Uutiset

Lainkäyttö utopiassa

Utopistiset kuvitelmat ovat poissa muodista, eikä moni jaksa innostua dystopiakuvitelmistakaan, niitä on pessimistiselle luonteelle – optimistihan ei niitä muutoinkaan lue – tarpeeksi tosimaailmassakin (Helsingin Sanomat 9.11.2025: ”Haaveet paremmasta maailmasta menettivät vetovoimansa”). Kirjallisissa utopioissa unohdus on enimmäkseen ansaittu: useimmat utopianäkemykset, jopa klassisina pidetyt, ovat surkeasti kirjoitettuja ja kaiken realismin tuolla puolen. Thomas More’n näkemys 1500-luvulta, nimeltään tyhjentävästi ”Utopia”, ei kuulu sarjaan. Siitä otetaan uusia painoksia, ja kirjaa luetaan. Kirja lasketaan arvostetuissa katalogeissa kirjoihin, jotka ”muuttivat maailmaa”. Tosin 1500-luvulla moni kirja oli tällainen, se ei edes ollut mainittava saavutus: vuosisata tuotti 13 ”maailmaa muuttavaa kirjaa”, mihin ei ennen eikä jälkeen ole päästy.

Kirjan pääteema, filosofien hoitama valtionhallinto, on menettänyt mielenkiintonsa. Filosofit eivät ole osoittaneet halua kokeilla osaamistaan hallitsemisen vaikeassa taidossa. More tosin ehdotti, että he tekisivät sen valtaneuvoston jäseninä eli nimettöminä taustavaikuttajina. Kirjassa nostetaan kuitenkin esille useita sivuteemoja. Ne ovat nykyhetkeä peilaavia ja näin utopiakuvitelmissa väärässä paikassa. Nykymaailmassa kustannustoimittaja olisi ne kirjasta leikannut, mutta tuohon aikaan tällaista ammattikuntaa ei tunnettu. Edelleen ajankohtaisia kysymyksiä ovat More’n esille nostamat lakimiesapu oikeudenkäynnissä sekä tuomareiden liikkuvuus. Nämä käsitteet ovat moderneja: More ei olisi niitä tunnistanut. Teemojen vahvalla juridisuudella on selityksensä; yleensähän juridiikka ei ole utopioiden kirjoittajia innoittanut. Tämä selittyy kirjoittajan taustalla. Morehan oli lakimies ja kuuluisa kanonisen oikeuden tuntija. Kanoninen oikeus taas oli aikansa kehittynein oikeusjärjestelmä, universaalisena ja yhteiskulttuurisena edelleen vertaansa vailla. Siihen verrattuna kiitelty eurooppaoikeus näyttää lastenkamarin puuhastelulta.

Lainkäytössä More edusti vahvaa tuomarivaltaa. Asianajajia, jotka ”ovelasti hoitelevat oikeusjuttuja ja tulkitsevat rikkiviisaasti lakeja”, ei Utopian maassa siedetä alkuunkaan. Jokainen ajaa siellä omaa asiaansa ja esittää tuomarille sen, minkä olisi kertonut lakimiehelleen, jos olisi sellaisen jostain löytänyt. Tällaisessa maassa lakimiesten olisi ollut todella vaikea hankkia kunniallista elantoaan. More’n perustelu ei lakimieskuntaa eikä ainakaan asianajajakuntaa kumarra. Totuus saadaan hänen mukaansa helpommin selville, kun puhumassa on itse asianosainen, jolle kukaan asianajaja ”ei ole neuvonut mitään metkuja”. Myös ei-utopinen lainsäätäjä kuulee kunniansa. Valtakunnan lait eivät saaneet olla monimutkaisia: oli yhdentekevää, säädetäänkö lainkaan lakeja vai säädetäänkö lakeja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan ”erityisen terävää älyä ja pitkällisiä väittelyitä. Tällaiseen ”selittämiseen kun ei kansanmiehen järki riitä.” Siihen miten nämä näkemykset saadaan sopusointuun, kaivataan More’n kaltaista renessanssineroa, mutta se on eri juttu.

