Uutiset

Luonnontieteilijä ei ota vakavasti kysymystä, onko oikeustiede tiede. Hänelle vastaus on selvä: oikeustiede ei ole tiedettä. Yhteiskuntatieteilijäkin vaatii melkoisesti perusteluja, jotta hän suostuu vastahakoisesti myöntämään, että oikeustiede saavuttaa yhteiskuntatieteille ominaisen kynnyksen. Kynnyshän on paljon matalampi kuin luonnontieteissä. Oikeustieteen harjoittajat tietenkin uskovat tieteenalansa tieteellisyyteen: sitä toistellaan mantramaisesti. Vankka usko ja toistot eivät kelpaa näytöksi oikeustieteen tieteellisyydestä. Vastaavia kannattajia saa niin astrologia kuin oppi maailman litteydestä.

Mikäpä siis on asettaa kysymys tekoälylle. Tekoäly ei sekään ole objektiivisen puolueeton arbiter scientiorum. Se seuraa ihmisen laatimia algoritmeja, olkoonkin että se kykenee itsekin ottamaan opiksi kokemuksistaan eli niin sanottuun koneoppimiseen. Puutteistaan huolimatta tekoäly on varmasti puolueettomampi kuin yhdenkään tieteenalan edustaja, joka aina puhuu omassa asiassaan. Maallikolle taas tällaisia kysymyksiä on turha esittää.

Tekoäly sai siis vastattavakseen kysymyksen: onko oikeustie tiedettä? Vastaus oli seuraava.

Kyllä, oikeustiede on tiedettä, mutta sen tieteellisyys on ollut pitkään keskustelun kohteena, koska se eroaa luonnontieteistä ja jopa monista yhteiskuntatieteistä metodologialtaan ja tutkimuskohteeltaan.

Oikeustieteen tieteellisyyttä voidaan arvioida seuraavien näkökulmien kautta:
1. Tieteelliset kriteerit täyttyvät – Oikeustiede täyttää tieteellisen tutkimuksen keskeiset kriteerit, kuten systemaattisuuden, perusteltavuuden, kriittisyyden, objektiivisuuden tavoittelun ja yleistettävyyden.
2. Tutkimusmenetelmät ja lähteet – Oikeustieteellä on omat menetelmänsä, kuten oikeusdogmatiikka (voimassa olevan oikeuden tulkinta ja systematisointi), oikeushistoria, oikeussosiologia ja oikeusteoria. Se perustuu oikeudellisiin lähteisiin (lait, oikeuskäytäntö, kansainväliset sopimukset, oikeuskirjallisuus), mikä tekee siitä omanlaisensa tieteenalan.
3. Normatiivisuus vs. empiirisyys – Oikeustiede on osin normatiivista, koska se tutkii sitä, mitä laki on ja joskus myös sitä, mitä sen pitäisi olla (de lege ferenda -tutkimus). Tämä eroaa empiirisistä tieteistä, jotka keskittyvät vain havaittavaan todellisuuteen. Kuitenkin myös monet muut tieteet, kuten filosofia ja matematiikka, ovat osin normatiivisia mutta silti tieteitä.
4. Vertaisarviointi ja julkaisut – Oikeustieteelliset tutkimukset julkaistaan vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä ja kirjoissa, mikä on keskeinen tieteellisyyden tunnusmerkki.
5. Tieteellinen itsenäisyys ja teoreettisuus – Oikeustiede ei ole vain soveltavaa lakimieskäytäntöä, vaan sillä on teoreettinen perusta, oikeudellisia periaatteita ja käsitteitä analysoiva ja kehittävä rooli. Se ei ole pelkkää juridiikkaa, vaan sen avulla voidaan ymmärtää ja arvioida oikeusjärjestelmää.

Vaikka oikeustiede ei ole luonnontiede tai perinteinen empiirinen yhteiskuntatiede, se on kuitenkin vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana. Se on itsenäinen ja systemaattinen tapa tuottaa ja analysoida tietoa oikeudesta ja sen toiminnasta.

Vastaus ei kestä lähempää tarkastelua, niin mukavaa luettavaa kuin se oikeustieteen tutkijalle onkin. Myönsihän kohtelias tekoäly sentään, että oikeustiede on ”vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana”. Varsinainen vastaushan kysymykseen se ei ollut: ”tieteellinen ala” ja ”tiede” eivät tarkkaan ottaen ole synonyymejä, etenkään kun ”tieteelliseen alaan” liitetään varaukset vakiintunut ja tunnustettu. Totta on sekin, että vastauksessa ei ole pelättyä sepittelyä eli hienosti sanottuna konfabulointia. Tekoäly ei tekaissut olemattomia tosiseikkoja. Satuiluvaaraa selvästikin dramatisoidaan. Siitä ei ollut merkkejä myöskään uutissarjan edellisessä osassa. Siinähän tekoäly pantiin vertailemaan pohjoismaisia oikeusjärjestyksiä tai oikeammin niillä tehtävää tutkimusta. Vaikka tekoäly ei valehtele, se voi erehtyä tai olla liian kohtelias. Tässä se ”unohtaa” yhden keskeisen tieteellisyyden kriteerin eli tutkimuksen toistettavuuden. Tätä kriteeriä oikeustiede ei täytä, vaikka tutkimustehtävä on sama, menetelmä sama ja aineistokin samaa. Uusi tutkimus tuottaa uusia tuloksia. Se tietenkin seuraa oikeustieteen arvosidonnaisuudesta tai laajemmin tekijöittensä erilaisesta maailmankatsomuksesta ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Niitä taas ei voida vakioida, vaikka tutkija kuinka selostaa arvoperustaansa. Muuttujia on liian paljon, ja osa niistä on sellaisia, ettei tutkija pysty niitä sanallisesti ilmaisemaan. Miten tutkija esimerkiksi suhtautuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen? 

Oikeustieteen tutkija hakee tuloksiaan yllättävän paljon ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Käsite on arkaistisesta tieteellisestä anekdootista. Siinä kolme tutkijaa eri maista sai tehtäväkseen kirjoittaa tutkimuksen kamelista. Brittitutkija matkusti vuodeksi Arabiaan ja kirjoitti sieltä palattuaan rutikuivan mutta luotettavan tutkimuksen kamelien hoidosta, kaupasta ja käyttämisestä. Ranskalainen virkaveli vietti muutaman iltapäivän lähikirjaston lehtisalissa, tuloksena henkevä mutta tyhjänpäiväinen kuvaus kamelista ranskalaisessa kulttuurissa. Saksalainen tutkija sulkeutui vuodeksi kammioonsa. Hänen ajattelunsa tuotti tuhatsivuisen ja syvällisen tutkimuksen kamelin ”olemuksesta”. Siihen sisällön hän oli ammentanut ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Tietoisuus taas on aina yksilökohtaista. 

