Uutiset

JULKAISTU ALUN PERIN  29.11.22

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Toisten asioita ajavat ei-lakimiehet eli niin sanotut asioitsijat katosivat tuomioistuimista vuosikymmeniä sitten. Ammattikunta elää vain arkaistisissa lakimieskaskuissa ja oikeushistoriassa. Kaskuissa asioitsijat ovat yleensä leikinlaskun (joskus varsin ilkeänkin) kohteita, oikeushistorioitsijat taas pitävät asioitsijoita aikansa ilmiöinä ja sinänsä arvostettuina (Mia Korpiola: Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2021). Ammattikunnan tuhosta yleisissä tuomioistuimissa saadaan syyttää osaksi lainsäätäjää, toisin sanoen vuoden 2002 lakimiesmonopolia (vain lakimies saa ajaa toisen asiaa) sekä lopullisena iskuna vuoden 2017 auktorisointivaatimusta (asianajopraktiikkaa harjoittavan lakimiehen on oltava asianajaja tai saatava erityinen lupa toimintaansa). Osaksi taas syypääksi lienee katsottava asianajamisen arkkitehtuuri, joka muuttui. Vanha pienimuotoinen, monesti sivutoiminen ja usein kotoa käsin hoidettu asianajo pikkuhiljaa katosi. Asianajaminen siirtyi hyvin varustettuihin toimistoihin, joissa työskentelee useita lakimiehiä. Samalla asianajopalvelujen kustannustaso nousi. Infrastruktuuri ei tietenkään ole ilmaista. Tilat maksavat, henkilökunnan palkat samoin, eikä tekniikkakaan ole ilmaista.

Kiintoisaa kyllä markkinat asiointipalveluille eivät kokonaan kadonneet. Ei-lakimiehet olisivat voineet jatkaa asiointipraktiikkaansa hallintolainkäytössä, jossa avustajaksi kelpaa ”rehellinen ja luotettava henkilö”. Tosin tästä on joitakin harvoja poikkeuksia: esimerkiksi lastensuojeluasioissa kansalaisen avustajan on oltava lakimies. Sen sijaan vastapuoli eli kunnallinen viranomainen on vapautettu tästä lakimiespakosta, mitä ei voi pitää järin oikeudenmukaisena periaateratkaisuna. Hallintolainkäyttöön erikoistunutta asioitsijaprofessiota ei kuitenkaan Suomeen syntynyt. Ehkä markkinat olivat liian pienet, eikä kysyntääkään kenties ollut. Hallintolainkäytössä tapana on, että kansalaiset hoitavat itse asiaansa hallintotuomioistuimissa – usein kylläkin heikolla menestyksellä. Tavasta tai perinteestä ei tietenkään heti luovuttu. Ehkä perinteinen asioitsijoiden ammattikunta vain menetti uskonsa, toisin sanoen arveli, että heidän aikansa oli ohitse. 

Asioitsijakunnan (laajassa merkityksessä) katoaminen pakottaa oikeutta hakevan tylyyn valintaan. Auktorisoitu lakimiesapu on kallista, eikä pitkälle viedyn ammattikuntasääntelyn takia asianosainen voi käyttää avustajanaan muuta lakimiestä, vielä vähemmän osaavaa ei-juristia, ei edes silloin, kun tämä ei vaadi palkkiota avustaan. Ellei varaa auktorisoituun lakimieheen ole, kansalainen on näin pakotettu ajamaan itse asiaansa. Omatoimiseen asianajamiseenhan kaikilla on lupa. Tosin kaikki, luultavasti jopa useimmat, eivät sitä halua. Ja vaikka haluaisivatkin, lainkäytön perusformaatissa, riita-asian oikeudenkäynnissä, omatoimisesta asianajamisesta ei tule mitään. Vaikka tutkimustietoa ei tästäkään ole, asianosaiset huolisivat mielihyvin avukseen juridisia perustietoja omaavan ja esiintymiskykyisen henkilön, kutsuttiin häntä sitten tukihenkilöksi tai avustajaksi. (Tuomioistuimet tietenkin ovat mieluummin tekemisissä oikeudenkäynnin ammattilaisen kanssa, koska tämä tuntee tuomioistuimen tavat ja hänellä on taustaorganisaatio. Tässä tarkastelussa ei kuitenkaan tuomioistuimen mielipidettä kuunnella.) Kannattaa muuten panna merkille, että asioitsijan ei tarvitse olla vanhan ajan työnsä pelkästään käytännössä oppinut kansanmies. Hänellä voi olla esimerkiksi avoimen yliopiston kursseilla hankittu entistä oikeusnotaaria vastaava koulutus. 

