Uutiset

Helsingin Sanomien uutinen ”Asianajajat: Aukko laissa voi aiheuttaa valtavat kulut” (27.1.2024) ihmetytti ja kummastutti sitä lukevia lakimiehiä. Hieman sekavan artikkelin lukeminen ei paljon auttanut. ”Aukko laissa” tuntuu olevan, että laki ei tunne eikä hyväksy joukkokanteita. Tällaisilla kanteilla tietyn vastaajan voisi haastaa oikeuteen joukko ihmisiä, joilla on ”samankaltaisia oikeudellisia vaatimuksia.” Suomen Asianajajaliitto näyttää kannattavan tällaista kannetta. Uutisia viime vuosina lukenut lakimies kylläkin epäilee, tarvitaanko kanteeseen uutta lainsäädäntöä. Hän muistaa niin sanotut asfalttikanteet ja puukartellikanteet, joissa tätä kannekonseptia kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä. Uutta lainsäädäntöä ei silloinkaan kaivattu, koska nykyinenkin prosessilaki suhtautuu tällaisiin kanteisiin kansainvälisesti ottaen hyvin suopeasti. Laki ei aseta niille mitään rajoituksia, vaikkakaan lain ei voi sanoa niitä erityisesti suosivan.

Uutisen huolellinen lukeminen paljastaa niin sanotun clou’n. Joukkokanteita kaivataan VASTAAMOn kaltaisiin rikosasioihin, joissa kymmenet tuhannet asianomistajat esittävät korvausvaatimuksiaan. Taustaksi kerrotaan, että syyttäjä ei suostu ajamaan kyseisessä rikosasian oikeudenkäynnissä heidän vaatimuksiaan. Näin asianomistajien ”on itse ajettava korvauskannetta erillisessä oikeudenkäynnissä”. Se taas merkitsee uhreille riskiä oikeudenkäyntikuluista. Tulevaisuudessa mahdollisia ovat vielä suuremman mittaluokan, jopa miljoonien ihmisten terveystietojen hakkerointi ja siitä aiheutuvat vahingot. Tällaisiin tilanteisiin on toki aihetta varautua myös prosessilainsäädännössä. Ehdotuksessa tuodaan esiin eräänlainen innovaatio tai oikeammin joukkokannekonseptin sovellus. Rikosasian asianomistajien pitäisi pystyä järjestäytymään ja ajamaan joukkokanteita omina oikeudenkäynteinään eli erillään rikosasiasta. Joukkokanteethan vaativat oikeutta hakevien pitkälle menevää yhteistoimintaa ja käytännössä myös yhteistä asianajamista. Joukkokanne sinänsähän ei säästä kustannuksia eikä vähennä riskiä. Joukkokanteista saisikin puhua vain, kun oikeutta hakevat toimivat yhdessä, toisin sanoen käyttävät joukkovoimaansa. Se laskee kustannukset murto-osaan ja minimoi häviön riskin.

Suomen Asianajajaliitto on ehdotuksessaan (joka vaatimattomasti rajoittuu työryhmän perustamiseen ”pohtimaan asiaa”) paljolti oikeassa. Rikosasian asianomistajien yhteistoiminnalle ei ole luontaisia edellytyksiä: heitä on esimerkkitapauksessa paljon, vaaditut korvaukset vaihtelevat eikä valmiita yhteistoimintarakenteita tai edes yhteystietoja ole. Joukkokanne edellyttää näin niin sanottua puuhahenkilöä, joka ottaa huolekseen yhteistoiminnan puitteiden kasaamisen. Kansalaisyhteiskunnassa tehtävään löytyisi kansalaisaktiivi, mutta tehtävään halukkaista ei tavallisesti ole ylitarjontaa. Tehtävä nimittäin on työläs ja epäkiitollinen, mistä puukartellikanteet olivat opettavainen esimerkki. Pyyteetön puuhahenkilö sai lopulta sananlaskua siteeraten ”haukut vaivojensa palkaksi”. Suomen kaltaisessa (eli hegeliläisessä) valtioyhteiskunnassa julkisen vallan on tultava avuksi, toisin sanoen järjestettävä yhteistoiminta. Käytännössä koordinointivastuu olisi uskottavissa joko suurille oikeusaputoimistoille tai julkisille asiamiehille. Syyttäjää tällaisella tehtävällä ei voi rasittaa: hänellä on tarpeeksi tekemistä rikosasian ajamisessa. Sitä paitsi läheskään aina vireillä ei ole sopivaa rikosasiaa, joka tuottaisi luontaisesti oikeudenkäyntiaineistoa myös korvausoikeudenkäynteihin. Tässä vaiheessa kriittinenkin lukija myöntää, että ehdotus täyttää todella ”aukon”, ei kylläkään laissa vaan kulttuurisissa asenteissa ja käytännön toimintatavoissa. Toivottavaa on, että oikeusministeriö ottaa ehdotuksen vakavasti. Säästöpaineissa näin ei ehkä käy. Kaikki, mihin julkinen valta oikeuksiin pääsyssä vedetään mukaan, maksaa, yleensä moninverroin enemmän, mitä oletettiin.

