Tekijä: Johanna

Access to justice -ajattelu leimaa vahvasti sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta. Kiista, onko access to justice pelkkä näkökulma, yhteiskunnallisia vaikutteita saanut lähestymistapa vaiko vakava tutkimusmenetelmä, tosin jatkuu. Jonkinlainen yksimielisyys lienee siitä, että access to justice -tarkastelu avaa uusia lainopillisia kysymyksiä, löytää uusia argumenttilinjoja, vaatii toiminnan tarkastelua ja katsoo tulevaisuuteen. Pragmaattinen prosessioikeuden tutkija (muunlaisia ei kai olekaan) siirtää tämän jälkeen syvällisemmät pohdinnat oikeusteorian vastuualueelle – nopeita tuloksia sieltä odottamatta. Oikeusteoriallahan on tunnetusti kiireellisempiä tehtäviä, esimerkiksi totuuden ja oikeudenmukaisuuden määrittely.

Kun tuloksia odotellaan, kannattaa kysyä, mihin prosessioikeuden instituutioihin (käsitteisiin, periaatteisiin, teorioihin, ajattelumalleihin ja niin edelleen) access to justice -tutkimus tuo muutoksia. Access to justice -virittäytynyt tutkija näkee vaikutuksen kaikenkattavaksi: kaikilla instituutioilla on access to justice -kytkentä, sitä ei vain tulla ajatelleeksi tai sitä ei myönnetä. Perinteisen lainopillisen tutkimuksen kannattaja taas ei juuri toiminnallisia tai käsitteellisiä yhteyksiä niissä huomaa: hän ajattelee hiljaa mielessään, että access to justice on genderkeskustelun kaltainen muotivirtaus, joka omia aikojaan katoaa prosessioikeuden maailmankartalta mainittavia jälkiä jättämättä.

Korrelaatioita mietittyään tutkijoiden pääjoukko luultavasti myöntää, että access to justice -tutkimus vaikuttaa voimakkaasti joihinkin instituutioihin, toiset saavat siitä vähäisiä vaikutteita, kun taas valtaosa instituutioista on enemmän tai vähemmän immuuneja vaikutukselle. Näin tuntuu olevankin. Instituutioissa on yhtäältä avoimia, high sensitivity -alueita, toisaalta taas alueita, joiden suoraa yhteyttä oikeuksiin pääsyyn eli access to justice -tutkimuksen kuningasajatukseen ulkopuolinen ei hevin näe. Alusta alkaen access to justice -ajattelu on kohdistanut huomionsa oikeudenkäynnin kynnykseen ja oikeudellisen avun saatavuuteen sekä niiden välityksellä oikeudenkäynnin kustannuksiin, asianajamiseen oikeudenkäynnissä sekä oikeudenkäyntien rahoittamiseen. Samoin vaihtoehtoinen riidanratkaisu, sen kruununa tuomioistuinsovittelu, sijoittuu access to justice -liikkeen saavutusten listalle.

Pohjoismaissa ja Suomessa vaikutus ei ole maata järisyttänyt: jos vaihtoehtoinen riidanratkaisu eli sovittelu sivuutetaan, access to justice -liike ei ole tuottanut uutta lainsäädäntöä eikä vakiintuneita uustulkintoja. Access to justice -tutkimus on toki nostanut teemojansa oikeuspoliittisen keskustelun agendalle, ehkä jossain määrin murtanut vanhaa tuomioistuin- ja tuomarikeskeistä ajattelua. Totta on, että asenteet ovat alkaneet hitaasti muuttua. Näkemykset, joiden mukaan tuomioistuimilla on palvelutehtävä tai että asianosaiset ovat tuomioistuimen asiakkaita, olisivat olleet ennenkuulumattomia 1980-luvulla ja vuosituhannen vaihteessakin niitä olisi vierastettu. Liikkeen saavutuksia ei siis saisi väheksyä, vaikka näkyvää jälkeä on vähän. Lainkäyttöjärjestelmän takana on sentään viidensadan vuoden kehitys ja sen seurauksena mustan aukon mieleen tuova inertia. Inertia sekä hidastaa että estää muutoksia. On myönnettävä, että inertialla on myös hyötynsä: näin vältytään hätäisiltä, muotioikkuja seuraavilta uudistuksilta.