Voi olla, että asioitsijoiden ammattikunta lähivuosina elpyy. Se olisi yksi tapa ratkaista oikeudenkäyntien kustannuskriisi. Jos rahaa sen ratkaisemiseen ei löydy, oikeudenkäyntien kokonaiskustannuksia on laskettava eli jostain on tingittävä. Asiantuntijatyö on tunnetusti kallista, eikä asianajaminen ole tästä säännöstä poikkeus. Sen sijaan asiantuntijatyö on korvattavissa ja kannattaa korvata halvemmalla työllä siellä, missä sofiskoitunutta asiantuntijatyötä ei aidosti tarvita. Kaikki oikeudenkäynnit eivät vaadi täysin pätevöitynyttä asianajajaa ja vahvaa toimistoa. Kevennetyllä oikeudenkäynnillä ja asioitsijaprofessiolla on näin läheinen yhteys. Tällaisessa oikeudenkäynnissä ”pärjätään” vähemmällä juridisella koulutuksella. 

Ehkä käy niinkin, että hallinnon ja piakkoin alkavan lainkäytön digitalisoituminen tuottaa luonnostaan oman asioitsijaprofessionsa. Tämä uusi professio ei enää koostuisi juridista perustietoa hankkineista ei-lakimiehistä vaan sen muodostaisivat sähköiseen asiointiin, asianajamiseen ja tekoälypohjaiseen tiedonhakemiseen erikoistuneet henkilöt. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuottaako digitalisaatio tällaisia uudenlaisia ”digiasioitsijoita”. Paljon riippuu siitä, miten helppokäyttöisiksi – eli asiakasystävälliseksi – käyttöliittymät saadaan. Jos kansalainen pystyy itse käyttämään liittymää, hän ei tietenkään tarvitse siihen ammattilaista – eikä uutta ammattikuntaa pääse kysynnän puuttuessa syntymään. Tosin kaikki viittaa siihen, että uusi professio ei tähän esteeseen kaadu. Käyttöliittymät eivät tule toisin sanoen yllättämään helpolla käytettävyydellään. Käytettävyyttä ajatellaan, inhimillistä kylläkin, ammattilaisten silmin. Todellisilta käyttäjiltä, oikeutta hakevilta kansalaisilta, mitään ei edes kysellä, ja heidän kielteisiä kokemuksiaan selitellään. Hyviä selityksiä heikolle käytettävyydelle ovat käyttöongelmat ja käyttäjän osaamattomuus. Etenkin jälkimmäinen selitys puree: kansalaisen on vaikea todistaa osaamistaan. Näin asioitsijaprofession paluuta toivovalle kehitys näyttää varsin lupaavalta. 

Risto Koulu

Juristit ovat tottuneet lukemaan perinteisesti painettuja kirjoja, oikeustieteen tutkijat taas ovat kouliintuneet niitä kirjoittamaan. Maailma on kuitenkin perustavasti muuttumassa: perinteinen tieteellinen julkaiseminen on tulossa tiensä päähän. Tosin oikeustieteen kustantaminen ei pitkään aikaan ole lyönyt leiville. Pienellä kielialueella ja perifeerisessä oikeuskulttuurissa se lienee ollut alunperinkin kannattamatonta. Oikeustieteellisille monografioille on ollut aina vaikea löytää kustantajaa. Jos sellainen on onnekkaasti löytänyt, kirjan levikki ja toimitustyön laatu ovat olleet vaatimatonta luokkaa. Sähköinen julkaiseminen näyttää tuovan tähän pelastuksen. Ensiksikin se pudottaa kustannukset noin kolmasosaan, kun kallein vaihe, kirjan painatus, jää kokonaan pois. Maksettavaksi jäävät vain taittamisen, toimitustyön ja levikin kustannukset. Toiseksi julkaisuprosessi nopeutuu: kirjapainovaihe on hidas, se vie kuukausia, kun taas sähköisen julkaisun ”painatus” kestää muutaman minuutin. Nopean kehityksen vaiheessa harva haluaa julkaista kirjaa, joka on jo ilmestyessään vanhentunut.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen ei ole oikeustieteessä (tai laajemmin juridiikassa) uutuus. Monista kirjoista on tehty sekä sähköiset että painetut versiot. Sähköinen versio on kuitenkin ymmärretty kirjaversiota täydentäväksi, eräänlaiseksi ylellisyystuotteeksi. Tällainen hybridisovellus itse asiassa pahentaa kustantamisen ongelmaa, koska kustannukset kasvavat eikä sähköisen julkaisu lisää sitä vaisua kysyntää, joka tutkimuskirjallisuudella normaalisti on. Sähköisen version taustamotiivit eivät oikeastaan liity itse julkaisemiseen. Luultavampaa on, että sillä halutaan antaa kustantajasta (kuka se lieneekin) edistyksellinen ja aikaansa seuraava vaikutelma.

