Työelämäprofessorit oikeustieteessä – kriittinen arvio
Työelämäprofessorit (professors of practice) ovat vuosikymmenen ajan elävöittäneet akateemista arkea. Tätä kirjoitettaessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa toimii kaksi ammattikunnan edustajaa, toisen alana on asianajajaoikeus, toisen hallinto-oikeus ja hallintoprosessi. Oikeustiede on periaatteessa erityisen otollinen tieteenala työelämäprofessoreille. Oikeustieteellä ylipäätään on, kuten professori Ilkka Niiniluoto kerran painokkaasti todisti, ”käytäntö”, joka tuottaa sekä kysymyksenasetteluja että valmista aineistoa. Tällaisesta ylellisyydestä muut yhteiskuntatieteet eivät pääse nauttimaan: niillä tutkijoiden on itse keksittävä tutkimuskysymyksensä sekä kerättävä työllä ja tuskalla tutkimukseen tarvittava aineisto. Oikeustieteen ”käytännöstä” löytyy myös helposti työelämäprofessoreja, jotka ovat yleensä ansioituneita lakimiehiä, tosin monilla heillä on ollut OTT-tutkinto, joka hieman vesittää alkuperäistä ideaa.
Oikeustieteen käytännöllisyys on samalla vaaraksi uudelle instituutiolle. Monien oikeustieteen tutkijoiden suhde oikeudellisiin käytäntöihin (niitähän on useita) on läheinen ellei intiimi: he tarmolla sekä muokkaavat käytäntöjä että osallistuvat käytäntöön. Tutkijat ensiksikin kirjoittavat ne oppikirjat ja yleisesitykset, joita käytännöt seurailevat. Toiseksi he konsultoivat oikeudellisissa kysymyksissä, kirjoittavat lausuntoja yksittäisiin oikeudenkäynteihin, toimivat välimiehinä isoissa kaupallisissa riidoissa, ovat kuultavina alansa lainsäädäntöhankkeissa ja niin edelleen. Voidaan kysyä, ovatko nämä kontaktit jo niin kiinteitä, että erityisiä työelämäprofessoreja ei tarvita, kaikki oikeustieteen tutkijat kun ovat jo tavallaan sellaisia. Monilla oikeudenaloilla he osaavat sekä teoriat että käytännöt.
No, työelämäprofessorit ovat tulleet jäädäkseen. Näin päädytään kysymään, mitä he tekevät ja mitä heidän pitäisi tehdä, toisin sanoen millainen heidän akateeminen roolinsa on. Kun se tiedetään, on aika miettiä, miten tästä instituutiosta saadaan irti maksimaalinen hyöty. Hyötyä on pakko arvioida yliopiston lakisääteisten perustehtävien kannalta, oltiin tehtävämäärittelystä mitä mieltä tahansa. Tehtävät tunnetusti ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tyhjästä tästä arvioinnissa ei tarvitse lähteä, sillä yliopiston rehtori on tämänkin etukäteen ratkaissut. Työelämäprofessorin tehtävinä (tässä ne ovat selvyyden takia pelkistetty ja erotettu toisistaan) on rehtorin mukaan
- vahvistaa yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja näkyvyyttä yhteiskunnan eri sektoreilla (tehtävä 1),
- luoda ja ylläpitää verkostoja yliopiston ja työelämän välillä (tehtävä 2),
- tuoda työelämän ”ajankohtaistietoa” yliopistoyhteisöön (tehtävä 3),
- antaa opetusta ja ohjata opinnäytteitä (tehtävä 4) ja
- vahvistaa opiskelijoiden työelämärelevanssia omalla asiantuntijuuden alueellaan (tehtävä 5).
