykseen.

Jos tutkija pakotettaisiin pyssyllä uhkaamalla arvioimaan varhaisten hakemusten määriä, optimistinen tutkija arvelisi, että yksi hakemus kymmenestä tarkoittaisi varhaista saneerausta; pessimistinen taas sanoisi yhden käden sormien riittävän – ja parin sormen jäävän ylitsekin! Tämä onkin yksi ”eurooppalaistuvan” lainsäädännön varjoista: se pakottaa toisinaan jäsenvaltiot lainsäädäntöön, josta ei ole kummoista apua, joskus se on suorastaan haitaksi. Jotta kokonaiskuva ei jäisi negatiiviseksi, on myönnettävä, että toisinaan eurooppalaistuminen korjaa sellaisen kansallisen lainsäädännön harha-askeleen, jota kotimainen oikeuspolitiikka ei – jokseenkin yksimielisestä kritiikistä huolimatta – suostu myöntämään. Tähän sarjaan kuuluu kuluttaja-asiamiehelle myönnetty yksinoikeus ryhmäkanteen ajamiseen. Pian täytäntöönpanonsa saava edustajakannedirektiivi perustellusti laajentaa kannevallan ”oikeutettuihin yksiköihin”. Tosin nähtäväksi jää, löytyykö Suomen kaltaisesta maasta ensimmäistäkään tällaista yksikköä.

Toinen kysymys kuuluu, lisääntyykö saneeraukseen hakeutuvien yritysten määrä absoluuttisesti. Tämäkään ei näytä todennäköiseltä. Saneeraushakemusten määrät vakiintuivat 2000-luvun alussa vähän yli 400 hakemukseen vuodessa. Siitä asiamäärät ovat viime vuosina hieman laskeneet: esimerkiksi vuonna 2020 jäätiin jo alle 350 hakemuksen. Samoin vahvistettujen ohjelmien suhde tehtyihin hakemuksiin on vähitellen pienentynyt noin kolmannekseen, kun se aikaisemmin ja etenkin lain voimaantulon ensivuosina oli yli puolet. Entistä harvempi hakemus toisin sanoen tuottaa vahvistetun saneerausohjelman. Tosin saneerausohjelmaehdotuksia sinänsä hylätään harvoin, jos sellainen saadaan laadituksi. Sen sijaan saneeraushakemus tulee aikaisempaa useammin hylätyksi, saneerausmenettely keskeytetään tai velallinen asetetaan konkurssiin. Sen sijaan ja vastoin yleistä käsitystä saneeraushakemuksia ei paljoakaan käytetä väärin, toisin sanoen väistämättömän konkurssin lykkäämiseen. On laskettu, että enintään joka kymmenenteen hakemukseen voi liittyä tämä motiivi. Yleensä konkurssi kuitenkin näissäkin tapauksissa nopeasti seuraa, ja pääsääntöisesti konkurssin pesänselvitys paljastaa muitakin velallisen väärinkäytöksiä kuin objektiivisesti turhan saneeraushakemuksen. Monesti viivästynyt hakeutuminen seuraa siitä, että omistaja-yrittäjällä on liian optimistinen kuva yrityksensä tilasta ja saneerauksen mahdollisuudesta. Optimismihan on erottamaton osa yrittäjyyttä. Myös saneerausten ja konkurssi suhde näyttää vakiolta: vaikka vuosittaista vaihtelua esiintyy, saneeraushakemuksia on vähän yli kymmenesosa konkurssihakemusten määrästä. Asia erikseen on, että saneeraushakemuksia hylätään paljon enemmän kuin konkurssihakemuksia.

Tiivistelmä direktiivin tuomista uutuuksista ilmestyy EDILEXin Lakikirjaston asiantuntija-artikkelina ”Eurooppalaistunut yrityksen saneeraus”.