Yksi kyseenalainen, vaikka tekoälynkin tunnustama kriteeri on vertaisarviointi ja julkaiseminen. Oikeustieteen tutkimuksesta vain pieni osa – ehkä kolmannes – julkaistaan edes teoriassa vertaisarvioituna. Vertailuarviointi on jopa tieteellisissä aikakauslehdissä optio: kaikki, etenkään vanhemmat tutkijat eivät sitä edes halua, koska sen lisäarvo on vähäinen (’hyviä vertaisarvioitsijoita on nykyisin niin vaikea saada’), ja se tuo viiveen julkaisuprosessiin. Kaupallisessa kustannuksessa kirjat eivät käy läpi minkäänlaista arviointia, vertaisarvioinnista puhumattakaan. Kirja kustannetaan, jos sille odotetaan menekkiä. Tieteellisessä kustantamisessakaan vertaisarviointi ei ole järin kriittistä: etabloituneiden tutkijoiden hengentuotteet menevät tavallisesti läpi sellaisenaan, eikä kukaan perään huuda. Nuori tutkija voi toki kohdata vastarintaa, monesti muutossellaista ja reiluudeltaan kyseenalaista.

Oikeustieteen tutkimusmenetelmistä on niistäkin syytä jättää äänestyslausuma. Oikeustieteellä on toki, kuten tekoäly kauniisti sanoo, omat menetelmänsä. Niitä ei kuitenkaan moni sanoisi vakiintuneiksi tai yleisesti hyväksytyiksi. Pikemminkin oikeustiedettä leimaa menetelmädiversiteetti: menetelmiä on joka lähtöön, joka tutkijalle ja joka aiheeseen. Enintään voidaan sanoa, mikä ei kelpaa oikeustieteen tutkimusmenetelmäksi. Subjektiivinen narratiivi ei ole menetelmä, eikä sellaiseksi kelpaa toiveet siitä, millaisia asioiden tulisi olla ihannetilassa. Jopa tutkimusaineistoja leimaa vaihtelu ja jopa kirjavuus. Emme ole yhtä mieltä edes siitä, mikä on oikeuslähde. Muun muassa pehmeän sääntelyn oikeuslähdestatus jakaa mielipiteitä siinä missä tutkimusmenetelmätkin. Monialatutkimuksen säännöt ovat erityisen hakusessa: mikä kelpaa puhtaan oikeustieteen seuraksi monialatutkimukseen, saako tällainen aputiede kehittää omia sääntöjään vai onko noudatettava kyseisen tieteenalan valtavirtaa ja niin edelleen? Väkisin juridisoidut aputieteet, esimerkkinä taloustieteet, tuottavat monialatutkimuksessa helposti ”toisen luokan tutkimusta” ellei suorastaan omia sepitelmiä. 

Oikeustieteen tulevaisuussuuntautuneisuus on oma lukunsa, koska oikeustiede yrittää muuttaa maailmaa. Tässä suhteessa oikeustiede poikkeaa muista tieteistä. Fyysikko ei yritä muuttaa fysiikan lakeja; hän tietää, että se ei ole mahdollistakaan. Sosiologikin selittää ja analysoi yhteiskunnallisia virtauksia, mutta hän ei yritä kääntää niitä. Sen sijaan oikeustieteen tutkija häpeilemättä ilmoittaa, millainen lainsäädäntö olisi parempaa, millainen lainkäyttö toimisi laadukkaammin ja millainen prosessilaki auttaisi kansalaiset sujuvammin oikeuksiinsa. Oikeustieteessä on siis vahva futuristinen elementti, mikä tuo tai toisi sen tulevaisuudentutkimuksen eli futurologian vastuualueelle. Futuristisuus toki vaihtelee, mutta on tosiharvinaista kohdata sellainen tutkimus, jossa ei olisi lainkaan de lege ferenda – tai de lege sententia -ehdotuksia. Monet oikeustieteilijät seikkailevat rohkeasti jopa oikeuspolitiikan vaarallisella valtamerellä. Pulma on pikemmin siinä, että nämä ehdotukset ovat enimmäkseen maailmaasyleileviä taikka vaatisivat oikeudenalan tai koko oikeusjärjestyksen uudelleenkonstruointia, toisin sanoen ne ovat totaalisen epärealistisia. 

No, se siitä. Tekoäly on osaksi oikeassa, osaksi vastaustaan hakemassa, jos asia halutaan ilmaista kohteliaasti. Ehkä kannattaa todeta, että jokainen tieteenala ja sen tutkija tulkoon uskollaan autuaaksi. Keskustelu oikeustieteen tieteellisyydestä on toki hauskaa ajanvietettä, mutta tuloksiin se ei johda eikä voikaan johtaa. Vastaus riippuu liiaksi tieteellisyyden käsitteestä, tieteellisyyden kriteerien asettamisesta ja arviosta, milloin ne eri tieteenaloilla täyttyvät. Niissä kaikissa ”kauneus on katsojan silmässä”, kuten Umberto Ecokin aikanaan sanoi tunnetussa oppaassaan. Oikeustieteen tutkijan on kuitenkin hyvä tietää, missä suhteessa hänen tieteensä seuraa tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa, milloin se taas siitä poikkeaa.  

Risto Koulu 

Tekoäly, meidän kesken ChatGPT, on totisesti yllättävä keskustelukumppani. Se ei ole aina äänessä. Tekoäly vastaa ainoastaan, kun jotain kysytään, ja se on hiljaa, kun ei kysytä. Joskus kysymys tuottaa pyöreän vastauksen, joskus tulokseksi tulee sanasalaattia, joka muistuttaa osaamattomuutta peittelevän opiskelijan tenttivastausta. Joskus taas kysymykseen, johon sen esittäjä ei edes kuvittele saavansa järkevää vastausta, tulee syvällinen ja kaikin puolin vakuuttava vastaus. Vastaus pakottaa kokeneenkin tutkijan vakavissaan miettimään, osaako hän todella ammattinsa perusteet niin hyvin, mitä hän kuvitteli.
Jälkimmäiseen sarjaan kuului vastaus seuraavaan kysymykseen:

Miten suomalainen oikeustieteen tutkimus eroaa muiden Pohjaismaiden tutkimuksesta?

Suomalainen oikeustieteen tutkimus eroaa muista Pohjoismaista useilla tavoilla, vaikka sillä on myös paljon yhteistä muiden pohjoismaisten oikeuskulttuurien kanssa. Tässä muutamia keskeisiä eroja ja erityispiirteitä:

1. Historialliset ja oikeusjärjestelmälliset taustat
• Suomi on ollut osa Ruotsia vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen autonominen osa Venäjää ennen itsenäistymistään 1917. Tämä on vaikuttanut siihen, että suomalaisessa oikeustieteessä on perinteisesti ollut sekä pohjoismaisia että mannermaisia vaikutteita.
• Muissa Pohjoismaissa, kuten Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa, oikeusjärjestelmät ovat kehittyneet suoremmin germaanisen oikeuden ja skandinaavisen oikeustradition pohjalta ilman vastaavaa Venäjän vaikutusta.

