Uutiset

Tuomioistuimet kirjoittavat tai kirjoituttavat yhä useammin juhlakirjoja, joilla ne juhlistavat merkkivuosiaan. Nämä tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samanlainen kummajainen kuin niin sanotut akateemiset juhlakirjat. Akateemisen juhlakirjan saa tavallisesti ansioitunut tutkija merkkipäivänsä, usein myös eläkkeellelähtönsä kunniaksi. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat sen sijaan institutionaalisia: ne eivät liity henkilöihin. Tapakaan ei yllätä: yritykset ja julkishallinnon toimijat ovat kautta aikojen harrastaneet vastaavaa. Usein toimintansa lopettanut yritys saa juhlakirjan – jota tietenkin kutsutaan enää vain historiaksi, mitään juhlimisen aihettahan liiketaloudellisessa epäonnistumisessa ei ole. Näitä jälkijättöisiä ”juhlakirjoja” ovat saaneet SKOP, KOP, Eka-konserni ja Kansa. Tätä kohtaloa tuomioistuimet eivät juuri koe: tuomioistuimet enintään sulautuvat toisiinsa tai jatkavat muina miehinä toimintaansa uudella nimellä.

Juhlakirjoja on kaikilta oikeusasteilta. Kärjessä ovat tietenkin korkein oikeus (2009) ja korkein hallinto-oikeus (2008), mikä ei hämmästytä. Nehän saavuttivat vuosituhannen alussa juhlavuotensa. Kaikki hovioikeudet ovat juhlakirjoissa mukana, ja jopa Viipurin hovioikeuden vanhoja hyviä aikoja on muisteltu. Käräjäoikeudet ovat sen sijaan huonosti edustettuina. Nykyisistä 20 käräjäoikeudesta vain kaksi, Oulu ja Tampere, ovat kilpailussa mukana, kumpikin yllättävän hienolla juhlakirjalla. Tampereen käräjäoikeuden juhlakirja on erikoisuus useammassakin suhteessa: yksi erikoisuus on, että se on 120-vuotisjuhlakirja. Juhlakirjoihinhan haetaan tavallisesti pyöreä vuosiluku, oli se miten keinotekoisesti laskettu tahansa. Erityistuomioistuimet ovat erityisiä myös juhlakirjoiltaan. Pikkuruinen työtuomioistuin on saanut aikaan kaksi juhlakirjaa (50-vuotiskirjan ja 75-vuotiskirjan), suuri vakuutusoikeus edustaa itseään yhdellä juhlakirjalla, joka on laadittu sen satavuotisjuhlan kunniaksi. Markkinaoikeus on pysynyt poissa juhlakirjamarkkinoilta, mikä on ymmärrettävää. Se perustettiin vasta vuonna 2002, vaikka se olisi voinut hakea edeltäjiään myös kauempaa.

Kirjojen ulkoasu korreloi osaksi oikeusastejärjestykseen. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat ovat typografisesti erittäin tyylikkäitä: niitä voi pitää kirjapainotaidon huippusaavutuksina. Yksikään akateeminen juhlakirja ei voi kilpailla näiden monumentaalisten (ja jossain määrin pompöösien) teosten kanssa. Hovioikeuksien juhlakirjat eroavat toisistaan. Osa edustaa hyvää akateemisten juhlakirjojen tasoa, osa on pikemminkin karun funktionaalisia. Kiintoisaa kylläkin, jälkimmäiseen kategoriaan sijoittuva Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja (2004) on faktatietoa ja analyyttista informaatiota hakevalle antoisin. Vanha totuus selvästikin pätee. Ulkoasu ja sisältö eivät välttämättä korreloi, vaikka hyvä sisältö kyllä kyetään tuhoamaan huolimattomalla toimitustyöllä ja ala-arvoisella painojäljellä. Erityistuomioistuinten juhlakirjat taas ovat hillityn tyylikkäitä, joskaan lukemiseen ne eivät houkuttele. Käräjäoikeuksien juhlakirjoista Tampere yllättää: se voittaa ylivoimaisesti tuomioistuinten juhlakirjojen sarjan ja menestyisi myös yleisessä sarjassa. Ammattigraafikkojen käyttäminen taittoon ja kansisuunnitteluun selvästikin kannattaa, joskin se myös maksaa.

