Uutiset

Työelämäprofessorit (professors of practice) ovat vuosikymmenen ajan elävöittäneet akateemista arkea. Tätä kirjoitettaessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa toimii kaksi ammattikunnan edustajaa, toisen alana on asianajajaoikeus, toisen hallinto-oikeus ja hallintoprosessi. Oikeustiede on periaatteessa erityisen otollinen tieteenala työelämäprofessoreille. Oikeustieteellä ylipäätään on, kuten professori Ilkka Niiniluoto kerran painokkaasti todisti, ”käytäntö”, joka tuottaa sekä kysymyksenasetteluja että valmista aineistoa. Tällaisesta ylellisyydestä muut yhteiskuntatieteet eivät pääse nauttimaan: niillä tutkijoiden on itse keksittävä tutkimuskysymyksensä sekä kerättävä työllä ja tuskalla tutkimukseen tarvittava aineisto. Oikeustieteen ”käytännöstä” löytyy myös helposti työelämäprofessoreja, jotka ovat yleensä ansioituneita lakimiehiä, tosin monilla heillä on ollut OTT-tutkinto, joka hieman vesittää alkuperäistä ideaa.

Oikeustieteen käytännöllisyys on samalla vaaraksi uudelle instituutiolle. Monien oikeustieteen tutkijoiden suhde oikeudellisiin käytäntöihin (niitähän on useita) on läheinen ellei intiimi: he tarmolla sekä muokkaavat käytäntöjä että osallistuvat käytäntöön. Tutkijat ensiksikin kirjoittavat ne oppikirjat ja yleisesitykset, joita käytännöt seurailevat. Toiseksi he konsultoivat oikeudellisissa kysymyksissä, kirjoittavat lausuntoja yksittäisiin oikeudenkäynteihin, toimivat välimiehinä isoissa kaupallisissa riidoissa, ovat kuultavina alansa lainsäädäntöhankkeissa ja niin edelleen. Voidaan kysyä, ovatko nämä kontaktit jo niin kiinteitä, että erityisiä työelämäprofessoreja ei tarvita, kaikki oikeustieteen tutkijat kun ovat jo tavallaan sellaisia. Monilla oikeudenaloilla he osaavat sekä teoriat että käytännöt.

No, työelämäprofessorit ovat tulleet jäädäkseen. Näin päädytään kysymään, mitä he tekevät ja mitä heidän pitäisi tehdä, toisin sanoen millainen heidän akateeminen roolinsa on. Kun se tiedetään, on aika miettiä, miten tästä instituutiosta saadaan irti maksimaalinen hyöty. Hyötyä on pakko arvioida yliopiston lakisääteisten perustehtävien kannalta, oltiin tehtävämäärittelystä mitä mieltä tahansa. Tehtävät tunnetusti ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tyhjästä tästä arvioinnissa ei tarvitse lähteä, sillä yliopiston rehtori on tämänkin etukäteen ratkaissut. Työelämäprofessorin tehtävinä (tässä ne ovat selvyyden takia pelkistetty ja erotettu toisistaan) on rehtorin mukaan

• vahvistaa yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja näkyvyyttä yhteiskunnan eri sektoreilla (tehtävä 1),
• luoda ja ylläpitää verkostoja yliopiston ja työelämän välillä (tehtävä 2),
• tuoda työelämän ”ajankohtaistietoa” yliopistoyhteisöön (tehtävä 3),
• antaa opetusta ja ohjata opinnäytteitä (tehtävä 4) ja
• vahvistaa opiskelijoiden työelämärelevanssia omalla asiantuntijuuden alueellaan (tehtävä 5).

Tehtävälistauksen pitäisi oikeastaan pelästyttää työelämäprofessorin urasta haaveilevia. Tehtävät ovat maailmaa syleileviä: mitään konkretisoivia esimerkkejä ei lukijalle tarjota. Tehtävä 1 on – tai sanotaan varovaisemmin näyttää – ristiriitaiselta. Kuka vuorovaikuttaa ja keneen vuorovaikutetaan? Kuvaus antaa kuvan, että työelämäprofessori innostaa akateemiset tutkijat vuorovaikuttamaan yhteiskuntaan, mitä se sitten lieneekin. Häneltä itseltään ei sitä edellytetä. Tehtävään ei tarvita professoriutta. Työelämäprofessorihan olisi voinut yhtä hyvin vuorovaikuttaa yhteiskunnallisesti entisessäkin tehtävässään. Näkyvyys on selvä mutta kyseenalainen tavoite. Tarkoitus tuskin on, että työelämäprofessori tekee itsestään mediapersoonan. Heitä kun on akateemisissakin tutkijoissa riittämiin. Vakavastikin puhuen: oikeustieteen tutkijoita voidaan moittia monesta asiasta mutta ei siitä, että he eivät ”vuorovaikuttaisi” yhteiskuntaan jokseenkin kaikilla oikeudellisen elämän sektoreilla – tai ainakin sitä tosissaan yrittäisi. Yhteiskunta, esimerkiksi lainvalmistelu tai tuomioistuimet, vain ei ota tätä ”vaikutusta” aina suosiolla vastaan.

Tehtävä 2 ei työelämäprofessoreja oikeastaan kaipaisi. Jokseenkin kaikilla akateemisilla tutkijoilla on verkostonsa, joihin kuuluu muiden tieteenalojen edustajia, tuomareita, lainvalmistelijoita, asianajajia ja niin edelleen. Totta on, että muutamat tutkijat innostuvat tästä liikaa, verkoston keräämisestä tulee tutkimuksen päätavoite, siihen saadaan helposti satoja nimiä. Operatiivinen eli opetuksessa ja tutkimuksessa hyödynnettävä verkosto koostuu kuitenkin muutamasta kymmenestä henkilöstä, joihin ollaan intensiivisesti yhteydessä kulloisesta tutkimusteemasta pahemmin välittämättä. Suhteet ovat näin pitkäaikaisia kuten avioliitot, yleensä vuosikymmeniä kestäviä, ja niistä hyötyvät molemmat osapuolet.

