Tekijä: Johanna

Poliittiseen kielenkäyttöön on hiipinyt outo sanonta, ”the process is the punishment”, vapaasti suomennettuna ”prosessi on rangaistus”. Pohjoismainen lukija ihmettelee, mitä sillä tarkoitetaan. Oikeudenkäyntihän on civil law -maissa nähty tienä oikeuksiin; oikeudenkäynti antaa oikeussuojaa ja testaa aineellisen oikeusjärjestyksen toimivuutta. Aina on tietenkin tiedetty, että oikeudenkäynti on raskas koettelemus tavalliselle kansalaiselle. Oikeudenkäynti rasittaa henkisesti, on taloudellisesti raskas, vie vapaa-aikaa, jolle useimmilla olisi parempaakin käyttöä, päättyi oikeudenkäynti sitten miten tahansa. Poikkeusyksilöitä tietenkin on. Oikeustaistelijoiksi kutsutut henkilöt viihtyvät erinomaisen hyvin oikeudenkäyntien pyörteissä, oikeudenkäynnit itse asiassa antavat heidän elämälleen tarkoituksen. Poliittisissa oikeudenkäynneissä taas lopputuloksella ei olekaan väliä. Oikeudenkäynnin aloittanut tai provosoinut osapuoli hakee forumia agendansa ajamiseen: varsinaista vastapuolen rankaisemisen tarkoitusta hänellä ei ole, vaan se on niin sanottu rinnakkaisvahinko (’collateral damage’). Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia: valtaosalle ihmisistä oikeudenkäynti on kauhistus, ja harva yrityskään haluaa niihin sekaantua. Oikeudenkäynnit eivät tunnetusti ole ”hyvää bisnestä”.

Sanonnalla osaksi toistetaan tämä vanha totuus, mutta sillä tarkoitetaan nykyisin muutakin. Oikeudenkäynnin vireilläololla ja usein sen maksimaalisella pitkittämisellä on tavalla tai toisella tarkoitus pelkästään ”rangaista” vastapuolta. Oikeudenkäynnin aloittaja tietää, että oikeudenkäynti tullaan häviämään tai sillä ei saavuteta mitään järjellistä tulosta. Motiivina on näin halu aiheuttaa vastapuolelle ajanhukkaa, taloudellisia tappioita tai huonoa mainetta. Tarkoitukseen voidaan käyttää sekä riita-asioita että rikosasioita, toki myös kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Parhaiten tällainen oikeudenkäynti saavuttaa tarkoituksensa, kun kysymyksessä on rikosasia ja vastapuoli julkisuuden henkilö. Oikeudenkäynti saa julkisuutta ja leimaa vastaajan, oli syyte miten heiveröinen tahansa. Vielä paremmin promoottori onnistuu, kun hän saa virallisen syyttäjän ja julkisen vallan arvovallan oikeudenkäynnin taakse. Esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäyntisaagassa kaikki ”rankaisevan” prosessin kriteerit tuntuvat täyttyvän (Iltalehti 12.2.2024: ”Syyttäjä jatkaa oikeustaistoa Päivi Räsänen kanssa”). Sillä, miten asia päättyy, ei tällaisissa ”rankaisevissa” oikeudenkäynneissä ole merkitystä. Prosessi antaa kunnollisen rangaistuksen kohteelleen – ja bonuksena alullepanija saa agendalleen moneksi vuodeksi ilmaista mediajulkisuutta. Sananvapaus, ympäristön suojelu ja kunnianloukkaukset antavat ehtymättömästi käyttöainetta sekä ”rankaiseviin” että ”agendaa ajaviin” oikeudenkäynteihin.

Rankaisevan prosessin nimellä tunnettu ilmiö on alun perin lähtöisin common law -maista ja etenkin Yhdysvalloista, mutta se on hiljaa hiipimässä myös säädännäisen oikeuden maihin, niihinhän Eurooppa ja joukon jatkona Suomi lukeutuu. Ilmiö herättää kaksi peruskysymystä. Ensiksikin: onko Suomen oikeudessa sellaisia rakenteita, jotka suosivat tai hillitsevät ”rankaisevia” oikeudenkäyntejä? Toinen kysymys on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi eettinen: miten oikeudenkäyntien käyttämiseen rangaistustarkoituksessa suhtaudutaan? Katsotaanko ne hyvän oikeussuojan lieveilmiöksi, joka on kestettävä? Praktikko ja pragmaatikko ei näe muuta mahdollisuutta. Asianosaisten motiiveja on mahdotonta selvittää, eikä oikeudenkäyntejä kukaan ilman yliluonnollisia voimia pysty jakamaan oikeisiin ja järjestelmää väärinkäyttäviin. Useimmat kuitenkin katsovat, että kysymyksessä on oikeudenkäyntimekanismin väärinkäyttäminen: rajallisia voimavaroja tuhlataan eettisesti kestämättömään tarkoitukseen. Tutkija ehkä jättäisi kaiken asenteiden varaan. Ilmiö on tunnistettava, oikeudenkäyntien väärinkäyttö on paikallistettava, eikä promoottorin ansaan saa langeta. Jos uutisia uskotaan, esimerkiksi Päivi Räsäsen asiassa syyttäjä on lähtenyt täysillä mukaan oikeustaisteluun – roolinsa hukaten. Ulkomaiset tarkkailijat ovat paljon suorasanaisempia: syyttäjän muutoksenhaun motiiviksi katsotaan ”sokea raivo” (näin tunnettu blogisti Jonathan Turley sivustollaan ’Res ipsa loquitur’ 14.1.2024).