Risto Koulu

Conflict Management Instituten kotisivuilla on kahden vuosikymmenen aikana julkaistu satoja uutisia. Valtaosa on ollut ajankohtaisuutisia, jollaiset menettävät nopeasti kiinnostavuutensa. Yllättävän monissa uutisissa on kuitenkin käsitelty tutkimuksen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen ikuisuusaiheita, jotka kestävät aikaa. Pikemminkin samat ongelmat siirtyvät aina vain uusille tutkijapolville, vain vastaukset ongelmiin muuttuvat, nekin vain hitaasti ja asteittain.

Jälkimmäisen kategorian uutisista on valittu uudelleenjulkaistaviksi neljäkymmentä, jotka ovat säilyttäneet uutuusarvonsa ja toivottavasti myös kiinnostavuutensa. Uudelleenjulkaistut uutiset ovat ilmestyneet kotisivuilla vuosina 2017–2022. Valitut uutiset 2017–2022 -julkaisun sähköinen laitos on luettavissa tästä. Kirjamuotoisena julkaisu ilmestyy elokuussa 2022.

ALKUSANAT

Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän uutinen. Tämä vanha toimittajaviisaus pätee jos mahdollista vielä suuremmassa määrin blogipuheenvuoroihin ja sosiaalisen median uutisiin. Ne eivät kestä aikaa, eikä kukaan palaa tällaisiin kirjoituksiin, vaikka joku uutinen niin tekisikin. Valtaosa uutisista ansaitseekin tulla unohdetuksi ja mielellään hyvin nopeasti. Monet uutiset ovat persoonallisia tilityksiä tai ensikäden tunnepohjaisia reaktioita johonkin kuohuttavaan tapaukseen. Osa uutisista on sitä paitsi teknisluonteista tiedottamista ajankohtaisista tapahtumista ja on menettänyt sen jälkeen kiinnostavuutensa.

Kaikille some-kirjoituksille ei kuitenkaan näin käy. Monesti niissä käsitellään, kun puhutaan akateemisesta kirjoittelusta, periaatteellisia kysymyksiä ja joskus ikuisuusteemojakin. Pienessä maassa ansiokaskaan kirjoitus ei välttämättä, kuvitellun vähäisen lukijakunnan takia, kelpaa valtamedian uutisiksi. Näin kirjoittajalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin hiljaisuus tai some-kirjoittelu. Joskus tulevaisuuden sosiologikin kenties lukee säilyneitä blogi- ja somekirjoituksia pelkästään nähdäkseen, mitä aikanaan pidettiin tärkeänä. Joitakin kirjoituksia hän ehkä pitää onnistuneina ennustuksina, joillekin hän taas hymähtelee.

Yksi tapa säilyttää aikalaiskirjoittelua on koota muutaman vuoden välein aikaa kestäviksi arvioidut somekirjoitukset omaksi uutisekseen. Tosin valinnan kriteerit voivat nekin vuosikymmenen tai parin jälkeen olla ilonaihe lukijalle. Nykymittapuun mukaan tärkeä aihe voi olla muutaman vuoden kuriositeetti, ajankohtaiseksi pikku-uutiseksi luokiteltu kirjoitus taas periaatteellisesti merkittävä terävänä analyysinä tai kiinnostavana ajanhengen ilmentymänä.

Tähän sähköiseen julkaisuun on koottu Conflict Management Institute -tutkimusyksikön kotisivuilla julkaistuja uutisia vuosilta 2017–2022. Mukaan on päässyt noin kolmannes aikanaan julkaistuista teksteistä. Jos kirjoittaja on alkuperäisessä uutisessa mainittu, hänen nimensä on säilytetty. Mukaan on liitetty myös uutisten kuvitusta, joka pääsääntöisesti liittyy tavalla tai toisella – joskus jälkikäteen oudolla logiikalla – itse aiheeseen. Osa kuvista kylläkin on vuodenaikaan liittyviä luontokuvia eri maista. Lukijapalautteessa on kyselty muutamien kuvien alkuperää. Tästä syystä valokuviin ja muihinkin kuviin on lisätty selittävät kuvatekstit, jos kuvan alkuperä on pystytty selvittämään. Kuvatekstit on koottu erilliseksi liitteeksi: ne eivät siis ole itse kuvien yhteydessä. Näin ne eivät häiritse itse uutisista kiinnostunutta lukijaa. Vanhemmissa uutisissa kuvatekstit jäävät välillä hatariksi, koska vanhaa uutisaineistoa ei ole tallella. Tästä syystä myöskään kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Sisällöllisesti uutisiin ei ole kajottu, vaikka siihen on kieltämättä ollut kiusaus. Joidenkin kirjoitusten tyylilaji on ollut provosoiva keskustelun herättämiseksi, jotkut päätelmät kirjoituksissa ovat olleet kohtuuttoman suoraviivaisia, toisinaan joku toimija on saanut niskaansa epäreilua arvostelua. Ilmeiset kielivirheet on kuitenkin tässä uudelleenjulkaisemisessa korjattu, jotta ne eivät jäisi lukijaa kiusaamaan. Lukuisat tai pikemminkin lukemattomat kielivirheet kun tuntuvat olevan kaiken somekirjoittelun varmin tunnusmerkki.