Tehtävä 4 lienee itsestään selvä. On vaikea kuvitella akateemista positiota, johon ei kuuluisi niin opetusta kuin tutkimustakin. Jopa kaikkein tutkimushakuisimmat tutkijat (joihin myönnän kuuluvani) tunnustavat, että opetus tukee tutkimusta ja päinvastoin. Opetus pakottaa tutkijan perin juurin perehtymään alueeseen. Sitä paitsi opiskelijoilta saa kysymyksiä ja kommentteja, joita kukaan tutkija ei ole huomannut esittää. Myös tehtävälle 5 saadaan mielekäs sisältö katsomalla, että työelämäprosessori on ihanteellinen niin sanottujen käytännön taitojen kurssien vetäjä. Tosin jälleen on sanottava, että näihin tehtäviin ei tarvittaisi nimenomaan työelämäprofessoria. Esimerkiksi käytännön kurssien vetäjistä valtaosa on ulkopuolisia lakimiehiä, jotka hoitavat tehtävää ilman korvausta. Kurssit ovat osanottajamääristä ja opiskelijapalautteesta päätellen melkoinen menestys: ne lienevät ainoa opetuksen muoto, joka saa kiitosta perusnegatiivisilta oikeustieteen opiskelijoilta. Kokeneet opettajat joskus miettivät puolitosissaan, voiko akateemisessa maailmassa olla mitään, mistä he eivät löytäisi moittimisen aiheita.

No, eipäs ilkeillä enempää, vaan palataan aiheeseen. Tehtävä 3 eli ”ajankohtaistiedon” tuominen yliopistoyhteisöön näyttää työelämäprofessorin tehtävässä keskiöltä. Muut tehtävät ovat joko jo hoidossa tai niin epämääräisiä, että työelämäprofessorin roolia niiden toteuttamisessa ei hevin saa paikannetuksi. Tehtävä 3 myös poikkeaa muista tehtävistä siinä, miten se kohdistuu. Kun muut tehtävät suuntautuvat yhteiskuntaan (tehtävä 1), verkostokumppaneihin (tehtävä 2) tai opiskelijoihin (tehtävät 4 ja 5), tehtävässä 3 vastaanottajina ja hyödynsaajina ovat ennen kaikkea akateemiset eli yliopistouran valinneet tutkijat. Siitä, tarvitaanko nimenomaan oikeustieteelliseen tiedeyhteisöön tällaista tiedonvälittäjää, ei enempää keskustella. Sehän on kyseenalaista, mutta päätetty mikä päätetty. Sen sijaan kannattaa kysyä, millaista roolia tämä primääritehtävä työelämäprofessorilta edellyttää. Tekoäly vastaisi kysymykseen nanosekunnissa, ihmisäly ehkä vaatii siihen sekunnin.

Vastaus on: Työelämäprofessorin on oltava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tiedekunnassa, toisin sanoen mukana arjessa, konkretisoituna läsnä aamukahveilla, tiedekuntapäivissä, pikkujuhlissa, tieteellisissä seminaareissa ja ”käytäväkeskusteluissa”. Jokainen ammattitutkija tietää, että todellinen tieto, oli se hiljaista tekijäntietoa tai vasta hahmottuvia tutkimusteemoja, välittyy vain ja ainoastaan näin. Mitkään rakenteet tai instituutiot eivät sitä korvaa: samalla voidaan sanoa, että nämä sosiaaliset verkot (en tarkoituksella käytä sanaa ’verkostot’) toimivat, oli virallinen organisaatio kuinka luutunut tahansa. Työelämäprofessorit olisivat tietenkin myös tittelinsä arvoisia, kun he toimisivat väitöskirjojen ohjaajina ja post doc -tutkimusten esilukijoina (eli niin kutsuttuina sparraajina), kun tutkimus sivuaisi heidän kokemuspiiriään. Esimerkiksi prosessioikeudessa moni tutkimus hyötyisi käytännönläheisestä palautteesta, joka tunnetusti karsii turhaa teoriaa. Tosin liiallinen teoriakuormitus ei nykyistä tutkimusta pahemmin rasita, mutta aikaisemmin asiat olivat toisin.

Tässä blogikirjoituksessa en ota kantaa aikaisempien tai nykyisten työelämäprofessorien omaksumaan rooliin tai sillä saavutettuihin tuloksiin. Satunnaisiin havaintoihin perustuvat päätelmät eivät ole reiluja, olivat ne kehuja tai moitteita. Sen verran uskaltaa yleistää, että työelämäprofessorit eivät ole näkyneet tiedekunnan arjessa, he eivät ole löytäneet tietään kahvihuoneisiin eivätkä hakeutuneet käytäväparleeraukseen. Tästä on toki kiitettäviä poikkeuksia: yksittäiset työelämäprofessorit ovat tulleet ”yhdeksi meistä”. Kokonaiskuvaa poikkeus ei muuta. Syytä sosiaaliseen segregaatioon on varmasti akateemisissa tutkijoissa. Ehkä työelämäprofessoreja ei ole tuettu sosiaalisessa integroitumisessa, vaikka työyhteisö (puhun tässä Helsingin yliopistosta) meistä vakiojäsenistä tuntuu huomattavan avoimelta ja tutkimusmyönteiseltä. Oli syy mikä tahansa, tosiasia on, että työelämäprofessorit ovat oikeustieteellisessä tiedekunnassa jääneet sivustakatsojiksi. Samanlaisia viestejä tulee muistakin tiedekunnista, mikä antaa sivustatukea väitteelle.

Risto Koulu

LÄHDE

Lahjoitustehtävät – donations: oikeustieteellinen tiedekunta 21.2.2024.

Rehtorin päätös 15.6.2021: Työelämäprofessorin tehtävä ja tehtävän täyttömenettely.

Lakimies 2/2024 sisältää sarjan lyhyitä ja monen mielestä outoja kirjoituksia. Kirjoitusten punaisena lankana on oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys. Monet kirjoittajat tosin tuulettavat ajatuksiaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Sarjan aloittaa Heikki Halilan pienoisartikkeli ”Oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys”. Se myös paljastaa kirjoitusten alkulähteen: ne ovat peräisin Suomen Tiedeakatemian seminaarista, jonka aiheena oli kyseinen dikotomia. Muissa kirjoituksissa puolustajansa saavat muun muassa oikeusvertaileva tutkimus (Tuulikki Mikkola), asianajajan näkökulma (Henna Pajulampi) ja liikejuridiikan näkökulma (Sakari Wuolijoki). Oikeusvertailu ei kylläkään puolustajaa kaipaa, kun taas muiden kirjoitusten perään voidaan kysellä.