Todellinen muutos vaatii, että siirrytään yksinomaiseen sähköiseen julkaisemiseen, toisin sanoen tutkimusta ei julkaista lainkaan painettuna kirjana. Yksinomaisena sähköinen julkaiseminen kuitenkin siirtää kuvainnollisia maalitolppia, sillä se ei ole enää pelkkä tekninen muutos. Julkaisemisen sähköisyys on nimittäin otettava huomioon niin kirjoittamisessa, toteutuksessa ja levityksessä. Mitä tulee kirjoittamiseen, sähköisestä julkaisemisesta ei saa sellaista yleiskuvaa kuin painetusta kirjasta: sitä on vaikea käännellä ja selailla. Harva lukija jaksaa yhdellä istumalla lukea monisatasivuisen kirjan. Sähköinen kirja tarvitsee tästä syystä paljon enemmän kertaavia jaksoja ja sisäisiä viittauksia kuin painettu kirja. (Tosin suomalaisia painettujakin kirjoja on moitittu siitä, että ne eivät ”auta” lukijaa tai oikeammin kuvittelevat liikaa lukijan kyvystä pitää luettu mielessä). Toiseksi hakutoiminnot tehostuvat, koska jokainen kirjan sana on samalla hakusana. Traditionaalista asiahakemistoa ei oikeastaan tarvita tai jos tarvitaan, sen funktio muuttuu, siihen on otettava paljon systemaattisia hakusanoja ja sitä, mikä jää ”rivien väliin”. Sähköisessä julkaisemisessa tekstimassat luultavasti kasvavat, koska ”painatuskustannukset” ovat suurin piirtein vakio. Painetussa kirjassahan niin kustantaja kuin kirjoittajakin (joka usein joutuu jotain maksamaan kirjansa painamisesta) on pakotettu pitämään sivumäärän kohtuuden rajoissa.

Sähköinen julkaiseminen asettaa korkeat vaatimukset kirjan ulkoasulle: julkaisun visuaalisen ulkoasun on oltava huoliteltu ja lukijaystävällinen. Tästä seuraa, että sähköisen julkaisun viimeistelyyn tarvitaan yleensä ammattitaitoinen graafikko. Muutoin lopputulos saattaa olla lukukelvoton. Vaikka kirjan tieteellinen arvo ei riipu sen ulkoasusta, jokainen tutkija tietää, mikä merkitys ammattimaisuudella tässä suhteessa on. Huolimaton kieli, väärät fontit ja sekava taitto antavat ensivaikutelman, että sisältö on samaa luokkaa. Totta on, että näitä ja muitakin virheitä voidaan jälkikäteen paikkailla. Sähköinen kirja on nopeasti ja halvalla päivitettävissä. Kun painettu kirja vaatii uuden painoksen tekemistä (mihin sekä tieteelliset että kaupalliset kustantajat tavallisesti panevat vastalauseensa), sähköisen kirjan päivittäminen on jopa liian vaivatonta. Kirjoittaja huomaa kirjassaan kohtia, jotka vaatisivat tarkennuksia, uutta aineistoa ilmestyy ja niin edelleen – ja alkaa ajanmukaistamaan kirjaansa. Toistaiseksi on ratkaisematta, kuinka pitkälle kirjaa saa ”päivittää” eli tehdä siihen sisällöllisiä muutoksia, milloin siitä on tehtävä uusi sähköinen painos eli koko kirjan tekstimassa on käytävä uudelleen läpi. Tässä suhteessa käytännöt hakevat vielä paikkaansa. Yksiselitteistä kuitenkin on, että sähköiseenkään kirjaan ei saa tehdä sellaisia muutoksia, joista ei erikseen sanota, että ne on tehty myöhemmin.

