Uutiset

1990-luvulta saakka on valiteltu oikeustieteen tutkimuksen monografiakeskeisyyttä. Valituksia on kuultu niin Suomen Akatemialta kuin tutkimusta arvioivilta paneeleilta. Oikeustieteen tutkimus edistyy väitetysti monografioiden kautta: osa monografioista on väitöskirjoja, osa post doc -tutkimusta. Ääritapauksissa kaikki oikeudenalan monografiatutkimukset ovat väitöskirjoja, jolloin niin sanottu oikeuskehitys lepää väitöskirjankirjoittajien kapeilla harteilla. Tällainen väite on samalla suora moite siitä, että kyseisen oikeudenalan tutkimus on kuihtumassa. Post doc -tutkijoiltahan on periaatteessa aina odotettu vähintäänkin toista kirjaa.

Monografiakeskeisyyttä etenkin edistykselliset tutkijat paheksuvat. Monografiat ovat jähmeitä, varovaisia ja liiaksi sidoksissa siihen, mitä julkaisukanavia on. Monografian kirjoittaminen kestää, joten niillä ei reagoida oikeudenalan nopeisiin muutoksiin. Niiden julkaiseminen vaatii lisäksi niin suuren työpanoksen, että aiheenvalinnat ja lähestymistavat ovat kuvainnollisesti turvallisia. Harva viitsii tai edes uskaltaa uhrata vuosia monografiaan vain todetakseen kalkkiviivoilla, että aiheenvalinta, lähestymistapa tai tutkimusmenetelmä eivät olleetkaan kelvollisia; tätä kautta kestäviä tuloksia ei synny. Artikkelissa kokeileva riskinotto on mahdollista, monografiassa ei. Kaikille monografioille ei myöskään hevin löydä kustantajaa, sen enempää kaupallista (monografiat ovat tavallisesti teoreettisia, joten kaupallinen kustantaminen tulee harvoin kuuloon) kuin tieteellistäkään (koulukuntakiistat voivat kaataa tieteellisenkin kustantamisen). Tähän toki on tullut suuri muutos eli sähköinen julkaiseminen. Jokseenkin kaikki kirjoitettu on julkaistavissa sähköisesti, ellei muuten, niin omakustanteena tai niin sanottuna blogikirjana tai artikkelina.

Nopeasti uudistuvilla ja etenkin kansainvälisesti vaikuttavilla oikeudenaloilla artikkelikulttuuri on syrjäyttänyt monografiakulttuurin. Hidasliikkeiset monografiat eivät yksinkertaisesti pysy sisällöllisen muutoksen vauhdissa: ne ovat aina muutaman vuoden jäljessä. Osaksi muutos johtuu tieteellisten arvostusten vaihtumisesta. Arvostukset vaikuttavat hyvin suoraviivaisesti sekä tutkimusrahoitukseen että akateemisiin tehtäviin. Englanninkielinen artikkeli ulkomaisessa laatulehdessä voittaa suomenkielisen monografian, sanotaan. Rahoitusta tai akateemista tehtävää hakeva tutkija ei välitä siitä, vastaako tällainen julkaisutapa tiedon kysyntään tai edes siitä, lukeeko joku hänen artikkeliaan. Hän tekee sitä, mistä palkitaan. Havainnon ei pitäisi yllättää ketään: kokemussääntö on yhtä vanha kuin järjestäytynyt yhteiskunta.

Perinteisille oikeudenaloille muutos ei ole heijastunut: niissä monografioita arvostetaan, ja niitä kirjoitetaan. Tosin maailma on ehkä niissäkin muuttumassa OTT-tutkinnon viimeisten linjausten kautta. Linjauksissa suositaan artikkelimuotoista väitöskirjaa. Kokeneet tutkijat kannattavat linjausta, koska se laskee pelottavaksi koettua väittelyrimaa. Väitöskirjavaihe on ohitettava nopeasti ja nuorena, jotta tutkija pääsee tekemään ”oikeaa” tutkimusta vapaana väitöskirjan kurimuksesta. Valtaosa väitöskirjoista onkin jo hakeutunut artikkeliformaattiin, mutta monografiaformaatilla on vakaat kannattajansa, hieman yllättävästi väitöskirjan tekijöiden keskuudessa. Monografiatyyppiseen väitöskirjaan ehkä liittyy residuaalista arvostusta. Voi olla, että artikkelimuoti leviää tätä kautta vähitellen myös post doc -tutkimukseen perinteisilläkin oikeudenaloilla. Itse en tähän usko. Artikkeleita kyllä kirjoitetaan entiseen malliin ja ehkä enemmänkin. Niillä ei kuitenkaan uudisteta eikä kehitetä oikeudenalaa eikä sitä edes yritetä: artikkeli keskittyy tavallisesti pieneen, usein lainopilliseen yksityiskohtaan ilman sen kummempaa ”tieteellistä” kunnianhimoa.