Kirjoitusten sarjan lukenut yhtyy joihinkin esitettyihin ajatuksiin. Totta on, että Suomen oikeusjärjestyksen käsittely ulkomaisissa aikakauslehdissä on enimmäkseen hukkaan heitettyä vaivaa: sitä eivät lue sen enempää suomalaiset kuin ulkomaisetkaan tutkijat. Totta myös on, että suomalainen tutkimus tuottaa monilla perinteisillä oikeudenaloilla sellaisia innovaatioita, jotka ovat yleispätevyytensä takia esittelemisen arvoisia muuallakin, toisin sanoen ne toimivat tai niitä ainakin kannattaa kokeilla muissakin oikeusjärjestyksissä. Helppo on myös yhtyä näkemykseen, jonka mukaan niin sanottu JUFO-luokitus ohjaa liiaksi aiheenvalintaa ja julkaisuforumeita. JUFO-luokituksen oikeudenmukaisuuteen on moni tyytymätön: luokitukset tuntuvat monesti heijastavan pikemminkin lehden toimituksen vaikutusvaltaa tieteellisissä piireissä. Esimerkiksi KKO-kommenttien JUFO-luokitus on pudonnut, osaksi jopa takautuvasti, mikä on ennenkuulumatonta. Hyvä kommentti on pikkuartikkeli, vähäisen sivumäärän takia se on jopa vaativampi suoritus kuin normaalimittainen artikkeli. Toki huonon kommentin kirjoittaminen onnistuu hyvältäkin tutkijalta, jos hän ei viitsi siihen paneutua.

Edistyksellinen tutkijakin hyväksyy vielä vaatimuksen, että kotimaisen oikeustieteen tulee palvella ”oikeudellista elämää” tai että tutkimusaiheilla tulee olla ”käytännön oikeuselämässä relevanssia”. Hän tosin happamasti huomauttaa, että monilla lakimiehillä vain on ”käytännön merkityksestä” tai ”oikeudellisen elämän palvelemisesta” kovin ahdas näkemys. Oikeudellista elämää palvelee ja käytännön merkitystä saa heidän mielestään ainoastaan sellainen tutkimus, joka antaa selkokielisiä vastauksia kulloinkin ajankohtaisiin tulkintaongelmiin. Oikeustieteen tutkijakunta luokittelee tällaisen oikeustieteen ”käytännön lainopiksi”, eikä sen arvostus ole korkea. Ammattinsa osaava tutkija kokee tällaisten tekstien tuottamisen virkistävänä vaihteluna oikean tieteenteon lomassa. Eri asia on, mitä esimerkiksi näillä vaatimuksilla ylipäätään tarkoitetaan: käytännön merkitys ja oikeudellisen elämän palvelu eivät ole järin informatiivisia rajaehtoja. Avarakatseisempi lainopin tutkija hyväksyy kategorioihin esimerkiksi tutkimukset, jotka ohjaavat oikeuskehitystä, oikeuspolitiikkaa tai lainvalmistelua.

Ohimennen anekdootti käytännön oikeuselämästä: Porthanian tutkijoiden aamukahvilla kilpailtiin kerran siitä, pystyykö kukaan läsnäolijoista nimeämään perinteisiltä oikeudenaloilta tutkimuksen, jolla ei olisi ”käytännön merkitystä”. Yhtään tällaista tutkimusta ei keskustelussa lopulta kyetty löytämään: edes epäilyksenalaisia julkaisuja kukaan ei nostanut esiin. Oikeustieteen tutkimukseen näyttää näin olevan sisäänrakennettuna praktisuus, kaikella on käytännön merkitys kaikkein ahtaimmassakin mielessä. Siitä, onko se ansio vai ei, saa olla eri mieltä. Moni ei sitä varauksetta arvosta!

Tämän jälkeen erimielisyydet heräävät. Kansainvälisyyden vieroksunta, joka kirjoituksissa nousee esiin, ihmetyttää: tiede, jollainen oikeustiedekin väittää olevansa, on aina ollut kansainvälistä. Oma alani, prosessioikeus, on tunnetusti lainannut menetelmänsä, käsitteensä, menetelmänsä ja kysymyksenasettelunsa ulkomailta, ensin Ruotsista ja viime vuosikymmeninä common law -maista. Voimme vain kuvitella, millaista oikeustieteen tutkimus olisi ilman näitä siirrännäisiä ollut. Kontrafaktuaalisessa maailmassa prosessioikeuden tutkimus olisi jatkunut wredeläisessä, elliläläisessä, ja tirkkoslaisessa hengessä: radikaaleja tutkijoita epäiltäisiin Jouko Halilan hengenheimolaisiksi, ja heitä syrjittäisiin akateemisten tehtävien täyttämisessä. Kirjoitussarjassa ei myöskään innostuta monitieteisyydestä tai modernimmin monialaisuudesta: avoimeksi kylläkin jälleen jää, mitä sillä tarkoitetaan. Yhteiskuntatieteillä ja empirialla tuettu monialaisuus kun sopii erinomaisen hyvin oikeustieteeseen. Monialaisuus antaa tuloksia, joita ei lainopin menetelmillä ikinä voitaisi saavuttaa.

Oikeustieteen tutkimuksen tieteellisyyttäkään ei saisi heittää menemään. Päinvastoin: lainoppi tarvitsee tieteellisen perustan, jolle praktisemmat ja palveluhenkisemmät tutkimukset perustetaan. Oikeustieteen ongelma ei näytäkään olevan siinä, että se olisi liian kansainvälistä, tieteellistä tai monialaista. Ongelma on tutkijoiden erikoistuminen. Tutkijakunta jakaantuu liian aikaisin ja liian laajalti yhtäältä niihin tutkijoihin, jotka tekevät ”edistyksellistä” perustutkimusta, toisaalta taas vain lainoppia tuottaviin tutkijoihin. Ratkaisu dilemmaan siis on, että tutkijoiden tulee olla monipuolisuusmiehiä (tai korrektimmin monipuolisuushenkilöitä). Monipuoliset (tässä tekisi mieli käyttää sanaa monirooliset) tutkijat kirjoittavat niin lainopillisia monografioita ja yleisesityksiä kuin tekevät teoreettista perustutkimusta. Julkaisuforumeilla, kaikkein vähiten niiden JUFO-luokituksilla, ei saisi olla väliä.