Sähköisen kirjan levikki (tai laajemmin näkyvyys) on tällaisen julkaisemisen akilleenkantapää. Kuka tahansa voi tehdä sähköisen omakustanteen, mutta sen levittäminen lähipiirin ulkopuolelle on toinen tarina. Kun kyseessä on painettu kirja, kustantajilla, olivat ne kaupallisia tai tieteellisiä, on valmiit julkaisukanavansa. Levikistä ei kannata kantaa huolta. Tosin kanavat monien tiedekunta- ja laitossarjojen kohdalla ovat harvinaisen kehittymättömät: parhaassa tapauksessa sähköinen kirja mainitaan tiedekunnan tai laitoksen kotisivulla, tosin sekään ei yleensä ole ajan tasalla. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Tieteelliset kirjastot ovat vähitellen alkaneet rakentaa niin sanottuja virtuaalikokoelmiaan, esimerkkinä Helsingin yliopiston kirjaston HELDA-hanke (helda open books). Hanke levittää latausmääristä päätellen julkaisuun pääseviä sähköisiä kirjoja yllättävän tehokkaasti. Jos julkaisusta on painettu versio, latausmäärät ylittävät moninkertaisesti myytyjen kirjojen määrän.

Ellei virtuaalikokoelmaan ole mahdollisuutta, sähköisen kirjan kirjoittaja jää kotikonstien varaan. Useimmilla ammattimaisilla kirjoittajilla ja käytännössä kaikilla tutkijoilla on oma ”tieteelliset” kotisivunsa (usein blogeiksi kutsutut), jonne sähköinen julkaisu on otettavissa ja josta se on vapaasti luettavissa. Lukijakunta riippuu tämän jälkeen siitä, millainen kotisivun lukijakunta on. Sähköisen julkaisun hyviin puoliin kuuluu myös, että suora jakelu on ilmaista. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjoittaja lähettää sähköisen kirjansa kaikille henkilöille, organisaatioille ja kirjastoille, joita hän vain keksii. Kotisivut ja suora jakelu ovat kohtalaisen toimivia, kirja saa luultavasti – ainakin teoriassa – saman levikin kuin painettu kirja. Suomessahan painettujen kirjoja keskilevikki lienee oikeustieteessä 400-500, kustansi kirjan kuka tahansa. Oppikirjat ja käsikirjat ovat toki levikkikuninkaita. Jos kirjoittaja saa sähköisestä kirjastaan arvostelun (tai edes esittelyn) Lakimiehen tai Defensor Legiksen kaltaiseen laajalevikkiseen aikakauslehteen, taistelu näkyvyydestä on tavallaan voitettu. Hyväonnisin kirjoittaja on, jos arvostelu on vihamielinen, koska hän pääsee käyttämään vastineoikeuttaan ja saa näin moninkertaista näkyvyyttä kirjalleen.

Risto Koulu

Moni käytännön lakimies valittelee uusien lakien ja lain muutosten tulvaa: aika ei riitä ”ajan seuraamiseen”. Kelkasta putoaminen aiheuttaa paitsi noloja tilanteita myös oikeudenmenetyksiä ja sitä kautta korvausvastuun aktualisoitumisen. Tutkija yhtyy valituksiin: oppikirjoja ja yleisesityksiä on mahdotonta pitää ajan tasalla. Perinteinen prosessilainsäädäntö on kuitenkin kuin siirappiputous verrattuna insolvenssilainsäädäntöön, jossa uudistusten tahti tuo mieleen nopeutetun Chaplin-farssin. Laki yrityksen saneerauksesta on kahden vuoden (!) aikana käynyt läpi kaksi laajahkoa osittaisuudistusta, eli vuoden 2022 ja vuoden 2023 uudistukset. Ensimmäisessä saatettiin voimaan niin sanottu maksukyvyttömyysdirektiivi, joka toi insolvenssimenettelyjen sekalaiseen järjestelmään vielä yhden uuden tulokkaan, varhaisen saneerauksen. Jälkimmäisessä taas lakiin tehtiin suuri määrä osaksi teknisiä, osaksi periaatteellisia muutoksia. Vuoden 2022 uudistuksesta voi ehkä sanoa Shakespearen tapaan ”much ado about nothing”, kun taas vuoden 2023 uudistus (he 251/2022 vp, ei vielä säädöskokoelmassa) pääsee jo tositoimiin. Tosin valmisteluasiakirjoja lukeva ei tällaisesta lainsäädännöllisestä tyhjäkäynnistä pidä. Käytännön epäkohtia valitellaan vielä hallituksen esityksessäkin sivukaupalla, mutta mitään ehdotuksia niiden korjaamiseksi ei tehdä. Valittaminen epäkohdasta johtaa harvemmin sen spontaaniin korjaantumiseen. Hallituksen esitystä ei myöskään tarvita sen kertomiseen, että lakia ei ole tarpeen muuttaa.