Mutta leikki sikseen! Tuomioistuinten juhlakirjat ansaitsevat myös vakavamielisen analyysin: kenelle ne kirjoitetaan, kuka ne kirjoittaa, millaisia ne ovat ja mitä hyötyä niistä tutkija, etenkin prosessioikeuden tutkija saa? Mitä tulee ensimmäiseen, juhlakirjaperinne kärsii jonkinlaisesta identiteettiongelmasta. Kirja ”tuotetaan” miettimättä, mikä sen tavoite ja kohderyhmä on. Perusvalinta on toki selvä: historiateos vai nykytoiminnan esittely? Käytännössä raja ei ole tarkka. Historiateos sisältää aina hieman nykytilaa, toiminnan kuvaus taas historiaa. Merkkivuosia juhlistavissa kirjoissa onkin aina pakollinen ”historiikki”-jakso. Valinta määrää myös, kuka juhlakirjan kirjoittaa. Instituutiohistorian kirjoittaminen ei hevin onnistu muilta kuin ammattihistorioitsijoilta, kun taas kunnolliseen toiminnan analyysiin ja esittelyyn kaivataan sosiologia tai organisaatioteoreetikkoa. Hyvä esimerkki ammattikirjoittajan saavutuksista on Helsingin hovioikeuden juhlakirja (2002). Useimmat juhlakirjat kuitenkin tehdään omin voimin, toisin sanoen keräämällä (ja nähtävästi usein vaatimalla) pitkäaikaisilta tuomareilta artikkelit kirjan täytteeksi, esimerkkinä Kouvolan hovioikeuden juhlakirja (2003). Jälki on myös sen mukaista – artikkelit näyttävät tuskalla syntyneiltä!

Vastaus otsikon kysymykseen on syytä paljastaa. Pääosa juhlakirjoista ei ole sen enempää oikeuslähde kuin viihdelukemistokaan. Vain Tampereen käräjäoikeuden juhlakirjaa ”Lain ja oikeuden tähden” (2012) instituutiohistoriasta kiinnostunut lukee huvikseen. Teksti on kiinnostavaa ja anekdooteilla ryyditettyä. Vakuutusoikeuden ”Pykäliä ja diagnooseja” (2018) taas vetää lukijoita aiheellaan, vaikka teksti ei ole yhtä eleganttia. Suomalaisen sosiaaliturvan kehitys näkyy hyvin kirjassa, joskin lukija kaipaisi kirjaan perinteisiä kevennyskeinoja kuten valokuvia, aikalaisaineistoa sekä anekdootteja menneiltä ajoilta. Kokonaisuutena sisäpiiriläisyys vaivaa useimpia juhlakirjoja, tästä on esimerkkinä Turun hovioikeuden juhlakirja (1998). Loputtomat henkilöstölistaukset tappavat sitkeänkin lukijan mielenkiinnon, ellei kirjassa ole jotain muuta lukemisen arvoista. Totta on, että joillakin elämäkerrallisilla tiedoilla on ehkä merkitystä lakimiessukujen kartoitukselle tai tyypillisen tuomariuran hahmottamiselle. Enemmistöä potentiaalisista lukijoista ne eivät kiinnosta. Tutustumiskynnyksen hovioikeuskirjoista ylittää vain kaksi, Rovaniemen ja Helsingin hovioikeuksien juhlakirjat. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat sen sijaan vaativat perin sinnikästä lukijaa. Asia erikseen on, että moni kirjoja selaileva nauttii upeasta painojäljestä.

Lainopin tutkijat pettyvät juhlakirjoihin. Niissä ei ole – toisin kuin akateemisissa vastineissaan – lainopillisia artikkeleita. Joskus muussa yhteydessä tuodaan esiin lainopillisia kannanottoja, mutta ne ovat kadottaneet ajankohtaisuutensa. Laki on muuttunut tai kysymys saanut vakiintuneen tulkintansa. Tuomioistuimia tutkivalle oikeussosiologille juhlajulkaisut ovat aarreaitta. Niistä näkyy, miten tuomioistuimet oikeasti toimivat, miten asiat etenevät tuomioistuimessa, millaisissa tekemisissä tuomarit ovat keskenään, miten tuomioistuimia johdetaan (tai ennen jätettiin johtamatta) ja niin edelleen. Selityksensä saa se outo jännite, joka vallitsee tehokkaan johtamisen ja tuomarin itsenäisen työskentelyn välillä. Juhlajulkaisuista paljastuu myös fundamentaalinen asenteiden muutos. Aluksi hankalat ja suorastaan kiusalliset asianajajat muuttuivat vähitellen arvostetuiksi ammattiveljiksi, joita ilman prosessit eivät kunnolla etenisi. Asianosaisten kirjava joukko, jota sai kohdella yliolkaisesti tai suorastaan pilkallisesti, onkin nyt tuomioistuimen ”asiakkaita”, joilla on oikeus kunnolliseen palveluun.

Juhlakirjoja tietenkin rasittaa niiden tarkoitus. Niistä puuttuu kaikkinainen kriittisyys ja toiminnan reflektointi etenkin, jos kirjoittaja on talon väkeä. Juhlakirjoista ei ole juuri apua CLS-henkiselle (’critical legal studies’) tutkimukselle. Syy on ehkä kirjoittajan läheisyys: toiminnassa mukana oleva henkilö ei näe toimintansa epäkohtia. Myös itsesensuurilla voi olla osuutensa. Kirjoittajat pitäytyvät kohteliaisuudesta ”hyvissä asioissa”. Voi olla, että dissidentteinä tunnettuja tuomareita ei ylipäätään värvätä kirjoittajakuntaan. Ammattikirjoittajankaan riippumattomuus ei ole täydellistä, vaikka hänelle ehkä toimeksiannossa taataan itsenäisyys. Kirjoittamiseen tarvitaan henkilökunnan yhteistoimintaa aineiston hankkimisessa, ja sitä saadaan vain myötäsukaisella asenteella.

