Tekijä: Johanna

Kansainvälinen keskustelu on löytänyt uuden murheenkryynin eli judge shopping -nimen saaneen ilmiön. Suomeksi se kääntyy esimerkiksi ”tuomarikikkailuksi”, koska siinä yritetään saada ”sopiva” tuomari alkavaan tai jo alkaneeseen oikeudenkäyntiin. Tuomarikikkailu muistuttaa forum shopping -strategiaa, joka puolestaan lienee yhtä vanha kuin tuomioistuimet. Tässä strategiassa oikeudenkäyntiin lähtevä asianosainen hakee forumsäännöksiä tarkoitushakuisesti tulkitsemalla hänelle edullisinta ja vastapuolelle mahdollisimman epäedullista tuomioistuinta. Tuomarikikkailu on tavallaan osa forum shopping -ilmiötä, koska forum shopping tuo aina mukanaan uudet tuomarit. Tuomarikikkailuun on kuitenkin mahdollisuuksia silloinkin, kun toimivaltasäännökset eivät jätä valinnanvaraa tai oikeudenkäynti on jo vireillä. Joskus tuomarikikkailusta puhutaan suppeammassa merkityksessä. Tällöin sillä tarkoitetaan oikeudenkäynnin asianosaisen yritystä jäävätä asiaa käsittelevä tuomari tekaistulla perusteella. Jos yritys onnistuu, kielteisesti asianosaiseen suhtautuva tuomari korvataan toisella, toivottavasti myötämielisemmällä. Jääväämistä, johon ei ole aitoa perustetta, voidaan näin pitää yhtenä tuomarikikkailun erityismuotona.

Heti alkuun on sanottava, että Pohjoismaat eivät ole kovin otollinen maaperä tuomarikikkailulle. Ensiksikin tuomioistuimet ovat yleensä monijäsenisiä: yhden tuomarin eli niin sanottuja monokraattisia tuomioistuimia ei juuri ole. Sen sijaan common law -maissa yksijäseniset tuomioistuimet ovat pääsääntönä. Totta tosin on, että monijäsenisissä kokoonpanoissa yksikin vahvatahtoinen tuomari voi määrätä lopputuloksen. Monijäsenisyys ei sinänsä riitä torjumaan vaikutusyrityksiä. Toiseksi pohjoismaissa tuomarin valinnalla ei yleensä ole ollut lopputuloksen kannalta merkitystä. Lainkäyttö on siis tasalaatuista. Eri tuomarit päätyvät enimmäkseen samaan lopputulokseen. Tuomarikikkailun tarve syntyy vahvasti politisoituneissa ja polarisoituneissa yhteiskunnissa, joissa tuomarin asenteet todella merkitsevät paljon. Tuomarikikkailu onkin toistaiseksi ollut erityisesti Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen ongelma. Oikeudenkäynnin asianosaisten lisäksi sitä harrastavat myös ulkopuoliset. Ulkopuolisessa vaikuttamisessa ovat kunnostautuneet erityisesti kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt. Ne ovat jättäneet oikeusviranomaisille tukun julkilausumia. Niiden sisältö vaihtelee tilanteen mukaan. Joskus vaaditaan, että määrätyn tyyppisiä asioita ei saa uskoa nimeltä mainitun tuomarin käsiteltäväksi, joskus taas vaatimuksena päinvastoin on, että tällaiset asiat nimenomaan tulee antaa nimeltä mainitulle tuomarille. Politisoituneet oikeusviranomaiset ovat taipuvaisia kuuntelemaan tunnetulla ”herkällä korvalla” tällaisia julkilausumia. Suomessa ulkopuolisesta vaikuttamisesta ei ole mitään merkkejä, osaksi siitä syystä, että tuomioistuimet eivät ole täällä yhtä merkittäviä vallankäyttäjiä. Tosin tässä suhteessa maailma voi myös muuttua niin sanotuissa lintukotomaissa, jos tai kun yhdysvaltalaiset toimintamallit saavuttavat Suomen.

Forum shopping -kikkailulle ei tunnetusti mitään mahdeta. Tällainen kikkailu on väistämätön seuraus yhtäältä vaihtoehtoisista toimivaltaperusteista, toisaalta epämääräisistä forumsäännöistä. Sen sijaan tuomarikikkailun vastalääke on keksitty kauan sitten – se on asioiden sattumanvarainen jakaminen eri tuomareille. Sattumanvaraisuus, yleensä arpominen, käytännössä eliminoi sekä asianosaisten että ulkopuolisten vaikutusyritysten tehon. Keino puree, kun yhtäältä tuomioistuin on suuri ja valinnanvaraa tuomareissa on, toisaalta taas asiat myös käytännössä jaetaan tällä tavalla. Monissa tuomioistuimissa asioiden jakamista ei pidetä tärkeänä (tai sillä on merkitystä vain työmäärän tasauksen kannalta), ja se delegoituu kansliahenkilökunnalle.