Oli niin tai näin, vuoden 2023 uudistuksessa on ainakin punainen lankansa tai oikeastaan vyyhti niitä. Uudistuksella haluttiin ensiksikin keventää ja ”sujuvoittaa” saneerausmenettelyä, toiseksi estää saneerausmenettelyn väärinkäyttäminen, toisin sanoen torjua viivyttelytarkoituksessa tehdyt ja etenkin toistetut hakemukset. Tästä syystä uudistuksessa esimerkiksi laajennettiin mahdollisuutta saneerausohjelman nopeaan vahvistamiseen. Aineellisista uudistuksista merkittävin on velallisyrityksen saama oikeus päättää ennenaikaisesti sopimussuhteet, joissa velallinen on sitoutunut jatkuvaan tai toistuvaan luontaissuoritukseen. Irtisanomisoikeuden laajentaminen on paikallaan, sillä tappiollisista sopimuksista irtaantuminen parantaa ratkaisevasti saneerauksen onnistumisen ennustetta. Laajentaminen tavallaan ”sujuvoittaa” saneerausta ja kuuluu näin uudistamiselle asetettuihin tavoitteisiin.

Mitä tulee ensimmäiseen tavoitteeseen, lainsäätäjän voi sanoa tehneen parhaansa. Vuoden 2023 uudistus yksinkertaistaa menettelyä yhdistämällä aikaisemmin erillisiä käsittelyvaiheita ja siirtämällä tehtäviä tuomioistuimelta selvittäjälle. Vaikka uudistukset myös nopeuttavat asian käsittelyä tuomioistuimessa, ne eivät tuo vauhtia saneerauksen suunnitteluprosessiin. Selvittäjän neuvottelut velkojien ja velallisen kanssa seuraavaa omaa logiikkaansa. Selvittäjän ei kannata kiirehtiä ja tuoda äänestykseen ohjelmaehdotusta, jolla ei ole riittävää kannatusta. Totta on, että osasyynä hitaaseen käsittelyyn ovat puutteelliset ja toisinaan jopa surkeat hakemukset, joista tuomioistuimet yrittävät hyvän prosessinjohdon hengessä tehdä kalua, toisin sanoen saada niistä perustan päätöksenteolleen. Vuoden 2023 uudistuksessa toistuvia täydennyskehotuksen ja niiden määräaikojen pidentämisiä arvosteltiin. Huonoissa hakemuksissa ongelmana on myös heikkolaatuinen oheisaineisto eli niin sanotut hakemuksen liitteet. Hallituksen esityksen yleisperusteluissa selostettiin yksityiskohtaisesti hakemuksen liitteiksi otettavia tilinpäätösasiakirjoja ja mitä niistä tulisi käydä ilmi. Varsinaisia muutoksia lakiin ei kuitenkaan esitetty. Lain (ja asetuksen) vaatimusten todettiin tarkoittavan käytännössä kirjanpitolain mukaan laadittua tilinpäätöstä tai välitilinpäätöstä.

Yleiseksi linjaukseksi asetettiin, että saneerausta hakevilta yrityksiltä ei saa vaatia kirjanpitolainsäädäntöä yksityiskohtaisempaa selvitystä. Samalla huomautettiin, että lain vaatima selvitys saneerausmenettelyn kustannusten kattamisesta tuli täyttää esimerkiksi arviolla tuloutuvista asiakassaatavista. Valmistelussa harkittiin jo tilintarkastajan selvityksestä luopumistakin, koska selvitykset nykymuodossaan eivät ole vastanneet niille asetettuja odotuksia. Lopulta sekin jätettiin ennalleen. Kritiikkiä saivat myös saneerausasioissa tavalliset väliaikaiset kiellot. Tällaisia kieltoja määrättiin valtaosassa tapauksia, vaikka ne oli lain järjestelmässä tarkoitettu poikkeuksiksi. Jälleen kävi niin, että sinänsä aiheellinen arvostelu ei johtanut konkreettisiin säännösehdotuksiin, joskin hallituksen esityksessä edellytetään perusteellisempaa kieltojen tarpeellisuuden harkintaa yksittäisissä asioissa. Kiellot nimittäin merkitsevät vahvaa puuttumista velkojan oikeuksiin. Pessimisti kylläkin epäilee, ottavatko tuomioistuimet onkeensa tällaiset perustelulausumat – jos tuomarit ylipäätään niihin perehtyvät.