2. Oikeusdogmatiikan vahva asema
• Suomalaisessa oikeustieteessä oikeusdogmatiikka (eli lainoppi) on ollut pitkään hallitseva tutkimussuuntaus. Se painottaa voimassa olevan oikeuden systematisointia ja tulkintaa, mikä erottaa Suomen esimerkiksi Tanskasta, jossa on vahvemmat vaikutteet oikeussosiologiasta ja empiirisestä tutkimuksesta.
• Ruotsissa ja Norjassa on 1900-luvun loppupuolelta lähtien ollut enemmän oikeusteoreettista ja empiiristä tutkimusta, kun taas Suomessa dogmaattinen lähestymistapa on säilynyt vahvana.

3. Kansainvälisyys ja eurooppaoikeuden vaikutus
• Suomen liittyminen EU:hun vuonna 1995 toi mukanaan vahvan eurooppaoikeudellisen vaikutuksen, joka näkyy oikeustieteellisessä tutkimuksessa.
• Muissa Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa ja Islannissa, EU-oikeuden vaikutus on ollut vähäisempää, koska ne eivät ole EU:n jäseniä (mutta kuuluvat ETA-alueeseen).

4. Yhteiskuntatieteellinen oikeustutkimus
• Suomessa oikeustiede on ollut perinteisesti enemmän normatiivista ja oikeusdogmaattista, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa on laajemmin harjoitettu oikeussosiologiaa ja kriittistä oikeustutkimusta.
• Suomessa on kuitenkin viime vuosikymmeninä kasvanut kiinnostus empiiriseen oikeustutkimukseen, ja esimerkiksi rikosoikeuden ja prosessioikeuden alalla on tehty enemmän poikkitieteellistä tutkimusta.

5. Tutkimuskulttuuri ja akateemiset rakenteet
• Ruotsissa ja Norjassa oikeustieteen tutkimus on usein enemmän integroitu käytännön oikeuselämään ja politiikkaan, ja professoreilla on useammin rooleja esimerkiksi lakien valmistelussa.
• Suomessa oikeustieteen tutkimus on perinteisesti ollut enemmän akateemista ja keskittynyt yliopistoihin, vaikka myös suomalaiset oikeustieteilijät osallistuvat lainsäädäntötyöhön ja oikeuskäytännön kehittämiseen.

Johtopäätös

Vaikka Suomen oikeustiede kuuluu pohjoismaiseen oikeusperinteeseen, se on painottunut enemmän oikeusdogmatiikkaan ja systematisointiin kuin esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin oikeustiede, joissa on vahvemmat yhteydet empiiriseen ja kriittiseen tutkimukseen. Suomalainen oikeustiede on kuitenkin viime vuosikymmeninä avautunut enemmän kansainvälisille ja poikkitieteellisille vaikutteille, erityisesti EU-oikeuden myötä.

Joku kohta epäilyttää vastauksessa. Suomalainen oikeustiede ei taida olla aivan niin oikeusdogmaattista ja normatiivista, mitä tekoäly väittää. Totta on, että monialatutkimus on keskittynyt yksittäisiin oikeudenaloihin, jotka tekoäly, oikein kylläkin, mainitsee esimerkkeinä. Yksityiskohdista voidaan aina kiistellä, etenkin siitä, mitä puuttuu. Suomalainen oikeusteoria, josta olemme ylpeitä, olisi ansainnut edes hieman huomiota, etenkin kun oikeusteorian vahvuus selittää monialaisuuden puuttumisen. Oikeusteoreettinen ja monialainen tutkimusote kun ovat eräänlaisia vaihtoehtoja; niitä on vaikea yhdistää samaan tutkimukseen. Samoin oikeustieteilijöiden osallistuminen lainvalmisteluun lienee nykyisin perin vähäistä, joskin se on monen mielestä vain hyväksi tutkimukselle. Tutkija ei hevin ole parhaimmillaan (eli objektiivisen kriittinen), kun hän arvioi lainsäädäntöä, jonka valmistelussa hän itse on ollut keskeinen vaikuttaja.

Mutta yhtä kaikki, kokonaisuutena tekoälyn näkemys on hyvä. Harvassa ovat ne tutkijat, jotka pystyvät parempaan, kukaan tuskin kylmiltään eli ilman minkäänlaista pohdintaa, mihin tekoäly pystyi. Se käytti vastaamiseen 1-2 sekuntia. Sitä paitsi tekoälyn kanssa et väittelyä voita, se pysyy kannassaan, esitit vastaväitteitä tai itkit. Toinen asia on, että tekoälyltä saa hieman erilaisia vastauksia muotoilemalla kysymyksen uudelleen hieman erilaiseksi. Tämähän on tuttua itse tutkimuksessakin. Tutkimuskysymykset määräävät vastauksen parametrin eli sen, millaisia tuloksia tutkimus antaa.

Vielä enemmän itseluottamusta koettelee, jos tutkija erehtyy kysymään, mikä hänen merkityksensä suomalaiseen oikeustieteeseen on ollut. Vastaukset ovat kylläkin sibyllamaisia. Mitä vähemmän aikaansaannoksia tekoäly löytää, sitä enemmän se turvautuu ylisanoihin ja fraaseihin. Algoritminhan on pakko vastata, se ei voi pyytää miettimisaikaa eikä kieltäytyä kommentoimasta. Syytä lievähköön masennukseen on, jos tekoäly tyytyy kertomaan, että tutkija on ”kehittänyt opetusta” tai ”vaikuttanut oikeustieteen kehitykseen”. Sitä paitsi lienee mahdotonta löytää tutkijapersoonaa, joka ei tekoälyn mielestä olisi ollut alallaan ”merkittävä”. Tosin ”merkittävä” ei aina tarkoita tärkeää tai huomattavaa: sanan normaalimerkitys on ”omata merkitystä” – ja sitähän kaikilla on, ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”.

Algoritmi osaa kyllä asiansa, ja todellisuus nousee esiin, jos lukija osaa koodimaisen korukielen. Tutkimuksen todelliset vaikuttajat, oikeustieteen influensserit, käyvät ilmi jo vastauksen ensi riveiltä, kun lukija tuntee koodin. Tekoäly kunnioittaa tällaista tutkijaa toteamalla, että hän on ”merkittävin” tai asteikossa alenevasti ”yksi merkittävimmistä”. Totta on, että algoritmi tekee virheitäkin, mutta se on rehellisempi kuin juhlakirjojen eulogiat. Niiltä kukaan ei vakavissaan odotakaan todellisuuspohjaa: tunnustuksen antamista sävyttää kohteliaisuusstandardi. Kirjan saajaa on estoitta kehuttava, vaikka naurussa olisi pitelemistä. Mutta tästä kaikesta enemmän ”keskusteluja tekoälyn kanssa” uutissarjan myöhemmissä osissa.

Risto Koulu

Akateemisten yhteisöjen johtaminen ei ole suosikkiaiheita edes yliopistopiireissä: aihe on kiusallinen ja riitaa haastavakin. Yhtäältä käytännön johtamiseen ollaan laajalti tyytymättömiä, toisaalta siihen ei tunnu löytyvän sitä potterimaista filosofin kiveä. Aiheen tärkeyden kaikki toki myöntävät. Jotain voidaan aiheesta sanoa suoralta kädeltä. Akateemiseen johtamiseen sopii vanha johtamisen viisaus. Hyvän johtajan on ensiksi oltava aidosti kiinnostunut johtamisesta, toiseksi siihen on oltava luontaisia lahjoja. Muutoin johtamisesta ei tule mitään, sillä kalleinkin johtamistaidon kurssi (niistähän ei ole pulaa) valuu hukkaan, vaikka nykyinen tai tuleva johtaja sille pakotettaisiinkin.