”Agendaa ajavat” oikeudenkäynnit edistyksellinen tutkija hyväksyisi ja ehkä niitä kannattaisi. Ne ainakin vievät oikeuskehitystä eteenpäin. ”Rankaiseville” oikeudenkäynneille edistyksellinen tutkija kasaisi kaikki esteet, mitä prosessilaki tuntee. Ensimmäinen kysymys on pitkälti lainopillinen ja näin, toisin kuin jälkimmäinen kysymys, vastattavissa. Suomi ei ole niin otollinen ympäristö ”rankaiseville” prosesseille kuin niiden alkuperäinen kotimaa, Yhdysvaltojen omalaatuinen järjestelmä. Ankara kuluvastuu eli hävinnyt maksaa -periaate rajoittaa tehokkaasti yksityishenkilöiden ja pienten aktivistiryhmien liikkumatilaa riita-asioissa: perusteeton oikeudenkäynti ”rankaisee” myös alullepanijaansa. Väärän asian ajaminen on jopa peruste kvalifioidulle kuluvastuulle (OK 21:5). Totta on, että varakkaille promoottoreille tämä ei ole mikään este, mutta heillä kynnys oikeudenkäynteihin on ehkä jo korkeampi. Ilmeisen perusteettomia oikeudenkäyntejä ei kuitenkaan saa edes alkuun, koska kanne jätetään ilmeisen perusteettomana tutkimatta tai välittömästi hylätään (OK 5:6).

”Rankaiseville” prosesseille jää kuitenkin paljon tilaa rikosasioissa ja hallintolainkäytössä. Ensimmäisessä promoottorin on kylläkin pystyttävä mobilisoimaan virallinen syyttäjä asian taakse. Se vaatii hyvää mielikuvitusta (’asian on oltava eettisesti hyvä’), julkisuutta (jolla syyttäjää painostetaan syytteen nostamiseen) sekä monesti kanteluita ylemmille syyttäjäviranomaisille, joilta saadaan syyttämismääräys. Paikalliset syyttäjät eivät yleensä tällaisista asioista innostu; töistä kun ei ole muutoinkaan pulaa. Voi olla, että hallintolainkäyttö tarjoaa parhaat mahdollisuudet sille, joka hakee ”rankaisevia” prosesseja ilman omaa riskiä. ”Agendaa ajaville” prosesseille hallintokäyttö ei sen sijaan kunnolla sovi. Siellä tapahtuvat paperiprosessit eivät kiinnosta mediaa tai oikeammin eivät aukea draamaksi. Eipä silti – kyllä oikeudenkäynti yleisissäkin tuomioistuimissa voi saada paremmanpuoleisen farssin piirteitä, tässäkin esimerkkinä Päivi Räsänen juttuineen. Harva poliitikko on kyennyt tarjoamaan niin paljon aineksia köyhien uutispäivien täytteeksi.

Risto Koulu

Helsingin Sanomien uutinen ”Oikeusjuttu talokaupasta voi koitua kalliiksi” (30.12.2013) tuo mieleen surkean kauhuelokuvan. Kuolleeksi kuviteltu hirviö herää ja alkaa taas jahdata tarinan päähenkilöitä, jotka eivät ole oppineet mitään aikaisemmista kohtaamisista. Uutinen ei sisällöllään yllätä: itse asiassa se onnistuu sivunmittaisessa tilassa toistamaan kaikki vanhat kliseet ja keksimään muutaman uudenkin.

