Uutiset

”Väärää” kehitystä – lentokorvausasiat tuomioistuimissa?

Tutkijan itseluottamusta vie eniten havainto, että hänen ennakoimaansa kehitystä ei tapahdu, toisin sanoen maailma toimii toisin, mitä hän ennakoi. Tutkijat ja etenkin access to justice -tutkijat ovat suureen ääneen valitelleet tavallisen ihmisen oikeussuojan heikkoutta. Järkevä kuluttaja-palkansaaja ei lähde oikeustaisteluun, jos vastassa on suuri yritys, oli hän miten oikeassa tahansa. Oikeudenkäynnit ovat arvaamattomia, ja kantaja voi hävitä niin sanotun varmankin jutun. Apua tällaisiin tilanteisiin tarjoavat kollektiivisen oikeussuojan ja viranomaislähtöisen oikeussuojan nimellä tunnetut kehitelmät. Ensimmäisessä kuluttajat tai muut heikot oikeudenhakijat turvautuvat joukkovoimaansa; he yhdistävät voimansa ja pärjäävät vahvallekin vastapuolelle. Toisessa taas kuluttaja tai vastaava oikeudenhakija saa apua viranomaiselta, esimerkiksi kuluttaja-asiamieheltä. Viranomainen ottaa asian ajettavakseen, usein sitoutuen maksamaan jopa vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos oikeudenkäynti päättyy oikeudenhakijan häviöön. Kumpikaan konsti ei ole ollut Suomessa menestystarina. Viranomaisten apu on jäänyt pienimuotoiseksi, joukkokanteet taas ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Lentokorvausasiat ovat esimerkki uudesta ilmiöstä. Tällaisessa asiassa matkustaja on peräämässä lentoyhtiöltä lakisääteisiä korvauksia siitä, että yhtiön lento myöhästyi tai peruuntui. Se taas on hyvin tavallista. Lentoyhtiöt ovat tunnetusti kitsaita maksajia, jotka vitkuttelevat viimeiseen saakka. Yhtiöt luottavat siihen, että valtaosa matkustajista luovuttaa lopulta eivätkä sinnikkäimmätkään lähde käymään oikeutta lentoyhtiön kanssa. Siinä yhtiöt ovat oikeassa. Matkustajalle, joka omin päin ja omilla rahoilla lähtee tällaiseen uhkayritykseen, pitäisi oikeastaan määrätä holhooja!

Maailma kuitenkin muuttuu. Markkinoille on tullut kaupallisia yrityksiä, jotka ottavat tällaiset korvausasiat ajaakseen tavallisesti nippuina, yritykset vastaavat oikeudenkäynnin kustannuksista sekä sitoutuvat maksamaan mahdolliset korvaukset vastapuolelle tämän oikeudenkäyntikuluista, jos tämä menestyy asiassa. Voittonsa nämä korvausyritykset (nimitys tässä) keräävät voitto-osuuksista (ne saavat osan voitetusta korvauksesta, enimmillään 30 prosenttia) sekä siitä, mitä vastapuoli määrätään maksamaan oikeudenkäynnin kustannuksia. Matkustajalle järjestely on helppo ja riskitön keino saada lentokorvaukset edes osaksi. Yksittäisistä korvausalan (jollaiseksi tällaista toimialaa kai pitäisi kutsua) yrityksistä tunnetuin on Lentoapu, vaikka samoja palveluja tarjoaa jokunen pienempi yrityskin. Korvausalan liikevaihto on yllättävän suuri asiamääristä päätellen. Joissakin käräjäoikeuksissa näiden lentokorvausasioiden määrä on jo puolet kaikkien laajojen riita-asioiden määrästä, toisin sanoen tällaisia asioita on uutisen mukaan tällä hetkellä tuhatkunta. Lentoapu kertoo markkinoinnissa voittavansa uskomattomat 95 prosenttia oikeudenkäynneistä.

Prosessioikeuden tutkijaa kiinnostavat käsitteet ja nimet. Uudelle ilmiölle tarvitaan ensimmäiseksi oma nimi: yhteismitallinen nimi voisi olla kaupallinen oikeussuoja tai yksityinen oikeussuoja. Nimitysten konnotaatio ei ole paras mahdollinen, mutta nimitys kertoo joko toiminnan tavoitteen (voiton hakeminen) tai toiminnan harjoittajan ominaisuuden (kyseessä ei ole julkinen valta). Oli niin tai näin, nimi solahtaa hyvin kolmiyhteyteen: kollektiivinen oikeussuoja, viranomaislähtöinen oikeussuoja ja kaupallinen oikeussuoja. Seuraavaksi on nimettävä toimijat tässä oikeussuojassa. Korvausyritys voisi pitää tämän nimityksen: se vertautuisi kaupallisen perinnän vastaavaan toimijaan eli perintäyritykseen, puhekielessä huonoa mainetta kantavaan ”perimistoimistoon”. Matkustaja voisi olla nomenklatuurassa yksinkertaisesti päämies; samalla hän on toki myös asianosainen, jos kannetta ajetaan hänen nimissään. Päämiehen valitseminen muodolliseksi kantajaksi antaa kylläkin taktisia etuja, niistä vähäisin ei ole pääsy sosiaalisen kulusäännön piiriin (OK 21:8c). Korvausyrityksen ei kannata ajaa asiaa omissa nimissään, mikä muutoin olisi selkeä konstruktio.

Taloustieteilijä kysyisi tässä vaiheessa, lupaako liikeidea riittävän tuoton toiminnasta. Vastaus on kyllä: toimintaa on ollut muutamia vuosia, joissakin lähteissä mainitaan sen alkaneen vuonna 2022. Korvausala näyttää lisäksi koko ajan laajenevan. On kuitenkin ilmeistä, että liikeidealla on lukuisia reunaehtoja, joiden tulee vallita samanaikaisesti. Liikeidea edellyttää kattavaa ja yksityiskohtaista lainsäädäntöä, asioiden on oltava huomattavan samanlaisia, oikeudenhaltija (tässä siis matkustaja) kerää ja luovuttaa oikeudenkäyntiin tarvittavan asiakirja-aineiston, prosessilain on omaksuttava hävinnyt maksaa -periaate, asioita on oltava paljon, ja tärkeimpänä reunaehtona, oikeudenkäynneissä tarvitaan pitkä voittojen sarja. Lentokorvauksissa nämä ehdot täyttyvät, sekä Suomessa että nähtävästi myös muissa pohjoismaissa. Monissa Euroopan maissa asia on toisin. Toiminta kaatuu siihen, että hävinnyt osapuoli ei joko ole velvollinen korvaamaan oikeudenkäyntikustannuksia tai korvausvelvollisuus on aivan nimellinen. Pelkkä voitto-osuus korvauksesta tuskin riittää rahoittamaan oikeudenkäyntejä. Muutoinkin näyttää siltä, että kaupallisella oikeussuojalla ei oikeuksiin pääsyn aukkoja paikata. Reunaehdot harvoin täyttyvät edes kuluttajasaatavissa. Tämän oikeussuojan muodon käyttöala jää sen sisarinstituutioiden tapaan spesifiseksi. Siitä huolimatta se on jälleen askel matkalla kohti parempaa oikeussuojaa. Oikeussuojahan on vanhan sanonnan mukaan aina horisontissa: se kulkee vain kauemmas, kun sitä kohti kuljetaan.