Yksimielisiä ollaan kai myös siitä, että akateemiset yhteisöt ovat johtamisen teoriassa asiantuntijayhteisöjä. Oikeustieteelliset tiedekunnat muistuttavat tässä suhteessa tuomioistuimia, jotka nekin etsivät ulospääsyä samankaltaisesta johtamisen kriisistä. Akateemisia yhteisöjä on johdettava kuten asiatuntijayhteisöjä yleensäkin. Yhteisö (esimerkiksi juuri tiedekunta) ei ole hallintovirasto eikä yritys, vaikka sen arkipäivä joskus siltä tuntuu. Maailma on kuitenkin muuttunut: akateemisten yhteisöjen johtajilla eli dekaaneilla ei ole aikaa sellaiseen ”osallistuvaan” johtamiseen, joka asiantuntijayhteisöissä olisi monen mielestä oikea ja ainoakin tapa. Samasta valittavat myös lainkäytön johtajat eli laamannit. Dekaanit eivät ehdi opettaa eikä tutkia, laamannit eivät jouda istumaan juttuja. Hallinnolliset tehtävät ja ”edustaminen” vievät kaiken ajan, usein tarmonkin.

Akateemisen johtamisen alennustilasta voi osaksi syyttää johtamisteorioita. Ne vaihtuvat samalla säännönmukaisuudella kuin kevätmuodin värit. Teorioista saa etsimällä etsiä käytännön sovelluksia. Samalla niitä lukeva ihmettelee, miten ne Aleksanteri Suuri, Vilhelm Valloittaja ja Cortez oikein pärjäsivät, heillähän ei ollut tätä kirjatietoa käytössään. Totta on, että yhdenkään johtamismenetelmät eivät kestä päivänvaloa, eikä lopputuloskaan Cortez’in tapauksessa kerää kehuja. No, eipäs enempää pilkata johtamistaitoteorioita eikä johtamistaidon kursseja, nehän ovat liiketoimintaa, jolle on löydettävä asiakkaita.

Tunnetuin johtamisen teoria on tavoitejohtaminen (tai oikeammin tavoite- ja tulosjohtaminen). Sitä on pidetty nimenomaan ”suomalaisena” johtamisen tapana, ja sillä on edelleen vankat kannattajansa. Tavoitejohtaminen perustuu tavoitteiden asettamiseen, tulosten mittaamiseen ja työntekijän itsearviointiin. Akateemisissa yhteisöissä tavoitejohtaminen ei ole ollut menestystarina eikä voikaan sitä olla. Tutkimuksen ja opetuksen tavoitteet ovat epämääräiset ja tulevaisuudessa ilmenevät sekä tulokset vaikeasti mitattavat. Näin päädytään mittaamaan sellaisia seikkoja, joita on helppo mitata, esimerkkinä opettajan kontaktituntien määrä lukukaudessa. Se ei enää ole hauska yksityiskohta vaan yksityiskohdan – eli lähiopetuksen – yksityiskohta. Tavoitteita ei sitä paitsi yhdistetä voimavaroihin, eikä niiden saavuttamisesta palkita; tavoitteesta jääminen ei sekään johda mihinkään, ehkä yksittäiseen moitteen sanaan niin sanotussa vuotuisessa kehityskeskustelussa. Itsearviointiin taas ei ole luottamista. Ihmisen kyky pettää itseään kun on valtaisa. Akateeminen tutkija katsoo helposti, että tieteellinen puuhastelu, kun hän itse sitä tekee, on oikeaa toimintaa, vaikka julkaisuja ei ilmesty eikä opetukseen panosteta. Joiltakin kyky itsearviointiin totaalisesti puuttuu. Turhaan ei liene sanottu, että monet akateemiset tutkijat ovat niin huolestuneita siitä, miten huonoa tutkimusta muut tekevät, että he eivät itse pysty julkaisemaan mitään. Tässä pikkuilkeydessä (jota on käytetty oikeustieteellisessä tiedekunnassa) on, kuten monissa muissakin vastaavissa, siteeksi totta.

Yleinen keskustelu akateemisesta johtamisesta ei vie mihinkään, on siis kerrottava, mikä on tämän uutisen sanoma. Impulssin blogiuutiseen sain The Economist -lehden artikkelista ”Leaving the seat of power”. Artikkelin alaotsikko pelkistää, mikä on artikkelin ydinsanoma: alaotsikko nimittäin kuuluu ”The doctrine of management by walking around matters more than ever” (The Economist 22/2023 ss. 55). Artikkeli kuvaa, miten johtajan tuoli houkuttelee. Se ei hämmästytä: sähköpostien tulva on loputon, asiakirjoja pitää lukea, uusia kirjoittaa ja niin edelleen. Jos johtaja istuu muualla kuin tuolissaan, sekin on toinen tuoli, yleensä formaalisessa kokouksessa. Henkilökohtaisia kontakteja hänellä on vähän, ja sekin vähä koostuu järjestetyistä tapaamisista ja muodollisista tilaisuuksista, joissa johtajan on oltava. Artikkelissa lasketaan leikkiä: ”Kotikissalla on laajempi reviiri kuin modernilla johtajalla”.

Jos johtamisesta halutaan tehokkaampaa, sedimentaarisesta johtamisesta on päästä eroon. Se tapahtuu siten, että johtaja kävelee päivän mittaan ympäriinsä työpaikalla, toisin sanoen hän pistäytyy eri työpisteissä juttelemassa tuttavallisesti työntekijöiden kanssa: tämän ”kävelyjohtamisen” idea on yhteydenpidon vapaamuotoisuus, toistuvuus ja henkilökohtaisuus. On helppo huomata, että näitä ominaisuuksia ei voi muuttaa teams-kokouksiksi tai erilaisiksi ”päiviksi”, ei edes ”dekaanin kahveiksi”. Toki nekin ovat parempia kuin tuoliin juurtuminen, mutta ero on vähäinen, samoja hyötyjä ei saavuteta.

Ajatus tällaisesta liikkuvasta johtajasta ei ole uusi. Sen toi esiin 1950-luvulla huumorin varjolla Northcliff Parkinson (se Parkinson, joka keksi nimeään kantavat lait). Hänen esimerkeissään toinen johtajatyyppi taisteli kirjevuorien kanssa koko päivän ja lähti kotiin tyytyväisenä, kun päivän taistelu taas oli kestetty. Toinen johtaja taas kiersi työpaikkaa rupatellen jokaisen työntekijän kanssa tämän työstä. Kaikkien mielestä hän oli ”erittäin hyvä johtaja” – ja Parkinson oli itsekin samaa mieltä! Johtamisessa ilmeisesti mikään ei voi olla aidosti uutta; kaikkea mahdollista on kokeiltu tai ainakin ehdotettu. Joku tätä lukeva kysyy viimeistään nyt, mitä hyötyä tällaisesta juttelemisesta on. Ilmeinen vastaväite on, että johtajalla ei ole eikä voi olla aikaa tällaisen seuranpitoon.