Uutinen kertaa parin oikeusjutun tapahtumia ja kauhistelee oikeudenkäyntien suuria kustannuksia. Pääsyyllinen on tuttu, eli asianajajakunta. He kun kehtaavat laskuttaa sellaisestakin, mikä ei ole ”peräisin itse oikeudenkäynnistä”. Jos laskutus on tuntilaskutusta, jokainen sähköposti tai puhelinsoitto on maksullinen. Kuluja muodostuu tapaamisista asiakkaiden ja muiden henkilöiden kanssa, mikä ainakin on väärin. Sitä paitsi asiakas joutuu maksamaan vieläpä asiaan perehtymisestä ja asiakirjojen laatimisesta oikeudelle. Lukija on aika ihmeissään: eikö näihin toimiin mene asianajajan työaikaa, josta hänen tietenkin tulisi saada korvaus, jos hän haluaa praktiikallaan elättää itsensä. Suhteellisuudentaju näyttää kokonaan kadonneen. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos laivatelakalla työnjohtaja kävisi kertomassa hitsaajille, että vain hitsauspillin käyttäminen lasketaan työnteoksi ja työajaksi. Kaikki muu työpaikalla käytetty aika on hitsaajan vapaa-aikaa eikä siitä makseta. Työnjohtajalle naurettaisiin hyvästä huumorista. Jos hänen sanomansa otettaisiin vakavasti, paikalle hälytettäisiin luottamusmies ja työsuojeluviranomaiset.

Artikkeli jatkuu omaksumallaan huumorilinjalla. Kustannukset saataisiin laskemaan, jos juristit keskittyisivät oikeudelle toimittamissaan kirjelmissä ”tiivistetysti olennaiseen”. Neuvo ei ole uusi. Jos laskutus on tuntilaskutusta, kustannukset todella laskisivat, jos oikeudenkäynnissä keskityttäisiin olennaiseen. Työtunteja menisi vähemmän. Oikeudenkäyntien paisumista on valiteltu vuodesta 1993 lähtien, jolloin alioikeusuudistus toteutti välittömän oikeudenkäynnin ideaalin. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut kertomaan etukäteen, mikä on oikeudenkäynnissä olennaista. Jälkiviisaasti tällaisia ”arvioita” (tarkoituksella lainausmerkeissä) joskus kuulee. Tuomarit ovat tunnetusti suurimpia asiantuntijoita sanomaan myöhemmin, miten asiaa olisi tullut ajaa ja mikä siinä on ollut olennaista. Mutta sanopas se ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Leikinlasku sikseen, on aika palata vakavampaan pohdiskeluun. Moite oikeudenkäyntien paisumisesta – ja samalla paisuttamisesta – on siis tavallaan oikea. Syy on rakenteellinen. Vuoden 1993 jälkeen oikeudenkäynnit ovat työmäärältään ja aineistoltaan isompia kuin oikeudenkäynnit ennen vuotta 1993. Nykyinen oikeudenkäyntiformaatti edellyttää hyvin perusteellista valmistautumista oikeudenkäyntiin, myös varautumista sen erilaisiin käänteisiin. Perusteellinen valmistautuminen tuo työtunteja ja ne taas kustannuksia. Ennen vuotta 1993 asianajaja saattoi tyytyä suhteellisen pintapuoliseen valmistautumiseen ja katsoa, millaiseksi oikeudenkäynti kehittyi. Jos tai kun se laajeni tai syveni, asianajaja reagoi. Sekään ei vienyt turhia tunteja, koska asianajaja tiesi, mihin piti reagoida ja miten piti vastata uuteen käänteeseen. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa oli heikkoutensa, eikä kukaan normaalijärkinen voi sivuuttaa sen ongelmia. Niitä olivat toistuvat lykkäykset sekä oikeudenkäynnin rakenteen totaalinen hajoaminen. Kukaan ei kuitenkaan kiistä, että vanha formaatti ei vaatinut yhtä paljon etukäteistä valmistautumista. Kustannusten nousu uudessa formaatissa oli itsestään selvää, ja syyllinen nykytilaan näin löytyy lainsäätäjästä. Oikeuspolitiikkojen tulisi myöntää, mitä aikanaan tuli innostuksessa tehdyksi. Tosin monikaan vuoden 1993 arkkitehtuurin keksineistä ei enää ole paikalla vastaamassa.

Artikkelissa kustannuskriisiin esitetään uusvanha ratkaisu: asianajajien tulisi nykyistä useammin tehdä väite vastapuolen liiallisesta laskusta. Tätä kun ei usein tehdä. Voi olla, että haastateltu tuomariliiton edustaja on oikeassa selittäessään, miksi väitteitä ei käytännössä esitetä. Vastapuoli vastaa samalla mitalla eli riitauttaa vuorostaan väitteen esittäjän laskun. Oikeudenkäynnissä siis vallitsee eräänlainen ”kauhun tasapaino”. Totta on, että oikeudenkäynnin kustannuksiin pitäisi oikeudenkäynnissä kiinnittää huomiota. Laskun riitauttaminen ei kuitenkaan ole niin yksioikoista, mitä esitetään. Laskun ”paljoksuminen” ei auta, vaan väitteen esittäjän pitäisi yksilöidä, mitkä toimenpiteet ovat olleet tarpeettomia tai laskutus tarpeellisista toimenpiteistä kohtuuttoman suurta (OK 21:8). Pulma on siinä, että modernissa oikeudenkäynnissä on hyvin vähän tarpeettomia toimenpiteitä. Ylilaskutusta toki esiintyy, mutta se lienee kohtuullisen harvinaista. Siihen puuttumalla kustannustason ongelmaa ei ratkaista.