Sosiologi jää miettimään, miten lakimieskunta ja suuri yleisö suhtautuu uuteen toimintaan ja markkinoille tunkeutuneeseen tulokkaaseen. Uutisessa haastateltiin tuomareita, ja uutista sai vapaasti kommentoida. Uutinen keräsikin odotetusti runsaasti kommentteja. Kommentteja kirjoittaneet asettuivat lähes sataprosenttisesti lentoyhtiöiden puolelle. Päiviteltiin, miten ihmiset kehtaavat vaatia tällaisia suuria korvauksia pikkuviivästyksistä, jotka eivät lomanviettoa haittaa! Kirjoittajat tuntuivat autuaasti unohtaneen, että kaikki lennot eivät ole lomalentoja ja että viivästykset voivat kestää päiviä. Omakohtainen ennätykseni on kolmen vuorokauden odotus Keralassa (eli Intiassa). Näin vahva moraalinen suuttumus heijastaa ajatusmallia, jossa oikeuksien perääminen on jotenkin noloa, ehkä suoraan häpeällistä. Vastaava kulttuuri kohdataan Kaukoidässä; myös kiinalainen ja japanilainen kulttuuri vieroksuu oikeudenkäynteihin lähtemistä. Riitapuolille ei ole kunniaksi, jos he eivät pysty yksityisesti sopimaan erimielisyyksiään. Länsimaalainen ei tällaista alistumista ymmärrä: hänen mielestään on selvää, että kansalaisilla on paitsi juridinen myös moraalinen oikeus pitää kiinni oikeuksistaan. Lentoyhtiöillä luonnollisesti ei ole mitään tällaista kulttuurista käyttäytymismallia vastaan.

Tuomareita sen sijaan täytyy kiitellä: he olivat haastattelussa tasapuolisia ja analyyttisiä. Kankea siviiliprosessi ei heidän mukaansa taivu tällaisiin asioihin. Tähän on helppo yhtyä, sillä tavanomainen riita-asian oikeudenkäyntiformaatti on juttutyypissä ylimitoitettu – formaatti on suunniteltu ja tarkoitettu isompiin asioihin. Lentoyhtiöiden taktiikasta haastateltavat tuomarit sanovat varsin pahasti. Yhtiöt, kärjessä oma Finnairimme, viivyttävät asian käsittelyä vaatimalla lähes aina suullista käsittelyä, vaikka sellaista ei näin yksinkertaisessa ja helposti käsiteltävässä asiassa tarvita. Kirjallinen käsittely riittäisi 99,99 prosentissa asioita (tämä on oma arvaukseni). Kasvava työmäärä mainitaan huolena mutta vain ohimennen. Tuomioistuinten työtilanne tuskin kiinnostaa muita kuin lakimiehiä, mutta ongelmahan tällainen asiamäärän hyppäys toki tuomioistuimelle on. Kysymys kun ei ole kertaluonteisesta asiaryöpystä, esimerkkinä puukartellikanteet. Niistähän käräjäoikeudet kunnialla selvisivät.

Risto Koulu

Media: YLEuutiset 15.2.2026: ”Finnairin lento myöhästyi matkustajien yllättävän vessahädän takia – korvauksista vuosien oikeustaistelu”.

Aikaisempia blogiuutisia aiheesta: ”Tuomioistuimet äänessä – hyvää vai huonoa julkisuutta?” Julkaistu 11.2.2026.

Kirjallisuutta: Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2000. Ladattavissa myös helda/open books.

Asiasanat: lentoyhtiöt, lentokorvaukset, kaupallinen oikeussuoja, access to justice, oikeuksiin pääsy, yleisön reaktiot, tuomioistuinten mielipiteet, vähäisten asioiden oikeudenkäynti, suullinen käsittely

 

27.2.2026

Tuomioistuimet äänessä – hyvää vai huonoa julkisuutta?

Tuomioistuimet ja tuomarit ovat harvoin äänessä julkisuudessa. Ylimpien tuomioistuinten presidentit toki pitävät juhlapuheitaan, media niitä uskollisesti selostaa – ja lukija hyppää seuraavaan uutiseen. Juhlapuheissa kannatetaan tavallisesti hyviä asioita, joista ei ole ollut mitään riitaa viimeiseen sataan vuoteen. Uutinen juhlapuheesta on näin melkoinen epäuutinen. Maailma on kuitenkin muuttumassa, siitä ovat merkkinä kaksi tuomioistuinuutista, ”Leikkaukset tarkoittaisivat hyytäviä aikoja oikeudenhoidolle” (Helsingin Sanomat 31.1.2026) ja ”Käräjäoikeuksiin palautuu nyt jopa 10 vanhoja velkatuomioita – laamanni; Kyllä näistä varmaan hyvin tienaa” (YLEuutiset 24.1.2026).

Ensimmäisessä uutisessa Juristiliiton edustaja paheksui tuomioistuimia uhkaava leikkausta: niiden määrärahoja supistettaisiin 19 miljoonalla eurolla. Leikkaus olisi uutisen mukaan ”järkyttävä”, kun käräjäoikeuksissa asioiden käsittelyajat ovat jatkaneet kasvuaan. ”Hyytäviä aikoja” on näin tulossa, vaikka oikeudenhoito on toteutettu Suomessa kustannustehokkaasti. Kyse kun on ”länsimaisen yhteiskunnan ydintoiminnoista”, ei minkäänlaisista ”yhteiskunnan tarveharkintaisista palveluista”. Uutisen pääsanoma ei yllätä. Kaikki viranomaiset vastustavat määrärahojensa leikkaamista ja ehdottavat vastaavan säästön hakemista jostain muualta. Ja viranomainen, joka ei katsoisi toimivansa kustannustehokkaasti, on jo trilobiittikerrostumaan verrattava harvinaisuus. Uutisessa on uutta vain sen ”taivas putoaa” -sävy, joka tosin lienee lainattu viime kuukausien kohu-uutisten virrasta.

Kiintoisinta uutisessa ovat sen saamat yleisökommentit. Uutisen sanoma ei saa niissä ymmärtämystä, eikä näkemykseen oikeudenhoidosta yhteiskunnan ydintoimintana selvästi yhdytä. Tämä ei hämmästytä. Tuomioistuimet eivät pohjoismaissa ole koskaan olleet, ehkä sortokausia lukuun ottamatta, mainittavia vaikuttajia. Yksi kommentoija huomauttaakin happamasti, että kaikki hallinnonalat joutuvat vastaaviin leikkauksiin. Valtion tuloksellisuusohjelma edellyttää niiltä kymmenen prosentin leikkauksia, eikä ole mitään syytä, miksi tuomioistuimet tulisi säästövelvoitteesta vapauttaa. Useassa kommentissa tuodaan esiin, että niukempi rahoitus päinvastoin kannustaa tuomioistuimia uudistuksiin. Jos rahaa on, mikään ei muutu. Tämähän tunnetusti pitää paikkansa. Uhka käsittelyaikojen kasvamisesta ei lukijoita pelota. Enemmistö pitää käsittelyaikoja jo nykyisin niin pitkinä, ettei pidentymisellä ole enää väliä. Jutut seisovat, aiheuttavat kustannuksia yrityksille ja kärsimystä asianomistajille. Lisärahoituksesta ei nähtävästi odoteta apua tähän nimenomaiseen ongelmaan. Henkilövuosien menetys ei myöskään kommentteja kirjoittaneita huoleta. Tuomareiden ja lakimiesten työllisyys lienee varsin kaukainen asia kommentteja kirjoittaville kansalaisille. Kommenteissa nousevat taas kerran esiin syntipukit eli asianajajat. Heille tulisi asettaa palkkio- ja tuntikatto, jotta he eivät ”tekisi tikusta asiaa”. Korkein hallinto-oikeus on sekin kommenttien mukaan menettänyt ihailijakuntaansa. Korkeimman hallinto-oikeuden päätökset ovat kuulemma etukäteen tehtyjä, luokattomia kirjalliselta tasoltaan, valitusten hylkäämisprosentti on korkea, eikä suullisia käsittelyjä järjestetä lainkaan.