Tutkijoilla toki on ja saakin olla omat tieteelliset mieltymyksensä, yksi ”lempii tummaa, toinen vaaleata”. Samoin mielipiteet siitä, mikä on oikeustiedettä tai hyvää oikeustiedettä (mikä on vaikeampi kysymys), jakaantuvat ja saavatkin jakaantua. Oikeustiede tarvitsee muun kirjallisuuden tapaan omat genrensä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että palkkansa arvoinen tutkija välillä kirjoittaa kevyttä käyttöjuridiikkaa, välillä taas kokeilee taitojaan teoreettisissa analyyseissä ja vastaavissa. Välillä hän iloittelee monialaisuudella, välillä taas hakeutuu siihen suojaan, minkä perinteiset oikeuslähteet antavat. Huonosti harkittua lainsäädäntöä hän ehdottaa korjattavaksi, kehnoja tuomioistuinten ratkaisuja hän arvostelee. Joskus hän kertoo mielipiteitään oikeuspolitiikasta, tiedepolitiikkaakaan unohtamatta. Sillä, mikä on ”kansallista”, mikä ”kansainvälistä”, ei ole tässä yhtälössä merkitystä: kumpikin näkökulma kun on aina läsnä!

Blogikirjoitusten tulee olla lyhyitä, joten nyt on viime hetki loppusanoille. Blogigenressä ne ovat yleensä kärkevät, näin myös tässä tapauksessa. Kirjoitukset ansaitsevat yllä mainitun epiteettinsä: ne ovat todella ”paljon melua tyhjästä”. Asia erikseen on, että Shakespeare sai teemasta (sanathan ovat yhden hänen loppukautensa komedian nimi) paljon hupaisempaa luettavaa. Kansallinen lainoppi ei nimittäin ole katoamisen vaarassa suomalaisessa oikeustieteessä. Sitähän julkaistaan enemmän kuin vuosikymmeniin ja luultavasti sivumäärissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Risto Koulu

Innokas JFT-lukija (joita ei montaa ole) yllättyi ja ilahtui tarttuessaan numeroon 4-6/2023. Numerossa nimittäin on Jesper Wilkmanin artikkeli ”Förs det en tillräckligt nyanserad diskussion om rättegångskostnader i dispositiva saker” (ss. 326-343). Tällaista avausta moni on odottanut. Oikeudenkäynnin kustannuksista keskustellaan, mutta järin älylliseksi tai analyyttiseksi keskustelua ei voi kehua. Siinä yhtäältä toistuvat samat fraasit kuten asioita hoitavien asianajajien ylisuuret palkkiot, toisaalta taas vastausta oikeudenkäynnin kynnykseen haetaan jälleen kerran OK 21 luvun hienosäädöstä eli siitä, miten tuomioistuin määrää kustannukset jaettavaksi asianosaisten kesken. OK 21 luku soveltaa ankaraa hävinnyt maksaa -periaatetta, mikä tekee häviöstä kohtalokkaan tappiolle jääneelle asianosaiselle. Samalla periaate tuo mukanaan joukon sekundäärisiä tulkintakysymyksiä: kuka voitti, mitkä kustannukset ovat kohtuullisia ja tarpeellisia, tuleeko epäselvyyssääntö tai sosiaalinen kulusääntö sovellettavaksi ja niin edelleen.

Vaikka syvällisempää keskustelua on syytä vaatia, millaista tuon keskustelun tulisi olla? Vivahteinen ja analyyttinen keskustelu kun ovat yleisen kielenkäytön perusteella hieman eri asioita. Analyyttinen keskustelu hakee yhtäältä syitä ja seurauksia, toisaalta konteksteja ja kysymyksenasetteluja. Vivahteisessa keskustelussa taas eritellään eri soveltamistilanteet. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kustannuksia ei saa käsitellä blokkina, jossa ne ovat joko suuret, kohtuulliset tai pienet. Vivahteinen keskustelu vaatii tästä syystä pohjakseen paljon empiiristä pohjatietoa: kuinka suuria kustannukset keskimäärin oikeudenkäynneissä ovat, onko niiden kokonaismäärä (eli kustannustaso) noussut tai laskenut valitussa aikajanassa, mistä kulueristä kustannukset tyypillisesti koostuvat, kuinka suuret kokonaiskustannukset ovat verrattuna asian riitaintressiin, miten kustannusrasitus kohtaa eri asianosaisryhmiä, miten kustannusten pelko heijastuu oikeudenkäynnin aloittamiseen tai asianajamiseen ja niin edelleen.

Tällainen tieto auttaa arvioimaan sääntelyn vaikutuksia, mikä taas voidaan ottaa huomioon sekä tulkinnoissa että oikeuspoliittisessa päätöksenteossa. On tosin myönnettävä, että kaikesta huolimatta keskustelu jää (kuten Wilkman huomauttaakin) joko syntipukin etsimiseen tai kustannusten määrän epämääräiseen kauhisteluun. On syytä erottaa eri asianosaisryhmät, ennen kaikkea kuluttaja-palkansaajat ja institutionaaliset asianosaiset. Ongelmallisin tapaus on se kaikkein yksinkertaisin, eli kuluttaja-palkansaaja vs. kuluttaja-palkansaaja. Kustannusongelma ei tässä soveltamistilanteessa saa ratkaisua kulusäännöistä: mikään tulkinnan vaihtoehto ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Yhtä osapuolta suosiva sääntö on vahingoksi toiselle. Win-win -ratkaisua ei kerta kaikkiaan löydy.