Mukaan otetut uutiset on luokiteltu seuraaviin kategorioihin: tutkimus ja tiedepolitiikka, oikeustieteen opetus, oikeudenkäynti ja oikeuksiin pääsy, oikeuspolitiikka, kirjaesittelyt ja kirja-arviot sekä muut. Osa kirjoituksista sijoittuisi useampaan kategoriaan, mutta ne on sijoitettu pääasiallisen sisältönsä perusteella vain yhteen. Kategorioiden sisällä ei ole seurattu aikajärjestystä vaan asiallisesti toisiinsa liittyvät kirjoitukset ovat peräkkäin. Joistakin kirjoituksista mukaan on otettu niissä mainitut, alun perin vain linkitetyt liitteet. Näin on tehty, jos liiteasiakirjat ovat jälkikäteen vaikeasti löydettävissä tai niitä ei ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan lukijakommentit on jätetty pois. Joissakin kirjoituksissa käsitellään tai viitataan yksikön julkaisemiin kirjoihin. Jotta ne olisi helpompi paikallistaa, loppuun on lisätty niitä koskevat tiedot. Näin nykylukija tietää, mistä oli puhe.

Porthaniassa kesäkuussa 2022

Risto Koulu

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu

Yleisesti kuvitellaan, että tutkijat ja erityisesti heidän tutkimuksensa ovat herkeämättömän huomion kohteena. Monet yliopistot – esimerkkinä Helsingin yliopisto – ovat jopa ryhtyneet erityisiin toimiin, joilla suojataan tutkijoita vihamieliseltä julkisuudelta ja erityisesti tarkoitukselliselta maalittamiselta sosiaalisessa mediassa. Oikeustieteen tutkimuksessa mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta: valtaosa oikeustieteen tutkijoista ei saa minkäänlaista palautetta julkaisemistaan tutkimuksista ja vielä epätodennäköisempää on, että hän saisi niille näkyvyyttä valtamediassa. Tutkija enimmäkseen kokee kirjoittavansa ”tyhjyyteen”. Maksimipalaute, mitä keskiverto oikeustieteilijä voi kirjoistaan ja artikkeleistaan realistisesti odottaa, on pari tunnustuksen sanaa lähikollegoiltaan. Lukumääräisesti yleisin kollegapalaute on kylläkin moitiskelua, että palautteen antajan omat tutkimukset eivät ole saaneet asianmukaista arvostusta tai ainakaan niihin ei ole ”riittävästi” viitattu. Toki kirja-arvosteluja edelleen ilmestyy juridisissa aikakauslehdissä, vaikka arvostelukulttuuri on hiipumaan päin. Arvostelluksi ”pääseminen” kuitenkin edellyttää hyvää onnea, poikkeuksellisen provosoivaa tutkimusta tai arvostelijaa, jolla on erityisintressejä joko kirjan ylistämiseen tai lyttäämiseen. Aivan tyhjä kaikupohjasta nykytutkimus ei enää ole. Maailma nimittäin on viime vuosikymmeninä muuttunut tässä suhteessa. Sähköpostin käyttöönotto (mitä edeltävää aikaa nuori tutkijapolvi ei muista) nimittäin helpotti merkittävästi julkaistun tutkimuksen kommentointia ja palautteen antamista tutkijoiden välillä. Samoin sosiaalisen median monet kanavat, etenkin blogikirjoittelu ja niiden kommentointimahdollisuus, tarjoavat ”helpon” ja hieman laajemman kanavan lukijapalautteelle. Palautteen määrä onkin tämän ansiosta moninkertaistunut.