Jos ensimmäinen uutinen oli liian yleinen kansalaiskeskustelun sytykkeeksi, toinen on sitäkin erityisempi. Se liittyy yksipuoliin tuomioihin, joita annetaan vuosittain lähes puoli miljoonaa. Tuomio päättää summaarisen asian, jossa kantajana on tavallisesti perimistoimisto ja vastaajana kuluttaja. Vastaaja voi tuoda asian takaisinsaantihakemuksella uudelleen tutkittavaksi, jos hän katsoo kanteen perusteettomaksi. Takaisinsaanti on vastaajan perinteinen oikeussuojakeino, joka otettiin käyttöön jo vuoden 1734 laissa. Takaisinsaannin määräaika on – toisin kuin uutinen antaa ymmärtää – vain 30 päivää. Aika kuitenkin lasketaan vasta siitä, kun kantaja antaa vastaajalle todisteellisen tiedon yksipuolisesta tuomiosta. Monet kantajat jättävät sen tekemättä, joten takaisinsaannin määräaika ei lainkaan kulu. Viipyneessä takaisinsaannissa tämä tietoinen riski realisoituu.

Takaisinsaantihakemukset ovat olleet pitkään harvinaisia. Niiden määrä on vain promilleja yksipuolisten tuomioiden määrästä. Tiedoksiannon laiminlyönti on näin tavallaan kannattanut, siinä on säästetty työtä ja rahaa. Tieto takaisinsaannista alkaa kuitenkin vähitellen saavuttaa myös vastaajat – tiedon välittymiseen tosin meni 280 vuotta. Takaisinsaannin hakemiseen erikoistuneita lakiasiantoimistoja on myös tullut markkinoille, joten tällaiset asiat yleistyvät lakimiespalvelujen tarjonnan lisääntyessä. Uutisessa suuren käräjäoikeuden päällikkö paheksui ilmiötä. Hänen mukaansa takaisinsaantiasiat ruuhkauttavat muiden asioiden käsittelyä, vanhojen tuomioiden asiakirjat ovat hukassa, ja haastemiehetkin hukkuvat työhön, kun yksipuolisia tuomioita saaneet kantajat antavat urakalla tiedoksi kauan sitten annettuja ja monesti vastaajalta perittyjäkin tuomioita. Mikä pahinta: ”lakifirmat” (eli kanteita ajavat toimistot) tienaavat hyvin tällä keinolla.

Kielteisyys hämmentää. Kysymys on lain sallimasta muutoksenhausta, yksipuolisissa tuomioissa on ollut perusteettomia kulu- ja korkoeriä jotka olisi tullut viran puolesta hylätä, perimistoimistot ovat tietoisesti jättäneet tiedoksiantojaan hoitamatta. Voi olla, että takaisinsaantikanteiden ryöppy tuo hetkellistä ylikuormitusta, mutta se varmasti tasoittuu. Kaikissa neljässä miljoonassa yksipuolisessa tuomiossa (kymmenen vuoden tuomiot yhteenlaskettuna) ei varmasti haeta takaisinsaantia. Erityisen kummallista on paheksua ”ansaintakeinoa”. Lakimiehet tekevät työtä palkkiota vastaan: asianajaminen on heidän elinkeinonsa. Siinä, että kansalaiset hakevat laissa taattuja oikeuksiaan ja lakimiehet siinä auttavat, ei voi olla mitään eettisesti tai moraalisesti kyseenalaista. Ilkeä blogisti sanoisi tähän väliin, että myös tuomareille tuomitseminen on ansaintakeino. Toki palkattomia tuomareita on ollut, ja pro bono -asianajajia löytyy vieläkin. Palkattomat tuomarit kylläkin katosivat oikeudenhoidosta Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena, osa jo vallankumouksessa. Tuomioistuinten rahoituskriisiinkin, jota ensimmäinen uutinen valittaa, auttaisi suuresti, kun tuomarit työskentelisivät muutaman vuoden palkatta. Perimistoimistojen kunniaksi on sanottava, että ne eivät ole julkisuudessa valitelleet vaivojaan. Se selittyy ehkä osaksi huonolla omallatunnolla, osaksi varmasti sillä, että takaisinsaantimahdollisuutta ei kannata liiaksi mainostaa. Lakikirjan sivuille jäävät takaisinsaannit sopivat hyvin perimistoimistoille ja näköjään myös tuomioistuimille!

Oltiin uutisista mitä mieltä tahansa, tuomioistuinten osallistuminen kansalaiskeskusteluun on ilman muuta kannatettavaa. Tuomarit ovat lainkäytön todellisia asiantuntijoita, joten heidän mielipiteitään saisi kuulua useammin julkisuudessa. Totta on, että tuomarit ovat tottuneet vaikuttamaan oikeuspolitiikkaan ja erityisesti oikeuslaitospolitiikkaan kabinettitasolla – ja vieläpä erinomaisella menestyksellä. Se ei kuitenkaan enää riitä. Suuren yleisön on syytä tietää, mitä tuomioistuimissa tapahtuu, mitä epäkohtia oikeudenkäynneissä on ja miten ne kannattaisi korjata. Tämä lisäisi luottamusta tuomioistuimiin; tosin kansalaiset ovat Suomessa tottuneet luottamaan tuomioistuimiin. Kuten Espanjan ja Yhdysvaltojen esimerkki osoittaa, luottamus tuomioistuimiin on katoava luonnonvara, se voi hetkessä hävitä, eikä erkkikään tiedä, miten se saataisiin palautetuksi.

Luottamus tuomioistuimiin ei enää rakennu auktoriteettiuskolle eikä perisuomalaiselle legalismille: se vaatii pohjakseen tietoa, ennen kaikkea rehellistä avoimuutta. Tällaista arkitietoa pystyy välittämään vain media, sillä kansalaiset eivät lue juridisia tekstejä muutoin kuin puolipakotettuna. Onkohan kansalaisille tarkoitettu ”Oikeusolot 2025” (julkaisija KRIMO) saanut ensimmäistäkään oikeaa kansalaislukijaa, vaikka julkaisu on erinomainen yleiskatsaus ja ilmaiseksi luettavissa ja ladattavissa.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020. Ladattavissa maksutta Helda/open books tai COMI/julkaisutoiminta.