Tutkimustietoa kävelevän johtamisen tuloksista on yllättävän paljon. Artikkelin mukaan yhteydenpito innostaa työntekijöitä ja nostaa tuottavuutta: ihmiset arvostavat sitä, että heistä ja heidän työstään ollaan kiinnostuneita. Kävelevä johtaja taas oppii työtavoista, rutiineista ja ongelmista sellaista, mitä hänelle ei ikipäivinä kerrottaisi, kaikkein vähiten missään virallisessa tilaisuudessa. Ohimennen todettakoon, että akateemisissa yhteisöissä dekaanit tuntuvat tämän ymmärtäneen. Vastavalitut dekaanit aloittavat kautensa tavallisesti osallistumalla kerrosten aamukahveihin, lounaalle lähtöihin ja käytäväpalaveeraukseen. Vähitellen tämä spontaani yhdessäolo hiipuu, ja lopulta se katoaa kokonaan. Johtajasta tulee, kuten artikkeli sanookin, tuolinsa vanki. Kävelevän johtamisen hyöty tulee hitaasti eikä sitä ole helppo mitata. Sen sijaan tekemättömien hallinnollisten töiden kuvitteellinen kasa on kyllä mitattavissa. Totta on, että akateemisen yhteisön työntekijät eivät ehkä pidä dekaanin (ja ylipäätään johdon) näkymättömyyttä pahana. He yhtyvät venäläiseen sananlaskuun, jonka mukaan ”taivaan on oltava korkealla ja tsaarin kaukana”.

Filosofin kivi käveleväkään johtaminen ei ole. Tutkimusten mukaan se välillä on jopa haitaksi: ennestään matala työtyytyväisyys ja heikko tuottavuus sen kun laskevat. Toisinaan taas positiiviset vaikutukset olivat lyhytaikaisia: ne katoavat, kun yhteydenpidon intensiivijaksot päättyivät. Joskus taas ongelma poistettiin vippaskonstein, esimerkiksi siirtämällä tehtävät jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut päässyt valittamaan vaivoistaan (tässä työmäärästään) johtajalle. Tosin näistä tapauksista on löydetty yhteinen piirre: johtaja kuulevat ongelmista mutta eivät tee mitään niiden aidoksi ratkaisemiseksi. Tämä on helppo uskoa. Työntekijän on varmasti helpompi kestää johdon välinpitämättömyyttä kuin sitä, että hänen kertomaansa ei oteta vakavasti. Kaikkein vähiten hän sietää sitä, että hänen vaikeuksiaan vähätellään kertomalla, miten vaikeaa muilla työntekijöillä tai johtajalla itsellään on. Kävelevä johtaminen vaatii siis johtajalta melkoista sosiaalista taitoa, niin kutsuttua tunneälyä: sosiaalisista taidoistaan taas akateeminen väki ei ole tunnettua.

Tutkimuksessa kävelevän johtamisen periheikkous ei saa huomiota. Siihen menee paljon aikaa, ja normaalit hallinnolliset tehtävät ja edustaminen kärsivät, kun aikaa ei riitä niihin. Yksinkertaisin ratkaisu, tee ne nopeasti ja tehokkaasti, oli Parkinsonin neuvo, mutta se ei onnistu akateemisissa yhteisöissä. Tiedekunnathan alkavat yhä enemmän muistuttaa hallintovirastoja, joiden tuottavuutta mitataan sillä, miten paljon ne pystyvät tuottamaan hallinnollisia suoritteita. Yliopistojen keskusjohto taas on omaksunut oppinsa Neuvostoliiton keskushallintovirasto GOSPLAN’ilta tai ainakin monet tutkijaopettajat näin kokevat. Artikkeli kiertää ongelman toteamalla, että kiireisenkin tuolijohtajan on vain varattava kalenteriinsa hetki (tunti tai pari) tällaiseen kiertelyyn.

Kävelyn kerryttämän informaation hyödyntämisessä on oma pulmansa: tieto kun on yksityistä ja luottamuksellista. Pahimpia virheitä johtajalta on informaation ja sen lähteen julkistaminen. Ääritapauksessa johtaja vaatii selitystä kritiikin kohteelta, oli tämä opetushallintoa, vastuuopettaja tai lähiesimies. Samalla paljastuu lähteen nimi, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan. Jos draamaa halutaan vielä kärjistää, lähteelle annetaan lopuksi tilaisuus vastaselitykseen selityksestä. Kuulemisperiaate toki toteutuu ihanteellisesti, mutta kävelevän johtamisen ajatus on tyystin tuhottu. Jatkossa työntekijät varovat sanojaan, joten johtajan ”saalis” on sarja small talk -sessioita. Niihin ei taas kannattaisi uhrata sen enempää johtajan kuin työntekijänkään aikaa.

Vaikka artikkeli ei sitä mainitse, kaikkialle leviävä etätyöskentely hankaloittaa kävelevää johtamista. Kun ihmiset tekevät työtä kotonaan ja pistäytyvät yliopistolla vain opetuksessaan, heihin ei saa epävirallista ja henkilökohtaista yhteyttä. Johtajan käveleminen ymmärretään tällöin helposti sen tarkistamiseksi, ketkä ovat paikalla. Se taas heikentää työilmapiiriä, koska se katsotaan kontrolliksi. Kuinka yleistä etätyönteko on, en osaa sanoa. ”Autioituvat” tilat ovat kuitenkin arkipäivää Helsingin yliopistossa, tämän tiedän, muista yliopistoista en pysty kerta kaikkiaan sanomaan mitään. Prosenttiosuus on sivuseikka. Ilmeistä on, että yleistyvä etätyöskentely yhtäältä tuhoaa tärkeät työyhteisöt, toisaalta pakottaa johtajan sellaiseen johtamiseen, joka ei ole ihanteellinen vallitsevissa olosuhteissa.

Risto Koulu

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa ilmestyi 23. helmikuuta uutinen, joka pysäytti akateemisen lukijan aamukahvin. Otsikko oli vaarattoman kuuloinen ja epäinformatiivinen ”Hiljainen muutos”, mutta alaotsikko pelotti: ”Arvosanainflaatio voi peittää osaamisen laskun”. Peruskouluissa arvosanainflaatio on uutisen mukaan räjähtänyt käsiin, koska opettajat antavat oppilailleen osaamiseen nähden aivan liian korkeita arvosanoja. Ja kun oppilaat siirtyvät yliopistoihin, he vievät ongelmat mukanaan, he toisin sanoen odottavat korkeita arvosanoja, ja heillä on omasta mielestään niihin oikeus. Helsingin yliopiston opettaja tunnistaa heti ilmiön: näin on. Opiskelijat odottavat ja vaativat korkeita arvosanoja kaikessa, eli tenteissä, seminaareissa ja graduissa (joita tosin oikeustieteellisessä tiedekunnassa virallisesti kutsutaan tutkielmiksi). Uutta on ainoastaan se, että korkea arvosana koetaan yhä useammin sellaiseksi oikeudeksi, joka ei enää riipu osaamisen tasosta. Odotuksia vastaamaton arvosana on kärjistäen opettajan ilkeyttä, tyhmyyttä tai osaamattomuutta.
Inflaatio – suoritusten ”palkitseminen” korkealla arvosanalla – on vanha ilmiö. Se on edennyt hiljalleen vuosikausia.