Oli niin tai näin, More kannatti maallikoiden omatoimista asianajamista. Näin voidaan viisastella, että nykyinen maallikkolähtöinen hallintoprosessi on palautettavissa More’n ajatuksiin siitä, millaisia oikeudenkäynnit Utopiassa tulisivat olemaan. Voi olla, että More’n outo mielipide oli vain protesti sille, miten asiat Englannissa olivat. Englantilaiset oikeudenkäynnit olivat jo tuohon aikaan tunnettuja lakimieskeskeisyydestä, kalleudesta ja verkkaisesta etenemisestä. Omatoiminen asianajaminen ehkä näytti kuuluisalta hopealuodilta, jolla oikeudenkäynnit palautettaisiin alkuperäiseen muotoonsa. Yksityiskohdissa More meni varmasti metsään. Esimerkiksi More’n käsitys siitä, miten totuus saataisiin selville asianosaisia kuulemalla, vaikuttaa suorastaan naiivilta, ’totuus ei ole omaa asiaansa ajavan maallikon suussa’. Myös maallikko osaa valehdella, värittää ja kertoa asiat parhain päin. Hänellä on siihen vielä vähemmän estoja kuin lakimiehellä: hän ei ole ammatillisen valvonnan piirissä eikä hänen tarvitse välittää maineestaan tuomioistuimen tai lakimieskunnan silmissä.

Tosin vielä muutama vuosikymmen sitten moni tuomari luotti kykyynsä selvittää totuus kyselemällä maallikkoasianosaiselta tämän asiasta, vaikka maallikolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Oman auskultointini aikaan (vuosina 1973–74) meille kerrottiin itsestään selvyytenä, että tuomarilla oli ”oikeus” kohdistaa faktakysymykset suoraan asianosaiselle, ja tämän oli niihin itse vastattava neuvoa kysymättä. Vasta kun ”asianosaiskuulustelu” oli päättynyt, avustava lakimies sai puhua, jos jotain sanottavaa vielä oli. Nykylukija on kauhistunut tällaisesta ajattelusta. Sehän vie valtaosan siitä hyödystä, minkä asianosainen saa lakimieheltä. Sitä paitsi monet tuomarin kysymykset ovat johdattelevia. Kaikkein vaarallisimpia ovat kysymykset, joihin tivataan kyllä/ei -vastauksia. Olivat kysymykset kuinka neutraaleja tahansa, asianosainen mieltää, että hänen on pakko vastata tuomarille, vaikka hän ei tajua koko kysymystä. Jos vastaaja ymmärtää väärin kysymykset, yhtä suuri vaara on, että tuomari antaa saamilleen vastauksille väärän tulkinnan. Ja kaikkein suurin vaara on siinä, että jotain olennaista ja asiaan vaikuttavaa jää kertomatta. Tuomari ei osaa sitä kysyä, eikä asianosainen oma-aloitteisesti kertoa. Paras neuvo maallikolle onkin: älä vastaa kysymykseen, jota et ymmärrä tai et tiedä, mitä vastauksesi merkitsee. Asianajaja toki ratkaisee ongelman jättämällä päämiehensä kotiin, ellei tätä ole nimenomaan velvoitettu tulemaan paikalle henkilökohtaisesti.

Tässä vaikene ellet tiedä -strategiassa on tosin vaaransa, jos tuomari ottaa vakavasti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n. Lainkohdan nojalla tuomioistuin nimittäin harkitsee, mikä vaikutus todisteluun on sillä, että asianosainen ei tuomarin kehotuksesta huolimatta lausu vastapuolen vaatimuksista taikka ei noudata tuomioistuimen kehotusta täydentää tai selventää esitystään. Laki ei anna merkitystä sille, ajaako maallikko itse asiaansa vai onko hänellä lakimiesapua. Onni onnettomuudessa on, että tämä sinänsä tärkeä säännös yleensä unohtuu. Sitä tulisi kuitenkin kaikessa lainkäytössä soveltaa vastaamista välttelevään ja tarkoituksella ohipuhuvaan asianosaisen lakimieheen. ”Ikävien” tosiasioiden kiertelyä eli epävastaamista kun pidetään hyvänä asianajamisen taitona. ”Ohipuhuminen” onnistuu erinomaisesti kirjallisessa käsittelyssä ja usein suullisessakin, jos tuomari ottaa prosessinjohtonsa veltosti, toisin sanoen ei heti perään tinkaa kunnon vastausta. Sen sijaan maallikkoon, ajoi hän itse asiaansa tai vastasi tuomarin ”suoriin” kysymyksiin, säännöstä ei saisi lainkaan soveltaa. Vaikeneminen kyseisessä tilanteessa on maallikolle ainoa järkevä toimintavaihtoehto.