High sensitivity -instituutioita on myös jonossa: ne eivät ole pohjoismaissa vielä ehtineet tutkimuksen agendalle. Näyttää siltä, että seuraavaksi aalto ravistelee asialegitimaatiota ja nähtävästi sen vanavedessä asianosaiskelpoisuutta. Access to justice -liikkeen toinen aaltohan oli vaatimus oikeussuojasta vähäisille, sumeille, fragmentaarisille ja kollektiivisille oikeuksille. Näitä oikeuksiahan modernissa valtiossa riittää, koska aineellinen lainsäädäntö luo niitä jatkuvasti lisää. Jos oikeussuoja jätetään yksityisen täytäntöönpanon tai vielä epämääräisemmän itsetoteutuvuuden varaan, asialegitimaatiota ja asianosaiskelpoisuutta määrittävät periaatteet on ajateltava uudelleen. Access to justice -logiikka on myös pakko ottaa huomioon oikeuden digitalisaatiossa. Digitalisaatio (esim. etäosallistuminen) voi olla joko keino parempaan oikeuksiin pääsyyn tai uusi este oikeuksiin pääsylle.

Harmaalle, osaksi jo low sensitivity -alueelle jäävät vielä muutoksenhaku ja lakimiehen kelpoisuusvaatimukset. Ajattelu esimerkiksi suosii laajaa muutoksenhakuoikeutta sekä vierastaa liiallisia valituskieltoja. Lopullista sanaa ei ole myöskään sanottu siitä, millaisia prosessinedellytyksiä (toisesta näkökulmasta prosessinesteitä) oikeudenkäynti tarvitsee. Prosessinedellytykset ovat herkästi niitä oikeuksiin pääsyn teknisiä esteitä, joita access to justice -liikkeen ensimmäinen aalto paheksui. Tulilinjalla ovat etenkin ne prosessinedellytykset, joiden soveltaminen vaatii pääasian täystutkintaa. Tällöinhän prosessinedellytyksen idea totaalisesti hukataan. Prosessinedellytysten tulee, jos niitä käytetään, olla helposti tulkittavia ja välittömästi soveltamiskelpoisia. Ammatillisen asianajajan kelpoisuusvaatimuksetkin ovat kaksiteräisiä. Yhtäältä ne takaavat asianajamisen laadun eli lainkäytöllisen kuluttajansuojan, toisaalta niistä voi seurata, ettei oikeudenhakija saa avukseen minkäänlaista lakimiestä.

Entäpä immuunit instituutiot? Niitäkin on, itse asiassa valtaosa instituutioista kuuluu tähän luokkaan, toisin sanoen ”pääsee vähällä”. Tässä vaiheessa perinteinen tutkija huokaisee helpotuksesta: access to justice -ajattelu ei kirjoitakaan uudelleen prosessioikeuden maailmankarttaa, eikä jokaisen tutkijan ole pakko lopettaa samastumista tuomioistuimeen. Diversiteetti on jopa monen mielestä ihannetila: tutkimusta tehdään samaan aikaan lainsäätäjän, tuomioistuimen, oikeudenhakijan ja asioita ajavan lakimiehen näkökulmista. Jokainen saa valita oman tutkimuslinjansa, ja tulevaisuuden tutkimus sulattaa linjat yhteen, eli luo eri linjoista synteesin – ainakin näin voi tapahtua. Immuuneja access to justice -hyökkäyksille näyttävät olevan esimerkiksi oikeusastejärjestys, tuomioistuinorganisaatiot, tuomioistuinten johtaminen, tuomioistuimen päätösvaltaisuus, tuomarin kelpoisuus, toimivallan perusteet sekä todistelu ja sen arviointi. On myös vaikea keksiä, miten access to justice -ideologia heijastuisi tuomioistuinten perusprosesseihin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit rajoittavat uudistushenkisenkin lainsäätäjän tai tutkijan liikkumatilaa. Uuden ajattelun paine kohdistuu sen sijaan erilaisten käsittelyurien ja perusprosessia yksinkertaisempien menettelytapojen eli niin sanottujen pienriitaprosessien aikaansaamiseen.

Pienriitaprosessi on parhaillaan valmisteltavana, vaikka tällainen prosessi ei, toisin kuin moni kuvittelee, ole varsinainen uutuus. Huoneenvuokra-asioissa oli aikanaan erityisprosessinsa. Sitä jopa säänteli oma ja erillinen prosessilaki, laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa. Laki oli nykyhetken mittapuun mukaan ääriradikaali: asianosaiset vastasivat esimerkiksi omista oikeudenkäyntikuluistaan (36 §). Kokemuksia asunto-oikeuksien toiminnasta ei aikanaan koottu, mikä on sääli: kokemuksista olisi nyt aitoa hyötyä. Toki laki opetti sen, että intressiedustus ei ole toimiva formaatti yleisessä lainkäytössä.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Frände, Dan ym: Sata vuotta prosessioikeutta. Helsinki 2021.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan. COMI 2022.

