Mihin access to justice -tutkimus prosessioikeudessa vaikuttaa?

Access to justice -ajattelu leimaa vahvasti sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta. Kiista, onko access to justice pelkkä näkökulma, yhteiskunnallisia vaikutteita saanut lähestymistapa vaiko vakava tutkimusmenetelmä, tosin jatkuu. Jonkinlainen yksimielisyys lienee siitä, että access to justice -tarkastelu avaa uusia lainopillisia kysymyksiä, löytää uusia argumenttilinjoja, vaatii toiminnan tarkastelua ja katsoo tulevaisuuteen. Pragmaattinen prosessioikeuden tutkija (muunlaisia ei kai olekaan) siirtää tämän jälkeen syvällisemmät pohdinnat oikeusteorian vastuualueelle – nopeita tuloksia sieltä odottamatta. Oikeusteoriallahan on tunnetusti kiireellisempiä tehtäviä, esimerkiksi totuuden ja oikeudenmukaisuuden määrittely.

Kun tuloksia odotellaan, kannattaa kysyä, mihin prosessioikeuden instituutioihin (käsitteisiin, periaatteisiin, teorioihin, ajattelumalleihin ja niin edelleen) access to justice -tutkimus tuo muutoksia. Access to justice -virittäytynyt tutkija näkee vaikutuksen kaikenkattavaksi: kaikilla instituutioilla on access to justice -kytkentä, sitä ei vain tulla ajatelleeksi tai sitä ei myönnetä. Perinteisen lainopillisen tutkimuksen kannattaja taas ei juuri toiminnallisia tai käsitteellisiä yhteyksiä niissä huomaa: hän ajattelee hiljaa mielessään, että access to justice on genderkeskustelun kaltainen muotivirtaus, joka omia aikojaan katoaa prosessioikeuden maailmankartalta mainittavia jälkiä jättämättä.

Korrelaatioita mietittyään tutkijoiden pääjoukko luultavasti myöntää, että access to justice -tutkimus vaikuttaa voimakkaasti joihinkin instituutioihin, toiset saavat siitä vähäisiä vaikutteita, kun taas valtaosa instituutioista on enemmän tai vähemmän immuuneja vaikutukselle. Näin tuntuu olevankin. Instituutioissa on yhtäältä avoimia, high sensitivity -alueita, toisaalta taas alueita, joiden suoraa yhteyttä oikeuksiin pääsyyn eli access to justice -tutkimuksen kuningasajatukseen ulkopuolinen ei hevin näe. Alusta alkaen access to justice -ajattelu on kohdistanut huomionsa oikeudenkäynnin kynnykseen ja oikeudellisen avun saatavuuteen sekä niiden välityksellä oikeudenkäynnin kustannuksiin, asianajamiseen oikeudenkäynnissä sekä oikeudenkäyntien rahoittamiseen. Samoin vaihtoehtoinen riidanratkaisu, sen kruununa tuomioistuinsovittelu, sijoittuu access to justice -liikkeen saavutusten listalle.

Pohjoismaissa ja Suomessa vaikutus ei ole maata järisyttänyt: jos vaihtoehtoinen riidanratkaisu eli sovittelu sivuutetaan, access to justice -liike ei ole tuottanut uutta lainsäädäntöä eikä vakiintuneita uustulkintoja. Access to justice -tutkimus on toki nostanut teemojansa oikeuspoliittisen keskustelun agendalle, ehkä jossain määrin murtanut vanhaa tuomioistuin- ja tuomarikeskeistä ajattelua. Totta on, että asenteet ovat alkaneet hitaasti muuttua. Näkemykset, joiden mukaan tuomioistuimilla on palvelutehtävä tai että asianosaiset ovat tuomioistuimen asiakkaita, olisivat olleet ennenkuulumattomia 1980-luvulla ja vuosituhannen vaihteessakin niitä olisi vierastettu. Liikkeen saavutuksia ei siis saisi väheksyä, vaikka näkyvää jälkeä on vähän. Lainkäyttöjärjestelmän takana on sentään viidensadan vuoden kehitys ja sen seurauksena mustan aukon mieleen tuova inertia. Inertia sekä hidastaa että estää muutoksia. On myönnettävä, että inertialla on myös hyötynsä: näin vältytään hätäisiltä, muotioikkuja seuraavilta uudistuksilta.