Asiasanat: tuomioistuinten rahoitus, tuomioistuinpolitiikka, summaarinen lainkäyttö, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti, asianajaminen, korkein hallinto-oikeus

11.2.2026

Kverulantteja, sarjavalittajia ja muuta väkeä

Turhien valitusten ongelma on noussut toimituksille ihanteelliseksi uutisaiheeksi: kaikilla tuntuu olevan siitä mielipide. Totta onkin, että turhat valitukset ovat hallintoprosessin ja hallintotuomioistuinten ikioma huolenaihe. Toki voidaan puhua myös turhista kanteista yleisissä tuomioistuimissa, mutta ne eivät ole yhtä tavallisia. Turha valitus on valitus, jolla ei ole oikeudellisesti minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia. Valitus perustuu joko virheellisiin tosiseikkoihin tai väärään laintulkintaan. Turhat valitukset eivät ole aina tai edes yleensä saman henkilön tekemiä sarjavalituksia, vaikka niistä on saatu äskettäin oppikirjaesimerkki. Taitava ja ahkera sarjavalittaja kun näyttää saaneen koko Tampereen kunnallispolitiikan pysähdyksiin. Valtaosa jonkun kriteerin mukaan turhista valituksista on kuitenkin yksittäisiä. Sarjavalitukset ovat ohimenevä ongelma, jota ylläpitää nähtävästi sen saama julkisuus. Harva viitsii tehdä valitusten kirjoittamista itselleen ammattia tai ajanvietettä.

Yleinen mielipide tuntuu päässeen yksimielisyyteen siitä, että tällaisiin valituksiin on puututtava. Tämä on oikeastaan maata mullistava käänne mielipideilmastossa. Valittamista asiasta kuin asiasta kun on pidetty kansalaisen perusoikeutena. Valittamiselle asetettuja rajoituksia on paheksuttu, ja lakisääteisiä valituskieltoja pidetään suorastaan ”herrojen metkuiluna”. Oikeustieteen tutkijat eivät sorru populismiin. ”Turhat” valitukset ovat kieltämättä epäkohta, mutta turhien ja ei-turhien valitusten erottaminen etukäteen on helppoa vain toimittajille ja valituksen tarkoittaman päätöksen tehneelle viranomaiselle. Varovaisuus on siis paikallaan. Jos turhiin valituksiin kuitenkin puututaan, on keksittävä keinot, joilla se tehdään. Keinojen hakemisessa auttaa paljon itse ilmiön jäsentäminen: ketkä tekevät ”turhia” valituksia? Tekijöiden leimaaminen kverulanteiksi ei auta, etenkään jos kverulantti määritellään, kuten tapana on, ”turhien valitusten” tekijäksi.

Yksi ryhmä turhissa valituksentekijöissä ovat omassa asiassaan mieltään tai kiukkuaan osoittavat kansalaiset (ryhmä 1). Tällaisia valituksia on aina nähty, eikä niiden määrä tunnu vaihtelevan. Terapeuttisen oikeuden kannattaja näkee tällaisissa valituksissa jotain hyvääkin, ja muutkin ymmärtävät varsin pitkälle näin käyttäytyvää yksityishenkilöä. Toinen turhaan valittava ryhmä koostuu yhteiskunnallis-poliittista agendaa ajavista, jotka ovat yleensä kansalaisjärjestöjä (ryhmä 2). Valitustyyppi on puolestaan uusi ja kasvussa. Tällaisella valituksella tähdätään tavallisesti agendan esillä pitämiseen ilman sen kummempia odotuksia menestymisestä yksittäisessä valituksessa. Tosin joskus tällainen ”turha” valitus tuottaa tulosta, kun yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu. Seuraavassa ryhmässä (ryhmä 3) ovat valituksellaan kiusaa ja haittaa tekevät, esimerkkinä sarjavalittajat: nämä valitukset kohdistuvat sinne, missä kiusa, haitta tai näkyvyys on suurin. Viimeisen ryhmän muodostavat oman asiansa oikeellisuuteen sokeasti (mutta väärin) uskovat (ryhmä 4). Heidän valituksensa voi olla objektiivisesti turha mutta subjektiivisesti mitä oikeutetuin. Tässä suhteessa he eroavat ryhmistä 1-3, joiden jäsenet tietävät sisimmässään valituksen turhaksi. Heitä on, mutta valitusten määrä ei sen enempää laske kuin nousekaan. Ryhmän erityispiirre on sinnikkyys.

Turhiin valituksiin ehdotetaan tavallisesti taloudellisia sanktioita. Niitä ovat käsittelymaksut (joita kutsutaan oikeudenkäyntimaksuiksi) sekä niin sanottu kuluriski. Käsittelymaksu menee valtiolle, ja sillä on tarkoitus kattaa valituksen käsittelystä aiheutuneet kustannukset. Tällaisilla maksuilla katetaan yleensä neljännes tai kolmannes tuomioistuinten kokonaiskustannuksista. Maksujen valtiontaloudellinen merkitys on siis vähäinen tai olematon. Kuluriskillä tarkoitetaan puolestaan valittajan vaaraa siitä, että turhan valituksen tekijä joutuu korvaamaan vastapuolen eli viranomaisen oikeudenkäyntikustannukset, kun valitus hylätään. Yhtenä sanktiona voidaan pitää (vaikka niin ei yleensä tehdä) myös sitä, että valittaja ei saa korvausta omista kustannuksistaan. Maksut ovat muutaman sadan euron luokkaa, kuluvastuu voi nousta tuhansiin, poikkeustapauksessa jopa kymmeniin tuhansiin, omilla kustannuksilla ei ole ylärajaa, mutta ”turhan” valituksen tekijä ei yleensä sijoita asiaansa enempää kuin on pakko. Vastapuolen eli päätöksen tehneen viranomaisen kustannuksia yksityinen valittaja ei tällä hetkellä tavallisesti joudu korvaamaan. Jos hän joutuu, korvaukset ovat lähinnä symbolisia. Tosin symbolisia ovat myös ne korvaukset, jotka voittanut valittaja saa vastapuolelta.

On helppo nähdä, että patenttiratkaisuksi tarjotut taloudelliset sanktiot purevat vain heikosti. Terapeuttinen valittaja (ryhmä 1) tai omaan asiaansa sokeasti uskova (ryhmä 4) eivät niistä perusta: heille kustannukset ovat sivuseikka, kunhan he vain pääsevät valittamaan. Myös agendaa ajava valittaja (ryhmä 2), tyypillisesti kansalaisjärjestö, on melko immuuni sanktioille. Järjestö kykenee vaikeuksitta maksamaan käsittelymaksut eikä muutaman tuhannen kuluvastuukaan järjestön kassaa kaada. Ja jos kuluriski realisoituu, järjestö saa enemmän valtionapua menojen lisäykseen. Sitä paitsi yhdistys voi aina hakeutua konkurssiin ja näin vapautua vastuusta. Uuden yhdistyksen perustaminen samalle agendalle ei vaadi kummoista osaamista. Vain haittaa ja kiusaa tekevien valittajien joukko (ryhmä 3) välittää taloudellisista sanktioista. Taloudellisten sanktioiden heikkous kuitenkin on, että niiden kohde ei saa olla varaton ja tuloton. Tällaiselle henkilölle maksuilla ja kuluriskillä ei ole merkitystä, etenkään kun käsittelymaksua ei periaatteessa saa periä etukäteen, vaikka laki siihen teoreettisesti mahdollisuuden antaisikin – kuten se tekee.