Tutkimustietoa siitä, yritetäänkö Suomessa saada oikeudenkäynteihin ”sopivia” tuomareita, ei ole. Ilmiönä se ei voi olla täysin tuntematon, joskaan sen motiivit eivät välttämättä ole moitittavat. Asianosainen (tai molemmat asianosaiset) voivat etsiä ”sopivaa” tuomaria tai käytännössä tuomioistuimen osastoa, jotta asia käsiteltäisiin nopeasti. Joku osasto esimerkiksi tiedetään tehokkaaksi ja ruuhkattomaksi, toinen taas on tunnetusti hukkumassa vanhoihin asioihin. Hyväksyttävää myös useimpien mielestä on, jos asiaan halutaan asiaryhmään erikoistunut tuomari. Tosin tuomareiden erikoistuminen saa aikaan sen, että sitä ei tarvitse erikseen pyytää. Erikoistuminen, jos erikoistuneita tuomareita on yksi tai kaksi, vesittää melko tavalla sattumanvaraisen jakamisen sääntöä.

Toivomukset voivat olla pettävän hienovaraisesti esitettyjä. Erikoistuneen tuomarin saamiseksi riittää, että tuomioistuimelle kerrotaan, että asiassa aktualisoituu erityistä osaamista vaativia kysymyksiä, oli se totta tai ei. Oma työnjohdollinen kysymyksensä on, otetaanko huomioon toivomukset saada asia tehokkaasti toimivalle osastolle. Päällikkötuomarin (jolle asioiden jakaminen teoriassa kuuluu) kylläkin tulee ottaa huomioon osastojen työtilanne. Asioiden ohjaaminen pois ruuhkaisilta osastoilta on kuitenkin arveluttavaa: siinä palkitaan aikaansaamattomuudesta tai suoranaisesta laiskuudesta. Tunnetustihan mikään ei ole niin helppoa kuin olla tekemättä mitään. Tosin saamattomuuden palkitseminen ei ole harvinaista sen enempää hallinnossa kuin akateemisessa maailmassa. Se käy esimerkiksi niin, että oppiaineeseen, joka on systemaattisesti lyönyt laimin tutkimuksen, opetuksen ja jatkokoulutuksen, ohjataan lisää voimavaroja eli ”virkoja”. Oppiaineelta, joka on kunniallisesti nämä tehtävänsä hoitanut, voimavaroja taas ohjataan muualle, koska ”oppiaine pärjää muutenkin”.

Oli niin tai näin, tuomarikikkailu on muiden kansainvälisten ”innovaatioiden” tapaan varmasti tulossa Suomeenkin. Kun on vielä tyyntä, kannattaisi kehittää säännöt sille, millä perusteilla asianosaiset (tai tarkkaan ottaen heidän lakimiehensä) saavat esittää toivomuksia tuomareista ja miten toivomukset esitetään. Selvää kuitenkin on, että asioiden sattumanvaraisen jakamisen tulee pysyä vahvana pääsääntönä. Jos asianosaiset haluavat päästä valitsemaan tuomarinsa, heillä on käytössään välimiesmenettely. Kansainvälisenä linjauksena näyttää kylläkin olevan, että kaikki vaikutusyritykset tuomitaan ja sanktioidaan motiiveja kyselemättä. Linja voi kuulostaa drakoniselta, mutta henkilön motiivien selvittäminen yksittäistapauksessa lienee pohjaton suo. Kaikelle kun voidaan keksiä hyväksyttävältä kuulostava syy.

Risto Koulu

Ulkomailla keskustellaan vilkkaasti ja usein kiivaasti oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden rahoittamisesta. Suomalaisessa keskustelussa esillä ovat sen sijaan toisen luokan yksityiskohdat, lähinnä OK 21 luvun hienosäätö eli kysymys siitä, miten kustannukset jaetaan oikeudenkäynnin asianosaisten kesken, kun oikeudenkäynti päättyy. Järin älylliseksi kotimaista mielipiteenvaihtoa ei tässäkään kohdin voi kutsua: sitä leimaavat populismi (’asianajajat laskuttavat liikaa’) ja latteudet (’oikeudenkäynnin kustannusten on oltava kohtuulliset’). Jälkimmäisestä ideaalista olisi vaikea olla eri mieltä. Prosessioikeuden tutkimuksen historiassa kukaan ei tiettävästi ole esittänyt vaatimusta, että kustannusten on oltava kohtuuttomat. Ensimmäinenkin väite saa luultavasti kaikkien muiden kuin asianajajien kannatuksen. Rahoittamisen ongelma epäilemättä helpottuisi, jos oikeudenkäynnin ammattilaiset tekisivät työnsä nimellisellä korvauksella tai mieluummin ilmaiseksi. Tosin tällaista ”herrasmiesasianajoa” ei tunneta missään maassa. Asianajaminen on ammatti ja elinkeino, ei harrastus.