Sen sijaan onnistuminen toisessa tavoitteessa askarruttaa. Tosin itse tavoitteenasettelukin hieman epäilyttää. Saneerauksen väärinkäyttäminen on toki periaatteellinen ongelma, vaikka se myönnettiin myös uudistuksen valmistelussa suhteellisen harvinaiseksi. Toisarvoiseen ongelmaan ei kannattaisi uhrata suhteettomasti oikeuspoliittista ruutia ja lainvalmistelun rajallista kapasiteettia – etenkin kun todella tepsiviä keinoja epäkohtaan on vaikea keksiä. Uudistuksessa esille nostetut keinot eivät vakuuta. Väärinkäyttämistä kun rajoitetaan sallimalla samanaikaisesti vireillä olevan konkurssihakemuksen käsittelyn jatkaminen, mahdollistamalla saneeraushakemuksen nopea hylkääminen tai tutkimatta jättäminen sekä ankaroittamalla velallisen ja hänen asiamiehensä vastuuta, jos he ovat tehneet ilmeisen perusteettoman hakemuksen. Keinojen vaikuttavuus jää nähtäväksi, joskin kahteen ensimmäiseen on vaikea uskoa. Korvausvastuulla pelottelu ehkä tehoaa, mutta se sisältää myös periaatteellisia ongelmia.

Korvausvastuun lainsäädäntöhistoria on sinänsä kiintoisa. Uudistus osoittaa, miten asenteet ovat muuttuneet sitten vuoden 1993. Alun perin lainsäätäjä kantoi huolta velkojan perusteettomasta hakemuksesta eli hakemuksesta, jolla häirittiin kilpailevan yrityksen toimintaa. Ongelma jäi syntymättä, koska velkojat eivät olleet odotetun innokkaita hakemaan saneerauksia. Vuoden 2023 uudistuksessa korvausvastuulla haluttiin sen sijaan puuttua velallisen viivytystarkoituksessa tekemiin hakemuksiin. Samalla korvausvastuun ulottuvuus laajeni. Koska ylivelkaiselle velalliselle ei mahdollisella lisävastuulla juuri ole merkitystä, vastuuseen joutuu uudistuksen jälkeen myös saneerauksen hakijan eli velallisen oikeudenkäyntiavustaja (tai vastaavasti asiamies). Konsepti on tuttu ylimääräisestä muutoksenhausta, jossa sitä sovelletaan sekä yleisessä lainkäytössä että hallintolainkäytössä. Avustaja on normaalisti lakimies, josta tulee näin saneeraushakemusten portinvartija, eräänlainen tuomioistuimen esiaste.

Vastuuperuste sinänsä pysyi ennallaan. Avustajan ja asiamiehen vastuu edellyttää, että hän on käsittänyt tai hänen ainakin piti käsittää hakemuksen ilmeinen perusteettomuus. Hallituksen esitys antaa kuitenkin kuvan, että asiamiehen tai avustajan on, vastuun välttämiseksi, ainakin jossain määrin perehdyttävä yrityksen taloudelliseen tilaan ja sen saneeraamisen mahdollisuuksiin. Hän ei siis vältä vastuutaan vetoamalla siihen, että hän on vain laatinut hakemuksen tai auttanut sen kirjoittamisessa velallista. Ankaroitetun vastuun tehokkuutta vie käytännössä se, että korvausta vaativan on vaikea näyttää toteen syy-yhteyttä vahinkoon ja vahingon määrään. Tosin jälkimmäisessä auttaa se, että tuomioistuin voi arvioida vahingon määrän, kunhan korvausperuste ja syy-yhteys on näytetty (OK 17:6). Tulkintaa ei kuitenkaan saa viedä niin pitkälle, että pelkkä neuvonta saneerauksesta aktivoisi korvausperusteen. Tällainen tulkinta nimittäin rajoittaisi kohtuuttomasti velallisen mahdollisuutta saada asiantuntija-apua velkaongelmiinsa. Keino näyttää kaiken kaikkiaan suhteettoman järeältä verrattuna epäkohtaan ja perusteettomista hakemuksista aiheutuvaan haittaan.

Sen sijaan laajaa mahdollisuutta irtautua tappiollisista sopimuksista ei voi muuta kuin kiitellä. Velallisyrityksen vanhat sopimukset ovat saneerauksen perusongelma. Jos sopimusjatkuvuuden periaatteesta pidetään kiinni, yritys on tekemiensä sopimusten, niin hyvien kuin huonojenkin, vanki. Saneerauksessa periaatteena on sopimusten jatkuvuus, joka Suomessa toteutuu kansainvälisesti hyvin pitkälle. Alkuperäisessä muodossaan saneerauslaki salli vain vuokra- ja vuokrausluottosopimusten ennenaikaisen irtisanomisen (YrSanL 27 §). (Työsuhteista oli omat säännöksensä työlainsäädännössä). Tämä mahdollisuus havaittiin käytännössä liian kapeaksi, sillä velallisyritys oli usein sitoutunut muihinkin epäedullisiin tai saneerausta vaikeuttaviin pitkäaikaisiin sopimuksiin. Vuoden 2023 uudistus laajensi radikaalisti oikeutta ennenaikaiseen irtisanomiseen. Kaikki sellaiset ennen saneerauksen aloittamista tehdyt sopimukset, joissa velallinen on sitoutunut luontaissuoritukseen (eli muuhun kuin rahamääräiseen suoritukseen), ovat tietyin edellytyksin ennenaikaisesti irtisanottavissa, jos ne ovat vielä täyttämättä (YrSanL 27.4 §).