Julkaisuina juhlakirjat ovat oikeastaan epäjulkaisuja. Niitä on vaikea saada käsiinsä, koska ne ovat enimmäkseen omakustanteita eikä niitä levitetä kaupallisesti. (Paradoksi on, että nimenomaan lukemisen ansaitsevat kirjat eli Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja sekä Oulun ja Tampereen käräjäoikeuksien juhlakirjat ovat erityisen harvinaisia.) Muukin jakelu on juhlakirjoissa sattumanvaraista, mikä oikeuttaa moitteisiin siitä, että tuomioistuimet eivät osaa hyödyntää sitä näkyvyyttä, joka juhlakirjoilla periaatteessa olisi. Osaksi se selittyy sillä, että juhlajulkaisu on tietoisesti tehty sisäpiirille: tarkoituskaan ei ole, että kirja leviäisi sen enempää oikeustieteen tutkijoille kuin suurelle yleisöllekään. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat levikkiä ja näkyvyyttä ajatellen vielä onnettomampia kuin akateemiset juhlakirjat, joista niistäkään ei tässä suhteessa voi hyvää sanoa.

Ihannemaailmassa oikeushallinto eli tuomioistuinvirasto voisikin perustaa sähköisen alustan, johon kaikki juhlakirjat sähköisinä talletettaisiin. Sähköiset versiothan kirjoista tietenkin on, koska kirjan painatus sitä edellyttää. Alustan julkaisut olisivat vapaasti luettavissa ja ladattavissa. Eipä silti: asiantilan tunteva ei hämmästyisi, vaikka hänelle kerrottaisiin, että tällainen alusta on ollut olemassa jo vuodesta 1993 (kuvitteellinen vuosiluku). Kukaan ei vain ole siitä kuullut, koska siitä ei ole kenellekään kerrottu.

Tästä kaikesta huolimatta tuomioistuinten juhlakirjat – tai ylipäätään kokoomateokset – ovat instituutio, jonka soisi säilyvän myös digitalisoituvassa maailmassa. Ne säilyttävät muistitietoa katoavasta maailmasta ja pitkistä kehityskuluista, valaisevat mentaliteettien hidasta muuttumista ja tuovat esiin kiinnostavia elämänkohtaloita. Tulevaisuus on kuitenkin suhteellisen valoisa. Tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samalla tavalla alttiita digitalisaation tuhoavalle voimalle kuin akateemiset juhlakirjat. Ne eivät yhtä kiinteästi sitoudu painettuun kirjaan, vaan sähköinen laitos säilyttää lähes kaikki juhlakirjan funktiot.

Risto Koulu

Akateemiset juhlakirjat ovat yliopistopiirien outo tapa, jota ulkopuoliset eivät jätä ihmettelemättä. Juhlakirjaperinne on akateemisessa maailmassa ikivanha kunnianosoitus ansioituneelle tutkijalle. Ajan mittaan juhlakirjakin on kärsinyt inflaatiosta. Oikeustieteessä jokainen kunniallinen tutkija on pitkään saanut juhlakirjan, joka on hänelle omistettu ja joka hänelle juhlallisesti luovutetaan. Klassisessa perinteessä juhlakirjan kirjoittivat kirjan saajan omat oppilaat spontaanisti ja omalla kustannuksellaan. Nykyisin useimmat juhlakirjat syntyvät puolipakosta tutkijakollegojen ja joskus tiedekunnan johdon aloitteesta. Hankkeen toteuttaa käytännössä toimituskunta, joka valikoi kirjoittajat, toimittaa painokelpoisen tekstin sekä huolehtii kirjan painatuksesta. Yleensä kirja tehdään joko 60-vuotis- tai 70-vuotislahjaksi, mutta arvostettu tutkija voi saada uransa aikana useampia juhlakirjoja: kruunaamaton juhlakirjojen kuningatar lienee Leena Kartio, joka taisi saada urallaan neljä juhlakirjaa. Ennätystä tuskin lyödään, sillä perinne on hiipumassa myös oikeustieteessä, jossa se on pisimpään säilynyt.

Juhlakirjan artikkelien taso vaihtelee, mikä paljolti riippuu kirjoittajakunnasta. Joskus toimituskunta joutuu maanittelemaan kirjoittajia, jotta säällinen määrä artikkeleita saadaan ja kirja kyetään julkaisemaan. Tällöin kaikki tarjotut artikkelit on otettava kirjaan. Joskus taas juhlinnan kohde on niin arvostettu, että kirjoittajista on ylitarjontaa. Toimituskunta joutuu tässä tapauksessa tekemään diplomaattista karsintaa. Vertaisarviointiin artikkeleita ei alisteta, vaan periaatteena on, että kirjoittajan ääni saa kuulua vapaasti. Vanha tapa kuitenkin edellyttää, että kirjoitus jotenkin liittyy kirjan saajan uraan, tutkimusaiheisiin tai persoonaan. Osaava kirjoittaja aloittaakin tarinansa anekdootilla, enimmäkseen humoristisella, joskus näennäisironisella. Haitaksi ei myöskään ole, jos kirjoittaja nostaa elegantein sanakääntein esiin kirjan saajan tutkijauran huippuhetket. Minkäänlainen ilkeily, suoranaisesta roastauksesta puhumattakaan, ei kuulu klassiseen juhlakirjaformaattiin.