Konkurssi on oikeustieteen tutkituimpia instituutioita: tiedämme suurin piirtein kaiken konkurssin oikeudellisista, taloustieteellisistä ja käyttäytymistieteellisistä lainalaisuuksista. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten konsernirakenne – konkurssivelallinen on konsernin emoyhtiö tai tytäryhtiö – vaikuttaa näihin yksittäiskonkurssin lainalaisuuksiin. Emme myöskään tiedä, yhdysvaltalaisen ulkoministeri Rumstedtin lausumaa siteeraten, mitä emme tiedä konserniin paikantuvista konkursseista.

Teoreettinen insolvenssioikeudellinen tutkimus on ollut löytävinään jotakin säännönmukaisuutta konsernin konkursseista, mutta empiiristä näyttöä niiden vallitsemisesta ei ole. Yksi ennuste (tai oikeammin arvaus) on, että tytäryhtiöt ajautuvat ensimmäisinä konkurssiin, toisin sanoen emoyhtiö uhraa ne säilyäkseen. Vaihtoehtoinen joskin epätodennäköisempi skenaario taas on, että konsernista pelastetaan yksi, yleensä kannattavin tytäryhtiö. Siihen siirretään tietotaito, työntekijät ja hyvät asiakkaat: muu osa konsernia saa tällöin kokea konkurssin tai jonkun sen vaihtoehdon. Toinen olettamus on, että konserniyhtiöillä on paljon keskinäisiä velkasuhteita. Tästä syystä ajatus yhteisestä konsernipesänhoitajasta on päätön: konkurssissa konserni ei ole enää taloustieteen olettama taloudellinen kokonaisuus yhteisine tavoitteineen, vaan se pirstoutuu juridisiin yksikköihinsä.

Mutta palataanpa tapaus LEHTOON. Lehto Group on tai oikeammin oli konserni, joka koostui emoyhtiöstä ja viidestä tytäryhtiöstä. Tytäryhtiöt vastasivat kaikesta liiketoiminnasta. Kuten arvata saattaa, konserni toimi rakennusalalla, ja kolmella tytäryhtiöillä oli nimissään pääosa operatiivisesta toiminnasta. Konsernin liikevaihto oli ollut vielä viime vuosinakin lähes 200 miljoonaa, eli kyseessä oli Suomen oloissa keskisuuri konserni. Helmikuun alussa tänä vuonna kolme suurta tytäryhtiötä asetettiin konkurssiin, ja kuun lopussa emoyhtiö itsekin hakeutui saneeraukseen. Konkurssiin päätyneiden tytäryhtiöiden veloista neljännes tai viidennes oli konsernin sisäistä, toisin sanoen velkaa muille konsernin yhtiöille. Lehto-konsernin konkurssit saivat paljon julkisuutta, ja nämäkin tiedot perustuvat uutisaineistoon (Helsingin Sanomat 7.2.2024: ”Lehto Group kaatumassa”).

Lehto-konserni näyttää vahvistavan tutkimuksen hakemat teoreettiset olettamat: todistetuiksi ne eivät tietenkään tule yksittäistapauksella, oli tapaus kuinka edustava tai tyypillinen tahansa. Perimmäinen kysymys on kuitenkin toisaalla: kaipaako konkurssilaki erityisiä säännöksiä sellaisista konkurssista, joka sijoittuu konserniin? Laissahan ei tällaisia säännöksiä ole, joskin konkurssilain säännös erityisestä konsernipesänhoitajasta on hyvällä tahdolla tällaiseksi laskettavissa. Oli miten oli, konserni on niin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, että sääntelyn tarvetta ei uskalla suoralta kädeltä kiistääkään. Olisi ihme, jos kaikki sujuisi kuten tulkinnallisessa strömsössä.