Jos vastakkain ovat kuluttaja-palkansaaja ja institutionaalinen asianosainen, ratkaisu kustannusongelmaan saadaan tai oikeammin saataisiin yksipuolisesta kulusäännöstä: kuluttaja-palkansaaja saisi tällöin korvauksen voittaessaan mutta ei joutuisi maksamaan hävitessään (omat kustannukset tietenkin hän joutuu maksamaan). Tosin tuomioistuin monesti löytää tällaiseen kohtuusratkaisuun oikotien esimerkiksi tulkitsemalla ”ymmärtäväisesti” OK 21 lukua, vaikkapa katsomalla, että voittaneen asianosaisen kustannukset eivät enimmäkseen ole olleet tarpeellisia tai kohtuullisia. Kahden institutionaalisen tahon oikeustaistelu ei aiheuta kuluekspertille kummoista päänvaivaa. Kysymystä oikeudenkäyntikynnyksestä ei herää: kumpikin kykenee maksamaan sekä omat että vastapuolen kustannukset, kävi oikeudenkäynnissä miten tahansa. Kustannukset eivät siis ole kohtalonkysymys, vaikka soveltamistilanteessa on lainopillista tiedonintressiä. Asianosaisille kysymys on liiketaloudellisista valinnoista eli mitä rahoituskanavaa käytetään kustannusten kattamiseen. Soveltamistilanne ei myöskään kiinnosta access to justice -tutkimusta, koska siitä puuttuu tutkimuslinjan keskiö, vahva/heikko -asetelma.

Analyyttinen keskustelu hakee vastausta kysymykseen, miten kustannuskriisi kannattaisi ratkaista. Se näkee keskeiseksi oikeudenkäyntikynnyksen tason: kaikkien tulisi päästä kohtuullisella riskillä ja kohtuullisessa ajassa oikeuksiinsa. Jos riski eli koituvat kustannukset ovat liialliset, joko kustannustasoa on laskettava tai oikeudenkäyntiin on saatava ulkopuolista rahoitusta. Pelkillä kuluvastuusäännöillä, käytännössä OK 21 luvun tulkinnalla, ei tuloksia synny. Uustulkinnat, olivat ne kuinka nyanssoituja tahansa, ovat parhaassakin tapauksessa katkenneen sääriluun laastarointia. Karhunpaini kustannusten jakamisesta ei auta vaikeimmassa soveltamistilanteessa. Siihen tuo perustavanlaatuisen ratkaisun joko kustannustason lasku tai ulkopuolinen rahoitus. Ulkopuolisista rahoittajista ei halukkaita maksajia hevin löydy, joten realistisia vaihtoehtoja jää vain yksi. Yksinkertaistettu oikeudenkäynti eli pienriitamenettely voisi olla se kaivattu viisastenkivi. Useimmat yksityishenkilöiden riidat ovat lopulta varsin yksinkertaisia. Asia erikseen on, että asuntokaupan riitoja esitellään medioissa ”vaikeina asioina”. Oikeudellisesti ne ovat kuitenkin yllättävän yksinkertaisia. Maallikko, jos hänellä on esimerkiksi rakennusalan kokemusta ja hän saa lakimieheltä neuvoja, luultavasti pystyisi hoitamaan itse asiansa ja jopa joltisella menestyksellä. Tämä on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan itse asiaansa hoitavalle maallikolle käy huonosti. Tosin maallikon sanotaan ”pärjäävän” monenlaisissa prosesseissa, lähinnä hallintolainkäytössä. Lähemmin kysyttäessä tämä kylläkin tarkoittaa, että maallikko saa prosessinjohdon ja virallisperiaatteen tukemana vietyä oikeudenkäynnin loppuun – sen hävitäkseen. Oikeudenkäynnin loppuun vieminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin oikeuksiin pääseminen.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Sarasoja, Laura – Carling, Chris : Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa. EDILEX 2020.

Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. Helsinki 2020.

Alaviitteiden käyttö on oikeustieteen tutkimuksessa taitolaji: hyvä alaviitetekniikka tekee surkeastakin tutkimuksesta kiinnostavan, huono taas tuhoaa hyvän tutkimusasetelman tai ainakin saa lukijan kyllästymään. Harva tutkija kuitenkaan vaivautuu miettimään, mihin tarkoitukseen alaviitteitä käytetään. Hän oppii taidon mallioppimisella vanhojen mestareiden tutkimuksia lukemalla ja kehittää oman, enimmäkseen konformatiivisen tyylinsä. Harva tutkija vaivautuu edes lukemaan ohjeita siitä, miten alaviitteitä tulisi eettisesti hyväksyttävällä tavalla käyttää. Siitä kiinnostunut on kylläkin lukenut huolella Kimmo Nuotion artikkelin ”Oikeustiede ja viittaamisen etiikka” (niin & näin 2/2003 ss. 115-125). Siinä sanottuun ei ole paljoakaan lisättävää, vaikka moni ammattitutkijakaan ei artikkeliin hevin törmää, julkaisuforum kun on hieman esoteerinen.

Viittaamisen etiikka – tai maanläheisimmin viittaamisen säännöt – on kiistatta tärkeä. Kiinnostavaa kuitenkin on, miten alaviitteitä oikeustieteen tutkimuksessa tosiasiallisesti käytetään, tässä yhteydessä millaista käyttö nimenomaan prosessioikeuden tutkimuksessa on ollut ja on? Tähän kysymykseen oivallisen näköalan avaa Dietrich Schwanitzin alun perin saksankielinen mutta suomeksi käännetty ”Sivistyksen käsikirja – kaikki, mikä tulee tietää” (Ajatus 2003). Kirjassa on alaviitekulttuurista hyväntahtoista pilkkaa tekevä kaksisivuinen ”Alaviite alaviitteestä” (ss. 395-396). Vaikka Schwanitz ei yksilöi tieteenalojaan, alaviite kolahtaa myös suomalaista oikeustiedettä lukevaan tai kirjoittavaan. Prosessioikeuden tutkimus, uusi tai vanha, ei tunnu muodostavan poikkeusta, tosin se ei selvästikään ole pahimpien joukossa, sillä kaikista käyttöfunktioista (parempaa sanaa vielä etsittäessä) ei löydy yksiselitteistä esimerkkiä uudemmasta kirjallisuudesta.