Tehtävälistauksen pitäisi oikeastaan pelästyttää työelämäprofessorin urasta haaveilevia. Tehtävät ovat maailmaa syleileviä: mitään konkretisoivia esimerkkejä ei lukijalle tarjota. Tehtävä 1 on – tai sanotaan varovaisemmin näyttää – ristiriitaiselta. Kuka vuorovaikuttaa ja keneen vuorovaikutetaan? Kuvaus antaa kuvan, että työelämäprofessori innostaa akateemiset tutkijat vuorovaikuttamaan yhteiskuntaan, mitä se sitten lieneekin. Häneltä itseltään ei sitä edellytetä. Tehtävään ei tarvita professoriutta. Työelämäprofessorihan olisi voinut yhtä hyvin vuorovaikuttaa yhteiskunnallisesti entisessäkin tehtävässään. Näkyvyys on selvä mutta kyseenalainen tavoite. Tarkoitus tuskin on, että työelämäprofessori tekee itsestään mediapersoonan. Heitä kun on akateemisissakin tutkijoissa riittämiin. Vakavastikin puhuen: oikeustieteen tutkijoita voidaan moittia monesta asiasta mutta ei siitä, että he eivät ”vuorovaikuttaisi” yhteiskuntaan jokseenkin kaikilla oikeudellisen elämän sektoreilla – tai ainakin sitä tosissaan yrittäisi. Yhteiskunta, esimerkiksi lainvalmistelu tai tuomioistuimet, vain ei ota tätä ”vaikutusta” aina suosiolla vastaan.
Tehtävä 2 ei työelämäprofessoreja oikeastaan kaipaisi. Jokseenkin kaikilla akateemisilla tutkijoilla on verkostonsa, joihin kuuluu muiden tieteenalojen edustajia, tuomareita, lainvalmistelijoita, asianajajia ja niin edelleen. Totta on, että muutamat tutkijat innostuvat tästä liikaa, verkoston keräämisestä tulee tutkimuksen päätavoite, siihen saadaan helposti satoja nimiä. Operatiivinen eli opetuksessa ja tutkimuksessa hyödynnettävä verkosto koostuu kuitenkin muutamasta kymmenestä henkilöstä, joihin ollaan intensiivisesti yhteydessä kulloisesta tutkimusteemasta pahemmin välittämättä. Suhteet ovat näin pitkäaikaisia kuten avioliitot, yleensä vuosikymmeniä kestäviä, ja niistä hyötyvät molemmat osapuolet.
Tehtävä 4 lienee itsestään selvä. On vaikea kuvitella akateemista positiota, johon ei kuuluisi niin opetusta kuin tutkimustakin. Jopa kaikkein tutkimushakuisimmat tutkijat (joihin myönnän kuuluvani) tunnustavat, että opetus tukee tutkimusta ja päinvastoin. Opetus pakottaa tutkijan perin juurin perehtymään alueeseen. Sitä paitsi opiskelijoilta saa kysymyksiä ja kommentteja, joita kukaan tutkija ei ole huomannut esittää. Myös tehtävälle 5 saadaan mielekäs sisältö katsomalla, että työelämäprosessori on ihanteellinen niin sanottujen käytännön taitojen kurssien vetäjä. Tosin jälleen on sanottava, että näihin tehtäviin ei tarvittaisi nimenomaan työelämäprofessoria. Esimerkiksi käytännön kurssien vetäjistä valtaosa on ulkopuolisia lakimiehiä, jotka hoitavat tehtävää ilman korvausta. Kurssit ovat osanottajamääristä ja opiskelijapalautteesta päätellen melkoinen menestys: ne lienevät ainoa opetuksen muoto, joka saa kiitosta perusnegatiivisilta oikeustieteen opiskelijoilta. Kokeneet opettajat joskus miettivät puolitosissaan, voiko akateemisessa maailmassa olla mitään, mistä he eivät löytäisi moittimisen aiheita.