Pragmaatikolle vastaaminen ei tuota vaikeuksia. Erityissäännöksiä ei kaivata, koska niitä ilmankin on pärjätty, tosin kiitos hyvien aikojen ja konkurssijuristien hiljaisen tekijäntiedon. Insolvenssioikeuden tutkija taas sanoisi, jos häneltä erehdyttäisiin kysymään, että konkurssilakiin ei saisi jäädä ”valkoisia läikkiä”. Uutta se ei kylläkään olisi. Vuoden 1868 konkurssisäännöllä oli hyvin vähän kosketuspintaa konkurssitodellisuuteen. Ilman toimivaa konkurssilainsäädäntöä pärjättiin aina vuoteen 2004 saakka, jolloin konkurssilaki säädettiin. Tosin kokemukset konkurssisäännön valtakaudelta eivät, vaikka aika kultaa muistot, olleet niin myönteisiä, että tällaiseen tulokseen kannattaisi varta vasten pyrkiä. Totta on, että erityissäännösten laatiminen konsernitilanteisiin ei ole helpointa mahdollista lainsäädäntöä. Konkurssi kytkeytyy perustavasti yhtäältä aineelliseen lainsäädäntöön, esimerkkinä takaisinsaantisäännökset, toisaalta taas rehabilitaatiolainsäädäntöön, esimerkkinä saneerausmenettely lukuisine muunnelmineen. Sääntelyn tarve ei tyydyty muutamalla hätäisesti kyhätyllä pykälällä konkurssilakiin.

Lainsäätäjääkään ei ehkä saisi liiaksi moittia. COVID19-pandemian vaatima hätälainsäädäntö työllisti lainvalmistelijat vuosikausiksi, ja systemaattisemmat valmisteluhankkeet jätettiin odottamaan. Sitä paitsi muitakin rästejä on odottamassa, sillä konkurssilain valmistelussa hankalat osa-alueet luvattiin selvittää erillishankkeissa. Yksi niistä oli konkurssilain ja immateriaalilainsäädännön koordinointi. Erillishanke unohdettiin vähän äänin seuraavina vuosina, eikä se ole, toisin kuin Frankensteinin hirviö tai pääkaupunkiseudun ruuhkamaksut, herännyt henkiin. Insolvenssilainsäädännössähän vanha viisaus on, että hyvinä aikoina se ei kiinnosta oikeuspolitiikkoja, huonoina aikoina taas perusteelliseen lainvalmisteluun ei ole aikaa. Se kun on tunnetusti hidasta. Konkurssilainkin valmistelu vei vuosikymmeniä, ja valmistelun verkkainen eteneminen oli tuskallista seurattavaa sivullisellekin.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Koulu, Risto : Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi. COMI 2013.

Helsingin Sanomien uutinen ”Asianajajat: Aukko laissa voi aiheuttaa valtavat kulut” (27.1.2024) ihmetytti ja kummastutti sitä lukevia lakimiehiä. Hieman sekavan artikkelin lukeminen ei paljon auttanut. ”Aukko laissa” tuntuu olevan, että laki ei tunne eikä hyväksy joukkokanteita. Tällaisilla kanteilla tietyn vastaajan voisi haastaa oikeuteen joukko ihmisiä, joilla on ”samankaltaisia oikeudellisia vaatimuksia.” Suomen Asianajajaliitto näyttää kannattavan tällaista kannetta. Uutisia viime vuosina lukenut lakimies kylläkin epäilee, tarvitaanko kanteeseen uutta lainsäädäntöä. Hän muistaa niin sanotut asfalttikanteet ja puukartellikanteet, joissa tätä kannekonseptia kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä. Uutta lainsäädäntöä ei silloinkaan kaivattu, koska nykyinenkin prosessilaki suhtautuu tällaisiin kanteisiin kansainvälisesti ottaen hyvin suopeasti. Laki ei aseta niille mitään rajoituksia, vaikkakaan lain ei voi sanoa niitä erityisesti suosivan.

Uutisen huolellinen lukeminen paljastaa niin sanotun clou’n. Joukkokanteita kaivataan VASTAAMOn kaltaisiin rikosasioihin, joissa kymmenet tuhannet asianomistajat esittävät korvausvaatimuksiaan. Taustaksi kerrotaan, että syyttäjä ei suostu ajamaan kyseisessä rikosasian oikeudenkäynnissä heidän vaatimuksiaan. Näin asianomistajien ”on itse ajettava korvauskannetta erillisessä oikeudenkäynnissä”. Se taas merkitsee uhreille riskiä oikeudenkäyntikuluista. Tulevaisuudessa mahdollisia ovat vielä suuremman mittaluokan, jopa miljoonien ihmisten terveystietojen hakkerointi ja siitä aiheutuvat vahingot. Tällaisiin tilanteisiin on toki aihetta varautua myös prosessilainsäädännössä. Ehdotuksessa tuodaan esiin eräänlainen innovaatio tai oikeammin joukkokannekonseptin sovellus. Rikosasian asianomistajien pitäisi pystyä järjestäytymään ja ajamaan joukkokanteita omina oikeudenkäynteinään eli erillään rikosasiasta. Joukkokanteethan vaativat oikeutta hakevien pitkälle menevää yhteistoimintaa ja käytännössä myös yhteistä asianajamista. Joukkokanne sinänsähän ei säästä kustannuksia eikä vähennä riskiä. Joukkokanteista saisikin puhua vain, kun oikeutta hakevat toimivat yhdessä, toisin sanoen käyttävät joukkovoimaansa. Se laskee kustannukset murto-osaan ja minimoi häviön riskin.