Taloudelliset sanktiot jäävät tehottomiksi siellä, missä niitä eniten tarvittaisiin eli kiusaavissa valittajissa. Heidän kohdallaan vain reaaliset keinot (huono sana, mutta osuvampaa ei ole tarjolla) purevat. Tällaisia keinoja ovat nopea käsittely ja päätösten täytäntöönpano valituksesta huolimatta. Hallintolainkäytössä ei tunneta välitöntä hylkäämistä, jollainen on käytössä yleisessä lainkäytössä, toisin sanoen käräjäoikeudessa. Selvästi perusteeton kanne voidaan siellä välittömästi ja haastetta antamatta hylätä tai jättää tutkimatta (OK 5:6). Näin vireille tullut kanne on heti hylättävissä: asia ehtii olla vireille ääritapauksessa vain minuutin tai kaksi. Hallintoasiassa hieman samaa ajatusta edustaa säännös, jonka mukaan asia on ratkaistavissa varaamatta asianosaiselle tilaisuutta tulla kuulluksi, jos valitus on ilmeisen perusteeton (HOL 44.2. §). Samanlaiseen pikahylkäämiseen, mikä on mahdollista yleisessä lainkäytössä, sekään ei oikeuta. Itse valituksen käsittelyä säännös kyllä hivenen nopeuttaa.

Vanha periaate on ollut, että viranomaisen päätöstä eli niin sanottua hallintopäätöstä ei saa panna täytäntöön, ennen kuin se on saanut lainvoiman (HOL 122 §). Näin turhalla valituksella saadaan aikaan juuri se, mitä valituksen tekijä haluaa: vallitseva asiantila jähmetetään, kunnes valitus on ratkaistu ja päätös on saanut lainvoiman. Täytäntöönpanon kiellosta on kyllä poikkeuksia, tosin varsin harkinnanvaraisia. Niiden suhde pääsääntöön jää näin epäselväksi. OK, pääsääntö ansaitsee kunnioitusta, oikeusvaltiossa kun ollaan. Kunnioitus kuitenkin muuttuu herkästi sellaiseksi varovaisuudeksi, jota on jo vaikea erottaa suoranaisesta arkailusta (YLEuutinen 23.1.2026: ”Tampereella perheet eivät pääse rakentamaan kotejaan”). Arkailu on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää käyttäytymistä. ”Turha” valittaja helposti valittaa ja kantelee siitä, ettei hänen valituksensa pysäyttänytkään kaikkea, toisin sanoen viranomainen tulkitsee poikkeuksia liian väljästi. Kukaan virkamies ei huvikseen vastaile kanteluihin, olivat ne miten tolkuttomia tahansa.

Oli syy mikä tahansa, tulkinnoissa olisi tarkentamisen varaa. Niissä olisi myös syytä ottaa huomioon valituksen ”turhuusaste”. Mitä turhempi valitus, sitä matalampi kynnys poikkeukselle. (Tätä tulkintaa ajava tosin kerää moitteita siitä, että ”hän vaarantaa oikeusvaltion perustaa”.) Laissakin on moitteen sijaa. Siitä, että tuomioistuin voi kieltää tai keskeyttää täytäntöönpanon, on laissa vartavastinen säännös (HOL 123 §). Sen sijaan säännöstä siitä, että tuomioistuin voisi antaa luvan täytäntöönpanoon, ei laista löydy. Tällainen määräys antaisi selkänojan hallintoviranomaiselle, joka arkailee täytäntöönpanossa. Väliaikaismääräys täytäntöönpanosta, kun valitus on vireillä, saadaan, epäloogista kylläkin, antaa vain muissa kuin valitusasioissa. Vastaava säännös olisi oikeastaan tarpeellinen juuri näissä asioissa. Näin pääsääntö voitaisiin pysyttää.

Risto Koulu

Asiasanat: hallintovalitus, hallintolainkäyttö, ”turha” valitus, päätöksen täytäntöönpano, pääsy oikeuksiin, laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (HOL), välitön hylkääminen, kuulemisperiaatteen rajoittaminen

27.1.2026

Oikeuden ulkoiset rakenteet: rakennuksista portaaleihin ja alustoihin

Tuomioistuimet ovat aina olleet oikeustieteen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen keskiössä: tuomioistuimet ovat oikeuden ultima ratio (tähän tekisi mieli lisätä vielä perinteinen regum). Mutta myös muut tieteenalat ovat olleet kiinnostuneita tuomioistuimista. Kiinnostus on toisinaan johtanut monialaisiin ja monitieteisiin tutkimuslinjoihin, joihin oikeustiedekin on kantanut kortensa. Tosin oikeustieteelle on jäänyt lähinnä huutolaispojan paikka. Oikeustiedehän on muiden tieteenalojen mielestä metodisesti kehittymätön ja kummallisen normatiivisuuden teorian pilaama. Näitä uusia tutkimuslinjoja ovat (tässä ei haeta niille suomenkielisiä nimiä): court governance, court etnography, court symbolism ja tässä uutisessa esille otettava court architecture. Juristien vähäinen kontribuutio näillä tutkimuslinjoilla on pitänyt huolen siitä, että ne eivät ole juristeja myöskään luetuttaneet.  

Eniten sanottavaa juristeille on court governance -tutkimuksella. Sen tutkimuskohteena on tuomioistuimen johtaminen. Tuomioistuimet ovat isoja organisaatioita, ja samalla varsin kummallisia johdettavia. Johtamisteoriat kun on kehitetty yrityksiä varten, joskin julkisyhteisöjen johtaminen on sekin ollut tutkimuskohteena, usein myös leikinlaskun aiheena. Parkinsonin ”johtamisteoriat” ovat huumorin alalla samanlaisia klassikoita kuin Monty Pythonin sketsit eri ministeriöistä. Jopa julkisyhteisöjen sarjassa tuomioistuimet ovat kuitenkin erityisen outoja johdettavia. Tuomioistuimet ovat asiantuntijayhteisöjä, joissa asiantuntijoilla eli tuomareilla on suuri vapaus järjestää työnsä miten haluavat. Tuomarikunta myös vastustaa kaikenlaista puuttumista työhönsä vetoamalla tuomareiden riippumattomuuteen. Myös court etnography -tutkimus kiinnostaa juristeja, kun he siihen perehtyvät tai perehtyisivät. Siinä tutkitaan tuomioistuimissa vallitsevia asenteita ja alakulttuureita, jotka voivat olla kaukana siitä, mitä tuomioistuinvirasto tai prosessioikeuden tutkija naiivisti uskoo. Kuten nimi osoittaa, tutkimuslinja lainaa menetelmiään niin sanotusta kansatieteestä. Tuomioistuimia tutkitaan samoin menetelmin kuin Papua-Uuden Guinean vuoristoheimoja, ehkä yhtä yllättäviä tapoja ja rituaaleja löytäen. Onpa jopa court geography -niminen tutkimuslinja löytänyt tutkijansa ja yleisönsä. Tutkimuslinja katsoo tuomioistuimien maantieteellistä sijoittumista, miten tiheä verkon on oltava ja mihin tuomioistuimet sijoitetaan. Historiallisista syistä tuomioistuimet ovat usein väärillä paikkakunnilla, ja niitä on liikaa tai liian vähän riippuen siitä, keneltä kysytään. Oikeudellisen maantieteen tutkija on tosin sitä mieltä, että tuomioistuimia on aivan liikaa, oli maa mikä tahansa. Moderni tietotekniikka ja helppo liikkuminen ovat vähentäneet lähituomioistuimen tarvetta – etenkin kun valtaosa kansalaisista ei koskaan käy tuomioistuimessa asioimassa.     