Sivullinen blogikirjoittaja kyselisi vähän tasapuolisen journalismin perään. Artikkelissa kuullaan tuomariliiton edustajaa ja oikeustieteen tutkijaa: tuomariliiton edustaja on paljon äänessä. Hänen kommenttinsa vievät puolet palstatilasta, kun taas tutkija saa kaksi lyhyttä kappaletta. Reilu peli olisi vaatinut, että myös arvosteltu ammattikunta eli asianajajat olisivat päässeet kertomaan mielipiteensä siitä, mistä oikeudenkäynnin korkea kustannustaso johtuu ja mitä sen laskemiseksi olisi tehtävä. Vastakommentit olisivat toki tuhonneet dramatiikan ja artikkelin liian näkyvän agendan. Suomen Asianajaliitto saikin suunvuoron vasta Mielipide-osastolla otsikolla ”Asianajajien palkkion voi saada arvioitavaksi” (5.1.2024). Liitto toi mielipiteessään keskeisen korjausehdotuksen eli ”prosessien sujuvoittamisen ja nopeuttamisen”. Se taas ei ole asianajajien käsissä, vaikka he tällaisia uudistuksia kannattavatkin. Mediakeskustelu vain tuntuu aina päätyvän asianajajien palkkioihin ja kadottavan viimeisenkin älyllisyytensä.

Risto Koulu

Sähköinen julkaiseminen on vielä uusi ilmiö. Esille ovat nousseet sen edut: sähköinen julkaiseminen on nopeaa, halpaa ja vähällä vaivalla levitettävää. Voidaan sanoa, että sen avulla oikeuden sanomisen valta toteutuu täydellisesti. Kuka tahansa voi tuottaa juridisia tekstejä ja julkaista ne sähköisesti kotisivullaan eli blogisivullaan. Blogi määritellään verkkosivuksi tai verkkosivustoksi, jolla yksittäinen henkilö tai samanmielisten ryhmä säännöllisesti julkaisee tekstiä. Sivun ei tarvitse olla henkilökohtainen verkko- tai kotisivu. Hyvällä onnella kirjoittaja löytää tieteellisen tai aatteellisen yhdistyksen, joka ottaa tekstin kotisivulleen. Verkossa julkaistaankin uskomaton määrä blogikirjoituksia (eli lyhyitä ajankohtaisia puheenvuoroja), blogiartikkeita (jotka ovat lähellä juridisten aikakauslehtien artikkeleita) tai jopa blogikirjoja (usean sadan sivun monografioita).

Aikaisemmin harvinaiset blogikirjat yleistyvät erityisen nopeasti, kun kaupalliset kustantajat ovat entistä nirsompia ja tieteelliset kustantajat ovat ottaneet käyttöön hitaat byrokraattiset prosessit. Harva kirjoittaja suostuu odottamaan puoli vuotta pelkkää tietoa siitä, suostuuko tieteellinen yhdistys julkaisemaan hänen kirjansa. Muiden kuin oppikirjojen ja yleisesitysten julkaiseminen painettuina kirjoina alkaa siis olla aikamoinen ongelma. Perustutkimuksen vaikeaan julkaistavuuteen soisi yliopistonkin kiinnittävän huomiota. Verkkojulkaiseminen saattaa olla lähitulevaisuudessa ainoa forum, jossa suomenkieliset ja etenkin yleistajuiset kirjoitukset löytävät paikkansa. Tällä hetkellä oikeustieteessä verkkojulkaiseminen on oikeastaan viimeinen kanava keskusteluille oikeus- ja tiedepolitiikasta tai oikeustieteen tutkimuksen suuntauksista. Tyypillisin blogikirjoitus onkin yksityishenkilön omalle kotisivulleen kirjoittama teksti, mutta myös monilla asianajotoimistoilla on oma kotisivunsa. Sivuilla julkaistaan välillä korkeatasoisia tieteellisiäkin kirjoituksia, jotka olisivat kelvanneet oikeustieteellisiin aikakauslehtiin.