Vapaan kirjoittamisen strategia tuottaa artikkeleita, jotka suuresti poikkeavat siitä, mitä oikeustieteellisissä aikalehdissä tavallisesti julkaistaan. Hyvä juhlakirja-artikkeli on henkevä, älyllinen ja muuta kuin lainoppia. Lainoppi ei itse asiassa lainkaan sovi juhlakirjaformaattiin. Tosin moni artikkeli sitä lopulta on, sillä useimmat tutkijat eivät osaa kirjoittaa muulla tyylillä eikä muulle yleisölle. Ihanteelliset artikkelit ovat kuitenkin tiedepolitiikkaa tai aikaisempaa tutkimusta ravistelevia; monet kirjoittajat miettivät myös oikeustieteen osa-alueiden tulevaisuutta, oikeuspolitiikkaa, ajankohtaisia ilmiöitä tai jopa yleispoliittisia kysymyksiä. Tämä olikin juhlakirjojen rikkaus, sillä juristit eivät ole vastaavaa muualla harrastaneet. Juhlakirjojen kadotessa myös tämä spesifinen julkaisuforum katoaa.

Tulevaisuussuuntautuneet artikkelit tekevät vanhojen juhlakirjojen lukemisen hauskaksi. Ennustusten osumatarkkuus kun on enintään välttävä. Ihme erehtyminen tulevaisuudesta ei toki ole. Kukaan ei 1970-luvun oikeustieteessä esimerkiksi osannut ennustaa sellaista kansainvälistymistä, jonka kouriin lähes kaikki oikeudenalat 1990-luvun lopulla joutuivat. Eikä 1980-luvulla edes scifi-kirjallisuuden harrastajat kyenneet kuvittelemaan oikeuden digitalisoitumista, joka ei näytä jättävän yhtään kiveä kääntämättä. 1980-luvulla tutkijauransa aloittaneet vielä muistavat, millainen teknologinen ihme FINLEX oli, kun se vihdoin saatiin yleiseen käyttöön. Joku oli saanut oikeusministeriössä tilaisuuden ennenaikaiseen kokeilukäyttöön. Hänen kertomaansa suhtauduttiin kuitenkin samalla epäluulolla kuin nykyisin väitteisiin SOTE-uudistuksen pitkän tähtäimen hyödyistä.

Juhlakirjojen tyyppiominaisuuksiin kuuluu nopeutunut vanheneminen. Niiden tietoaines ei sinänsä vanhene, itse asiassa se kestää aikaa hämmästyttävän hyvin juuri yleisyytensä takia. Itse painetut kirjat vain katoavat nopeasti kierrosta: painokset ovat pieniä ja monasti omakustanteita. Vähäiset kirjat unohtuvat niitä saaneiden kirjahyllyjen vaikeapääsyisimpiin paikkoihin. Sähköisiä versiota alkaa olla vasta kaikkein uusimmista juhlakirjoista. Jos tällainen laitos puuttuu, juhlakirjan metsästäminen on yksi turhauttavimmista kokemuksista, joita tutkija urallaan kohtaa. Se jopa voittaa pitkästyttävimmän tieteellisen seminaarin. Juhlakirjojen artikkeleita ei edes saa rinnakkaisjulkaistavaksi Helsingin yliopiston julkaisuarkistoon, koska siihen tarvitaan kirjoittajan, julkaisijan, toimituskunnan ja ehkä kirjan saajankin suostumus. Koska he ovat yleensä olleet iäkkäitä alun perinkin, tällä hetkellä suostumukset tulisi kerätä heidän kuolinpesiensä osakkailta. Tosin aikanaan tekijänoikeudet lakkaavat, mutta siihen menee pitkälti toistasataa vuotta.

Painetut kirjat ovat täyttä vauhtia korvautumassa sähköisellä julkaisemisella. Sähköinen julkaiseminen on nopeampaa ja verrattomasti halvempaa: siinä selvitään neljäsosan kustannuksilla. Nuori polvi sitä paitsi arvostaa sähköisiä laitoksia painettujen asemasta. Tämä näkyy muun muassa valinnaisilla kursseilla, joilla jaetaan oppimateriaaleja. Aikaisemmin lähes jokainen osanottaja otti mielihyvin vastaan painetun kirjan, joka oli määrätty kurssin kirjallisuudeksi, vaikka sähköinenkin versio oli saatavilla. Nykyisin suhde on kääntynyt: suuri enemmistö valitsee sähköisen version, ja kirjoihin kiintyneet ovat harvassa. Sähköinen juhlakirja myös katkaisisi sen nopean vanhenemisen, joka on juhlakirjojen suurin heikkous. Tosin siihen tarvittaisiin sähköinen alusta, johon kaikki juhlakirjat pääsisivät.