Kansainvälisen keskustelun taso on korkeampi. Tällä hetkellä sen keskiössä on väittely sivullisrahoituksen vaikutuksista oikeudenkäyntien määrään. Sivullisrahoituksella tarkoitetaan sitä, että ulkopuolinen rahoittaa asianosaisen tai asianosaisten oikeudenkäynnin. Sivullinen voi olla kaupallinen toimija, poliittinen tai aatteellinen yhteisö tai hyväntekeväisyysjärjestö. Suomessa tällainen rahoitusmuoto on lähes tuntematon, eikä väittely sen vaikutuksista tunnu käytännönläheiseltä. Tosin maailma on tässäkin hitaasti muuttumassa. Kaupallinen sivullisrahoitus ottaa ensi askeleita epäinformatiivisen nimikkeen ”sijoittaminen” alla. Toistaiseksi vain harvat ovat saaneet tästä rahoitusmuodosta nauttia. Se jääneekin suurten kaupallisten oikeudenkäyntien erikoisuudeksi.

Monissa maissa lainsäätäjä on suhtautunut sivullisrahoitukseen epäluulolla, joissakin se on totaalisesti kielletty, joissakin se taas on sallittua mutta eri tavoin kontrolloitua. Linjauksen järkevyydestä kuitenkin taitetaan peitsiä, yhtenä oikeuspoliittisena rabulistina yhdysvaltalainen aikakauslehti Washington Examiner (vastaa suurin piirtein suomalaista Suomen Kuvalehteä). Lehti onnistuu tiivistämään ydinkysymykset yhteen artikkeliin, jonka otsikko ”What if litigation funding reduces litigation?” (mielipideartikkeli 26.9.2023) oikeastaan kertoo kaiken. Artikkelissa analysoidaan uusinta kansainvälistä tutkimusta. Tutkimuksessa ei ole päästy yksimielisyyteen edes siitä, johtaako rajoitukseton sivullisrahoitus oikeudenkäyntien lisääntymiseen vai vähenemiseen – muista kysymyksistä nyt puhumattakaan! Empiiristä tutkimustietoa vaikutuksista ei ole, mikä ei ole ollut este jyrkille ja ehdottomille kannanotoille. Tämä onkin tyypillistä koulukuntaerimielisyyksille. Vastustava koulukunta katsoo ilman sen kummempaa näyttöä, että rajoittamaton sivullisrahoitus hukuttaa tuomioistuimet ”ylenmääräiseen käräjöintiin” ja ”rajallisten oikeudellisten resurssien hukkakäyttöön”. Lisäksi oikeudenkäynneistä tulee entistä kalliimpia, koska niihin uhrataan aikaisempaa enemmän rahaa. Kannattava koulukunta puolestaan pitää – yhtä vähäisellä näytöllä – vesiselvänä, että laajamittainen sivullisrahoitus sen sijaan estää turhia oikeudenkäyntejä, laskee oikeudellisten palvelujen kustannustasoa ja oikeudenkäyntiin käytettäviä rahamääriä sekä nopeuttaa oikeudenkäyntejä. Se jopa väittää, että sivullisrahoitus lisää riitapuolten halukkuutta sovintoon, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa. Muista perusteluista ei voi sanoa juuta eikä jaata.