Säännöstä tultaneen soveltamaan sellaisiin pitkäaikaisiin toimitus-, palvelu- ja projektisopimuksiin, jotka eivät ole kannattavia, toisin sanoen tuota riittävää tulovirtaa. Ennenaikaisen irtisanomisen laajennus helpottaa olennaisesti saneeraukseen liittyviä järjestelyjä. Valta sopimusten ennenaikaiseen päättämiseen on selvittäjällä, joskin myös velallinen voi sen tehdä selvittäjän suostumuksella (YrSanL 29 §). Irtisanottavien sopimusten valikointi ja päättäminen irtisanomisesta aiheutuvan korvauksen määrästä tulee varmasti olemaan selvittäjän vaikeimpia tehtäviä. Vaikka selvittäjä joutuu tekemään tästä ensivaiheen päätökset, viime kädessä kummastakin joutuu päättämään tuomioistuin, kun se vahvistaa ohjelmaehdotuksen saneerausohjelmaksi. Tuomioistuin voi ottaa kantaa vain kohtuullisen korvauksen määrittelyyn ja siihen kohdistuvaan velkajärjestelyyn. Itse ennenaikaiseen irtisanomiseen se ei voi puuttua: tuomioistuin voi jättää vain ohjelman vahvistamatta.

Muun eli niin sanotun luontaissuoritussopimuksen irtisanominen ennenaikaisesti edellyttää, että se on välttämätöntä saneerauksen toteuttamiseksi. Välttämättömyyttä arvioidaan kokonaisuutena. Ratkaisevaa on, rajoittaako sopimussuhteen jatkaminen saneerauksen keinojen valikoimaa niin, ettei toteuttamiskelpoista ohjelmaa saada aikaan. Periaatteessa irtisanominen kohdistuu kannattamattomiin sopimussuhteisiin, mutta tappiollisuus ei yksin tee irtisanomista välttämättömäksi. Sopimuksen taloudellinen merkitys voi olla kaiken kaikkiaan niin vähäinen, ettei se vaikuta saneeraukseen. Mitä pitemmälle sopimusta on täytetty, sitä vähäisempi sen haittaava vaikutus on. Kannattamatonkin sopimussuhde voi olla järkevää pitää voimassa, jos se tarjoaa kehittämismahdollisuuksia. Monet sopimussuhteet ovat alussa kannattamattomia, koska ne vaativat alkuinvestointeja. Myös sopimussuhteeseen uhratut varat on otettava huomioon, sillä sopimussuhteen päättyessä ne voivat mennä täysin hukkaan. Irtisanomisen ajankohtaa ei laissa määritellä. Hallituksen esityksen mukaan päätös ennenaikaisesta irtisanomisesta kannattaa tehdä, kun saneerauksen suunnittelu on edennyt riittävän pitkälle. Loppuvaiheessa sopimusta on harvoin mieltä irtisanoa, ja päätöksen lykkääntyminen näin pitkälle antaakin aiheen epäilylle, onko irtisanominen välttämätöntä.

Jos vuokra-, vuokrausluotto- tai luontaissuoritussopimus päätetään irtisanoa ennenaikaisesti, velallisen sopimuskumppanilla on oikeus saada korvaus. Vuokra- ja vuokrausluottosopimuksissa sopimuskumppanilla on oikeus saada sekä täysi korvaus omaisuuden hallinnan palauttamisesta aiheutuvista välttämättömistä kustannuksista että kohtuullinen korvaus muusta vahingosta. Saneerauskäytännössä kohtuulliseksi korvaukseksi katsotaan usein muutaman kuukauden vuokraa vastaava korvaus: laskennallinen aika vaihtelee tiettävästi parista kuukaudesta aina yli vuoteen. Luontaissuoritussopimuksissa sopimuskumppani saa lain mukaan ainoastaan vain kohtuullisen korvauksen vahingosta, jonka hän osoittaa kärsineensä. Selvää kuitenkin on, että korvattavaa vahinkoa ovat turhiksi muuttuvat investoinnit ja muut hukkaat menneet kustannukset. Jatkuvissa toimitussopimuksissa kohtuullinen korvaus voisi olla tämän lisäksi muutaman kuukauden maksuja vastaava positiivinen sopimusetu. Sama sääntö soveltuu myös erilaisiin palvelu- ja huoltosopimuksiin. Korvaus on saneerausvelkaa, joka alistetaan säännönmukaiseen velkajärjestelyyn. Siinä korvauksensaaja menettää vielä osan kohtuullisesta korvauksestaan. Vaikka velallisen vastapuoli altistuu tavallaan kaksinkertaiseen ”kohtuullistamiseen”, velkajärjestelyyn päätyminen ei sinänsä vaikuta kohtuullisen korvauksen määrittelyyn.