Rationaalisesti ajatellen sähköisen julkaisemisen pitäisi lopettaa juhlakirjaperinne, koska sen rituaalinomaiset piirteet hämärtyvät. Ei ole enää mitään kouriintuntuvaa, joka voitaisiin juhlamenoin luovuttaa juhlakirjan saajalle. Juhlakirjan formaattia vastaava sähköinen versio on toki tuotettavissa. Sähköinen versio saadaan jopa näyttävän näköiseksi, koska siihen ei tarvita korkealaatuista paperia ja kansimateriaalia, jotka maksavat. Tietokoneen tikun luovuttamisesta on kuitenkin vaikea saada näyttävää performanssia. Yhtä hyvin voi käydä niin, että juhlakirjoista tehdään edelleen painettuja kirjoja kaiken uhallakin. Näin ne säilyvät jäänteinä kadonneesta maailmasta. Bibliofiili mielellään ottaisi tämän vaihtoehdon, sillä monet vanhan hyvän ajan juhlakirjat ovat kirjanpainotaidon mestarinäytteitä. Ne on tehty parhaillaan katoamassa olevalla ammattitaidolla. Valtaosa juhlakirjoista on kuitenkin karun asiallisia. Tutkijoiden saamat juhlakirjat eivät ulkonaisessa näyttävyydessä voikaan kilpailla tuomioistuinten, etenkin ylimpien tuomioistuinten itselleen kirjoituttamien juhlakirjojen kanssa. Mutta nämä institutionaaliset juhlakirjat ovatkin toinen tarina ja uuden blogikirjoituksen aihe.

Risto Koulu

Kansainvälinen keskustelu on löytänyt uuden murheenkryynin eli judge shopping -nimen saaneen ilmiön. Suomeksi se kääntyy esimerkiksi ”tuomarikikkailuksi”, koska siinä yritetään saada ”sopiva” tuomari alkavaan tai jo alkaneeseen oikeudenkäyntiin. Tuomarikikkailu muistuttaa forum shopping -strategiaa, joka puolestaan lienee yhtä vanha kuin tuomioistuimet. Tässä strategiassa oikeudenkäyntiin lähtevä asianosainen hakee forumsäännöksiä tarkoitushakuisesti tulkitsemalla hänelle edullisinta ja vastapuolelle mahdollisimman epäedullista tuomioistuinta. Tuomarikikkailu on tavallaan osa forum shopping -ilmiötä, koska forum shopping tuo aina mukanaan uudet tuomarit. Tuomarikikkailuun on kuitenkin mahdollisuuksia silloinkin, kun toimivaltasäännökset eivät jätä valinnanvaraa tai oikeudenkäynti on jo vireillä. Joskus tuomarikikkailusta puhutaan suppeammassa merkityksessä. Tällöin sillä tarkoitetaan oikeudenkäynnin asianosaisen yritystä jäävätä asiaa käsittelevä tuomari tekaistulla perusteella. Jos yritys onnistuu, kielteisesti asianosaiseen suhtautuva tuomari korvataan toisella, toivottavasti myötämielisemmällä. Jääväämistä, johon ei ole aitoa perustetta, voidaan näin pitää yhtenä tuomarikikkailun erityismuotona.

Heti alkuun on sanottava, että Pohjoismaat eivät ole kovin otollinen maaperä tuomarikikkailulle. Ensiksikin tuomioistuimet ovat yleensä monijäsenisiä: yhden tuomarin eli niin sanottuja monokraattisia tuomioistuimia ei juuri ole. Sen sijaan common law -maissa yksijäseniset tuomioistuimet ovat pääsääntönä. Totta tosin on, että monijäsenisissä kokoonpanoissa yksikin vahvatahtoinen tuomari voi määrätä lopputuloksen. Monijäsenisyys ei sinänsä riitä torjumaan vaikutusyrityksiä. Toiseksi pohjoismaissa tuomarin valinnalla ei yleensä ole ollut lopputuloksen kannalta merkitystä. Lainkäyttö on siis tasalaatuista. Eri tuomarit päätyvät enimmäkseen samaan lopputulokseen. Tuomarikikkailun tarve syntyy vahvasti politisoituneissa ja polarisoituneissa yhteiskunnissa, joissa tuomarin asenteet todella merkitsevät paljon. Tuomarikikkailu onkin toistaiseksi ollut erityisesti Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen ongelma. Oikeudenkäynnin asianosaisten lisäksi sitä harrastavat myös ulkopuoliset. Ulkopuolisessa vaikuttamisessa ovat kunnostautuneet erityisesti kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt. Ne ovat jättäneet oikeusviranomaisille tukun julkilausumia. Niiden sisältö vaihtelee tilanteen mukaan. Joskus vaaditaan, että määrätyn tyyppisiä asioita ei saa uskoa nimeltä mainitun tuomarin käsiteltäväksi, joskus taas vaatimuksena päinvastoin on, että tällaiset asiat nimenomaan tulee antaa nimeltä mainitulle tuomarille. Politisoituneet oikeusviranomaiset ovat taipuvaisia kuuntelemaan tunnetulla ”herkällä korvalla” tällaisia julkilausumia. Suomessa ulkopuolisesta vaikuttamisesta ei ole mitään merkkejä, osaksi siitä syystä, että tuomioistuimet eivät ole täällä yhtä merkittäviä vallankäyttäjiä. Tosin tässä suhteessa maailma voi myös muuttua niin sanotuissa lintukotomaissa, jos tai kun yhdysvaltalaiset toimintamallit saavuttavat Suomen.