Ensimmäisessä funktiossa Schwanitz vertaa alaviitteitä monipuolisiin aseisiin, joille oli vastine ritarin aseistuksessa keskiajan turnajaisissa. Alaviite voi olla peitsi vastustajan suistamiseksi satulastaan, sotanuija tämän peittoamiseksi tai miserikordia, jolla vastustajaa pistetään salakavalasti selkään haarniskan rakoon tähdäten. Lukijat nauttivat tällaisista alaviitetaisteluista, joista saa enemmän huvia kuin rutikuivasta tutkimuksesta. Jälkipolville kyseinen taistelu tuo kylläkin mieleen baaririidan, jota siirrytään sanaharkan jälkeen jatkamaan ulos voimakeinoin. Tällaisista alaviitetaisteluista ei suomalainen oikeustiede tarjoa esimerkkiä. Taisteluista sinänsä ei ole puutetta, mutta niitä käydään artikkelien pääteksteissä, kirja-arvosteluissa ja niiden vastineissa. Näissä näkyvämmissä taisteluissa on kirjoittamaton periaate: sitä käyvät vain vertaiset eli etabloituneet tutkijat. Professorin aloittama taistelu, vastapuolena nuori doktorandi, on epäeettinen. Samoin turnajaisissa ritari ei voinut haastaa muita kuin ritareita. Aina tätä sääntöä ei noudateta (esimerkiksi Petri Mäntysaaren ”Onko legal design tiede? Havaintoja erään väitöskirjan perusteella” LM 1/ 2024 ss. 174-188). Eettiset säännöt eivät tässä suhteessa poikkea oikeudellisista.

Yksi taistelun muunnelma on mitätöinti eli nykykielellä cancelointi: vastapuoleen ei viitata, mikä antaa kuvan, ettei tätä ole olemassa tai ainakaan mikään vastapuolen kirjoittama teksti ei ole tieteellisen noteeraamisen arvoinen. Cancelointi on, ensimmäisten lunttupyssyjen tapaan, vaarallinen ase. Se on tehokas mutta voi räjähtää kasvoille. Viittaamatta jättäminen herättää aina kysymyksen siitä, onko kirjoittaja tehnyt valmistelevan työnsä huonosti, hän ei toisin sanoen ole löytänyt, mitä aiheesta on ennen kirjoitettu. Viittauksen laiminlyönti on tällöin tutkijan osaamattomuutta aineiston kokoamisessa. Mitätöintiä uskaltavat harjoittaa turvallisin mielin vain vanhat professorit, joiden oletetaan tuntevan tutkimusalueensa läpikotaisin – mikä tosin nykyajan julkaisutulvassa alkaa olla kyseenalainen kunnia. Mitätöinnistä, tahallisesta tai tahattomasti, on esimerkki: perinteisen lainopillisen prosessioikeuden tutkijat eivät yleensä noteeraa oikeudellisen konfliktihallinnan tutkimusta ja päinvastoin. Optimisti ehkä selittää tämän mitätöinnin pikemminkin sillä, että koulukunnat eivät katso hyötyvänsä toistensa teksteistä.

Alaviitteet ovat toisessa käyttöfunktiossaan tieteen höyhensarjalaisten tapa hakea huomiota. Tieteen kuuluisuudet ovat schwanitziläisessä taksonomiassa kuin villin lännen kuuluisat revolverisankarit. Kaikki paikalliset pyssymiehet haluavat haastaa heidät. Kokeneet tutkijat suhtautuvat tällaisiin haasteisiin hyväntahtoisesti omia alkuvuosiaan ajatellen: he kaikki ovat olleet joskus samanlaisia. Tieteen evoluutiolle tällaiset höyhensarjalaiset ovat siunaus, sillä he ”surmaavat sairaita tekstejä”. Kunnollinen teksti torjuu tällaiset hyökkäykset yhtä helposti kuin kokenut ritari tavallisen asemiehen kömpelöt miekanhuitaisut. Tieteen kuuluisuuden täytyy vain varoa liian tuhoisaa vastaiskua. Tällaisesta haastamisesta ei ole kunnon esimerkkejä prosessioikeuden tutkimuksessa tai ylipäätään oikeustieteessä. Pikemminkin on pakko sanoa, että prosessioikeuden tutkimusta leimaa ja on aina leimannut liiallinen auktoriteettien ja vanhojen nimien kunnioitus. Haasteet heille tulevat jos niitä ollenkaan tulee akateemisen yhteisön ulkopuolisilta, käytännössä toimivilta lakimiehiltä, esimerkkeinä asianajajat ja tuomarit. Näin haasteet ovat enimmäkseen subjektiivisia näkemyksiä tai väitteitä siitä, miten asiat ”käytännössä” ovat.

Kolmas alaviitteiden käyttöfunktio on liputtaminen. Kirjoittaja kertoo alaviitteessään, kenen sotalippua hän kantaa, toisin sanoen kenen joukkoon hän kuuluu. Pitkälle edenneessä tieteellisessä heimottumisessa (eli niin sanotussa tribalismissa) joukkoon kuuluvat viittaavat vain toistensa teksteihin. Tällä todistetaan yhtäältä joukkoon kuuluminen, toisaalta kasvatetaan keskinäisten viittausten määrää. Joillakin tieteenaloillahan viittausindeksillä on suuri merkitys tutkimusrahoituksessa, joten motiivi indeksin manipuloimiseen on ymmärrettävä. Prosessioikeudessa liputtamista ei näy, vaikka oikeudenalalla on syntynyt eri tutkimuslinjoja ja suuntauksia. Tämä on ehkä merkki siitä, että suuntaukset eivät ole kehittyneet omiksi heimoikseen. Se taas johtunee oikeudenalan pragmaattisuudesta ja praktisuudesta: eri suuntausten edustajat pystyvät vielä puhumaan toisilleen, vaikka he ovat eri mieltä. Sotaliput jäävät näin ”progressiivisten” oikeudenalojen ominaisuudeksi.