More’n ajatukset tuomareiden liikkuvuudesta olivat lennokkaita. Hän oli myös reippaasti aikaansa edellä: tuomareiden liikkuvuus on vasta viime vuosina päässyt esille kansainvälisissä suosituksissa tuomareille; kotimaiset suositukset ovat siitä viisaasti vaiti. Liikkuvuutta suositellaan kaikille karriäärituomareille. Tuomareiden tulisi urallaan työskennellä eri tuomioistuimissa ja eri lainkäyttölinjoilla, jos järjestelmä on dualistinen. Jos tämä on ideaali, siitä ollaan kaukana: Suomessa siirtyminen lainkäyttölinjalta toiselle, esimerkiksi hallintolainkäytöstä yleiseen lainkäyttöön, on tosi harvinaista. Edes linjan sisäinen liikkuvuus ei ole kovin tavallista, vaikkakaan lukuja siitä ei liene missään julkaistu. More’n käsitys liikkuvuudesta oli kansainvälinen: tuomareiden tuli toimia tuomarin tehtävässä eri maissa. Myöhempi oikeudellisen imperialismin nimellä tunnettu ajatus näkyy: kehittyneistä maista, esimerkkinä Utopian maa, tuomareiden tuli hetkeksi siirtyä ’kehittyviin’ maihin. Näin utopialaiset tuomarit veisivät utopistisia hyveitä maihin, joiden lainkäyttö kärsii puolueellisuudesta ja ahneudesta.

More uhrasi myös ajatuksen sille, miten siirtyminen järjestyisi. Naapurikansat pyytäisivät tällaista tuomarinapua milloin kahden, milloin viiden vuoden virkakaudeksi. Utopialaiset antaisivat mielihyvin tuomarinsa lainaksi, ehkä korvausta vastaan (tosin More ei mene tällaisiin yksityiskohtiin). Kyseessä oli tai olisi näin eräänlainen access to justice -liikkeen tunnetuksi tekemä rent-a-judge -konseptin laajennus. Siinä asianosaiset palkkaavat tuomarin omaa asiaansa ratkaisemaan, tavallisesti käsittelyjärjestyksen ja normaalin juttulistan sivuuttaen. More ei sano mitään siitä, mitä tuomareita antava maa saisi vastineeksi tuomariensa lainasta. Tästä päätellen hyötysuhde olisi, mahdollista korvausta lukuun ottamatta, yksipuolinen, mikä ei itse asiassa yllätä. Utopian maat olivat myös lainkäytössä niin paljon muita maita edellä, ettei niillä ollut mitään oppimista. Oikeudelliset siirrännäiset kulkisivat siis tuomareitaan luovuttavista maista mutta eivät toiseen suuntaan.

More’n ajatus tuomareiden rajat ylittävästä liikkuvuudesta ei ollut 1500-luvulla niin epärealistinen, miltä se nyt kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuinten virkakieli oli tuohon aikaan enimmäkseen latina (jota kaikki sivistyneet ihmiset osasivat) ja että kanoninen oikeus oli kaikille Euroopan maille yhteinen kulttuurinen perusta (ja samoin kaikille lakia opiskelleille tuttu). Jos anakronistiset piirteet ja aiheeton ylenkatse vieraita oikeusjärjestyksiä kohtaan unohdetaan, rajat ylittävä liikkuvuus ei olisi tuomareillakaan hassumpi idea. Jos akateemiset tutkijat hyötyvät suuresti työskentelystä ulkomaisissa yliopistoissa (mikä on virallinen politiikka), samoin myös vierailevat tuomarit saisivat virikkeitä. Rajat ylittävä liikkuvuus olisi myös melkoinen askel matkalla yhtenäiseen oikeuskulttuuriin. Toistaiseksi rajat ylittävä liikkuvuus lienee olematonta. Tuomarit siirtyvät jos johonkin siirtyvät ylikansallisiin tuomioistuimiin (EY-tuomioistuin, ihmisoikeustuomioistuin esimerkkeinä) ja jäävät tavallisesti sille tielle.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:

More, Thomas: Utopia. Neljäs painos. WSOY 1997.

Asiasanat: Thomas More, kanoninen oikeus, asianosaisen kuuleminen, maallikko oikeudenkäynnissä, omatoiminen asianajaminen, varhainen rent-a-judge -sovellus, tuomareiden liikkuvuus, oikeudellinen siirrännäinen, vieraat oikeuskulttuurit, oikeudellinen imperialismi

28.11.2025

”Oikeutetusta edusta” oikeuksiin – ympäristölitigoinnin uusi strategia?