Forum shopping -kikkailulle ei tunnetusti mitään mahdeta. Tällainen kikkailu on väistämätön seuraus yhtäältä vaihtoehtoisista toimivaltaperusteista, toisaalta epämääräisistä forumsäännöistä. Sen sijaan tuomarikikkailun vastalääke on keksitty kauan sitten – se on asioiden sattumanvarainen jakaminen eri tuomareille. Sattumanvaraisuus, yleensä arpominen, käytännössä eliminoi sekä asianosaisten että ulkopuolisten vaikutusyritysten tehon. Keino puree, kun yhtäältä tuomioistuin on suuri ja valinnanvaraa tuomareissa on, toisaalta taas asiat myös käytännössä jaetaan tällä tavalla. Monissa tuomioistuimissa asioiden jakamista ei pidetä tärkeänä (tai sillä on merkitystä vain työmäärän tasauksen kannalta), ja se delegoituu kansliahenkilökunnalle.

Tutkimustietoa siitä, yritetäänkö Suomessa saada oikeudenkäynteihin ”sopivia” tuomareita, ei ole. Ilmiönä se ei voi olla täysin tuntematon, joskaan sen motiivit eivät välttämättä ole moitittavat. Asianosainen (tai molemmat asianosaiset) voivat etsiä ”sopivaa” tuomaria tai käytännössä tuomioistuimen osastoa, jotta asia käsiteltäisiin nopeasti. Joku osasto esimerkiksi tiedetään tehokkaaksi ja ruuhkattomaksi, toinen taas on tunnetusti hukkumassa vanhoihin asioihin. Hyväksyttävää myös useimpien mielestä on, jos asiaan halutaan asiaryhmään erikoistunut tuomari. Tosin tuomareiden erikoistuminen saa aikaan sen, että sitä ei tarvitse erikseen pyytää. Erikoistuminen, jos erikoistuneita tuomareita on yksi tai kaksi, vesittää melko tavalla sattumanvaraisen jakamisen sääntöä.

Toivomukset voivat olla pettävän hienovaraisesti esitettyjä. Erikoistuneen tuomarin saamiseksi riittää, että tuomioistuimelle kerrotaan, että asiassa aktualisoituu erityistä osaamista vaativia kysymyksiä, oli se totta tai ei. Oma työnjohdollinen kysymyksensä on, otetaanko huomioon toivomukset saada asia tehokkaasti toimivalle osastolle. Päällikkötuomarin (jolle asioiden jakaminen teoriassa kuuluu) kylläkin tulee ottaa huomioon osastojen työtilanne. Asioiden ohjaaminen pois ruuhkaisilta osastoilta on kuitenkin arveluttavaa: siinä palkitaan aikaansaamattomuudesta tai suoranaisesta laiskuudesta. Tunnetustihan mikään ei ole niin helppoa kuin olla tekemättä mitään. Tosin saamattomuuden palkitseminen ei ole harvinaista sen enempää hallinnossa kuin akateemisessa maailmassa. Se käy esimerkiksi niin, että oppiaineeseen, joka on systemaattisesti lyönyt laimin tutkimuksen, opetuksen ja jatkokoulutuksen, ohjataan lisää voimavaroja eli ”virkoja”. Oppiaineelta, joka on kunniallisesti nämä tehtävänsä hoitanut, voimavaroja taas ohjataan muualle, koska ”oppiaine pärjää muutenkin”.

Oli niin tai näin, tuomarikikkailu on muiden kansainvälisten ”innovaatioiden” tapaan varmasti tulossa Suomeenkin. Kun on vielä tyyntä, kannattaisi kehittää säännöt sille, millä perusteilla asianosaiset (tai tarkkaan ottaen heidän lakimiehensä) saavat esittää toivomuksia tuomareista ja miten toivomukset esitetään. Selvää kuitenkin on, että asioiden sattumanvaraisen jakamisen tulee pysyä vahvana pääsääntönä. Jos asianosaiset haluavat päästä valitsemaan tuomarinsa, heillä on käytössään välimiesmenettely. Kansainvälisenä linjauksena näyttää kylläkin olevan, että kaikki vaikutusyritykset tuomitaan ja sanktioidaan motiiveja kyselemättä. Linja voi kuulostaa drakoniselta, mutta henkilön motiivien selvittäminen yksittäistapauksessa lienee pohjaton suo. Kaikelle kun voidaan keksiä hyväksyttävältä kuulostava syy.