Viimeisenä on neljäs käyttöfunktio: alaviitteet ovat aikaisemman tutkimuksen hauta tai paremmin sanottuna hautamonumentti. Schwanitzin sanoin: ”alaviitteeksi pitää sinun tulevan”. Tekstien ja alaviitteiden välillä on hänen mukaansa ”loputon metamorfoosi”. Tämä pitää paikkansa myös oikeustieteessä ja erityisen hyvin prosessioikeuden tutkimuksessa. Prosessioikeuden tutkimuksessa on ollut nopeita ja perustavanlaatuisia siirtymiä, jotka ovat siirtäneet kokonaisia (tutkimuksen) aikakausia alaviitteiden hautausmaalle. Vuoden 1993 alioikeusuudistus sai aikaan sitä edeltävässä tutkimuksessa sukupuuttoaallon: 2000-luvun nuoret tutkijat eivät, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, lue vanhempia tekstejä. Tirkkonen, Ellilä ja Halila elävät enää alaviitteinä uudemmassa lainopillisessa prosessioikeuden tutkimuksessa, kun taas moderni konfliktinhallinnan tutkimus on heidät jo kokonaan hylännyt. Myös 1990-luvun alkupuolen uranuurtajanimet kuten Lappalainen ja osaksi myös Virolainen alkavat kadota nuoren tutkijapolven teksteistä. Kehitys on ollut niin nopeaa, että monen mielestä kaikki ennen vuotta 2000 kirjoitettu alkaa olla jo muinaishistoriaa. Siitä kannattaa enää etsiä kuriositeetteja ja oikeaan osuneita ennusteita.

Schwanitz tuo lopuksi esiin alaviitteiden ongelman: ne katkovat ja pirstovat lukijan ajatuksenjuoksua, pahimmillaan alaviitteiden obiter dicta -huomautuksista tulee lukukokemuksen pääasia. Lukija etsii, ehkä alitajuisesti, niistä virheitä ja provokaatioita, tutkimuksen perusidean kokonaan unohtaen. Alaviite on hänen mukaansa kuin romanttinen kohtaus, jossa joku soittaa ovikelloa ja toinen kohtauksen osanottajista menee avaamaan oven ja hoitaa asian postimiehen kanssa. Lemmenkohtausta jatketaan, kun se on tehty, siitä, mihin jäätiin ennen ovikellon soittoa. Tässä suhteessa oikeustiede ja myös prosessioikeuden tutkimus on parantanut tapojaan: vielä 1980-luvulla tavallisista vaaksanmittaisista alaviitteistä/sivu on luovuttu. Alaviitteet ovat suhteellistuneet, joskin monilla tutkijoilla – olen itsekin siihen syypää – on paha tapa kirjoittaa yhtä aikaa kahta kirjaa, toista päätekstissä, toista alaviitteissä. Vaikka kaikessa ei ole onnistuttu, alaviitteiden loputtomat kirjallisuusviittaukset, jotka olivat ennen lukeneisuuden merkki, ovat joka tapauksessa loppuneet. Keskeiset lähteet toki tuodaan esiin, mutta teksti itsessään osoittaa, mitä kaikkea on tullut luetuksi. Pitkä kirjaluettelo pikemmin osoittaa, että kunnolla oikeudenalan tutkimusta ei ole luettu. Luettelo ei ole näin alibi.

Risto Koulu

Access to justice -ajattelu leimaa vahvasti sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta. Kiista, onko access to justice pelkkä näkökulma, yhteiskunnallisia vaikutteita saanut lähestymistapa vaiko vakava tutkimusmenetelmä, tosin jatkuu. Jonkinlainen yksimielisyys lienee siitä, että access to justice -tarkastelu avaa uusia lainopillisia kysymyksiä, löytää uusia argumenttilinjoja, vaatii toiminnan tarkastelua ja katsoo tulevaisuuteen. Pragmaattinen prosessioikeuden tutkija (muunlaisia ei kai olekaan) siirtää tämän jälkeen syvällisemmät pohdinnat oikeusteorian vastuualueelle – nopeita tuloksia sieltä odottamatta. Oikeusteoriallahan on tunnetusti kiireellisempiä tehtäviä, esimerkiksi totuuden ja oikeudenmukaisuuden määrittely.

Kun tuloksia odotellaan, kannattaa kysyä, mihin prosessioikeuden instituutioihin (käsitteisiin, periaatteisiin, teorioihin, ajattelumalleihin ja niin edelleen) access to justice -tutkimus tuo muutoksia. Access to justice -virittäytynyt tutkija näkee vaikutuksen kaikenkattavaksi: kaikilla instituutioilla on access to justice -kytkentä, sitä ei vain tulla ajatelleeksi tai sitä ei myönnetä. Perinteisen lainopillisen tutkimuksen kannattaja taas ei juuri toiminnallisia tai käsitteellisiä yhteyksiä niissä huomaa: hän ajattelee hiljaa mielessään, että access to justice on genderkeskustelun kaltainen muotivirtaus, joka omia aikojaan katoaa prosessioikeuden maailmankartalta mainittavia jälkiä jättämättä.

Korrelaatioita mietittyään tutkijoiden pääjoukko luultavasti myöntää, että access to justice -tutkimus vaikuttaa voimakkaasti joihinkin instituutioihin, toiset saavat siitä vähäisiä vaikutteita, kun taas valtaosa instituutioista on enemmän tai vähemmän immuuneja vaikutukselle. Näin tuntuu olevankin. Instituutioissa on yhtäältä avoimia, high sensitivity -alueita, toisaalta taas alueita, joiden suoraa yhteyttä oikeuksiin pääsyyn eli access to justice -tutkimuksen kuningasajatukseen ulkopuolinen ei hevin näe. Alusta alkaen access to justice -ajattelu on kohdistanut huomionsa oikeudenkäynnin kynnykseen ja oikeudellisen avun saatavuuteen sekä niiden välityksellä oikeudenkäynnin kustannuksiin, asianajamiseen oikeudenkäynnissä sekä oikeudenkäyntien rahoittamiseen. Samoin vaihtoehtoinen riidanratkaisu, sen kruununa tuomioistuinsovittelu, sijoittuu access to justice -liikkeen saavutusten listalle.