Oli niin tai näin, sivullisrahoitus antaisi ainakin osittaisen ratkaisun kahteen epäkohtaan eli oikeudenkäynnin uhalla painostamiseen ja kulutusstrategiaan. Ensimmäisessä vahva toimija (usein suuryritys) painostaa heikomman suorituksiin, joita tämä ei pidä oikeutettuina. Painostukseen kuuluu keskeisenä osana oikeudenkäynnillä eli kanteella uhkaaminen. Heikompi osapuoli alistuu herkästi vaatimuksiin, koska oikeudenkäynnin tuoma riski on suhteeton. Toinen eli kulutusstrategia on sekin vahvan toimijan ase. Siihen voi turvautua sekä vahva kantaja että vahva vastaaja. Kuten nimi sanoo, strategiassa vahvempi osapuoli uhraa oikeudenkäyntiin yhä enemmän kustannuksia, joihin vastapuoli on pakotettu vastaamaan tehostamalla omaa asianajamistaan, mikä taas maksaa. Usein jo pelkkä oikeudenkäynnin viivyttäminen riittää, sillä oikeudenkäynnin pitkittyminen sinänsä nostaa sen kustannuksia. Muita painostamisen keinoja ovat uusien erillisriitojen kehittäminen ja riitakokonaisuuden pirstominen erillisiin oikeudenkäynteihin, mieluummin eri tuomioistuimissa. Jossain vaiheessa heikomman riitapuolen voimavarat ehtyvät. Kummastakin on esimerkkejä myös Suomesta. Harva autoilija ryhtyy oikeudenkäyntiin yksityistä pysäköinninvalvontayritystä vastaan, vaikka hän pitää hänelle langetettua maksua virheellisenä. Puukartellikanteet taas ovat esimerkki onnistuneesta kulutusstrategiasta. Siinä vastaajayhtiöt onnistuivat väsyttämään kantajina olleet metsänomistajat. Hieman syytä lankeaa tuomioistuimellekin. Se antoi vastaajien rauhassa toteuttaa strategiaansa – nähtävästi edes sitä tunnistamatta.

Yhdysvaltalaisen keskustelun argumentteja ei voi sellaisenaan siirtää Suomeen. Peruseron tuo jo se, että Suomessa seurataan tiukkaa hävinnyt maksaa -periaatetta, kun taas Yhdysvalloissa sääntö on päinvastainen. Oikeudenkäynnin asianosaiset vastaavat Yhdysvalloissa omista kustannuksistaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Sikäläistä väitettä ”ylenmääräisestä käräjöinnistä” tuomioistuimissa on tosin vaikea ottaa Suomessa vakavissaan esitettynä: ongelmanahan täällä on ollut riita-asioiden vähäisyys ja (mikä on vielä huolestuttavampaa) niiden laskeva määrä. Sitä paitsi Suomessa sivullisrahoitus on tuomittu jäämään paljon marginaalisemmaksi ilmiöksi kuin Yhdysvalloissa ja jopa muissa Euroopan maissa, suhtautui lainsäätäjä siihen miten suopeasti tahansa. Suomi on liian pieni markkina-alue kaupalliselle sivullisrahoitukselle, poliittiset ja aatteelliset yhdistykset eivät ole riitapukareina kunnostautuneet ja tuskin sitä tekevätkään, eikä kulttuurista hyväntekeväisyysperinnettä, josta rahaa riittäisi myös sosiaalisten oikeudenkäyntien rahoittamiseen, tunnetusti ole. Toisin sanoen: olivat vapaan sivullisrahoituksen vaikutukset millaiset tahansa, kovin suuret ne eivät voi Suomessa olla.

Tällä ei tietenkään väistetä itse kysymystä: mikä on oikeuspoliittinen linjauksemme? Oma kantani on, että sivullisrahoitusta tulisi kaikin keinoin suosia. Samalla on toki myönnettävä, että lainsäätäjän keinovalikoima on niukka, mutta siihen ei tässä syvennytä. Jo sivullisrahoituksen mahdollisuus lisää oikeusjärjestyksen läpäisyvoimaa yhteiskunnassa. Vahvakaan toimija ei voi enää laskea nykymalliin sen varaan, että ”kyllä se maksaa, se ei uskalla lähteä oikeudenkäyntiin” tai ”se ei kuitenkaan ryhdy oikeudenkäynnillä hakemaan oikeuksiaan”. Tämä sekä muuttaa käyttäytymistä että antaa oikeusjärjestykselle legitimiteettiä. Esimerkiksi määräaikaisten sähkösopimusten gordionin solmu ehkä aukeaisi tällä tavalla. Selvää kun on, että yksikään kuluttaja ei ryhdy omilla rahoillaan ja omalla riskillään käymään oikeutta sähköyhtiönsä kanssa siitä, oliko tehty sähkönmyyntisopimus kohtuuton ja onko hänellä oikeus saada takaisin liikaa maksetut määrät. Riski (oikeudenkäynnin häviäminen) on tolkuton hyötyyn (oikeudenkäynnin voittaminen) verrattuna. Periaatteessa avun tuova ryhmäkannelaki on osoittanut hampaattomuutensa, eikä uusi edustajankanne-konstruktio lupaa siihen kouriintuntuvaa parannusta.

Risto Koulu

Lisätietoja sivullisrahoituksesta:

Koulu, Risto : Oikeudenkäyntien rahoittaminen. COMI 2020.
Kirja on ladattavissa vapaasti Helsingin yliopiston Helda Open Books -sivulta sekä tältä kotisivulta (COMI/julkaisutoiminta/julkaisut).