Sähköinen julkaiseminen on kokonaisuutena niin uutta, että harvan mieleen on tullut sähköisten julkaisujen säilyvyys: esimerkiksi onko blogiartikkeli tai blogikirja luettavissa verkosta vielä viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua? Tässä ei tarvitse miettiä valtavan aurinkomyrskyn ja ydinsodan kaltaisia katastrofeja. Pelkkä aika tekee tehtävänsä. Informaatiotutkimus (entiseltä nimeltään kirjastotiede) tai tarkkaan ottaen sen tiedonhaun nimellä tunnettu suuntaus on pannut merkille useita aikaisempia kehityskulkuja, jotka tuhosivat kokonaisia kirjasukupolvia. On väitetty, että antiikin kirjallisuudesta säilyi nykyhetkeen vain viisi prosenttia. Jostain syystä kirjojen kopioiminen lähes lopetettiin 700-luvulla. Vanhat papyrukset murenivat ja pergamentit uusiokäytettiin: valtava määrä koottua tietoa katosi ikuisesti. Säilyneissä kirjoissa vain on viittauksia kirjoihin, jotka ovat lopullisesti kadonneet. Toista sukupuuttoaaltoa eletään parhaillaan, kun painettuja kirjoja digitalisoidaan. Siitä, mitä digitalisoidaan, päättävät kirjastonhoitajat, atk-tuet ja informaatikot. Kukaan ei tiedä, kuinka suuri osa esimerkiksi 1800-luvun kirjoista pelastetaan. Kokemus osoittaa, että läheskään kaikki 1800-luvun romaanit eivät ole päässeet digitalisoituihin keskusarkistoihin (internet archive, open library, LOC eli library of congress).

On vaikea keksiä syytä, miksi sama sukupuutto ei kohtaisi myös sähköisiä julkaisuja. Suomi ja suomalainen juridiikka tosin ovat suhteellisen turvassa nykyiseltä sukupuutolta. Suomalainen kirjallisuus ja kotimainen juridiikka on määrältään vähäistä: sitä on tuotettu vain hieman yli sata vuotta. Näin luultavasti kaikki painettu kirjallisuus digitalisoidaan, eikä tieto enää katoa happopitoisen painopaperin hajotessa. Myös sähköisten julkaisujen kohdalla lievä optimismi on paikallaan. Ensiksikin sähköisistä kirjoista on toimitettava ”vapaakappaleet” keskusarkistoon. Asia erikseen on, kuinka tarkasti tätä määräystä noudatetaan. Luultavaa on, että valtaosa blogiartikkeleita tai blogikirjoja kirjoittavista ei ole määräyksestä kuullutkaan, vielä harvempi sitä noudattaa. Toiseksi on luultavaa, että suuret tieteelliset kustantajat kuten Suomalainen Lakimiesyhdistys ovat voimissaan vielä 2100-luvulla ja ylläpitävät sähköisiä julkaisujaan. Kaupallisten kustantajien kohtalo on korkeammassa kädessä. Suuretkin kustantajat kuten Weilin & Göös ovat ennenkin kadonneet kustannusmarkkinoilta, eikä nykyinen AlmaTalent luultavasti sekään ole ikuinen. Asianajotoimistojen blogit sijoittuvat välimaastoon. Niiden kotisivut eivät ole päivänperhoja, mutta asianajotoimistot, varsinkin pienet, lopettavat toimintaansa, ne vaihtavat kotisivujensa osoitteita tai yksinkertaisesti unohtavat niiden ylläpitämisen (tai oikeammin siitä maksamisen). Samoin käy myös yhdistyksille, kun niiden jäsenistö ne hylkää.

Akuutissa häviämisvaarassa ovat henkilökohtaisilla kotisivuilla julkaistut kirjoitukset, artikkelit ja kirjat. Kotisivut katoavat, kun niiden ylläpitäminen lopetetaan, mikä taas seuraa sivunhaltijan kuolemaa. Kuolinpesät eivät jatka kirjoittelua. Myöskään hakkeroinnin uhkaa ei kannata unohtaa: yksityishenkilöiden blogit harvoin sisältävät rahanarvoista urkittavaa, mutta monet hakkeroijat tuhoavat huvikseen kaikkien sivujen tietosisällön, jos sivun suojaus pettää ja he pääsevät niihin käsiksi. Joku ehkä sanoo. että blogikirjoituksista – ja ylipäätään sähköisistä julkaisuista – on kuitenkin paperitulosteensa. Tämä pitää paikkansa. Tulosteita on sekä blogikirjoittajalla että niillä lukijoilla, jotka ovat tulostaneet sähköisen tekstin. Ovatko tulosteet tallella 50 tai 100 vuoden päästä, on jo eri juttu. Vaikka ne olisivatkin, olemme jälleen lähtöruudussa – meillä on paperikäsikirjoitus, joka odottaa julkaisemista!

Kotikirjoittaja eli blogisti voi taata kirjoitukselleen säilyvyyden yli ihmisen iän. Jos kirjoittaja on samalla Helsingin yliopiston tutkija, se on tosi helppoa. Yliopisto ottaa avoimeen julkaisuarkistoonsa kirjakokoisia julkaisuja, toisin sanoen rinnakkaisjulkaisee ne (tässä kielenkäyttö vielä hakee paikkaansa alkuperäisjulkaisujen ja rinnakkaisjulkaisujen välillä). Sähköiset kirjat julkaistaan joko ”Kirjat” yhteisössä (ohjeet käyttävät todella sanaa ’yhteisö’ tässä merkityksessä) tai laadukkaampien teosten kohdalla virtuaalisessa kokoelmassa. Se taas tunnetaan nimellä HELDA open books eli HOB. HOB-julkaisun etuna on, että yliopisto pitää näitä kirjoja esillä ”mainonnassaan”. Artikkelikokoiset sähköiset julkaisut ja jopa niiden käsikirjoitukset pääsevät vuorostaan julkaisuarkistossa ”Artikkelit”-yhteisöön, jos joku yliopiston tutkija viitsii nähdä lähettämisen vaivan.

