”Nyanssoituun” keskusteluun oikeudenkäynnin kustannuksista – jo on aika!
Innokas JFT-lukija (joita ei montaa ole) yllättyi ja ilahtui tarttuessaan numeroon 4-6/2023. Numerossa nimittäin on Jesper Wilkmanin artikkeli ”Förs det en tillräckligt nyanserad diskussion om rättegångskostnader i dispositiva saker” (ss. 326-343). Tällaista avausta moni on odottanut. Oikeudenkäynnin kustannuksista keskustellaan, mutta järin älylliseksi tai analyyttiseksi keskustelua ei voi kehua. Siinä yhtäältä toistuvat samat fraasit kuten asioita hoitavien asianajajien ylisuuret palkkiot, toisaalta taas vastausta oikeudenkäynnin kynnykseen haetaan jälleen kerran OK 21 luvun hienosäädöstä eli siitä, miten tuomioistuin määrää kustannukset jaettavaksi asianosaisten kesken. OK 21 luku soveltaa ankaraa hävinnyt maksaa -periaatetta, mikä tekee häviöstä kohtalokkaan tappiolle jääneelle asianosaiselle. Samalla periaate tuo mukanaan joukon sekundäärisiä tulkintakysymyksiä: kuka voitti, mitkä kustannukset ovat kohtuullisia ja tarpeellisia, tuleeko epäselvyyssääntö tai sosiaalinen kulusääntö sovellettavaksi ja niin edelleen.
Vaikka syvällisempää keskustelua on syytä vaatia, millaista tuon keskustelun tulisi olla? Vivahteinen ja analyyttinen keskustelu kun ovat yleisen kielenkäytön perusteella hieman eri asioita. Analyyttinen keskustelu hakee yhtäältä syitä ja seurauksia, toisaalta konteksteja ja kysymyksenasetteluja. Vivahteisessa keskustelussa taas eritellään eri soveltamistilanteet. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kustannuksia ei saa käsitellä blokkina, jossa ne ovat joko suuret, kohtuulliset tai pienet. Vivahteinen keskustelu vaatii tästä syystä pohjakseen paljon empiiristä pohjatietoa: kuinka suuria kustannukset keskimäärin oikeudenkäynneissä ovat, onko niiden kokonaismäärä (eli kustannustaso) noussut tai laskenut valitussa aikajanassa, mistä kulueristä kustannukset tyypillisesti koostuvat, kuinka suuret kokonaiskustannukset ovat verrattuna asian riitaintressiin, miten kustannusrasitus kohtaa eri asianosaisryhmiä, miten kustannusten pelko heijastuu oikeudenkäynnin aloittamiseen tai asianajamiseen ja niin edelleen.
Tällainen tieto auttaa arvioimaan sääntelyn vaikutuksia, mikä taas voidaan ottaa huomioon sekä tulkinnoissa että oikeuspoliittisessa päätöksenteossa. On tosin myönnettävä, että kaikesta huolimatta keskustelu jää (kuten Wilkman huomauttaakin) joko syntipukin etsimiseen tai kustannusten määrän epämääräiseen kauhisteluun. On syytä erottaa eri asianosaisryhmät, ennen kaikkea kuluttaja-palkansaajat ja institutionaaliset asianosaiset. Ongelmallisin tapaus on se kaikkein yksinkertaisin, eli kuluttaja-palkansaaja vs. kuluttaja-palkansaaja. Kustannusongelma ei tässä soveltamistilanteessa saa ratkaisua kulusäännöistä: mikään tulkinnan vaihtoehto ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Yhtä osapuolta suosiva sääntö on vahingoksi toiselle. Win-win -ratkaisua ei kerta kaikkiaan löydy.
Jos vastakkain ovat kuluttaja-palkansaaja ja institutionaalinen asianosainen, ratkaisu kustannusongelmaan saadaan tai oikeammin saataisiin yksipuolisesta kulusäännöstä: kuluttaja-palkansaaja saisi tällöin korvauksen voittaessaan mutta ei joutuisi maksamaan hävitessään (omat kustannukset tietenkin hän joutuu maksamaan). Tosin tuomioistuin monesti löytää tällaiseen kohtuusratkaisuun oikotien esimerkiksi tulkitsemalla ”ymmärtäväisesti” OK 21 lukua, vaikkapa katsomalla, että voittaneen asianosaisen kustannukset eivät enimmäkseen ole olleet tarpeellisia tai kohtuullisia. Kahden institutionaalisen tahon oikeustaistelu ei aiheuta kuluekspertille kummoista päänvaivaa. Kysymystä oikeudenkäyntikynnyksestä ei herää: kumpikin kykenee maksamaan sekä omat että vastapuolen kustannukset, kävi oikeudenkäynnissä miten tahansa. Kustannukset eivät siis ole kohtalonkysymys, vaikka soveltamistilanteessa on lainopillista tiedonintressiä. Asianosaisille kysymys on liiketaloudellisista valinnoista eli mitä rahoituskanavaa käytetään kustannusten kattamiseen. Soveltamistilanne ei myöskään kiinnosta access to justice -tutkimusta, koska siitä puuttuu tutkimuslinjan keskiö, vahva/heikko -asetelma.
Analyyttinen keskustelu hakee vastausta kysymykseen, miten kustannuskriisi kannattaisi ratkaista. Se näkee keskeiseksi oikeudenkäyntikynnyksen tason: kaikkien tulisi päästä kohtuullisella riskillä ja kohtuullisessa ajassa oikeuksiinsa. Jos riski eli koituvat kustannukset ovat liialliset, joko kustannustasoa on laskettava tai oikeudenkäyntiin on saatava ulkopuolista rahoitusta. Pelkillä kuluvastuusäännöillä, käytännössä OK 21 luvun tulkinnalla, ei tuloksia synny. Uustulkinnat, olivat ne kuinka nyanssoituja tahansa, ovat parhaassakin tapauksessa katkenneen sääriluun laastarointia. Karhunpaini kustannusten jakamisesta ei auta vaikeimmassa soveltamistilanteessa. Siihen tuo perustavanlaatuisen ratkaisun joko kustannustason lasku tai ulkopuolinen rahoitus. Ulkopuolisista rahoittajista ei halukkaita maksajia hevin löydy, joten realistisia vaihtoehtoja jää vain yksi. Yksinkertaistettu oikeudenkäynti eli pienriitamenettely voisi olla se kaivattu viisastenkivi. Useimmat yksityishenkilöiden riidat ovat lopulta varsin yksinkertaisia. Asia erikseen on, että asuntokaupan riitoja esitellään medioissa ”vaikeina asioina”. Oikeudellisesti ne ovat kuitenkin yllättävän yksinkertaisia. Maallikko, jos hänellä on esimerkiksi rakennusalan kokemusta ja hän saa lakimieheltä neuvoja, luultavasti pystyisi hoitamaan itse asiansa ja jopa joltisella menestyksellä. Tämä on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan itse asiaansa hoitavalle maallikolle käy huonosti. Tosin maallikon sanotaan ”pärjäävän” monenlaisissa prosesseissa, lähinnä hallintolainkäytössä. Lähemmin kysyttäessä tämä kylläkin tarkoittaa, että maallikko saa prosessinjohdon ja virallisperiaatteen tukemana vietyä oikeudenkäynnin loppuun – sen hävitäkseen. Oikeudenkäynnin loppuun vieminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin oikeuksiin pääseminen.
Risto Koulu
Taustakirjallisuutta:
Sarasoja, Laura – Carling, Chris : Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa. EDILEX 2020.
Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. Helsinki 2020.