Court architecture -tutkimuskin kuulostaa kummalliselta tutkimuslinjalta, eikä siitä ole pohjoismaissa puhuttu. Tutkimuslinja on kuitenkin noussut viime vuosina kansainvälisen agendan kärkeen. Tuomioistuinten rakennukset ja sisätilat nimittäin kuvastavat suhdettamme lainkäyttöön ja tuomioistuimiin. Vastaavaa merkitystä on haettu muun muassa vankiloiden ja rautatieasemien arkkitehtuurista. Vankilat heijastavat aikamme ja aikansa kriminologiaa, rautatieasemat ja pian kai lentoasemat suhdettamme matkustamiseen. Arkkitehtuuri ymmärretään tässä kohdin laajasti: siihen kuuluvat itse rakennukset, niiden sisätilat sekä oikeussalin jäsentyminen. Jälkimmäistä muokkaa tällä hetkellä ja kovalla kädellä oikeudenkäyntiteknologian räjähdysmäinen kasvu. Oikeussalin perinteinen jäsentely ei ota sitä huomioon. Oikeussalissa on erotettu asianosaisille, oikeudenkäynnin ammattilaisille ja tuomareille omat alueet, joilla heidän on periaatteessa pysyttävä. Monissa maissa tuomarit eristetään muista läsnäolijoista korkealla kaiteella, ja heidät sijoitetaan korokkeelle pitkän pöydän taakse. 

No, se sisätiloista, tuomioistuinten rakennukset ovat näkyvin osoitus siitä, miten suhtaudumme lakiin ja lainkäyttöön. Skaala on laaja: alkaen common law -maiden uusklassisista palatseista romaanisten maiden synkkiin oikeustaloihin. Pohjoismaissa tuomioistuimet eivät perinteisesti ole rakennuksilla komeilleet. Nuhruisista käräjähuoneistoista ja nukkavieruista raastuvanoikeuksista on onneksi päästy, vaikka vanhempi lakimiespolvi ne totisesti muistaa. Nykyiset oikeuden tilat ovat karun asiallisia, niitä on vaikea erottaa verotoimistoista ja kunnantaloista. Tämä on tavallaan johdonmukaista: pohjoismaissa tuomioistuimet eivät ole koskaan olleet tärkeitä vallankäyttäjiä tai merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tosin tutkija näkee ensimerkkejä muutoksesta: tuomioistuimille on siirtymässä sellaisia asioita, esimerkkinä ympäristönsuojelu, jotka kuuluisivat ratkaistaviksi poliittisissa prosesseissa. Eri asia on, onko se hyvää vai huonoa kehitystä. Tutkija sitä ainakin epäilee. Jos Kreml ei ole, kuten Paasikivi sanoi,  raastuvanoikeus, raastuvanoikeus (tai nykyisin käräjäoikeus) ei ole myöskään ympäristöpolitiikassa demokraattinen päätöksentekijä. 

Oli miten oli, oikeuden arkkitehtuurin kultakausi on selvästi ohi, loisteliaita oikeuspalatseja ei enää tulla rakentamaan. Rituaaleja palvelevat sisätilojen järjestelyt vähitellen katoavat sieltäkin, missä niitä vielä on. On kuitenkin ilmeistä, että digitalisaatio muuttaa perustavasti oikeuden arkkitehtuuria. Jos sähköinen oikeudenkäynti ja etäosallistuminen päätöksentekoon yleistyvät, tuomioistuinten rakennuksista katoavat aluksi oikeudenkäyntisalit ja sitten neuvotteluhuoneet. Sähköiseen oikeudenkäyntiinhän tarvitaan vain tietokone, ja sekin saa sijaita missä tahansa. Jos vielä tuomareiden etäosallistuminen päätöksentekoon sallitaan, yhteistä päätösneuvotteluakaan ei enää nähdä. Neuvottelutiloja tarvitaan vain kahvitaukoihin. Tulevaisuuden tuomioistuin on näin rivi työhuoneita tuomareille ja muulle henkilökunnalle. Ja etätyöskentelyn yleistyessä kysytään, mihin työhuoneitakaan enää kaivataan. Pahimmassa tapauksessa tuomioistuimesta on vuosisadan puolivälissä jäljelle vain muistokyltti rakennuksen ulkoseinällä sekä joukko digitaalisia portaaleja ja alustoja. 

Tämä ei pelkästään ole arkkitehtuurin harrastajien menetys. Totta kylläkin on, että tuomioistuinrakennusten kadotessa katoaa myös paljon kulttuurihistoriaa.  Suomessa tuomioistuimiin ei ole sitoutunut siinä määrin historiaa ja kulttuuria kuin vanhan kulttuurin maissa. Keskeinen kysymys kuitenkin kuuluu, miten suhteemme oikeuteen ja lainkäyttöön muuttuu, kun kumpikaan eivät enää esineellisty rakennuksina, istuntosaleina taikka tuomareiden neuvottelutiloina tai työhuoneina. Virtuaalista lainkäyttöä voidaan katsoa sekä tuomariprofession (ja yleisemmin lakimieskunnan) että suuren yleisön kannalta. Missä määrin lainkäytön legitimiteetti on kiinni oikeuden ”paikasta”? Legitimiteetti on ensiarvoisen tärkeä. Jos se katoaa, kaikki ”kuninkaan miehet” eivät pysty pitämään sen enempää Tyyristylleröä kuin oikeuttakaan aidan päällä. Kittilän kunnallishallinto ja saamelaiskäräjien vaaliluettelo -jupakka osoittavat, mitä seuraa, kun viranomaiset eivät noudata tuomioistuinten päätöksiä. 

Suomessa legitimiteetti ei ehkä ole kiinni rakennuksista eikä istuntosaleista. Ne eivät ole tärkeitä, vaan lailla on 1800-luvun perintönä itseisarvonsa. Suomalaiset ovat melkoisia legalisteja vielä nykyisinkin, monet maallikot suuremmassa määrin kuin lakimiehet. Äärilegalistisia mielipiteitä kuulee enimmäkseen ei-lakimiehiltä. Asia voi olla toisin Yhdysvalloissa, joissa laki tuntuu esineellistyvän. Siellä ei julkaista ensimmäistäkään uutista oikeusasioista, jossa ei olisi kuvaa oikeusrakennuksista, yleensä korkeimmasta oikeudesta tai vastaavasta osavaltion oikeudesta. Jos legitimiteetti horjuu, se korjataan kuvalla tuomareista virkakaavuissaan. Tapa on levinnyt Suomeenkin, joskaan lukija ei rakennusten kuvista vaikutu. Kuvateksti on tarpeen, koska kuvassa voisi olla mikä tahansa virasto tai paremmanpuoleinen ostoskeskus. 

Sen sijaan tuomioistuin on rakennuksena ja paikkana tärkeä tuomareille. Siellä tuomarit tapaavat toisinaan, siellä omaksutaan tuomarinideologia, ja siellä opitaan tuomarin vaikea taito. Tuomioistuin on sekä työyhteisö että sosiaalinen yhteisö, samalla tavalla kuin akateemiset yhteisöt aikanaan olivat, ennen kuin kotityöskentely taas alkoi yleistyä. Tuomari ilman tuomioistuintaan on käsitteellinen mahdottomuus. Jos tuomioistuimet muuttuvat virtuaalisiksi alustoiksi, voidaan kysyä, onko meillä enää tuomareita vai olemmeko siirtyneet lakiteknikoiden aikaan. Tuomarit siis tarvitsevat kouriintuntuvan tuomioistuimensa, vaikka tuomioistuin ei ehkä enää kaipaa tuomareita nykyisessä merkityksessä eli omistautuneena ammattikuntana. 