Sen sijaan lyhyempien blogijuttujen tallettamiseen ei ole suoraa mahdollisuutta. Arkisto ei niitä kelpuuta. Yksi ratkaisu on tehdä niistä kokoomateos, toisin sanoen koota artikkelit ja kirjoitukset aihepiireittäin sähköiseksi julkaisuiksi, esimerkiksi nimellä ”Valitut kirjoitukset 2002–2003”. Hyvällä onnella kokoomateos hyväksytään jompaankumpaan yhteisöön. Jos kirjoittaja on muistanut lähettää ”vapaakappaleensa” blogikirjoistaan, nekin säilyvät. Tosin tiettävästi kukaan ei ole niiden perään kysellyt. Tietenkin kirjoittaja voi lohduttaa itseään ajatuksella, että millään mitä hän on kirjoittanut ei ole arvoa tulevaisuudessa.

Risto Koulu

Tässä on käytetty lähteenä:
MacLeod, Roy (ed.): The Library of Alexandria. The American University in Cairo Press 2002.
Forsman, Maria: Julkaisut ja tieteen mittaaminen. ENOS 2022.
Orwell, George: Why I write? Kokoelmassa: Selected Writings. Heineman 1969 (Reprint).

Tuomioistuimet kirjoittavat tai kirjoituttavat yhä useammin juhlakirjoja, joilla ne juhlistavat merkkivuosiaan. Nämä tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samanlainen kummajainen kuin niin sanotut akateemiset juhlakirjat. Akateemisen juhlakirjan saa tavallisesti ansioitunut tutkija merkkipäivänsä, usein myös eläkkeellelähtönsä kunniaksi. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat sen sijaan institutionaalisia: ne eivät liity henkilöihin. Tapakaan ei yllätä: yritykset ja julkishallinnon toimijat ovat kautta aikojen harrastaneet vastaavaa. Usein toimintansa lopettanut yritys saa juhlakirjan – jota tietenkin kutsutaan enää vain historiaksi, mitään juhlimisen aihettahan liiketaloudellisessa epäonnistumisessa ei ole. Näitä jälkijättöisiä ”juhlakirjoja” ovat saaneet SKOP, KOP, Eka-konserni ja Kansa. Tätä kohtaloa tuomioistuimet eivät juuri koe: tuomioistuimet enintään sulautuvat toisiinsa tai jatkavat muina miehinä toimintaansa uudella nimellä.

Juhlakirjoja on kaikilta oikeusasteilta. Kärjessä ovat tietenkin korkein oikeus (2009) ja korkein hallinto-oikeus (2008), mikä ei hämmästytä. Nehän saavuttivat vuosituhannen alussa juhlavuotensa. Kaikki hovioikeudet ovat juhlakirjoissa mukana, ja jopa Viipurin hovioikeuden vanhoja hyviä aikoja on muisteltu. Käräjäoikeudet ovat sen sijaan huonosti edustettuina. Nykyisistä 20 käräjäoikeudesta vain kaksi, Oulu ja Tampere, ovat kilpailussa mukana, kumpikin yllättävän hienolla juhlakirjalla. Tampereen käräjäoikeuden juhlakirja on erikoisuus useammassakin suhteessa: yksi erikoisuus on, että se on 120-vuotisjuhlakirja. Juhlakirjoihinhan haetaan tavallisesti pyöreä vuosiluku, oli se miten keinotekoisesti laskettu tahansa. Erityistuomioistuimet ovat erityisiä myös juhlakirjoiltaan. Pikkuruinen työtuomioistuin on saanut aikaan kaksi juhlakirjaa (50-vuotiskirjan ja 75-vuotiskirjan), suuri vakuutusoikeus edustaa itseään yhdellä juhlakirjalla, joka on laadittu sen satavuotisjuhlan kunniaksi. Markkinaoikeus on pysynyt poissa juhlakirjamarkkinoilta, mikä on ymmärrettävää. Se perustettiin vasta vuonna 2002, vaikka se olisi voinut hakea edeltäjiään myös kauempaa.