Pohjoismaissa ja Suomessa vaikutus ei ole maata järisyttänyt: jos vaihtoehtoinen riidanratkaisu eli sovittelu sivuutetaan, access to justice -liike ei ole tuottanut uutta lainsäädäntöä eikä vakiintuneita uustulkintoja. Access to justice -tutkimus on toki nostanut teemojansa oikeuspoliittisen keskustelun agendalle, ehkä jossain määrin murtanut vanhaa tuomioistuin- ja tuomarikeskeistä ajattelua. Totta on, että asenteet ovat alkaneet hitaasti muuttua. Näkemykset, joiden mukaan tuomioistuimilla on palvelutehtävä tai että asianosaiset ovat tuomioistuimen asiakkaita, olisivat olleet ennenkuulumattomia 1980-luvulla ja vuosituhannen vaihteessakin niitä olisi vierastettu. Liikkeen saavutuksia ei siis saisi väheksyä, vaikka näkyvää jälkeä on vähän. Lainkäyttöjärjestelmän takana on sentään viidensadan vuoden kehitys ja sen seurauksena mustan aukon mieleen tuova inertia. Inertia sekä hidastaa että estää muutoksia. On myönnettävä, että inertialla on myös hyötynsä: näin vältytään hätäisiltä, muotioikkuja seuraavilta uudistuksilta.

High sensitivity -instituutioita on myös jonossa: ne eivät ole pohjoismaissa vielä ehtineet tutkimuksen agendalle. Näyttää siltä, että seuraavaksi aalto ravistelee asialegitimaatiota ja nähtävästi sen vanavedessä asianosaiskelpoisuutta. Access to justice -liikkeen toinen aaltohan oli vaatimus oikeussuojasta vähäisille, sumeille, fragmentaarisille ja kollektiivisille oikeuksille. Näitä oikeuksiahan modernissa valtiossa riittää, koska aineellinen lainsäädäntö luo niitä jatkuvasti lisää. Jos oikeussuoja jätetään yksityisen täytäntöönpanon tai vielä epämääräisemmän itsetoteutuvuuden varaan, asialegitimaatiota ja asianosaiskelpoisuutta määrittävät periaatteet on ajateltava uudelleen. Access to justice -logiikka on myös pakko ottaa huomioon oikeuden digitalisaatiossa. Digitalisaatio (esim. etäosallistuminen) voi olla joko keino parempaan oikeuksiin pääsyyn tai uusi este oikeuksiin pääsylle.

Harmaalle, osaksi jo low sensitivity -alueelle jäävät vielä muutoksenhaku ja lakimiehen kelpoisuusvaatimukset. Ajattelu esimerkiksi suosii laajaa muutoksenhakuoikeutta sekä vierastaa liiallisia valituskieltoja. Lopullista sanaa ei ole myöskään sanottu siitä, millaisia prosessinedellytyksiä (toisesta näkökulmasta prosessinesteitä) oikeudenkäynti tarvitsee. Prosessinedellytykset ovat herkästi niitä oikeuksiin pääsyn teknisiä esteitä, joita access to justice -liikkeen ensimmäinen aalto paheksui. Tulilinjalla ovat etenkin ne prosessinedellytykset, joiden soveltaminen vaatii pääasian täystutkintaa. Tällöinhän prosessinedellytyksen idea totaalisesti hukataan. Prosessinedellytysten tulee, jos niitä käytetään, olla helposti tulkittavia ja välittömästi soveltamiskelpoisia. Ammatillisen asianajajan kelpoisuusvaatimuksetkin ovat kaksiteräisiä. Yhtäältä ne takaavat asianajamisen laadun eli lainkäytöllisen kuluttajansuojan, toisaalta niistä voi seurata, ettei oikeudenhakija saa avukseen minkäänlaista lakimiestä.

Entäpä immuunit instituutiot? Niitäkin on, itse asiassa valtaosa instituutioista kuuluu tähän luokkaan, toisin sanoen ”pääsee vähällä”. Tässä vaiheessa perinteinen tutkija huokaisee helpotuksesta: access to justice -ajattelu ei kirjoitakaan uudelleen prosessioikeuden maailmankarttaa, eikä jokaisen tutkijan ole pakko lopettaa samastumista tuomioistuimeen. Diversiteetti on jopa monen mielestä ihannetila: tutkimusta tehdään samaan aikaan lainsäätäjän, tuomioistuimen, oikeudenhakijan ja asioita ajavan lakimiehen näkökulmista. Jokainen saa valita oman tutkimuslinjansa, ja tulevaisuuden tutkimus sulattaa linjat yhteen, eli luo eri linjoista synteesin – ainakin näin voi tapahtua. Immuuneja access to justice -hyökkäyksille näyttävät olevan esimerkiksi oikeusastejärjestys, tuomioistuinorganisaatiot, tuomioistuinten johtaminen, tuomioistuimen päätösvaltaisuus, tuomarin kelpoisuus, toimivallan perusteet sekä todistelu ja sen arviointi. On myös vaikea keksiä, miten access to justice -ideologia heijastuisi tuomioistuinten perusprosesseihin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit rajoittavat uudistushenkisenkin lainsäätäjän tai tutkijan liikkumatilaa. Uuden ajattelun paine kohdistuu sen sijaan erilaisten käsittelyurien ja perusprosessia yksinkertaisempien menettelytapojen eli niin sanottujen pienriitaprosessien aikaansaamiseen.

Pienriitaprosessi on parhaillaan valmisteltavana, vaikka tällainen prosessi ei, toisin kuin moni kuvittelee, ole varsinainen uutuus. Huoneenvuokra-asioissa oli aikanaan erityisprosessinsa. Sitä jopa säänteli oma ja erillinen prosessilaki, laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa. Laki oli nykyhetken mittapuun mukaan ääriradikaali: asianosaiset vastasivat esimerkiksi omista oikeudenkäyntikuluistaan (36 §). Kokemuksia asunto-oikeuksien toiminnasta ei aikanaan koottu, mikä on sääli: kokemuksista olisi nyt aitoa hyötyä. Toki laki opetti sen, että intressiedustus ei ole toimiva formaatti yleisessä lainkäytössä.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Frände, Dan ym: Sata vuotta prosessioikeutta. Helsinki 2021.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan. COMI 2022.