Risto Koulu          

Kirjallisuutta:
Koulu, Riikka: In Search of Living Law – How Should We Design for (Digital) Legal Interaction? Digital Society 3/2024.
Mignot, Claude: Architecture of the 19th Century. Evergreen 1983.
Mulcany, Linda: Legal Architecture. Justice, due process and the place of law. GlassHouse Book 2011.
Letto-Vanamo, Pia – Honkanen, Timo: Lain nojalla ja kansan tuella. Tuomiokuvi oikeudenkäytöstä ennen suurta uudistusta. EDITA 2005.

Asiasanat: tuomioistuintutkimus, oikeuden tilat, oikeusarkkitehtuuri, virtuaalinen tuomioistuin, luottamus tuomioistuimiin, paikantuva oikeus 

15.1.2026

Kverulantit lainkäytössä – myytti vai ongelma?

Kverulantiksi kutsutaan maallikkoa, joka nostaa häviöön tuomittuja kanteita taikka tekee turhanpäiväisiä valituksia tai kanteluita. Myös lakimies voi ansaita tämän nimityksen, vaikka se on harvinaisempaa. Sana ei ole enää niin pejoratiivinen, mitä se alkujaan oli. Kantasana, latinan ”querulus’ nimittäin tarkoitti ”surkuttelijaa” ja ”vaikertajaa” eli säälittävää ressukkaa. Vanha tautiluokitus tunsi myös kverulanttisyndrooman. Sillä tarkoitettiin ”sairaalloista halua riidellä ja käräjöidä”. Nykyluokituksesta nimitys on poistunut, joten diagnoosi ei enää ratkaise kverulanttiongelmaa. Kverulantteja on aina ollut, luultavasti jo sumerilaiset tuomioistuimet panivat ilmiön merkille, vaikkakaan siitä ei ole säilynyt aineistoa. Moderni tietotekniikka on kuitenkin helpottanut merkittävästi kveruloinnin arkea. Parhaat kverulantit ovat vuodessa parissa tehtailleet toistasataa kannetta, valitusta tai oikaisuvaatimusta, mitä vanha kverulanttipolvi ei voinut kuvitellakaan. Kverulantit saavat myös paljon enemmän julkisuutta kuin ennen. Valtamedioissa kverulanttivalituksia kauhistellaan (HS 30.6.2022: ”Tuomioistuimia kuormittavat sarjakantelijat on saatava kuriin”), ja lehtien yleisönosastot täyttyvät enemmän tai vähemmän rakentavista ehdotuksista siitä, miten kverulanttiongelma tulisi ratkaista. Taattu ja etenkin kannustava mediajulkisuus ruokkii kverulointia, mikä uutisia kirjoittavien olisi syytä muistaa. 

Ongelman kärjistyminen selittää, miksi kverulantit keräävät tieteellistä huomiota; ennen heidät sivuutettiin oppikirjoissa ja yleisesityksissä hymähdellen (Kulmala 2025). Heille on myös laadittu ikioma taksonomia ja siihen tukeutuva motiivianalyysi (prosessioikeusblogi 29.10.2025). Kveruloinnin käyttövoimaa on syytä miettiä, ennen kuin sille mietitään lääkkeitä. Kverulantit ovat jaettavissa nykyaikana kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat perinteiset kverulantit, jotka ovat useimmiten keski-ikäisiä ja vihaisia miehiä. He käräjöivät omassa asiassaan, takana on tavallisesti vahva vääryyskokemus, enemmän tai vähemmän todellinen tai kuviteltu. Tällainen omassa asiassa kverulointi loppuu aikanaan, kun henkilö väsyy, kuolee tai kokee saaneensa hyvityksen, todellisen tai kuvitellun. 

Toinen kverulanttien ryhmä koostuu kansalaisjärjestöistä, vaikka harva uskaltaa luokitella esimerkiksi ympäristö- tai luonnonsuojelujärjestöjä kverulantiksi. Tämän ryhmän kverulantit ajavat poliittista tai yhteiskunnallista agendaa. Esimerkkejä heidän toiminnastaan ovat ilmastokanteet ja niin sanotut petovalitukset, jotka vanhan kansan tuomari arkailematta leimaisi kverulanttisiksi. Sitähän ne kverulanttiteorian mukaan ovatkin. Agendaa ajava kverulanttijärjestö ei ikinä lopeta. Oikeushenkilöt eivät kuole tai väsy, ennen kuin niiden agenda vanhenee. Elävä agenda täydentyy uusilla vaatimuksilla, kun ensitavoite saavutetaan tuomioistuinten tai poliittisten prosessien kautta. Esimerkiksi ilmastolitigointi on jatkunut kohta kolmatta vuosikymmentä. Agendaa ajava kverulointi on kuitenkin riippuvainen tuloksista, ennen kaikkea toiminnalle on saatava julkisuutta. Julkisuus taas pitää aktiivit mukana, helpottaa varojen keräämistä sekä luo poliittista painetta. Julkisuuden kadotessa katoaa myös kverulointi.

Uusin kverulanttiryhmä ovat oikeustaistelijat eli Yhdysvalloista tutut social justice warrior -aktiivit. He ovat yleensä luonnollisia henkilöitä, joskin myös kansalaisjärjestöt kunnostautuvat tässä toiminnassa. Oikeustaistelu on usein agendaakin. Aktiivit taistelevat toisten ihmisten oikeuksista, monesti kysymättä, haluavatko toiset tällaista taistelua ja heitä esitaistelijoiksi. Näitä ’toisia’ ovat muun muassa alkuperäiskansat ja etniset vähemmistöt. Tällekään kveruloinnille ei tule loppua: uusia sorrettuja ryhmiä löytyy, ja ellei löydy, some-kulttuuri niitä kyllä osoittaa. Ryhmän jäsenet vanhenevat ja poistuvat, mutta se ei vaikuta kverulointi-ilmiöön. Uusia aktiiveja tulee. Ryhmän edustus on toistaiseksi kverulantti-ilmiössä vähäinen. Se johtuu siitä, että pohjoismaiset lainkäyttöjärjestelmät eivät jätä tilaa tällaiselle aktivismille. Kansalaiskanteita ei tunneta, vaan oikeutta saavat käydä vain ne, joilla on tunnustettu oikeus.

No, se siitä, kiintoisampaa on miettiä, pitääkö kverulantti-ilmiölle tehdä jotain ja jos pitää, niin mitä? Suomessa haitta on vähäinen, ja kverulantit näkyvät lähinnä tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten työtaakassa. Vanha totuushan oli, että kverulantteja on lukumääräisesti vähän mutta heidän aikaansaamansa vaiva on siihen verrattuna suhteeton. Kverulanteista on myös hyötyä: monet heistä ovat hyvin taitavia löytämään lakien ja järjestelmien heikkoudet, mikä taas tuo esiin uudistustarpeet. On lisäksi muistettava, että kverulantiksi leimattu on toisinaan asiassa oikeassa. Tämä koskee lähinnä ensimmäisen ryhmän eli oman asian kverulantteja. Häntä on kohdeltu aikanaan epäoikeudenmukaisesti, ja se on myönnettävä, jos mahdollista myös hyvitettävä. Aiheellisia kanteita ja valituksia ei saa torjua sillä perusteella, että niiden tekijä on notorinen sarjavalittaja tai vastaava. Sitä paitsi access to justice -ajattelu pakottaa melkoiseen varovaisuuden kverulantti-ilmiön hallinnassa. Kansalaisten on päästävä oikeuksiinsa, ja vasta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin jälkeen on lupa sanoa, ettei oikeutta ollutkaan. Myös agendaa ajava kverulointi tuottaa usein tuloksia, joita on kaikki syy arvostaa. Abolitionismi (se alkuperäinen ja oikea) voitti oikeudenkäyntien kautta, lopullisesti vasta vuoden 1772 Somersett -ratkaisussa. Jälkimaailma pitää lopputulosta itsestään selvänä; aikalaisille se oli kaikkea muuta. Monta aikaisempaa oikeudenkäyntiä oli nimittäin hävitty tai ne olivat rauenneet asianosaisten kuoltua.  