Kiinnostavin kysymys kuitenkin kuuluu, miksi artikkelit eivät perinteisillä oikeudenaloilla ole voittaneet tai edes näytä olevan voitolla taistelussa julkaisutavoista. Joku syyhän monografioiden ylivaltaan on täytynyt olla, jotta tilanne on päässyt syntymään, toisin sanoen monografialla on oltava piilevä kilpailuetu suhteessa artikkeliin nähden. Artikkeliformaatinhan olisi pitänyt helpompana julkaisutapana voittaa taistelu kauan sitten. Ennen syy saattoi olla praktinen. Artikkelit olivat päiväperhoja; ne hukkuivat aikakauslehtien vuosikirjoihin, ’poissa silmistä poissa mielestä’ on ehkä totta myös tutkimuksessa. Monografiat sen sijaan olivat tutkijan kirjahyllyssä näkyvillä ja heti käteen otettavissa, jos niitä tarvittiin. Sähköisessä maailmassa selitys ei enää päde. Tutkija voi koota tietokoneelleen tuhansien artikkelien tietopankin, josta hän voi hakea mitä tahansa. Selityksen täytyy olla muualla.

Itse uskon seuraavan selitykseen. Oikeustiede on perimmältään vakuuttamisen taitoa. Ellei kyseessä ole vähäinen detalji, ketään ei vakuuteta normiartikkelin sivumäärässä, tyypillisesti 15–20 sivussa maksimissaan. Oli kirjoittaja kuinka osaava tahansa, hän ei tässä sivumäärässä kykene muuttamaan kenenkään näkemyksiä tai asenteita, vaan siihen tarvitaan paljon enemmän sivuja – jolloin kyseessä on jo monografia tai artikkelisarja. Artikkelisarja on itse asiassa eri numeroihin hajotettu monografia. Toisin sanoen: oikeudenalan kehittämiseen ja vähintäänkin uudistamiseen vaaditaan monografiamittaista tutkimusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen monografia on ”kehittävä”, vielä vähemmän ”edistyksellinen”. Itse asiassa valtaosa monografioista on kaikkea muuta, ne ovat pahimmillaan aineiston raakakokoelmia tai aikaisemman tutkimuksen referoimista. Maailmaa eli tässä oikeudenalan status quo’ta järkyttävät monografiat ovat tosiharvassa, näitä harvinaisuuksia ovat Zittingin ja Makkosen väitöskirjat sekä Taxellin post doc -monografia. Monografia toki voi hoitaa kehittämistehtäväänsä epäsuorasti siten, että se kokoaa yhteen artikkeleissa esitettyjä uusia ajatuksia, esittelee kansainvälisiä suuntauksia ja niin edelleen. Joku lukijoista ehkä tarttuu tieteelliseen onkeen.

Totta on, että maailma ei ole sama, mikä se oli näiden kirjojen ilmestyessä. Julkaisujen volyymi on nykyisin niin suuri, että yhdellä kirjalla, oli se millainen tahansa, ei muuteta edes kapeaa oikeudenalaa. Monografioiden ilmestyminen on rutiinia eikä enää sellainen merkkitapaus kuin 50 vuotta sitten. Monografiaa on markkinoitava ja levitettävä tehokkaasti, uutta lähestymistapaa on tuettava monografian lisäksi opetuksella, alustuksilla, artikkeleilla ja niin edelleen. Ellei näin tehdä, ansiokaskin monografia hukkuu ulkomaisten ja kotimaisten julkaisujen virtaan – ja jää vaille lukijoitaan. Kukaan, ei edes alan tutkija, ei pysty enää seuraamaan kaikkea, mitä hänen alallaan julkaistaan, naapurialoista puhumattakaan. Ehkä koko kysymys julkaisuformaatista on turha. Pääasia on, että oikeudenalalla julkaistaan tutkimusta, joka kerää lukijoita. Selvää toki tiedeyliopistossa ja kenties muutoinkin on, että oikeudenalan ”tutkimus” ei saisi latistua pelkäksi käsikirja- ja yleisesitysjuridiikaksi. Joskus tällainen kirjallisuus saa näkyvämmän ja lämpimämmän vastaanoton kuin edistyksellinen tutkimusjulkaisu – etenkin jos se ei ole suomenkielinen.