High sensitivity -instituutioita on myös jonossa: ne eivät ole pohjoismaissa vielä ehtineet tutkimuksen agendalle. Näyttää siltä, että seuraavaksi aalto ravistelee asialegitimaatiota ja nähtävästi sen vanavedessä asianosaiskelpoisuutta. Access to justice -liikkeen toinen aaltohan oli vaatimus oikeussuojasta vähäisille, sumeille, fragmentaarisille ja kollektiivisille oikeuksille. Näitä oikeuksiahan modernissa valtiossa riittää, koska aineellinen lainsäädäntö luo niitä jatkuvasti lisää. Jos oikeussuoja jätetään yksityisen täytäntöönpanon tai vielä epämääräisemmän itsetoteutuvuuden varaan, asialegitimaatiota ja asianosaiskelpoisuutta määrittävät periaatteet on ajateltava uudelleen. Access to justice -logiikka on myös pakko ottaa huomioon oikeuden digitalisaatiossa. Digitalisaatio (esim. etäosallistuminen) voi olla joko keino parempaan oikeuksiin pääsyyn tai uusi este oikeuksiin pääsylle.

Harmaalle, osaksi jo low sensitivity -alueelle jäävät vielä muutoksenhaku ja lakimiehen kelpoisuusvaatimukset. Ajattelu esimerkiksi suosii laajaa muutoksenhakuoikeutta sekä vierastaa liiallisia valituskieltoja. Lopullista sanaa ei ole myöskään sanottu siitä, millaisia prosessinedellytyksiä (toisesta näkökulmasta prosessinesteitä) oikeudenkäynti tarvitsee. Prosessinedellytykset ovat herkästi niitä oikeuksiin pääsyn teknisiä esteitä, joita access to justice -liikkeen ensimmäinen aalto paheksui. Tulilinjalla ovat etenkin ne prosessinedellytykset, joiden soveltaminen vaatii pääasian täystutkintaa. Tällöinhän prosessinedellytyksen idea totaalisesti hukataan. Prosessinedellytysten tulee, jos niitä käytetään, olla helposti tulkittavia ja välittömästi soveltamiskelpoisia. Ammatillisen asianajajan kelpoisuusvaatimuksetkin ovat kaksiteräisiä. Yhtäältä ne takaavat asianajamisen laadun eli lainkäytöllisen kuluttajansuojan, toisaalta niistä voi seurata, ettei oikeudenhakija saa avukseen minkäänlaista lakimiestä.

Entäpä immuunit instituutiot? Niitäkin on, itse asiassa valtaosa instituutioista kuuluu tähän luokkaan, toisin sanoen ”pääsee vähällä”. Tässä vaiheessa perinteinen tutkija huokaisee helpotuksesta: access to justice -ajattelu ei kirjoitakaan uudelleen prosessioikeuden maailmankarttaa, eikä jokaisen tutkijan ole pakko lopettaa samastumista tuomioistuimeen. Diversiteetti on jopa monen mielestä ihannetila: tutkimusta tehdään samaan aikaan lainsäätäjän, tuomioistuimen, oikeudenhakijan ja asioita ajavan lakimiehen näkökulmista. Jokainen saa valita oman tutkimuslinjansa, ja tulevaisuuden tutkimus sulattaa linjat yhteen, eli luo eri linjoista synteesin – ainakin näin voi tapahtua. Immuuneja access to justice -hyökkäyksille näyttävät olevan esimerkiksi oikeusastejärjestys, tuomioistuinorganisaatiot, tuomioistuinten johtaminen, tuomioistuimen päätösvaltaisuus, tuomarin kelpoisuus, toimivallan perusteet sekä todistelu ja sen arviointi. On myös vaikea keksiä, miten access to justice -ideologia heijastuisi tuomioistuinten perusprosesseihin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit rajoittavat uudistushenkisenkin lainsäätäjän tai tutkijan liikkumatilaa. Uuden ajattelun paine kohdistuu sen sijaan erilaisten käsittelyurien ja perusprosessia yksinkertaisempien menettelytapojen eli niin sanottujen pienriitaprosessien aikaansaamiseen.

Pienriitaprosessi on parhaillaan valmisteltavana, vaikka tällainen prosessi ei, toisin kuin moni kuvittelee, ole varsinainen uutuus. Huoneenvuokra-asioissa oli aikanaan erityisprosessinsa. Sitä jopa säänteli oma ja erillinen prosessilaki, laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa. Laki oli nykyhetken mittapuun mukaan ääriradikaali: asianosaiset vastasivat esimerkiksi omista oikeudenkäyntikuluistaan (36 §). Kokemuksia asunto-oikeuksien toiminnasta ei aikanaan koottu, mikä on sääli: kokemuksista olisi nyt aitoa hyötyä. Toki laki opetti sen, että intressiedustus ei ole toimiva formaatti yleisessä lainkäytössä.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Frände, Dan ym: Sata vuotta prosessioikeutta. Helsinki 2021.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan. COMI 2022.