Risto Koulu

Ulkomailla keskustellaan vilkkaasti ja usein kiivaasti oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden rahoittamisesta. Suomalaisessa keskustelussa esillä ovat sen sijaan toisen luokan yksityiskohdat, lähinnä OK 21 luvun hienosäätö eli kysymys siitä, miten kustannukset jaetaan oikeudenkäynnin asianosaisten kesken, kun oikeudenkäynti päättyy. Järin älylliseksi kotimaista mielipiteenvaihtoa ei tässäkään kohdin voi kutsua: sitä leimaavat populismi (’asianajajat laskuttavat liikaa’) ja latteudet (’oikeudenkäynnin kustannusten on oltava kohtuulliset’). Jälkimmäisestä ideaalista olisi vaikea olla eri mieltä. Prosessioikeuden tutkimuksen historiassa kukaan ei tiettävästi ole esittänyt vaatimusta, että kustannusten on oltava kohtuuttomat. Ensimmäinenkin väite saa luultavasti kaikkien muiden kuin asianajajien kannatuksen. Rahoittamisen ongelma epäilemättä helpottuisi, jos oikeudenkäynnin ammattilaiset tekisivät työnsä nimellisellä korvauksella tai mieluummin ilmaiseksi. Tosin tällaista ”herrasmiesasianajoa” ei tunneta missään maassa. Asianajaminen on ammatti ja elinkeino, ei harrastus.

Kansainvälisen keskustelun taso on korkeampi. Tällä hetkellä sen keskiössä on väittely sivullisrahoituksen vaikutuksista oikeudenkäyntien määrään. Sivullisrahoituksella tarkoitetaan sitä, että ulkopuolinen rahoittaa asianosaisen tai asianosaisten oikeudenkäynnin. Sivullinen voi olla kaupallinen toimija, poliittinen tai aatteellinen yhteisö tai hyväntekeväisyysjärjestö. Suomessa tällainen rahoitusmuoto on lähes tuntematon, eikä väittely sen vaikutuksista tunnu käytännönläheiseltä. Tosin maailma on tässäkin hitaasti muuttumassa. Kaupallinen sivullisrahoitus ottaa ensi askeleita epäinformatiivisen nimikkeen ”sijoittaminen” alla. Toistaiseksi vain harvat ovat saaneet tästä rahoitusmuodosta nauttia. Se jääneekin suurten kaupallisten oikeudenkäyntien erikoisuudeksi.

Monissa maissa lainsäätäjä on suhtautunut sivullisrahoitukseen epäluulolla, joissakin se on totaalisesti kielletty, joissakin se taas on sallittua mutta eri tavoin kontrolloitua. Linjauksen järkevyydestä kuitenkin taitetaan peitsiä, yhtenä oikeuspoliittisena rabulistina yhdysvaltalainen aikakauslehti Washington Examiner (vastaa suurin piirtein suomalaista Suomen Kuvalehteä). Lehti onnistuu tiivistämään ydinkysymykset yhteen artikkeliin, jonka otsikko ”What if litigation funding reduces litigation?” (mielipideartikkeli 26.9.2023) oikeastaan kertoo kaiken. Artikkelissa analysoidaan uusinta kansainvälistä tutkimusta. Tutkimuksessa ei ole päästy yksimielisyyteen edes siitä, johtaako rajoitukseton sivullisrahoitus oikeudenkäyntien lisääntymiseen vai vähenemiseen – muista kysymyksistä nyt puhumattakaan! Empiiristä tutkimustietoa vaikutuksista ei ole, mikä ei ole ollut este jyrkille ja ehdottomille kannanotoille. Tämä onkin tyypillistä koulukuntaerimielisyyksille. Vastustava koulukunta katsoo ilman sen kummempaa näyttöä, että rajoittamaton sivullisrahoitus hukuttaa tuomioistuimet ”ylenmääräiseen käräjöintiin” ja ”rajallisten oikeudellisten resurssien hukkakäyttöön”. Lisäksi oikeudenkäynneistä tulee entistä kalliimpia, koska niihin uhrataan aikaisempaa enemmän rahaa. Kannattava koulukunta puolestaan pitää – yhtä vähäisellä näytöllä – vesiselvänä, että laajamittainen sivullisrahoitus sen sijaan estää turhia oikeudenkäyntejä, laskee oikeudellisten palvelujen kustannustasoa ja oikeudenkäyntiin käytettäviä rahamääriä sekä nopeuttaa oikeudenkäyntejä. Se jopa väittää, että sivullisrahoitus lisää riitapuolten halukkuutta sovintoon, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa. Muista perusteluista ei voi sanoa juuta eikä jaata.