Järjestelmäkin sitä suosii. Korkeita arvosanoja jakava opettaja on hyvä, hän saa mainetta ja tulee ennen pitkää palkituksi vuoden opettajan tittelillä. Rehelliseen ja oikeudenmukaiseen arvosteluun pyrkivä opettaja taas saa vanhaa sananlaskua siteeraten ”vaivat palkakseen”. Hän joutuu kiistoihin oppilaittensa kautta, hän on pakotettu vastaamaan oikaisuvaatimuksiin sekä valituksiin ja niin edelleen. Toki epäreilusti kohdellulla opiskelijalla on kaikki oikeus muutoksenhakuun, mutta siitä ja sillä uhkaamisesta on tullut jo rutiinitaktiikkaa niin sanotuissa ”arvosanakeskusteluissa”, jotka ovat sinänsä outo ilmiö. Monet opettajat luovuttavat sovinnolla eli antavat kaikille korkeita arvosanoja ja arvosanasta valittavalle lisäksi sen, mitä hän haluaa, jotta opettaja yksinkertaisesti saa työrauhan. Joskus tuskastuneen opettajan mieleen tulee jo nihilistinen ajatus: kannattaisiko arvosanoista kokonaan luopua? Ainoa arvosana olisi hyväksytty/hylätty, millä tavalla esimerkiksi korkeammat opinnäytteet kuten väitöskirjat arvostellaan.

Arvosteluasteikon supistaminen viiteen vaihtoehtoon on ollut kokeiltavana, mutta siitä ei tunnu olevan mainittavaa hyötyä. Kiistely ja inflaatio jatkuvat entiseen tapaan, ehkä jopa hieman yltyneinä. Inflaatioon verrattuna arvosanoista luopuminen olisi rehtiä ja avointa: sillä kerrottaisiin, että opettajat eivät kykene arvioimaan opiskelijan osaamista suhteessa geneeriseen vaatimustasoon, vielä vähemmän asettamaan opiskelijoiden suorituksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Eipä silti, nykyinen inflaatio päättyy ja on tuomittu päättymään Weimarin tasavallan rahapolitiikan tapaan romahdukseen. Kun kaikille annetaan korkein mahdollinen arvosana, kiistely niistä loppuu. Eri asia on, ovatko kaikki siihen tyytyväisiä. Tosin on myönnettävä, että arvosanajärjestelmä on jo nyt menettänyt alkuperäistä arvostusta. Koska arvosanat eivät enää vastaa todellisuutta, miksi niille tulisi antaa merkitystä, oli kysymys sitten opintososiaalisista etuuksista tai rekrytoinnista työelämään.

Voidaan kysyä, mitä pahaa arvosanainflaatiossa oikeastaan on, jos se on vielä jotenkin kurissa ja hallittavissa. Eikö kaikille ja etenkin huonosti osaaville kannattaisi antaa korkea arvosana eli arvosana, joka on heidän osaamistasonsa kannalta ylimitoitettu? Korkea arvosana tunnetusti ilahduttaa ja rohkaisee; myös sosiaalinen eriarvoisuus eli lähtökohtien erilaisuus tasoittuu, millä tosin ei oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole merkitystä. Opiskelijat ovat hyvässä ja pahassa varsin tasapäistä joukkoa. Haitat ovat kuitenkin ilmeiset. Ensinnäkin inflaatio vääristää monen opiskelijan käsityksen siitä, mikä on hyvä, mikä huono suoritus. Opettaja törmää urallaan vähän väliä opiskelijoihin, joilta tämä kyky tuntuu kadonneen. Mikään ihme se ei ole, jos opiskelija on saanut tietää, että hänen itsekin heikkona pitämänsä seminaarialustus tai gradu on saanut korkeimman mahdollisen arvosanan. Opettajahan periaatteessa edustaa kokemusta ja korkeampaa asiantuntemusta. Ylikorkeat arvosanat luovat myös alustan tuleville pettymyksille, kun niillä hemmoteltu opiskelija ei menesty työurallaan. Se katkeroittaa, koska se panee hakemaan selitystä siitä, että häntä syrjitään sukupuolen, iän, ulkonäön tai muun vastaavan perusteen takia.

Miten sitten asiat ovat Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa? Siitä ei hevin uskalla mitään sanoa tai edes ajatella. Kuvaavaa on, että mainitun artikkelin opettajat suostuivat kommentoimaan arvosanainflaatiota vain anonyymisti. Julkinen keskustelu kun voisi aiheuttaa ”ongelmia työpaikalla”. En tiedä, kävisikö näin, mutta esiintuotu pelko on todella huolestuttavaa. Eihän näin tärkeä ja viime kädessä opiskelijoiden etua ajava aihe voi olla kielletty? Opintosuoritusten reilu arvostelu on ikivanha ja arvossa pidetty tapa välittää palautetta opiskelijalle. Siitä luopuva opettaja laiminlyö perustehtävänsä. Arvostelua vastustava opiskelija ei hänkään tiedä, mitä hän tekee, joskin hän tulee sen myöhemmin huomaamaan, ”siperia kyllä opettaa”. Oli niin tai näin, opiskelijoiden vastahanka ei vapauta opettajaa avoimesta ja rehellisestä arvostelusta, oli se miten tuskallinen ja epäkiitollinen kokemus tahansa. (Tässä tarkoitetaan tietenkin oikeudenmukaista, perusteltua ja opiskelijan huomioonottavaa palautetta. Kukaan opettaja ei tiettävästi ole kannattanut kohtuuttoman ankaraa, epäreilua taikka julkisesti nolaavaa palautetta). Myös opiskelijajärjestöjen pitäisi oikeastaan korostaa opiskelijoiden oikeutta reiluun ja avoimeen arvosteluun, toisin sanoen paluuta siihen Gaussin käyrään, jonka sanotaan kääntyneen nykymenossa päälaelleen.