Kirjojen ulkoasu korreloi osaksi oikeusastejärjestykseen. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat ovat typografisesti erittäin tyylikkäitä: niitä voi pitää kirjapainotaidon huippusaavutuksina. Yksikään akateeminen juhlakirja ei voi kilpailla näiden monumentaalisten (ja jossain määrin pompöösien) teosten kanssa. Hovioikeuksien juhlakirjat eroavat toisistaan. Osa edustaa hyvää akateemisten juhlakirjojen tasoa, osa on pikemminkin karun funktionaalisia. Kiintoisaa kylläkin, jälkimmäiseen kategoriaan sijoittuva Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja (2004) on faktatietoa ja analyyttista informaatiota hakevalle antoisin. Vanha totuus selvästikin pätee. Ulkoasu ja sisältö eivät välttämättä korreloi, vaikka hyvä sisältö kyllä kyetään tuhoamaan huolimattomalla toimitustyöllä ja ala-arvoisella painojäljellä. Erityistuomioistuinten juhlakirjat taas ovat hillityn tyylikkäitä, joskaan lukemiseen ne eivät houkuttele. Käräjäoikeuksien juhlakirjoista Tampere yllättää: se voittaa ylivoimaisesti tuomioistuinten juhlakirjojen sarjan ja menestyisi myös yleisessä sarjassa. Ammattigraafikkojen käyttäminen taittoon ja kansisuunnitteluun selvästikin kannattaa, joskin se myös maksaa.

Mutta leikki sikseen! Tuomioistuinten juhlakirjat ansaitsevat myös vakavamielisen analyysin: kenelle ne kirjoitetaan, kuka ne kirjoittaa, millaisia ne ovat ja mitä hyötyä niistä tutkija, etenkin prosessioikeuden tutkija saa? Mitä tulee ensimmäiseen, juhlakirjaperinne kärsii jonkinlaisesta identiteettiongelmasta. Kirja ”tuotetaan” miettimättä, mikä sen tavoite ja kohderyhmä on. Perusvalinta on toki selvä: historiateos vai nykytoiminnan esittely? Käytännössä raja ei ole tarkka. Historiateos sisältää aina hieman nykytilaa, toiminnan kuvaus taas historiaa. Merkkivuosia juhlistavissa kirjoissa onkin aina pakollinen ”historiikki”-jakso. Valinta määrää myös, kuka juhlakirjan kirjoittaa. Instituutiohistorian kirjoittaminen ei hevin onnistu muilta kuin ammattihistorioitsijoilta, kun taas kunnolliseen toiminnan analyysiin ja esittelyyn kaivataan sosiologia tai organisaatioteoreetikkoa. Hyvä esimerkki ammattikirjoittajan saavutuksista on Helsingin hovioikeuden juhlakirja (2002). Useimmat juhlakirjat kuitenkin tehdään omin voimin, toisin sanoen keräämällä (ja nähtävästi usein vaatimalla) pitkäaikaisilta tuomareilta artikkelit kirjan täytteeksi, esimerkkinä Kouvolan hovioikeuden juhlakirja (2003). Jälki on myös sen mukaista – artikkelit näyttävät tuskalla syntyneiltä!

Vastaus otsikon kysymykseen on syytä paljastaa. Pääosa juhlakirjoista ei ole sen enempää oikeuslähde kuin viihdelukemistokaan. Vain Tampereen käräjäoikeuden juhlakirjaa ”Lain ja oikeuden tähden” (2012) instituutiohistoriasta kiinnostunut lukee huvikseen. Teksti on kiinnostavaa ja anekdooteilla ryyditettyä. Vakuutusoikeuden ”Pykäliä ja diagnooseja” (2018) taas vetää lukijoita aiheellaan, vaikka teksti ei ole yhtä eleganttia. Suomalaisen sosiaaliturvan kehitys näkyy hyvin kirjassa, joskin lukija kaipaisi kirjaan perinteisiä kevennyskeinoja kuten valokuvia, aikalaisaineistoa sekä anekdootteja menneiltä ajoilta. Kokonaisuutena sisäpiiriläisyys vaivaa useimpia juhlakirjoja, tästä on esimerkkinä Turun hovioikeuden juhlakirja (1998). Loputtomat henkilöstölistaukset tappavat sitkeänkin lukijan mielenkiinnon, ellei kirjassa ole jotain muuta lukemisen arvoista. Totta on, että joillakin elämäkerrallisilla tiedoilla on ehkä merkitystä lakimiessukujen kartoitukselle tai tyypillisen tuomariuran hahmottamiselle. Enemmistöä potentiaalisista lukijoista ne eivät kiinnosta. Tutustumiskynnyksen hovioikeuskirjoista ylittää vain kaksi, Rovaniemen ja Helsingin hovioikeuksien juhlakirjat. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat sen sijaan vaativat perin sinnikästä lukijaa. Asia erikseen on, että moni kirjoja selaileva nauttii upeasta painojäljestä.

