Taas keskustellaan oikeudenkäynnin kustannuksista
Helsingin Sanomien uutinen ”Oikeusjuttu talokaupasta voi koitua kalliiksi” (30.12.2013) tuo mieleen surkean kauhuelokuvan. Kuolleeksi kuviteltu hirviö herää ja alkaa taas jahdata tarinan päähenkilöitä, jotka eivät ole oppineet mitään aikaisemmista kohtaamisista. Uutinen ei sisällöllään yllätä: itse asiassa se onnistuu sivunmittaisessa tilassa toistamaan kaikki vanhat kliseet ja keksimään muutaman uudenkin.
Uutinen kertaa parin oikeusjutun tapahtumia ja kauhistelee oikeudenkäyntien suuria kustannuksia. Pääsyyllinen on tuttu, eli asianajajakunta. He kun kehtaavat laskuttaa sellaisestakin, mikä ei ole ”peräisin itse oikeudenkäynnistä”. Jos laskutus on tuntilaskutusta, jokainen sähköposti tai puhelinsoitto on maksullinen. Kuluja muodostuu tapaamisista asiakkaiden ja muiden henkilöiden kanssa, mikä ainakin on väärin. Sitä paitsi asiakas joutuu maksamaan vieläpä asiaan perehtymisestä ja asiakirjojen laatimisesta oikeudelle. Lukija on aika ihmeissään: eikö näihin toimiin mene asianajajan työaikaa, josta hänen tietenkin tulisi saada korvaus, jos hän haluaa praktiikallaan elättää itsensä. Suhteellisuudentaju näyttää kokonaan kadonneen. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos laivatelakalla työnjohtaja kävisi kertomassa hitsaajille, että vain hitsauspillin käyttäminen lasketaan työnteoksi ja työajaksi. Kaikki muu työpaikalla käytetty aika on hitsaajan vapaa-aikaa eikä siitä makseta. Työnjohtajalle naurettaisiin hyvästä huumorista. Jos hänen sanomansa otettaisiin vakavasti, paikalle hälytettäisiin luottamusmies ja työsuojeluviranomaiset.
Artikkeli jatkuu omaksumallaan huumorilinjalla. Kustannukset saataisiin laskemaan, jos juristit keskittyisivät oikeudelle toimittamissaan kirjelmissä ”tiivistetysti olennaiseen”. Neuvo ei ole uusi. Jos laskutus on tuntilaskutusta, kustannukset todella laskisivat, jos oikeudenkäynnissä keskityttäisiin olennaiseen. Työtunteja menisi vähemmän. Oikeudenkäyntien paisumista on valiteltu vuodesta 1993 lähtien, jolloin alioikeusuudistus toteutti välittömän oikeudenkäynnin ideaalin. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut kertomaan etukäteen, mikä on oikeudenkäynnissä olennaista. Jälkiviisaasti tällaisia ”arvioita” (tarkoituksella lainausmerkeissä) joskus kuulee. Tuomarit ovat tunnetusti suurimpia asiantuntijoita sanomaan myöhemmin, miten asiaa olisi tullut ajaa ja mikä siinä on ollut olennaista. Mutta sanopas se ennen oikeudenkäynnin alkamista.
Leikinlasku sikseen, on aika palata vakavampaan pohdiskeluun. Moite oikeudenkäyntien paisumisesta – ja samalla paisuttamisesta – on siis tavallaan oikea. Syy on rakenteellinen. Vuoden 1993 jälkeen oikeudenkäynnit ovat työmäärältään ja aineistoltaan isompia kuin oikeudenkäynnit ennen vuotta 1993. Nykyinen oikeudenkäyntiformaatti edellyttää hyvin perusteellista valmistautumista oikeudenkäyntiin, myös varautumista sen erilaisiin käänteisiin. Perusteellinen valmistautuminen tuo työtunteja ja ne taas kustannuksia. Ennen vuotta 1993 asianajaja saattoi tyytyä suhteellisen pintapuoliseen valmistautumiseen ja katsoa, millaiseksi oikeudenkäynti kehittyi. Jos tai kun se laajeni tai syveni, asianajaja reagoi. Sekään ei vienyt turhia tunteja, koska asianajaja tiesi, mihin piti reagoida ja miten piti vastata uuteen käänteeseen. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa oli heikkoutensa, eikä kukaan normaalijärkinen voi sivuuttaa sen ongelmia. Niitä olivat toistuvat lykkäykset sekä oikeudenkäynnin rakenteen totaalinen hajoaminen. Kukaan ei kuitenkaan kiistä, että vanha formaatti ei vaatinut yhtä paljon etukäteistä valmistautumista. Kustannusten nousu uudessa formaatissa oli itsestään selvää, ja syyllinen nykytilaan näin löytyy lainsäätäjästä. Oikeuspolitiikkojen tulisi myöntää, mitä aikanaan tuli innostuksessa tehdyksi. Tosin monikaan vuoden 1993 arkkitehtuurin keksineistä ei enää ole paikalla vastaamassa.
Artikkelissa kustannuskriisiin esitetään uusvanha ratkaisu: asianajajien tulisi nykyistä useammin tehdä väite vastapuolen liiallisesta laskusta. Tätä kun ei usein tehdä. Voi olla, että haastateltu tuomariliiton edustaja on oikeassa selittäessään, miksi väitteitä ei käytännössä esitetä. Vastapuoli vastaa samalla mitalla eli riitauttaa vuorostaan väitteen esittäjän laskun. Oikeudenkäynnissä siis vallitsee eräänlainen ”kauhun tasapaino”. Totta on, että oikeudenkäynnin kustannuksiin pitäisi oikeudenkäynnissä kiinnittää huomiota. Laskun riitauttaminen ei kuitenkaan ole niin yksioikoista, mitä esitetään. Laskun ”paljoksuminen” ei auta, vaan väitteen esittäjän pitäisi yksilöidä, mitkä toimenpiteet ovat olleet tarpeettomia tai laskutus tarpeellisista toimenpiteistä kohtuuttoman suurta (OK 21:8). Pulma on siinä, että modernissa oikeudenkäynnissä on hyvin vähän tarpeettomia toimenpiteitä. Ylilaskutusta toki esiintyy, mutta se lienee kohtuullisen harvinaista. Siihen puuttumalla kustannustason ongelmaa ei ratkaista.
Sivullinen blogikirjoittaja kyselisi vähän tasapuolisen journalismin perään. Artikkelissa kuullaan tuomariliiton edustajaa ja oikeustieteen tutkijaa: tuomariliiton edustaja on paljon äänessä. Hänen kommenttinsa vievät puolet palstatilasta, kun taas tutkija saa kaksi lyhyttä kappaletta. Reilu peli olisi vaatinut, että myös arvosteltu ammattikunta eli asianajajat olisivat päässeet kertomaan mielipiteensä siitä, mistä oikeudenkäynnin korkea kustannustaso johtuu ja mitä sen laskemiseksi olisi tehtävä. Vastakommentit olisivat toki tuhonneet dramatiikan ja artikkelin liian näkyvän agendan. Suomen Asianajaliitto saikin suunvuoron vasta Mielipide-osastolla otsikolla ”Asianajajien palkkion voi saada arvioitavaksi” (5.1.2024). Liitto toi mielipiteessään keskeisen korjausehdotuksen eli ”prosessien sujuvoittamisen ja nopeuttamisen”. Se taas ei ole asianajajien käsissä, vaikka he tällaisia uudistuksia kannattavatkin. Mediakeskustelu vain tuntuu aina päätyvän asianajajien palkkioihin ja kadottavan viimeisenkin älyllisyytensä.
Risto Koulu