Ympäristöön, ilmastoon ja luontoon liittyvät oikeudenkäynnit ovat monissa maissa arkipäivää. Oikeudenkäynneillä ajetaan näihin arvoihin kytkeytyviä tavoitteita, tavallisesti vaaditaan jonkun sinänsä laillisen toimen kieltämistä. Kohteena voi olla metsän avohakkuu, suon ojitus tai tunnetuimpana tavoitteena fossiilisten polttoaineiden käytön kieltäminen vuoden 2025 loppuun mennessä (tosin takarajaa on ollut pakko siirtää vuoteen 2030). Kantajina näissä oikeudenkäynneissä puuhailevat kansalaisjärjestöt, joskus myös yksityishenkilöt eli joukko nuoria tai vanhoja yksityishenkilöitä. Huomiota ja ehkä ihailuakin ovat muun muassa keränneet saksalaisten eläkeläisten niin sanotut seniorinna-kanteet. Oikeudenkäynnit ovat erinomaista julkisuusstrategiaa. Ne antavat, poliittisiin aloitteisiin verrattuna, vähällä vaivalla ja halvalla paljon julkisuutta, julkisuus on kaiken lisäksi pitkäkestoista, toisin sanoen ympäristöteemat ovat vuosikausia näyttävästi esillä, kiitos oikeudenkäynneistä innostuneen ja niistä raportoivan median. Tämä on huomattava etu: paraskin poliittinen kampanja menettää nopeasti teränsä. Suomessa saavutettiin tärkeä välietappi, kun tällaiset oikeudenkäynnit saivat oman nimen: ne ovat ”ympäristölitigointia”. Nimitys on hyvin valittu, se panee kuulijat kiinnostumaan ja vähintään kysymään, mistä on kysymys. Suomalainen nimitys ”ympäristökäräjöinti” taas kuulostaisi maatiaismaiselta ellei suorastaan junttimaiselta.

Prosessioikeuden tutkijat ovat suhtautuneet uusiin oikeudenkäynteihin ynseästi. Tällaiset oikeudenkäynnit ovat totaalisesti vastoin oikeusjärjestyksen alkeisperiaatteita. Oikeutta käydään oikeuksista, joita ei vielä ole olemassa tai joiden olemassaolo oikeuden sfääreissä on vasta hahmottumassa. Kantajien näkökulmasta oikeudenkäynnit ovat tietenkin loistava strateginen idea: kun jostakin käydään riittävän kauan oikeutta, herää vaikutelma, että tällainen ”oikeus” on jo olemassa, koska se on oikeudenkäynnin kohteena. Toisin sanoen: oikeudenkäynti luo oikeuksia, kun normaalisti oikeus luo (tai oikeammin antaa aiheen) oikeudenkäynteihin. Yhtä kaikki kantajat ovat saavuttamassa selkävoiton. Muodolliset esteet oikeudenkäynnille kuten tuomioistuinkelpoisuus, asiavaltuus ja oikeussuojan tarve murenevat paineessa. Tuomioistuimet käsittelevät vakavissaan tai ainakin näyttävät niin tekevän vaatimuksia, jotka eivät olisi parikymmentä vuotta aikaisemmin edenneet tuomioistuimen kansliaa pitemmälle – ne olisi välittömästi hylätty tai jätetty tutkimatta selvästi perusteettomina (oikeudenkäymiskaari 5:6.2). Niitä ajavat lakimiehet olisi lisäksi määrätty henkilökohtaiseen vastuuseen vastapuolen oikeudenkäyntikuluista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että oikeudenkäynnit lopulta ja vastoin kaikkia odotuksia – ei ehkä pariin vuosikymmeneen – tuottavat kaivatun tuloksen, tuomioistuinten hallitseman ympäristöpolitiikan.