Uutinen ilahduttaa lakimieslukijaa yleisemminkin. Ehdotus on samalla merkki asenteiden muuttumisesta asianajajien ammattikunnassa. Tähän saakka asianajajat ja heidän liittonsa ovat olleet onneton altavastaaja siinä keskustelussa, jota käydään oikeudenkäynneistä ja oikeuksiin pääsystä. Asianajajien ”kohtuuttomat” palkkiolaskut kun ovat pääsyy siihen, että oikeudenkäyntien kustannustaso on korkea ja ihmiset eivät pääse oikeuksiinsa. Vikaa on kyllä ammattikunnassakin. Taistelussa yleisestä mielipiteestä asianajajat eivät totisesti ole kunnostautuneet. He ovat ehkä luottaneet sinisilmäisesti siihen, että tosiasiat puhuvat heidän puolestaan. Näin ei tapahdu, eikä luultavasti ole koskaan tapahtunutkaan. Maailma on joka tapauksessa tässä suhteessa muuttunut, elämme edelleen Hobsbawmin kuvaamaa äärimmäisyyksien aikaa. Virheellisiin väitteisiin on välittömästi ja näkyvästi vastattava: todellisiin epäkohtiin on puututtava konkreettisin ja realistisin ehdotuksin. Ehdotuksille on saatava myönteistä julkisuutta, jos niillä halutaan muutakin kuin medianäkyvyyttä. Ensi askel julkisuuden hallinnassa on puheenvuorolla otettu, vaikka ehdotus on vaisu ja niin tekninen, että keskivertolukija eikä moni lakimieskään ymmärrä, mistä on kysymys. Kahden palstan pikku-uutinen valtamedian sivulla A 21 ei myöskään ole kovin ’näkyvää’ julkisuutta. Lehti kylläkin suhtautuu ehdotukseen varovaisen myönteisesti, mikä ei ole asianajajien ehdotusten kohdalla suinkaan selvää.

Risto Koulu

Poliittiseen kielenkäyttöön on hiipinyt outo sanonta, ”the process is the punishment”, vapaasti suomennettuna ”prosessi on rangaistus”. Pohjoismainen lukija ihmettelee, mitä sillä tarkoitetaan. Oikeudenkäyntihän on civil law -maissa nähty tienä oikeuksiin; oikeudenkäynti antaa oikeussuojaa ja testaa aineellisen oikeusjärjestyksen toimivuutta. Aina on tietenkin tiedetty, että oikeudenkäynti on raskas koettelemus tavalliselle kansalaiselle. Oikeudenkäynti rasittaa henkisesti, on taloudellisesti raskas, vie vapaa-aikaa, jolle useimmilla olisi parempaakin käyttöä, päättyi oikeudenkäynti sitten miten tahansa. Poikkeusyksilöitä tietenkin on. Oikeustaistelijoiksi kutsutut henkilöt viihtyvät erinomaisen hyvin oikeudenkäyntien pyörteissä, oikeudenkäynnit itse asiassa antavat heidän elämälleen tarkoituksen. Poliittisissa oikeudenkäynneissä taas lopputuloksella ei olekaan väliä. Oikeudenkäynnin aloittanut tai provosoinut osapuoli hakee forumia agendansa ajamiseen: varsinaista vastapuolen rankaisemisen tarkoitusta hänellä ei ole, vaan se on niin sanottu rinnakkaisvahinko (’collateral damage’). Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia: valtaosalle ihmisistä oikeudenkäynti on kauhistus, ja harva yrityskään haluaa niihin sekaantua. Oikeudenkäynnit eivät tunnetusti ole ”hyvää bisnestä”.