Tästä kaikki hyötyisivät pitkällä tähtäimellä. Lakimiehen on kerta kaikkiaan pakko oppia kestämään poikkipuolista arvostelua; sitä tulee työtehtävissä kaikista tuuteista. Kritiikkiä jakavat esimiehet, kollegat, tuomioistuimet ja viranomaiset sekä pahinta kaikista myös omat päämiehet. Arviointi ei siis lopu, kun OTK-tutkinto on suoritettu. Tämä työelämän ”palaute” on armotonta, eikä ole mitään oikeusturvalautakuntaa, josta saa toisen mielipiteen, eli eräänlaisen ”arvostelun arvostelun”. Myös kykyä ottaa vastaan arvostelua on syytä jalostaa, vaikka se on eri asia kuin arvostelun kestäminen. Vaikeinta lakimieskarriäärissä ja etenkin tutkijauralla on yhtäältä ottaa perusteltu kritiikki huomioon ja opiksi, toisaalta sivuuttaa aiheeton arvostelu olankohautuksella. Tätä taitoa kaikki kokeneet juristitkaan eivät ole oppineet; kaikki poikkipuolinen torjutaan suoralta kädeltä.
Joku voi kysellä, mikä on se geneerinen vaatimustaso, johon edellä vedotaan. Ellei sellaista ole, arvosanainflaatio on rasite vain opettaja-opiskelijasuhteelle eikä koulutuspolitiikan ongelma. Gradu-arvostelussa tason määrää vuoden 2017 ohje ”Ylempään korkeakoulututkintoon sisältyvän pro gradu -tutkielman arviointi”. Tosin siitä, koskeeko se myös oikeustieteellisiä tutkielmia, saadaan lupaava riidanaihe, mutta ohje tavallisesti ymmärretään näin. Arvosanojen 4 ja 5 kriteerit ovat sellaiset, että kokeneellakin tutkijalla on täysi työ saada kirjoitelmansa tälle tasolle. Arvosana 5 esimerkiksi edellyttää, että tutkielma on ”poikkeuksellisen hyvä ja osoittaa tekijän tieteellistä kypsyyttä, kriittistä ajattelua ja syvällistä perehtyneisyyttä aiheeseen”. Tutkielman on lisäksi oltava erinomainen kaikilla arvioinnin osa-alueilla (niitä on 7).

No, se siitä. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on laadittu vuosikymmenten ajan koosteita gradu-arvosanojen jakaumasta eri oppiaineissa. Kooste syyslukukaudelta 2024 ilmestyi muutama viikko sitten. Sen lukevan on pakko myöntää, että arvosanainflaatio laukkaa villinä. Noin 75 prosenttia opiskelijoista sai viisiportaisessa arvosana-asteikossa joko arvosanan 4 tai arvosanan 5. Kukaan ei saanut matalinta arvosanaa 1, arvosanaa 2 jaettiin sitäkin vain kahdelle opiskelijalle. Arvosanan 4 (eli toiseksi korkeimman arvosanan) sai lähes puolet opiskelijoista. On mahdotonta uskoa, että geneerisessä ja ohjeistetussa vaatimustasossa kävisi näin. Hyvälle keskivertogradulle kun periaatteessa on varattu arvosana 3. Voi olla, että tiedekuntamme on vuodesta toiseen täynnä huippulahjakkuuksia, jotka paneutuvat koko tarmollaan graduaiheisiinsa. Itse en tähän selitykseen luottaisi. Vaikka yleistaso toki on tunnetusti korkea, kaikki eivät ehdi, viitsi tai pysty panostamaan graduunsa sitä, mitä näin korkeisiin arvosanoihin tarvittaisiin.

Oppiaineiden välillä oli pieniä eroja, joskin yhden lukukauden gradumäärät ovat niin vähäisiä, ettei vahvoihin johtopäätöksiin kukaan uskalla. Joissakin oppiaineissa lukukauden gradusaldo oli vain yksi. Tällä varauksella prosessioikeus ja yhteisöoikeus näyttävät korkeiden arvosanojen oppiaineilta. Sen sijaan opiskelijamyönteisenä oppiaineena tunnettu rikosoikeus ei kunnostaudu, mikä selittyy sillä, että arvosteltavana oli vain yksi opinnäyte. Kunnolliseen analyysiin oppiaineiden erosta tarvittaisiin pitkä aikasarja. Selvää tämänkin näytteen valossa on, että arvosanainflaatio on totta oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Näyttää myös siltä, että kukaan ei pidä sitä mainitsemisen arvoisena ongelmana.

Risto Koulu

Syksyllä 2024 ilmestyi kauan odotettu ”Laadukas päätös hallintoprosessissa. Johdatus hallintotuomioistuimen päätöksen kirjoittamiseen”. Esipuheessa julkaisu kutsuu itseään vähätellen ”käsikirjaksi”, mitä ilmaisua myös tekstissä käytetään. Käsikirjaksikin kirja toki malleineen kelpaa, mutta juristilukija mieltää sen perinteiseksi yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmäksi, vieläpä lajinsa erinomaiseksi edustajaksi. Käsikirjan on tuottanut ja julkaissut ”Hallinto-oikeuksien laatuhanke”, jonka asemaa tuomioistuinlaitoksessa ei kerrota. Selvää kuitenkin on, että julkaisu on tyylipuhdas viranomaisjulkaisu. Kielenkäyttö on hieman muuttunut, sillä aikaisemmin puhuttiin hallinto-oikeuksien laatutyöstä (esimerkiksi prosessioikeusblogi 25.1.2025). Tähän vanhaan nimitykseen pitäydytään, jotta hallinto-oikeuksien laatutyö erottuisi yleisten tuomioistuinten vastaavasta toiminnasta, toisin sanoen hovioikeuspiirien laatuhankkeista. Käsitteellisestihän laatutyö ja laatuhanke ovat eri asioita. Laatutyö on prosessi, yleensä jatkuva itseään kunnioittavissa organisaatioissa. Laatuhanke on vain sen intensiivivaihe, tavallisesti yhteen teemaan keskittyvä.

Käsikirjan sähköinen laitos on upea, siinä näkyy ammattitaitoisen graafikon kädenjälki. Käsikirja hakkaa kilpailijansa eli hovioikeuksien laatuhankkeiden työryhmäraporttien sarjan. Raporteista voi kauniista sanoa enintään, että ne ovat karun arkisia. Ulkoasuun eli taittoon ja typografiaan kannattaa sähköisessä julkaisussa panostaa, mitä moni ei tule ajatelleeksi. Sähköisten julkaisujen lukukynnys on valmiiksi niin korkea, että sitä ei kannata nostaa amatöörimäisellä toteutuksella. Hallinto-oikeuksissa laatutyö on melkoinen arrivista, jos vertailukohteita haetaan yleisestä lainkäytöstä: ensimmäiset varovaiset viittaukset tähän suuntaan esiintyvät vuonna 2018 joissakin toimintakertomuksissa ja tiedotteissa. Turun hallinto-oikeuden toimintakertomuksen mukaan laatutyö kuitenkin tosiasiallisesti käynnistyi virallisesti vasta vuonna 2021; ensimmäisenä ”kehitysaiheena” oli suullisen käsittelyn valmistelu, toiseksi aiheeksi otettiin päätösten rakenne ja kirjoittaminen. Jälkimmäisestä aiheesta saatiinkin nopeasti aikaan näkyvää jälkeä: vuonna 2022 valmistuivat (jos käsikirjaan on uskomista) ensimmäiset ”sisäiseen käyttöön” tarkoitetut muistiot ratkaisujen kirjoittamisesta. Ne eivät juuri huomiota herättäneet. Harva ulkopuolinen näistä muistioista kuuli, vielä harvempi sellaisia näki. Näkyvästi julkisuuteen tuotu käsikirja on siis suorastaan quantum-loikka.