Risto Koulu

Juristikunta alkaa vähitellen tottua sähköiseen julkaisemiseen. Vanhemmassa polvessa on vielä niitä, jotka lukevat vain painettuja tekstejä, kun taas nuorempi polvi lukee mieluummin sähköisiä tekstejä, jos niitä vain on saatavilla. Tulevat juristit ovat vielä enemmän sähköisen tekstin pauloissa: opiskelijat eivät edes ota vastaan ilmaista painettua kirjaa, jos siitä vain on sähköinen laitos saatavilla. Sähköistä laitosta voi lukea missä tahansa, fonttikoon voi säätää halutuksi, ja tekstiin voi mielin määrin lisätä omia huomautuksia tai kommentteja. Lisäksi hakutoiminnot ovat erinomaisia verrattuna painettujen kirjojen asiahakemistoihin, joita ei yleensä voi kehua. Toistaiseksi kustantajat vielä paapovat vanhaa polvea. Monista kirjoista julkaistaan sekä painettu että sähköinen versio, mikä on aikamoista tuhlausta. Kirjoittajat suorastaan rakastavat sähköistä julkaisemista: se nopeuttaa julkaisemista, se säästää kaksi kolmasosaa kustannuksista, ja se – yllättävästi – näyttää jopa lisäävän julkaisun levikkiä. Totta on, että sähköinen julkaiseminen on pakko ottaa huomioon jo kirjoittamisessa. Sähköisestä julkaisusta ei saa samanlaista kokonaiskuvaa kuin painetusta kirjasta: niinpä sähköisessä julkaisussa on oltava paljon enemmän kertaavia jaksoja, sisäisiä viittauksia ja toistojakin kuin painetussa kirjassa. Kokeneelle kirjoittajalle tällaiset vaatimukset ovat pikkujuttu; ne on helppo toteuttaa. Toisaalta taas sähköisessä julkaisemisessa mitään sivumäärärajoituksia ei ole, koska se ei juuri vaikuta kustannuksiin. Tätä taas useimmat tutkijat pitävät luojan lahjana, koska sivumääräkatto johtaa ylitiiviiseen tekstiin, josta lukija ei saa millään selvää.

Uusi teknologinen konsepti kuitenkin tuo aina ongelmia, ja niin käy myös sähköisessä julkaisemisessa. Kirjoittaja voi mielin määrin muutella sähköistä tekstiä julkaisualustalla, eikä lukija sitä edes huomaa. Kirjoittaja voi korjailla kielivirheitä (niitähän jää kaikkiin teksteihin), lisätä puuttuvia sanoja (tavallinen ilmiö) tai jopa tehdä muutoksia tekstin asiasisältöön. Painetuissa kirjoissahan tätä mahdollisuutta ei ole: kirjoittaja on tavallaan (kuten Eino Leino sanoisi) ”kirjansa orja”. Jos hän haluaa muuttaa jotain, hänen on kirjoitettava uusi painos tai tehtävä kokonaan uusi kirja samasta aihepiiristä. Kummallekaan ei ole helppo löytää kaupallista tai tieteellistä kustantajaa. Aikanaan käytettiin korjauslipukkeita ja korjaussivuja, jotka kirjaan liitettiin tai sen tilaajille lähetettiin. Niiden aika on kuitenkin ohitse. On myönnettävä, että vanhojen kirjojen tekstejä on monesti nolo selitellä, jos ne eivät olleet kestäneet aikaa. Erityisesti oppikirjoista on sanottu, että sellaisen julkaiseminen ”on hetken kunnia ja ikuinen häpeä”.

Tekstin muuttaminen on tällä hetkellä lähinnä tutkimuseettinen kysymys. Myös julkaisuforumeiden eli alustanpitäjien säännöt vaihtelevat: jotkut ovat hyvin tarkkoja ja sallivat vain kielelliset korjaukset, toiset taas korvaavat vanhan tekstin uudella sen enempää kyselemättä, vaikka muutokset ovat asiallisia ja sisällöllisiä. Jos sääntöjä kehiteltäisiin, niitä tarvittaisiin kahteen kysymykseen. Ensiksikin: onko potentiaalisille lukijoille kerrottava, että tekstiä joko on päivitetty tai tullaan päivittämään? Toinen kysymys taas kuuluu: miten muutokset toteutetaan, milloin riittää tekstin korjaaminen, milloin on tehtävä jo uusi painos. (Ohimennen todettakoon, että muuttamisen ongelma ei ole lukijan vallassa tai ratkaistavissa. Toki käytännöksi on vakiintunut, että tutkija viitatessaan sähköisiin teksteihin kertoo, milloin hän sen luki. Tämä ei kuitenkaan auta hänen lukijaansa selvittämään, mitä sivuilla aikanaan luki, jos sitä on myöhemmin muutettu. Teknisesti alkuperäisteksti voi olla löydettävissä, mutta se on monen mutkan takana. Lukupäivän kertominen ei siis ratkaise perusongelmaa eli periaatteessa loputtomien erilaisten ja eriaikaisten versioiden pulmaa.)