Access to justice -tutkimusohjelman viimeinen kirja ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” ilmestyi sähköisenä laitoksena tammikuussa ja kirjana maaliskuussa. Näin sen ensipalaute on saatu. Kirjasta kertynyt palaute lienee hyvin tyypillistä: se on annettu suoraan kirjoittajalle sähköisten kanavien kautta. Määrällisesti kantaa ottavia viestejä on parikymmentä. Eniten tunnustusta on saanut ammattitaitoinen taitto- ja painotyö, josta kirjoittaja ei tietenkään voi kiitosta ottaa. Kunnia kuuluu taitossa Kalle Järvenpää Designille ja painatuksessa Bookwell Oy:lle. Kommenttien mukaan ”- – – onpas kirja painettu hienolle paperille – – -” ja ”- – – tekstiä on tosi miellyttävä lukea – – – ”. Paperin saatavuudessa oli myös onni matkassa: paperialan lakko nimittäin vaikeutti tavallisten paperilaatujen saatavuutta, mutta kirjan paperilaatua oli vaivatta hankittavissa.

Aihepiiriä pidettiin ”kerta kaikkiaan” mielenkiintoisena, sen tutkimista jopa kohteliaasti ”yleisesti yhteiskuntaa hyödyttävänä”. Samalla ihmeteltiin, kuinka ”näin tärkeästä teemasta ei ole aikaisemmin tehty vastaavaa tieteellistä esitystä”. Sama palautteen antaja tunnisti, että kirjassa oli ”tuttuja, kahvihuoneessa kuultuja asioita”. Tämä kirjan jakamissa kiitoksissa avoimesti myönnettiinkin. Tiedeyhteisön tai vaatimattomammin työyhteisön tarjoama keskusteluforum on tunnetusti avuksi, sen menetys puolestaan korvaamaton. Palautteessa myös todettiin osuvasti, että kirja ”oli tärkeä yritys jäsentää aihepiiriä, jota on vaikea jäsentää”. Tämä myös totisesti kävi kirjaa kirjoitettaessa ilmi! Kiinnostavaksi nähtiin myös yritys sijoittaa viranomaisten tuomioistuimelle antamat lausunnot prosessioikeuden perusteoriaan. Lausunnon antaminen joko pyynnöstä tai pyytämättä on tavallisin julkisen vallan intervention muoto yksittäisessä oikeudenkäynnissä, vaikka sitä ei sellaiseksi hevin huomata. Lausunnot ovat käsitteellisesti kirjallisia todisteita, joskin niissä monesti ajetaan samalla viranomaisen ”asiaa” tai ainakin yleistä agendaa. Viranomainen puolustaa lausunnossa omia näkemyksiään ja tulkintojaan, etenkin kun käsiteltävä asia on vireillä jossain muodossa viranomaisessa itsessään. Kirjallisuudessa on väitetty, että tuomioistuimet antavat viranomaisen näkemyksille ja jopa faktaväitteille suhteettoman paljon arvoa, kun ne esitetään lausunnon muodossa. Prosessilaissa ei ole säännöksiä tällaisista viranomaislausunnoista. Vuoden 2019 laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa sen sijaan sisältää kohtalaisen tarkat säännökset lausuntojen rakenteesta ja sisällöstä. Ilmeinen lähtökohta on, että vastaavat säännöt ovat tavanomaisoikeudellisesti voimassa myös yleisessä lainkäytössä eli riita- ja rikosasioissa.