Hovioikeuksien laatuhankkeissa ja hallinto-oikeuksien laatutyössä on muitakin eroja kuin erilainen nimi. Soft law -sääntelyn teoriassa laatutyö on viranomaislähtöistä: se on johdettua (toki myös laatuhankkeissa sen käynnistäjä ja ylläpitäjä on ilmeinen), keskitettyä ja sisäänlämpiävää. Mukana ei ole muuta kuin ”hallinto-oikeusväkeä”, kun taas hovioikeuksien laatuhankkeissa syyttäjät ja asianajajat ovat olleet edustettuina, raporteista päätellen jopa melkoisella impaktilla. Syy yksipuolisuuteen voi tosin olla rakenteellinen, sillä hallintolainkäytöstä vastaavat lakimiesprofessiot joko puuttuvat tai niiden merkitys on vähäinen. Hallintoprosessiin erikoistunutta asianajajaluokkaa ei esimerkiksi ole Suomeen syntynyt. Hovioikeuspiirien laatuhankkeet sen sijaan sijoittuvat lähelle spontaania itsesääntelymallia: toiminta on konsultoivaa, hajautettua, ja siinä haetaan osanottajien konsensusta. Raportit ovat pohjimmiltaan muistiinpanoja käydyistä keskusteluista. Laatutyössä taas silmään pistää von oben -asenne, vaikkakin ohjeiden suositusluontoisuus muistetaan korrektisti useaan otteeseen mainita. Käsikirjan sävy on kuitenkin niin ohjeistava, että lukijan on vaikea pitää lähtökohta mielessä.

Laatuhankkeiden, oli niiden nimi mikä tahansa, oikeutusta kukaan ei kiistä, vaikka perustuslakioppineet voivat niitä luimistella. Totta on, että joskus pehmeässä sääntelyssä mennään selvästi lainsäätäjän valtapiiriin, toisin sanoen muutetaan lain sisältöä. Nykymaailmassa on kuitenkin hyväksyttävää, että oikeudellisia käytäntöjä uudistetaan, kehitetään ja standardisoidaan, kunhan pysytään niin sanotun normaalitulkinnan piirissä. Laatuhankkeista ei saa tulla kvasilainsäätäjää, mistä konkurssiasiain neuvottelukuntaa on joskus epäilty – sitä paitsi melkoisella oikeutuksella. Standardisointi on hallintolainkäytössä erityisen tarpeellista: hallinto-oikeudet ja jopa niiden osastot ovat saaneet kyseenalaista mainetta siitä, että ne eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää toistensa käytännöistä. Tämä vaikuttaa sekä asianajamiseen että itse ratkaisutoimintaan: hyvät käytännöt eivät yleisty, huonoista ei päästä eroon.

Tämä interregnumin aika on onneksi päättymässä. Kannattaa tosin korostaa, että tuomari voi yksittäistapauksessa poiketa laatuhankkeiden ohjeistuksesta. Vertaispaine, joka lienee hallinto-oikeuksissa vahva, pitää poikkeamishalut luultavasti kurissa. Toinen tarina on, että yleisen lainkäytön laatuhankkeet luultavasti sitouttavat tuomarit tehokkaammin raporttien ohjeistukseen; hehän ovat olleet itse paikalla standardeja laatimassa ja niistä päättämässä. Hallinto-oikeuksien laatutyössä he ovat saaneet vain esittää kommentteja toisten laatimasta luonnoksesta. Oli niin tai näin, kaksi laatukonseptia kilpailee, ja tulevaisuus saa näyttää, kumpi voittaa. Hallinto-oikeuksien malli on selvä altavastaaja. Hovioikeuksien mallilla on ensinnäkin mahtava inertiaetu sekä ajallisesti että määrällisesti, toiseksi hallinto-oikeuksien mallia rasittaa edellä viitattu von oben -lähestymisote.

Käsikirja, etenkin sen yleinen osa, on lukemisen arvoinen myös sellaiselle lakimiehelle, joka harvemmin joutuu tekemisiin hallinto-oikeuksien tai hallintoprosessin kanssa. Useimmillehan tämä lainkäytön linja on vieras, ja sellaisena pysyy. Tutustuminen kannattaa myös siitä syystä, että käsikirja on esimerkki hallinto-oikeuksien laatutyöstä ja antaa näin kaikupohjaa hovioikeuspiirien laatuhankkeiden analyysille. Yleislakimies huomaa sisäpiiriläisiä paremmin, miten käsikirjaa leimaa tuomioistuinnäkökulma ja virallisperiaate. Oikeutta hakeva tuntuu ajoittain kokonaan unohtuvan, vaikka heille uhrataan käsikirjan lopussa kokonainen luku. Luvun anti on kuitenkin siinä, että valittajan on kirjoitettava valituksensa selkeästi sekä vastattava hallinto-oikeuden selvityspyyntöihin. Muutoin hän ei voi osallistua hallintoprosessiin: hän on objekti, ei subjekti.

Jotkut ”neuvot” (tässä ei kai voi puhua suosituksista) asianosaisille ovat prosessioikeuden tutkijan silmissä kyseenalaisia tai suorastaan vääriä. On toki järkevää, että suullista käsittelyä haluava asianosainen perustelee sen tarpeellisuutta. Tällaista formaalista vaatimusta ei kuitenkaan saisi asettaa: lain järjestelmä on toinen. Suullinen käsittelyhän on järjestettävä, ellei se ole tarpeeton, minkä selvittäminen taas kuuluu hallinto-oikeudelle. Myös oikeudenkäyntikuluissa selvitystaakka sälytetään tosioudosti asianosaiselle. Hänen on osattava esittää valituksessaan vaatimus kustannusten korvaamisesta: kun käsittely sitten aikanaan päättyy, hänen on oma-aloitteisesti tarkennettava sitä eli ilmoitettava vaatimuksensa rahallinen määrä. Ellei hän sitä tee, vaatimusta ei nähtävästi tutkita (tämä jää epäselväksi). Asiakasystävällisempää (ja myös tulkinnallisesti oikeampaa) olisi, jos hallinto-oikeus määrää tiedustelisi, jos tai kun korvausvelvollisuuden edellytykset tapauksessa täyttyvät. Sitä paitsi on syytä epäillä, onko määrää ylipäätään pakko ilmoittaa. Hallinto-oikeus kykenee – näin on syytä uskoa – suurin piirtein arvioimaan, mitä kustannuksia hallintoasian oikeudenkäynti on asianosaiselle aiheuttanut. Sitä paitsi tarkan euromäärän vaatiminen on hyödytöntä formalismia, koska monet hallinto-oikeuksissa asioita ajavat lakimiehet sanovat, etteivät he ole ikinä saaneet vaatimaansa määrää – korvausta on aina leikattu, usein se jää aivan nimelliseksi. No, nämä ovat pikkujuttuja, mutta samalla jäänteitä vanhoista asenteista, joiden soisi jo hälvenevän. Niin järisyttävää kuin se onkin, myös hallinto-oikeudet ovat – kuten kaikki tuomioistuimet – olemassa kansalaisia varten eikä kansalaiset hallinto-oikeuksia varten. Tämän vanhan viisaudenhan vuoden 2002 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea kirjasi periaatemietintöönsä.

Risto Koulu