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ilmeinen: potentiaalisille lukijoille on kerrottava, että tekstiä päivitetään. Se on tehtävä selväksi. Sen sijaan on vaikeampaa sanoa, miten yksittäisestä päivityksestä, korjauksesta tai muutoksesta kerrotaan – tai onko ylipäätään kaikesta tarpeen kertoa. Useimmat sähköisesti julkaisevat tutkijat ovat hiljaa samaa mieltä siitä, ettei selkeiden kielivirheiden (väärä sija- tai aikamuoto, puuttuva sana, toistettu sama sana) korjaamisesta tarvitse tekstissä kertoa, jos virheellisyys oli ilmiselvää kontekstin perusteella. Kaikki tämän rajan ylittävät muutokset on ilmoitettava eli tehtävä näkyviksi tekstissä asiayhteydessä: se tehdään useimmiten kevyesti eli sijoittamalla kappaleen alkuun tai loppuun toteamus, että ”kirjoittaja on sinä ja sinä päivittänyt tekstin”. Käytännön tarpeisiin tämä ehkä riittää, koska vain tutkija tai aatehistorioitsija on kiinnostunut tulkintojen ja tulkinnan asenteiden muuttumisesta. Ihanneratkaisu tietenkin olisi, että poistettu teksti olisi linkitetty eli vaivatta haettavissa. Joskushan sillä voi olla tulkinnallistakin merkitystä: se esimerkiksi selventää esitettyä tai sulkee pois luennan vaihtoehtoja.

Entäpä milloin tarvitaan uusi painos? Jälleen perussääntö on ilmeinen: uusi (sähköinen tai painettu) laitos on tehtävä, kun yksittäiset korjaukset alkavat hajottaa kirjan rakennetta, toisin sanoen kirja ”ei enää pysy koossa”. Tässä kirjojen genreillä on eroja. Käsikirjatyyppiset kirjat kestävät hirmuisen määrän yksittäisiä päivityksiä ja korjauksia. Ne toki myös vaativat lukuisia päivityksiä, sitä enemmän, kuinka tarkemmin kirja halutaan pitää ajan tasalla. Esimerkiksi AlmaTalentin kustantamaan ”Insolvenssioikeus” -perusteokseen niitä on vuoden 2017 (painetun kirjan viimeinen painos) jälkeen tehty sadoittain. Kaikki eivät ole pikkupäivityksiä, vaan kokonaisia lukuja on lainsäädännön muuttuessa kirjoitettu uudelleen rakenteen pahemmin kärsimättä. Monografia -tyyppinen perustutkimus taas ei muuttelua juuri kestä: sitä paitsi päivitystyyppiseen täydentämiseen ei niissä juuri ole tarvettakaan. Pikkuvirheitä voi juuri ja juuri korjailla kirjoittaja on muuttanut tekstiä -maininnoilla. Jos sen sijaan tutkimustehtävä, viitekehys tai tutkimustulokset muuttuvat, ei auta muu kuin uuden painoksen tekeminen.

Oli niin tai näin, sähköisille julkaisuille tarvittaisiin tässä suhteessa jonkinlaiset eettiset säännöt. Toimintatapoja ei saisi jättää yksittäisten tutkijoiden murheeksi, etenkään kun kiusaus korjata vaivihkaa vanhoja sähköisiä tekstejä on niin ilmeinen. Kaikkiin kirjoihin kun jää harmittavia asiavirheitä kuten väärä pykälä- tai ennakkoratkaisuviittaus, epätarkaksi jäävä siteeraus ja niin edelleen. Ongelmaa ei kannata vähätellä ”tietoteknisenä yksityiskohtana”. Mahdollisuus jälkikäteiseen näkymättömään muuttamiseen on vaara tieteelliselle isyysoikeudelle, koska julkaisuajankohta ei muutu. Vanha teksti voidaan päivittää vastaamaan uusinta tutkimustietoa. Vanhaan ajankohtaan voidaan vedota osoittamaan, että tutkimustulokset eivät olleetkaan uusia vaan samat asiat oli tuotu esiin jo vuosia sitten. Oikeustieteessä tämä ei ole suurensuuri ongelma, koska tutkimusideoilla ja hypoteeseilla ei sinänsä ole paljon arvoa. Arvoa on vain todistuksella eli sillä, miten idea tai hypoteesi onnistutaan kytkemään oikeuslähteisiin (näin yksinkertaistetusti). Palkkansa arvoinen tutkija pystyy päivässä keksimään niin paljon ideoita, hypoteesia ja tutkimuksen aihioita, että ne työllistävät kyseisen oikeudenalan vuosikymmeniksi. Näinhän Simo Zittingin on epäilty tehneen 1950-luvun alussa.

Risto Koulu