Lainopin tutkijat pettyvät juhlakirjoihin. Niissä ei ole – toisin kuin akateemisissa vastineissaan – lainopillisia artikkeleita. Joskus muussa yhteydessä tuodaan esiin lainopillisia kannanottoja, mutta ne ovat kadottaneet ajankohtaisuutensa. Laki on muuttunut tai kysymys saanut vakiintuneen tulkintansa. Tuomioistuimia tutkivalle oikeussosiologille juhlajulkaisut ovat aarreaitta. Niistä näkyy, miten tuomioistuimet oikeasti toimivat, miten asiat etenevät tuomioistuimessa, millaisissa tekemisissä tuomarit ovat keskenään, miten tuomioistuimia johdetaan (tai ennen jätettiin johtamatta) ja niin edelleen. Selityksensä saa se outo jännite, joka vallitsee tehokkaan johtamisen ja tuomarin itsenäisen työskentelyn välillä. Juhlajulkaisuista paljastuu myös fundamentaalinen asenteiden muutos. Aluksi hankalat ja suorastaan kiusalliset asianajajat muuttuivat vähitellen arvostetuiksi ammattiveljiksi, joita ilman prosessit eivät kunnolla etenisi. Asianosaisten kirjava joukko, jota sai kohdella yliolkaisesti tai suorastaan pilkallisesti, onkin nyt tuomioistuimen ”asiakkaita”, joilla on oikeus kunnolliseen palveluun.

Juhlakirjoja tietenkin rasittaa niiden tarkoitus. Niistä puuttuu kaikkinainen kriittisyys ja toiminnan reflektointi etenkin, jos kirjoittaja on talon väkeä. Juhlakirjoista ei ole juuri apua CLS-henkiselle (’critical legal studies’) tutkimukselle. Syy on ehkä kirjoittajan läheisyys: toiminnassa mukana oleva henkilö ei näe toimintansa epäkohtia. Myös itsesensuurilla voi olla osuutensa. Kirjoittajat pitäytyvät kohteliaisuudesta ”hyvissä asioissa”. Voi olla, että dissidentteinä tunnettuja tuomareita ei ylipäätään värvätä kirjoittajakuntaan. Ammattikirjoittajankaan riippumattomuus ei ole täydellistä, vaikka hänelle ehkä toimeksiannossa taataan itsenäisyys. Kirjoittamiseen tarvitaan henkilökunnan yhteistoimintaa aineiston hankkimisessa, ja sitä saadaan vain myötäsukaisella asenteella.

Julkaisuina juhlakirjat ovat oikeastaan epäjulkaisuja. Niitä on vaikea saada käsiinsä, koska ne ovat enimmäkseen omakustanteita eikä niitä levitetä kaupallisesti. (Paradoksi on, että nimenomaan lukemisen ansaitsevat kirjat eli Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja sekä Oulun ja Tampereen käräjäoikeuksien juhlakirjat ovat erityisen harvinaisia.) Muukin jakelu on juhlakirjoissa sattumanvaraista, mikä oikeuttaa moitteisiin siitä, että tuomioistuimet eivät osaa hyödyntää sitä näkyvyyttä, joka juhlakirjoilla periaatteessa olisi. Osaksi se selittyy sillä, että juhlajulkaisu on tietoisesti tehty sisäpiirille: tarkoituskaan ei ole, että kirja leviäisi sen enempää oikeustieteen tutkijoille kuin suurelle yleisöllekään. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat levikkiä ja näkyvyyttä ajatellen vielä onnettomampia kuin akateemiset juhlakirjat, joista niistäkään ei tässä suhteessa voi hyvää sanoa.

Ihannemaailmassa oikeushallinto eli tuomioistuinvirasto voisikin perustaa sähköisen alustan, johon kaikki juhlakirjat sähköisinä talletettaisiin. Sähköiset versiothan kirjoista tietenkin on, koska kirjan painatus sitä edellyttää. Alustan julkaisut olisivat vapaasti luettavissa ja ladattavissa. Eipä silti: asiantilan tunteva ei hämmästyisi, vaikka hänelle kerrottaisiin, että tällainen alusta on ollut olemassa jo vuodesta 1993 (kuvitteellinen vuosiluku). Kukaan ei vain ole siitä kuullut, koska siitä ei ole kenellekään kerrottu.

Tästä kaikesta huolimatta tuomioistuinten juhlakirjat – tai ylipäätään kokoomateokset – ovat instituutio, jonka soisi säilyvän myös digitalisoituvassa maailmassa. Ne säilyttävät muistitietoa katoavasta maailmasta ja pitkistä kehityskuluista, valaisevat mentaliteettien hidasta muuttumista ja tuovat esiin kiinnostavia elämänkohtaloita. Tulevaisuus on kuitenkin suhteellisen valoisa. Tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samalla tavalla alttiita digitalisaation tuhoavalle voimalle kuin akateemiset juhlakirjat. Ne eivät yhtä kiinteästi sitoudu painettuun kirjaan, vaan sähköinen laitos säilyttää lähes kaikki juhlakirjan funktiot.

Risto Koulu