Suomen Asianajajaliitto on ehdotuksessaan (joka vaatimattomasti rajoittuu työryhmän perustamiseen ”pohtimaan asiaa”) paljolti oikeassa. Rikosasian asianomistajien yhteistoiminnalle ei ole luontaisia edellytyksiä: heitä on esimerkkitapauksessa paljon, vaaditut korvaukset vaihtelevat eikä valmiita yhteistoimintarakenteita tai edes yhteystietoja ole. Joukkokanne edellyttää näin niin sanottua puuhahenkilöä, joka ottaa huolekseen yhteistoiminnan puitteiden kasaamisen. Kansalaisyhteiskunnassa tehtävään löytyisi kansalaisaktiivi, mutta tehtävään halukkaista ei tavallisesti ole ylitarjontaa. Tehtävä nimittäin on työläs ja epäkiitollinen, mistä puukartellikanteet olivat opettavainen esimerkki. Pyyteetön puuhahenkilö sai lopulta sananlaskua siteeraten ”haukut vaivojensa palkaksi”. Suomen kaltaisessa (eli hegeliläisessä) valtioyhteiskunnassa julkisen vallan on tultava avuksi, toisin sanoen järjestettävä yhteistoiminta. Käytännössä koordinointivastuu olisi uskottavissa joko suurille oikeusaputoimistoille tai julkisille asiamiehille. Syyttäjää tällaisella tehtävällä ei voi rasittaa: hänellä on tarpeeksi tekemistä rikosasian ajamisessa. Sitä paitsi läheskään aina vireillä ei ole sopivaa rikosasiaa, joka tuottaisi luontaisesti oikeudenkäyntiaineistoa myös korvausoikeudenkäynteihin. Tässä vaiheessa kriittinenkin lukija myöntää, että ehdotus täyttää todella ”aukon”, ei kylläkään laissa vaan kulttuurisissa asenteissa ja käytännön toimintatavoissa. Toivottavaa on, että oikeusministeriö ottaa ehdotuksen vakavasti. Säästöpaineissa näin ei ehkä käy. Kaikki, mihin julkinen valta oikeuksiin pääsyssä vedetään mukaan, maksaa, yleensä moninverroin enemmän, mitä oletettiin.

Uutinen ilahduttaa lakimieslukijaa yleisemminkin. Ehdotus on samalla merkki asenteiden muuttumisesta asianajajien ammattikunnassa. Tähän saakka asianajajat ja heidän liittonsa ovat olleet onneton altavastaaja siinä keskustelussa, jota käydään oikeudenkäynneistä ja oikeuksiin pääsystä. Asianajajien ”kohtuuttomat” palkkiolaskut kun ovat pääsyy siihen, että oikeudenkäyntien kustannustaso on korkea ja ihmiset eivät pääse oikeuksiinsa. Vikaa on kyllä ammattikunnassakin. Taistelussa yleisestä mielipiteestä asianajajat eivät totisesti ole kunnostautuneet. He ovat ehkä luottaneet sinisilmäisesti siihen, että tosiasiat puhuvat heidän puolestaan. Näin ei tapahdu, eikä luultavasti ole koskaan tapahtunutkaan. Maailma on joka tapauksessa tässä suhteessa muuttunut, elämme edelleen Hobsbawmin kuvaamaa äärimmäisyyksien aikaa. Virheellisiin väitteisiin on välittömästi ja näkyvästi vastattava: todellisiin epäkohtiin on puututtava konkreettisin ja realistisin ehdotuksin. Ehdotuksille on saatava myönteistä julkisuutta, jos niillä halutaan muutakin kuin medianäkyvyyttä. Ensi askel julkisuuden hallinnassa on puheenvuorolla otettu, vaikka ehdotus on vaisu ja niin tekninen, että keskivertolukija eikä moni lakimieskään ymmärrä, mistä on kysymys. Kahden palstan pikku-uutinen valtamedian sivulla A 21 ei myöskään ole kovin ’näkyvää’ julkisuutta. Lehti kylläkin suhtautuu ehdotukseen varovaisen myönteisesti, mikä ei ole asianajajien ehdotusten kohdalla suinkaan selvää.

Risto Koulu