Sanonnalla osaksi toistetaan tämä vanha totuus, mutta sillä tarkoitetaan nykyisin muutakin. Oikeudenkäynnin vireilläololla ja usein sen maksimaalisella pitkittämisellä on tavalla tai toisella tarkoitus pelkästään ”rangaista” vastapuolta. Oikeudenkäynnin aloittaja tietää, että oikeudenkäynti tullaan häviämään tai sillä ei saavuteta mitään järjellistä tulosta. Motiivina on näin halu aiheuttaa vastapuolelle ajanhukkaa, taloudellisia tappioita tai huonoa mainetta. Tarkoitukseen voidaan käyttää sekä riita-asioita että rikosasioita, toki myös kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Parhaiten tällainen oikeudenkäynti saavuttaa tarkoituksensa, kun kysymyksessä on rikosasia ja vastapuoli julkisuuden henkilö. Oikeudenkäynti saa julkisuutta ja leimaa vastaajan, oli syyte miten heiveröinen tahansa. Vielä paremmin promoottori onnistuu, kun hän saa virallisen syyttäjän ja julkisen vallan arvovallan oikeudenkäynnin taakse. Esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäyntisaagassa kaikki ”rankaisevan” prosessin kriteerit tuntuvat täyttyvän (Iltalehti 12.2.2024: ”Syyttäjä jatkaa oikeustaistoa Päivi Räsänen kanssa”). Sillä, miten asia päättyy, ei tällaisissa ”rankaisevissa” oikeudenkäynneissä ole merkitystä. Prosessi antaa kunnollisen rangaistuksen kohteelleen – ja bonuksena alullepanija saa agendalleen moneksi vuodeksi ilmaista mediajulkisuutta. Sananvapaus, ympäristön suojelu ja kunnianloukkaukset antavat ehtymättömästi käyttöainetta sekä ”rankaiseviin” että ”agendaa ajaviin” oikeudenkäynteihin.

Rankaisevan prosessin nimellä tunnettu ilmiö on alun perin lähtöisin common law -maista ja etenkin Yhdysvalloista, mutta se on hiljaa hiipimässä myös säädännäisen oikeuden maihin, niihinhän Eurooppa ja joukon jatkona Suomi lukeutuu. Ilmiö herättää kaksi peruskysymystä. Ensiksikin: onko Suomen oikeudessa sellaisia rakenteita, jotka suosivat tai hillitsevät ”rankaisevia” oikeudenkäyntejä? Toinen kysymys on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi eettinen: miten oikeudenkäyntien käyttämiseen rangaistustarkoituksessa suhtaudutaan? Katsotaanko ne hyvän oikeussuojan lieveilmiöksi, joka on kestettävä? Praktikko ja pragmaatikko ei näe muuta mahdollisuutta. Asianosaisten motiiveja on mahdotonta selvittää, eikä oikeudenkäyntejä kukaan ilman yliluonnollisia voimia pysty jakamaan oikeisiin ja järjestelmää väärinkäyttäviin. Useimmat kuitenkin katsovat, että kysymyksessä on oikeudenkäyntimekanismin väärinkäyttäminen: rajallisia voimavaroja tuhlataan eettisesti kestämättömään tarkoitukseen. Tutkija ehkä jättäisi kaiken asenteiden varaan. Ilmiö on tunnistettava, oikeudenkäyntien väärinkäyttö on paikallistettava, eikä promoottorin ansaan saa langeta. Jos uutisia uskotaan, esimerkiksi Päivi Räsäsen asiassa syyttäjä on lähtenyt täysillä mukaan oikeustaisteluun – roolinsa hukaten. Ulkomaiset tarkkailijat ovat paljon suorasanaisempia: syyttäjän muutoksenhaun motiiviksi katsotaan ”sokea raivo” (näin tunnettu blogisti Jonathan Turley sivustollaan ’Res ipsa loquitur’ 14.1.2024).

”Agendaa ajavat” oikeudenkäynnit edistyksellinen tutkija hyväksyisi ja ehkä niitä kannattaisi. Ne ainakin vievät oikeuskehitystä eteenpäin. ”Rankaiseville” oikeudenkäynneille edistyksellinen tutkija kasaisi kaikki esteet, mitä prosessilaki tuntee. Ensimmäinen kysymys on pitkälti lainopillinen ja näin, toisin kuin jälkimmäinen kysymys, vastattavissa. Suomi ei ole niin otollinen ympäristö ”rankaiseville” prosesseille kuin niiden alkuperäinen kotimaa, Yhdysvaltojen omalaatuinen järjestelmä. Ankara kuluvastuu eli hävinnyt maksaa -periaate rajoittaa tehokkaasti yksityishenkilöiden ja pienten aktivistiryhmien liikkumatilaa riita-asioissa: perusteeton oikeudenkäynti ”rankaisee” myös alullepanijaansa. Väärän asian ajaminen on jopa peruste kvalifioidulle kuluvastuulle (OK 21:5). Totta on, että varakkaille promoottoreille tämä ei ole mikään este, mutta heillä kynnys oikeudenkäynteihin on ehkä jo korkeampi. Ilmeisen perusteettomia oikeudenkäyntejä ei kuitenkaan saa edes alkuun, koska kanne jätetään ilmeisen perusteettomana tutkimatta tai välittömästi hylätään (OK 5:6).