Kahdessa palautteessa puututtiin aiheellisesti julkisen asiamiehen käsitteeseen. Kirjassa käsitettä käytetään sen access to justice -merkityksessä. Tällöin se on käännös kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetystä termistä ”ombudsman”. Se taas on etymologisesti peräisin muinaisnorjasta, jossa se tarkoitti yksinkertaisesti ”asiamiestä”. Taksonomiassa julkiset asiamiehet on tapana jakaa kolmeen kategoriaan: parlamentaarisiin asiamiehiin (esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamies), yksityisen sektorin asiamiehiin (esimerkkeinä kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu) sekä virastojen ja joskus suurten yritysten omiin ”yksityisiin” asiamiehiin (esimerkkeinä keskusvirastoista sittemmin kadonneet toimimiehet). Pääseminen varsinaiseksi julkiseksi asiamieheksi edellyttää tehtävän pysyvyyttä, asiamiehen tarjoutumista yleisön forumiksi ja lakiperusteista asemaa (tosin tästä on poikkeuksia). Palautteessa kirjan omaksumaa taksonomiaa pidettiin liian ahtaana. Julkisiksi asiamiehiksi olisi tullut lukea myös tässä tilapäisiksi kutsutut asiamiehet, jos heidän asemansa tukeutuu lainsäädäntöön. Tällaisille asiamiehille on kuitenkin ominaista, että suuri yleisö ei voi kääntyä heidän puoleensa. Julkinen valta määrää heidät yhteen asiaan tai tehtävään.

Tilapäisissä julkisissa asiamiehissä on kaksi pääryhmää: pakkokeinolain mukaiset julkiset asiamiehet (tosin laki kutsuu heitä välillä valtuutetuiksi) ja rahoitus- ja vakuutusalan valvovat asiamiehet. Pakkokeinolaissa julkisia asiamiehiä käytetään muun muassa erityisessä etsinnässä, anonyymissä todistelussa sekä kuuntelussa. Rahoitus- ja vakuutuslainsäädäntö taas turvautuu asiamiehiin, kun yksittäistä pankkia, rahoitusyhtiötä tai vakuutusyhtiötä halutaan sen liiketoiminnassa erityisesti valvoa. Näiden tilapäisten asiamiesten toimenkuva on enimmäkseen selvä joskin varsin rajoitettu, mutta heidän lukemisensa varsinaisiksi julkisiksi asiamiehiksi kaatuu edellä mainittuihin kahteen kriteeriin. Vielä epämääräisempi asiamiesten ryhmä löytyy sosiaali- ja eläkelainsäädännöstä. Siellä tunnetaan muun muassa eläke-, potilas- ja sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtävänsä ovat pysyviä ja lakiin perustuvia. Nämä asiamiehet ovat lisäksi yleisön (eli ennalta määrittelemättömän joukon) käytettävissä. Asiamiesten toimenkuva on kuitenkin säädöstasolla epämääräinen ja käytännössä nähtävästi vielä epämääräisempi. Lähteiden valossa heidän päätyönsä on asiakkaiden neuvominen, joten heitä ei ole luokiteltu julkisiksi asiamiehiksi. Kirjassa mainitaan muutama esimerkki näistä asiamieskategorioista, mutta minkäänlaiseen kattavuuteen ei pyritä.

Julkisen asiamiehen käsitteen määrittely sinänsä on kiistämättä aikamoista akateemista hiustenhalkomista. Parasta lienee katsoa, että jokainen saa määritellä käsitteen haluamallaan tavalla, suppeaksi tai kaikenkattavaksi. Toinen asia on tekeillä olevan tai suunnitellun asiamiestutkimuksen kohdistaminen. On myönnettävä, että myös nämä ”epäaidot” julkiset asiamiehet kaipaavat tutkimusta. Vaikeudet aihepiirin muutoinkin vaikeassa jäsentämisessä kuitenkin moninkertaistuisivat, jos kolmea yhteismitatonta asiamiesryhmää yritettäisiin tutkia samalla kertaa ja samassa viitekehyksessä. Erityisen vaikeaa se olisi access to justice -näkökulmassa: tilapäiset asiamiehet osaksi ovat jotenkin vielä liitettävissä oikeuksiin pääsyyn ja sen tukemiseen. ”Neuvovien” asiamiesten kohdalla se tuntuu jo mahdottomalta tai vähintäänkin väkinäiseltä. Joku voi tietenkin kysyä, tuottaako access to justice -näkökulma parhaat tulokset julkisia asiamiehiä tutkittaessa – mikä on periaatteessa eri asia. Ilmiselvää on, että se ei ole ainoa tai edes kattavin näkökulma ja että näkökulma paljastaa vain yhden lohkon asiamiehen monisärmäisestä toimenkuvasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä tehtävässä se on paras vaihtoehto.