No, oletetaanpa, että kverulointi-ilmiöön on puututtava. Päädymme siis kysymään, millä keinoilla kaikki tai tietyntyyppiset asiat tehdään immuuneiksi. Keinoista ei ole pulaa, sillä tähän tarkoitukseen on ehdotettu muun muassa

  • asian erityisen nopeaa käsittelyä,
  • kanteen tai valituksen säätämistä luvanvaraiseksi,
  • kanteen tai valituksen välitöntä hylkäämistä/tutkimatta jättämistä,
  • lakimiespakkoa tiettyihin asiaryhmiin, joissa esiintyy kverulanttipiirteitä,
  • ankaraa kuluvastuuta, joka kohtaa myös asiaa ajavia lakimiehiä,
  • korotettua ja etukäteen perittävää oikeudenkäyntimaksua, ja
  • vakuutta vastapuolen kustannuksista.

Nopea käsittely näyttää hopealuodilta, jolla hirviö tapetaan. ”Keksintö” tuo kylläkin mieleen Ozin velho -kirjan ja kohtauksen, jossa hyvä haltijatar kertoo Dorothylle, että ’sinulla on ollut aina tämä voima’. Totta on, että kverulantismi hyötyy pitkistä käsittelyajoista ja pitkät käsittelyajat taas pääosin johtuvat siitä, että asia odottaa sen käsittelyn aloittamista tai jatkamista. Käsittely nopeutuu, kun näistä odotusajoista päästään. Myös vastauksen määräaikoja voidaan lyhentää: ne ovat monesti periytyneet hevospostin ja postitalonpoikien aikakaudelta, ne ovat siis ylipitkiä. Vastausaika saa olla hyvin lyhyt, ja standardiaikaan annetaan jatkoaikaa, jos tapaus vaatii aikaa vievää selvittelyä. Oikeusvaltiossa jokainen asia on kuitenkin käsiteltävä kunnolla, jos siihen annetaan asiaratkaisu. Se taas vie vähimmäisajan, jota mikään inhimillinen järjestely ei saa 3-4 kuukautta lyhyemmäksi. Sitä paitsi päätökseen saa hakea muutosta, eli oikeudenkäynti ei kuole nopeaan ensikäsittelyyn.

Korotettu oikeudenkäyntimaksu ja vakuus vastapuolelle kaatuvat siihen, että ne johtavat taloudelliseen eriarvoisuuteen. Varakas yksityishenkilö tai tällainen järjestö (sillä on yleensä valtionapunsa) ei, kuten sanotaan, niille korviaan lotkauta, kun vähävaraisille ne taas nousevat aidoiksi oikeuksiin pääsyn esteeksi. Oikeusapu ja oikeusturvavakuutuskaan eivät tunne tällaista etuutta. Ankara kuluvastuu on vahva pelote yleisessä lainkäytössä, mutta hallintolainkäytössä kverulantin ei kannata, jos hän on luonnollinen henkilö, huolta kantaa. Muutoinkin kuluvastuu on vailla merkitystä, jos henkilö tai kansalaisjärjestö (ne ovat yleensä yhdistyksiä) on varaton tai heittäytyy sellaiseksi. Ohimennen todettakoon, että asetuksella voitaisiin säätää tilanteista, joissa oikeudenkäyntimaksu maksetaan etukäteen (tuomioistuinmaksulaki 12 §). Vaikka yhden asian maksu olisi vain nykyiset 550 euroa, sata asiaa maksaisi jo 55 000 euroa, mitä summaa parkkiintunutkin kverulantti jo kavahtaisi.    

Luvanvaraisuus on kuolleena syntynyt ajatus. Kuka luvan antaisi ja millä ehdoilla? Luvan edellytyksistä saataisiin aikaan oma prosessi, joten ongelma pahenisi entisestään. Lakimiespakko ja asiaa ajavan lakimiehen henkilökohtainen kuluvastuu ovat sen sijaan tehokkaita keinoja pitkälle vietyinä. Ensimmäinen on käytössä ylimääräisessä muutoksenhaussa, ja se pitää muun muassa toistuvat purkuhakemukset kurissa. Ennen tätä lakimiespakkoa tiettävästi joku asianosainen haki – turhaan muuten – saman lainvoimaisen tuomion purkamista 113 kertaa. Laajennettu kuluvastuu koskee kaikkia asiatyyppejä (OK 21:6), mutta se on jäänyt hyvin vähäiselle soveltamiselle. Siitä ei ole mainittavaa hyötyä ilmiön hallinnassa, sillä kverulantit hoitavat yleensä itse asiaansa. Varaton ja omatoiminen kverulantti on selvästi hankalin tapaus. 

Yleinen tai laajoja asiaryhmiä kattava lakimiespakko on poliittisesti mahdoton. Sellainen vaatisi myös helposti saatavaa, ilmaista tai kohtuushintaista lakimiesapua, jotta oikeuksiin pääsy olisi turvattua. Tällaisesta maailmasta  ollaan Suomessa vielä kaukana. Lakimiespakko on erityisen mahdoton hallintolainkäytössä, jossa lähdetään siitä, että kansalainen ajaa itse asiaansa. Jos lakimiespakko ulotettaisiin hallintoasioihin, asiaryhmä työllistäisi kaikki Suomen lakimiehet – eikä sekään taitaisi riittää! Jonkinlaista apua saadaan välittömästä hylkäämisestä tai tutkimatta jättämisestä, jollainen tunnetaan yleisessä lainkäytössä riita-asioissa (oikeudenkäymiskaari 5:6). Tällä ratkaisuaika saadaan lyhyeksi, joskin tällainen välitön ratkaisu tuottaa oman riitansa siitä, oliko kanne niin perusteeton, että välitön hylkääminen tai tutkimatta jättäminen oli paikallaan. Välittömässä hylkäämisessä asia tulee pinnallisesti tutkituksi, ja jälkikäteen arvioiden perusteltukin kanne voi kokea tämän kohtalon. Mutta yhtä kaikki, vastaavaa instituutiota kannattaisi kokeilla myös hallintolainkäyttöön, jota kverulantti-ilmiö pahiten ravistelee.

Kaikkein kaikkiaan: kverulantismiin on vaikea puuttua. Tehokkaat lääkkeet ovat sellaisia, että ne tappavat potilaan eli oikeuksiin pääsyn. Nykykeinoilla ilmiötä voidaan hillitä joskaan ei hallita. Samalla voi toivoa, että nykyinen kverulanttiaalto vähitellen itsestään rauhoittuu, kun nähdään, ettei sillä saavuteta mainittavia tuloksia. 

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Kulmala, Samuli : Kverulanttit eli sarjavalittajat. EDILEX (julkaistu 12.2.2025)

Asiasanat: kverulantti, oikeudenkäynnin väärinkäyttö, access to justice, kansalaisjärjestöt, oikeudenkäynnin esteet, oikeudenkäyntimaksut, kuluvastuu, välitön hylkääminen

30.12.2025