Oli niin tai näin, sivullisrahoitus antaisi ainakin osittaisen ratkaisun kahteen epäkohtaan eli oikeudenkäynnin uhalla painostamiseen ja kulutusstrategiaan. Ensimmäisessä vahva toimija (usein suuryritys) painostaa heikomman suorituksiin, joita tämä ei pidä oikeutettuina. Painostukseen kuuluu keskeisenä osana oikeudenkäynnillä eli kanteella uhkaaminen. Heikompi osapuoli alistuu herkästi vaatimuksiin, koska oikeudenkäynnin tuoma riski on suhteeton. Toinen eli kulutusstrategia on sekin vahvan toimijan ase. Siihen voi turvautua sekä vahva kantaja että vahva vastaaja. Kuten nimi sanoo, strategiassa vahvempi osapuoli uhraa oikeudenkäyntiin yhä enemmän kustannuksia, joihin vastapuoli on pakotettu vastaamaan tehostamalla omaa asianajamistaan, mikä taas maksaa. Usein jo pelkkä oikeudenkäynnin viivyttäminen riittää, sillä oikeudenkäynnin pitkittyminen sinänsä nostaa sen kustannuksia. Muita painostamisen keinoja ovat uusien erillisriitojen kehittäminen ja riitakokonaisuuden pirstominen erillisiin oikeudenkäynteihin, mieluummin eri tuomioistuimissa. Jossain vaiheessa heikomman riitapuolen voimavarat ehtyvät. Kummastakin on esimerkkejä myös Suomesta. Harva autoilija ryhtyy oikeudenkäyntiin yksityistä pysäköinninvalvontayritystä vastaan, vaikka hän pitää hänelle langetettua maksua virheellisenä. Puukartellikanteet taas ovat esimerkki onnistuneesta kulutusstrategiasta. Siinä vastaajayhtiöt onnistuivat väsyttämään kantajina olleet metsänomistajat. Hieman syytä lankeaa tuomioistuimellekin. Se antoi vastaajien rauhassa toteuttaa strategiaansa – nähtävästi edes sitä tunnistamatta.

Yhdysvaltalaisen keskustelun argumentteja ei voi sellaisenaan siirtää Suomeen. Peruseron tuo jo se, että Suomessa seurataan tiukkaa hävinnyt maksaa -periaatetta, kun taas Yhdysvalloissa sääntö on päinvastainen. Oikeudenkäynnin asianosaiset vastaavat Yhdysvalloissa omista kustannuksistaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Sikäläistä väitettä ”ylenmääräisestä käräjöinnistä” tuomioistuimissa on tosin vaikea ottaa Suomessa vakavissaan esitettynä: ongelmanahan täällä on ollut riita-asioiden vähäisyys ja (mikä on vielä huolestuttavampaa) niiden laskeva määrä. Sitä paitsi Suomessa sivullisrahoitus on tuomittu jäämään paljon marginaalisemmaksi ilmiöksi kuin Yhdysvalloissa ja jopa muissa Euroopan maissa, suhtautui lainsäätäjä siihen miten suopeasti tahansa. Suomi on liian pieni markkina-alue kaupalliselle sivullisrahoitukselle, poliittiset ja aatteelliset yhdistykset eivät ole riitapukareina kunnostautuneet ja tuskin sitä tekevätkään, eikä kulttuurista hyväntekeväisyysperinnettä, josta rahaa riittäisi myös sosiaalisten oikeudenkäyntien rahoittamiseen, tunnetusti ole. Toisin sanoen: olivat vapaan sivullisrahoituksen vaikutukset millaiset tahansa, kovin suuret ne eivät voi Suomessa olla.

Tällä ei tietenkään väistetä itse kysymystä: mikä on oikeuspoliittinen linjauksemme? Oma kantani on, että sivullisrahoitusta tulisi kaikin keinoin suosia. Samalla on toki myönnettävä, että lainsäätäjän keinovalikoima on niukka, mutta siihen ei tässä syvennytä. Jo sivullisrahoituksen mahdollisuus lisää oikeusjärjestyksen läpäisyvoimaa yhteiskunnassa. Vahvakaan toimija ei voi enää laskea nykymalliin sen varaan, että ”kyllä se maksaa, se ei uskalla lähteä oikeudenkäyntiin” tai ”se ei kuitenkaan ryhdy oikeudenkäynnillä hakemaan oikeuksiaan”. Tämä sekä muuttaa käyttäytymistä että antaa oikeusjärjestykselle legitimiteettiä. Esimerkiksi määräaikaisten sähkösopimusten gordionin solmu ehkä aukeaisi tällä tavalla. Selvää kun on, että yksikään kuluttaja ei ryhdy omilla rahoillaan ja omalla riskillään käymään oikeutta sähköyhtiönsä kanssa siitä, oliko tehty sähkönmyyntisopimus kohtuuton ja onko hänellä oikeus saada takaisin liikaa maksetut määrät. Riski (oikeudenkäynnin häviäminen) on tolkuton hyötyyn (oikeudenkäynnin voittaminen) verrattuna. Periaatteessa avun tuova ryhmäkannelaki on osoittanut hampaattomuutensa, eikä uusi edustajankanne-konstruktio lupaa siihen kouriintuntuvaa parannusta.

Risto Koulu

Lisätietoja sivullisrahoituksesta:

Koulu, Risto : Oikeudenkäyntien rahoittaminen. COMI 2020.
Kirja on ladattavissa vapaasti Helsingin yliopiston Helda Open Books -sivulta sekä tältä kotisivulta (COMI/julkaisutoiminta/julkaisut).