Kaiken kaikkiaan käsitepuun rakentaminen kansainvälisen aineiston perusteella osoittautui poikkeuksellisen työlääksi. Lähteiden käsitteenrakentelu oli yhteismitatonta. Monet kirjoittajat toki kunniallisesti määrittelivät aluksi käsitteensä mutta tutkimuksen edetessä hukkasivat sen. Tällä tarkoitetaan, että tutkijat puhuivat esityksissään sekaisin eri asiamieskategorioista, eikä aina edes asiayhteys paljastunut, mistä kulloinkin puhuttiin. Konsensus käsitteistä – mikä tuntuu olevan vielä kaukana – ei sekään toisi lopullista helpotusta kielenkäytön tuskaan. Useimmat käsitteet ja niille annetut nimet (eli termit) eivät kerta kaikkiaan suostu kääntymään suomeksi. Kuvaavaa on, että edes tutkimuslinjan englanninkieliselle yleisnimelle ”regulatory redress” ei löytynyt kunnollista suomenkielistä vastinetta.

Ihme kyllä palautteessa ei lainkaan tullut esiin toinen tutkimuksen ongelma eli aineisto. Kirjaa varten ei koottu empiiristä tietoa. Tällaisessa lähestymistavassa tavalliseen kyselyoperaatioon ei lähdetty, eikä nykyisiä julkisia asiamiehiäkään yritetty haastatella. Joiltakin asiamiehiltä tosin saatiin arvokasta sisäistä aineistoa kuten tulosneuvottelujen asiakirjoja. Totta on, että haastattelut ja valikoidut tapausanalyysit syventäisivät ja lisäisivät aihepiirin ymmärrystä, tukisivat tai horjuttaisivat argumentteja ja toisivat uusia kysymyksenasetteluja. Akateemisessa tutkimuksessa voimavarat ovat kuitenkin lähes aina niin niukat ja tutkijan aika niin kortilla, että empiirisen aineiston kokoamiseen ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Se veisi niin paljon aikaa, että sille perustettava tutkimus olisi jo ilmestyessään vanhentunut. Niinpä tässä tutkimuksessa käytettiin vain julkista aineistoa. Sitä pystyttiin hieman täydentämään mediauutisilla ja sosiaalisesta mediasta saadulla aineistolla. Näin julkisten asiamiesten tosiasiallisesti toiminnasta ja etenkin heihin kohdistuvista odotuksista saatiin pääpiirteittäinen kuva, vaikka aineisto ei tietenkään ole edustavaa eivätkä siitä tehdyt päätelmät kestäviä.

Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijä voi puolustuksekseen vedota myös siihen, että tutkimuksen kohde on ”otettava haltuun”, ennen kuin siitä ryhdytään keräämään empiiristä aineistoa, vielä vähemmän sitä tuottamaan. Tavallisesti tutkijat välttävät leimaamasta mitään aihepiiriä ”esiparadigmaattiseksi”: ilmaisu loukkaa aihepiiriä aikaisemmin tutkineita (joita tosin Suomessa ei ole). Julkisten asiamiesten järjestelmässä syntyy kuitenkin melkoinen kiusaus tällaiseen leimaamiseen. Ilmiöitä ja suhteita kuvaavia käsitteitä kun ei ole, kysymyksenasettelut ovat vakiintumattomia, tieteellinen viitekehys periaatteineen odottaa vielä kehittäjäänsä ja niin edelleen. Ilmiö on ominainen pienille oikeuskulttuureille: kaikkien tärkeiden ja/tai kiinnostavien aihepiirien tutkintaan ei riitä tutkijoita.

Risto Koulu

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

Risto Koulu