”Rankaiseville” prosesseille jää kuitenkin paljon tilaa rikosasioissa ja hallintolainkäytössä. Ensimmäisessä promoottorin on kylläkin pystyttävä mobilisoimaan virallinen syyttäjä asian taakse. Se vaatii hyvää mielikuvitusta (’asian on oltava eettisesti hyvä’), julkisuutta (jolla syyttäjää painostetaan syytteen nostamiseen) sekä monesti kanteluita ylemmille syyttäjäviranomaisille, joilta saadaan syyttämismääräys. Paikalliset syyttäjät eivät yleensä tällaisista asioista innostu; töistä kun ei ole muutoinkaan pulaa. Voi olla, että hallintolainkäyttö tarjoaa parhaat mahdollisuudet sille, joka hakee ”rankaisevia” prosesseja ilman omaa riskiä. ”Agendaa ajaville” prosesseille hallintokäyttö ei sen sijaan kunnolla sovi. Siellä tapahtuvat paperiprosessit eivät kiinnosta mediaa tai oikeammin eivät aukea draamaksi. Eipä silti – kyllä oikeudenkäynti yleisissäkin tuomioistuimissa voi saada paremmanpuoleisen farssin piirteitä, tässäkin esimerkkinä Päivi Räsänen juttuineen. Harva poliitikko on kyennyt tarjoamaan niin paljon aineksia köyhien uutispäivien täytteeksi.

Risto Koulu

Helsingin Sanomien uutinen ”Oikeusjuttu talokaupasta voi koitua kalliiksi” (30.12.2013) tuo mieleen surkean kauhuelokuvan. Kuolleeksi kuviteltu hirviö herää ja alkaa taas jahdata tarinan päähenkilöitä, jotka eivät ole oppineet mitään aikaisemmista kohtaamisista. Uutinen ei sisällöllään yllätä: itse asiassa se onnistuu sivunmittaisessa tilassa toistamaan kaikki vanhat kliseet ja keksimään muutaman uudenkin.

Uutinen kertaa parin oikeusjutun tapahtumia ja kauhistelee oikeudenkäyntien suuria kustannuksia. Pääsyyllinen on tuttu, eli asianajajakunta. He kun kehtaavat laskuttaa sellaisestakin, mikä ei ole ”peräisin itse oikeudenkäynnistä”. Jos laskutus on tuntilaskutusta, jokainen sähköposti tai puhelinsoitto on maksullinen. Kuluja muodostuu tapaamisista asiakkaiden ja muiden henkilöiden kanssa, mikä ainakin on väärin. Sitä paitsi asiakas joutuu maksamaan vieläpä asiaan perehtymisestä ja asiakirjojen laatimisesta oikeudelle. Lukija on aika ihmeissään: eikö näihin toimiin mene asianajajan työaikaa, josta hänen tietenkin tulisi saada korvaus, jos hän haluaa praktiikallaan elättää itsensä. Suhteellisuudentaju näyttää kokonaan kadonneen. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos laivatelakalla työnjohtaja kävisi kertomassa hitsaajille, että vain hitsauspillin käyttäminen lasketaan työnteoksi ja työajaksi. Kaikki muu työpaikalla käytetty aika on hitsaajan vapaa-aikaa eikä siitä makseta. Työnjohtajalle naurettaisiin hyvästä huumorista. Jos hänen sanomansa otettaisiin vakavasti, paikalle hälytettäisiin luottamusmies ja työsuojeluviranomaiset.

Artikkeli jatkuu omaksumallaan huumorilinjalla. Kustannukset saataisiin laskemaan, jos juristit keskittyisivät oikeudelle toimittamissaan kirjelmissä ”tiivistetysti olennaiseen”. Neuvo ei ole uusi. Jos laskutus on tuntilaskutusta, kustannukset todella laskisivat, jos oikeudenkäynnissä keskityttäisiin olennaiseen. Työtunteja menisi vähemmän. Oikeudenkäyntien paisumista on valiteltu vuodesta 1993 lähtien, jolloin alioikeusuudistus toteutti välittömän oikeudenkäynnin ideaalin. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut kertomaan etukäteen, mikä on oikeudenkäynnissä olennaista. Jälkiviisaasti tällaisia ”arvioita” (tarkoituksella lainausmerkeissä) joskus kuulee. Tuomarit ovat tunnetusti suurimpia asiantuntijoita sanomaan myöhemmin, miten asiaa olisi tullut ajaa ja mikä siinä on ollut olennaista. Mutta sanopas se ennen oikeudenkäynnin alkamista.