No, eipäs ilkeillä enempää, vaan palataan aiheeseen. Tehtävä 3 eli ”ajankohtaistiedon” tuominen yliopistoyhteisöön näyttää työelämäprofessorin tehtävässä keskiöltä. Muut tehtävät ovat joko jo hoidossa tai niin epämääräisiä, että työelämäprofessorin roolia niiden toteuttamisessa ei hevin saa paikannetuksi. Tehtävä 3 myös poikkeaa muista tehtävistä siinä, miten se kohdistuu. Kun muut tehtävät suuntautuvat yhteiskuntaan (tehtävä 1), verkostokumppaneihin (tehtävä 2) tai opiskelijoihin (tehtävät 4 ja 5), tehtävässä 3 vastaanottajina ja hyödynsaajina ovat ennen kaikkea akateemiset eli yliopistouran valinneet tutkijat. Siitä, tarvitaanko nimenomaan oikeustieteelliseen tiedeyhteisöön tällaista tiedonvälittäjää, ei enempää keskustella. Sehän on kyseenalaista, mutta päätetty mikä päätetty. Sen sijaan kannattaa kysyä, millaista roolia tämä primääritehtävä työelämäprofessorilta edellyttää. Tekoäly vastaisi kysymykseen nanosekunnissa, ihmisäly ehkä vaatii siihen sekunnin.
Vastaus on: Työelämäprofessorin on oltava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tiedekunnassa, toisin sanoen mukana arjessa, konkretisoituna läsnä aamukahveilla, tiedekuntapäivissä, pikkujuhlissa, tieteellisissä seminaareissa ja ”käytäväkeskusteluissa”. Jokainen ammattitutkija tietää, että todellinen tieto, oli se hiljaista tekijäntietoa tai vasta hahmottuvia tutkimusteemoja, välittyy vain ja ainoastaan näin. Mitkään rakenteet tai instituutiot eivät sitä korvaa: samalla voidaan sanoa, että nämä sosiaaliset verkot (en tarkoituksella käytä sanaa ’verkostot’) toimivat, oli virallinen organisaatio kuinka luutunut tahansa. Työelämäprofessorit olisivat tietenkin myös tittelinsä arvoisia, kun he toimisivat väitöskirjojen ohjaajina ja post doc -tutkimusten esilukijoina (eli niin kutsuttuina sparraajina), kun tutkimus sivuaisi heidän kokemuspiiriään. Esimerkiksi prosessioikeudessa moni tutkimus hyötyisi käytännönläheisestä palautteesta, joka tunnetusti karsii turhaa teoriaa. Tosin liiallinen teoriakuormitus ei nykyistä tutkimusta pahemmin rasita, mutta aikaisemmin asiat olivat toisin.
Tässä blogikirjoituksessa en ota kantaa aikaisempien tai nykyisten työelämäprofessorien omaksumaan rooliin tai sillä saavutettuihin tuloksiin. Satunnaisiin havaintoihin perustuvat päätelmät eivät ole reiluja, olivat ne kehuja tai moitteita. Sen verran uskaltaa yleistää, että työelämäprofessorit eivät ole näkyneet tiedekunnan arjessa, he eivät ole löytäneet tietään kahvihuoneisiin eivätkä hakeutuneet käytäväparleeraukseen. Tästä on toki kiitettäviä poikkeuksia: yksittäiset työelämäprofessorit ovat tulleet ”yhdeksi meistä”. Kokonaiskuvaa poikkeus ei muuta. Syytä sosiaaliseen segregaatioon on varmasti akateemisissa tutkijoissa. Ehkä työelämäprofessoreja ei ole tuettu sosiaalisessa integroitumisessa, vaikka työyhteisö (puhun tässä Helsingin yliopistosta) meistä vakiojäsenistä tuntuu huomattavan avoimelta ja tutkimusmyönteiseltä. Oli syy mikä tahansa, tosiasia on, että työelämäprofessorit ovat oikeustieteellisessä tiedekunnassa jääneet sivustakatsojiksi. Samanlaisia viestejä tulee muistakin tiedekunnista, mikä antaa sivustatukea väitteelle.
Risto Koulu
LÄHDE
Lahjoitustehtävät – donations: oikeustieteellinen tiedekunta 21.2.2024.
Rehtorin päätös 15.6.2021: Työelämäprofessorin tehtävä ja tehtävän täyttömenettely.