Vuoden 2023 osittaisuudistus täyttää myös pienen mutta kiusallisen aukon takaisinsaannin sääntelyssä. Selvittäjällä on samanlainen oikeus vaatia oikeustoimien peräytymistä, mitä hänellä olisi pesänhoitajana konkurssissa. Vuoden 1993 laki ei kuitenkaan kertonut, mitä peräytyvälle omaisuudelle tehtiin, kun oikeudenkäynti voitettiin. Yleensä se luovutettiin velalliselle. Omaisuuden antaminen velallisen hallintaan kuitenkin epäilytti ja epäilyttää edelleen: velallinenhan ei ollut kunnostautunut osaavana yritysjohtajana, koska saneeraukseen päädyttiin. Toisaalta konkurssipesän kaltaista organisaatiota, joka ottaisi omaisuuden hallintaansa, ei saneerauksessa ole. Yksi vuoden 2023 uudistuksen innovaatioita on, että peräytyvä omaisuus säilytetään erillään velallisen varoista, esimerkiksi sulkutilillä, jota käytetään vain selvittäjän luvalla. Käytännön järjestelyt jäävät selvittäjän vastuulle. Tilillä olevat varat käytetään siihen tarkoitukseen, johon ohjelma määrää. Ohjelmassa tuleekin varautua omaisuuden peräytymiseen, jos kanteita on tulossa, toisin sanoen ohjelmaan otetaan tätä tarkoittava määräys. Normaalisti varat käytettäneen lisäsuorituksiin tai ennenaikaisiin suorituksiin velkojille, joskus ehkä myös liiketaloudellisten toimien rahoittamiseen. Ellei ohjelmassa ole määräystä varojen käyttämisestä, velallinen voi käyttää niitä selvittäjän suostumuksella myös ohjelman mukaisiin maksuihin. Mahdollinen ylijäämä on palautettava velalliselle. Takaisinsaanti voi tietenkin palauttaa velallisen varallisuuteen myös muunlaista omaisuutta, esimerkiksi kiinteistöjä, koneita ja ajoneuvoja. Myös tällaisessa esineellisessä palautuksessa selvittäjän on otettava omaisuus erilliseen hallintaansa ja estettävä velallista siitä määräämästä. Asia erikseen on, että tällainen omaisuudenhoitorooli sopii heikosti suunnittelupainotteiseen selvittäjän tehtävänkuvaan.

Oikeuspoliitikko ei vuosien 2022 ja 2023 uudistuksista järin innostu. Hän myöntää osan uudistuksista ”eurooppalaisiksi” eli pakollisiksi, osan tarpeellisiksi ja osan jokseenkin yhdentekeviksi. Uudistusten seurauksena laki on kuitenkin muuttunut entistä vaikeaselkoisemmaksi. Insolvenssipraktiikkaan erikoistunut lakimies ei ehkä pidä sitä ongelmana, mutta lakeja ei saisi kirjoittaa vain asiantuntijoille. Saneerauslainsäädäntö on haasteellinen juristillekin, jos hän ei hoida päätyönään vastaavia asioita. Usko siihen, että omistaja-yrittäjä saa laista lakitekstiä lukemalla yleiskuvan, osoittaa liikuttavaa luottamusta ihmisten kykyyn ymmärtää lukemaansa. Toki voidaan sanoa, että alan tutkijoiden asiana on kirjoittaa kansantajuisia yleisesityksiä saneerauksesta. Se ei ole niinkään helppoa, jos asia on tarpeeksi monimutkainen. Toistaiseksi kukaan ei esimerkiksi ole onnistunut yleistajuistamaan kvanttimekaniikkaa eikä selittämään, miten ensimmäinen maailmansota lopulta syttyi.