Leikinlasku sikseen, on aika palata vakavampaan pohdiskeluun. Moite oikeudenkäyntien paisumisesta – ja samalla paisuttamisesta – on siis tavallaan oikea. Syy on rakenteellinen. Vuoden 1993 jälkeen oikeudenkäynnit ovat työmäärältään ja aineistoltaan isompia kuin oikeudenkäynnit ennen vuotta 1993. Nykyinen oikeudenkäyntiformaatti edellyttää hyvin perusteellista valmistautumista oikeudenkäyntiin, myös varautumista sen erilaisiin käänteisiin. Perusteellinen valmistautuminen tuo työtunteja ja ne taas kustannuksia. Ennen vuotta 1993 asianajaja saattoi tyytyä suhteellisen pintapuoliseen valmistautumiseen ja katsoa, millaiseksi oikeudenkäynti kehittyi. Jos tai kun se laajeni tai syveni, asianajaja reagoi. Sekään ei vienyt turhia tunteja, koska asianajaja tiesi, mihin piti reagoida ja miten piti vastata uuteen käänteeseen. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa oli heikkoutensa, eikä kukaan normaalijärkinen voi sivuuttaa sen ongelmia. Niitä olivat toistuvat lykkäykset sekä oikeudenkäynnin rakenteen totaalinen hajoaminen. Kukaan ei kuitenkaan kiistä, että vanha formaatti ei vaatinut yhtä paljon etukäteistä valmistautumista. Kustannusten nousu uudessa formaatissa oli itsestään selvää, ja syyllinen nykytilaan näin löytyy lainsäätäjästä. Oikeuspolitiikkojen tulisi myöntää, mitä aikanaan tuli innostuksessa tehdyksi. Tosin monikaan vuoden 1993 arkkitehtuurin keksineistä ei enää ole paikalla vastaamassa.

Artikkelissa kustannuskriisiin esitetään uusvanha ratkaisu: asianajajien tulisi nykyistä useammin tehdä väite vastapuolen liiallisesta laskusta. Tätä kun ei usein tehdä. Voi olla, että haastateltu tuomariliiton edustaja on oikeassa selittäessään, miksi väitteitä ei käytännössä esitetä. Vastapuoli vastaa samalla mitalla eli riitauttaa vuorostaan väitteen esittäjän laskun. Oikeudenkäynnissä siis vallitsee eräänlainen ”kauhun tasapaino”. Totta on, että oikeudenkäynnin kustannuksiin pitäisi oikeudenkäynnissä kiinnittää huomiota. Laskun riitauttaminen ei kuitenkaan ole niin yksioikoista, mitä esitetään. Laskun ”paljoksuminen” ei auta, vaan väitteen esittäjän pitäisi yksilöidä, mitkä toimenpiteet ovat olleet tarpeettomia tai laskutus tarpeellisista toimenpiteistä kohtuuttoman suurta (OK 21:8). Pulma on siinä, että modernissa oikeudenkäynnissä on hyvin vähän tarpeettomia toimenpiteitä. Ylilaskutusta toki esiintyy, mutta se lienee kohtuullisen harvinaista. Siihen puuttumalla kustannustason ongelmaa ei ratkaista.

Sivullinen blogikirjoittaja kyselisi vähän tasapuolisen journalismin perään. Artikkelissa kuullaan tuomariliiton edustajaa ja oikeustieteen tutkijaa: tuomariliiton edustaja on paljon äänessä. Hänen kommenttinsa vievät puolet palstatilasta, kun taas tutkija saa kaksi lyhyttä kappaletta. Reilu peli olisi vaatinut, että myös arvosteltu ammattikunta eli asianajajat olisivat päässeet kertomaan mielipiteensä siitä, mistä oikeudenkäynnin korkea kustannustaso johtuu ja mitä sen laskemiseksi olisi tehtävä. Vastakommentit olisivat toki tuhonneet dramatiikan ja artikkelin liian näkyvän agendan. Suomen Asianajaliitto saikin suunvuoron vasta Mielipide-osastolla otsikolla ”Asianajajien palkkion voi saada arvioitavaksi” (5.1.2024). Liitto toi mielipiteessään keskeisen korjausehdotuksen eli ”prosessien sujuvoittamisen ja nopeuttamisen”. Se taas ei ole asianajajien käsissä, vaikka he tällaisia uudistuksia kannattavatkin. Mediakeskustelu vain tuntuu aina päätyvän asianajajien palkkioihin ja kadottavan viimeisenkin älyllisyytensä.

Risto Koulu