Varsinaiset oikeudenkäynnit ovat hidasvaikutteisia, ja monet aktivistit haluavat nopeampia tuloksia. Ympäristöarvot pystytään nostamaan esille myös kansalaistottelemattomuuden eli ”suoran toiminnan” yhteydessä. Tällainen toiminta johtaa tavallisesti julkisen vallan reaktioon, vähintään sakkoihin niskoittelusta. Tyypillinen esimerkki reaktion käyttämisestä oikeudenkäynnin teemana löytyy Helsingin Sanomien uutisesta 25.10.2025 ”Käräjäoikeus: Aktivistien oli pakko pysäyttää hakkuut”. Tapauksessa ryhmä aktivisteja oli pysäyttänyt hakkuut niin sanotussa Stansvikin metsässä. Heitä syytettiin, kuten tapana on, niskoittelusta poliisia vastaan, koska he eivät totelleet poistumiskäskyjä. Käräjäoikeus hylkäsi syytteet, koska aktivistit olivat toimineet ”pakkotilassa” ja niskoittelu poliisia vastaan oli näin ”oikeutettua”. Oikeutuksen toiminnalle antoi se, että estetyt hakkuut todennäköisesti olisivat tuhonneet kokonaan alueella sijaitsevan ja vesilain mukaan suojellun noron (eli pikkupuron tai kostean notkelman, mitä noro myös tarkoittaa) kokonaan. Uutisesta ei käy ilmi, olisiko näin tapahtunut.

Uutta tässä sivuteemaisessa litigaatiossa ei sinänsä ole. Pakkotila on vanha juridinen instituutio. Pakkotila on standardimääritelmän mukaan kyseessä, kun välitön vaara uhkaa ”oikeudellista etua” ja sen torjumiseksi loukataan toisen oikeutta. Oletetusta eli putatiivisesta pakkotilasta taas on kysymys, kun oikeaa pakkotilaa ei ole, mutta oikeutta loukanneilta ei voitu muuta ”kohtuudella” edellyttää. Pykälät ovat ikään kuin kirjoitetut aktivismia ajatellen. ”Oikeudellinen etu” on sumea käsite, ja some-konklaavit luovat samanmielisten yhteisöjä, joiden käsitykset ”kohtuudesta” voivat olla kaukana valtaväestön näkemyksistä. Oletettu pakkotila on äärimmäisen subjektiivinen ja näin helppo konstruoida. Oli niin tai näin, ympäristöaktiivien ajattelua on pakko kehua. Tämä niskoittelulitigointi on erinomainen välitavoite matkalla lopulliseen voittoon. Hyppäys ”oikeudellisesta edusta” oikeuteen on lyhyt, kun ei-oikeudesta oikeuteen vaaditaan jo maolainen ”pitkä harppaus”, joka ei edes Maolle luonnistanut.

No, käräjäoikeuden tuomiota ei sovi arvostella, vaikka siitä ei nykyisin, toisin kuin vuoden 1734 lain mukaan, enää ”vedä kymmenen taalarin sakkoa”. Prosessioikeuden tutkija ei tällaisesta ajattelutavasta ja samalla litigoinnista innostu. Hän muistuttaa, että tuomioistuimet ja oikeudenkäynnit saavat oikeutuksensa siitä, että omankädenoikeudelta ja pakkotilasovelluksilta vältytään. Koko modernin oikeuden idea on, ettei oikeuksia ryhdytä omatoimisesta toteuttamaan, olivat motiivit toteuttamisen takana miten kannatettavat tai ylevät tahansa. Ihmisen on niin helppo keksiä itselleen oikeuksia ja niiden toteuttamiseen tarvittava pakkotila, jos mikä tahansa poliittinen tai yhteiskunnallinen tavoite riittää sellaisen perustamiseen. Aina voi sanoa, että tavoite ei toteudu riittävän nopeasti tai juuri oikealla tavalla. Pakkotila ”puroarvon” takia tuntuu hellyttävältä ja ymmärrettävältä, mutta entäs kun pakkotilalla toteutetaan hyvinvointivaltiota, yhdenvertaisuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Englannistahan saatiin äskettäin esimerkki, kun joukko ympäristöaktivisteja yritti, kansalaisten pidätysoikeuteen vedoten, ottaa kiinni johtajan, jonka yrityksen epäiltiin laskevan jätevesiä Thamesjokeen (Fox News 27.10.2025 ”Flaring climate protests becoming more confrontational”). Kiinniotettava pääsi onnekseen karkuun. Ja mitäs tehdään ”vastapakkotilassa”, jollaisessa loukattu oikeudenhaltija katsoo olevansa, kun hän ryhtyy vastustamaan muiden pakkotilatoimia, jotka hänen mielestään ovat mielikuvituksen tuotetta. Voi vain kuvitella, miten tilanne olisi eskaloitunut, jos johtajan turvamiehet olisivat reagoineet.

No, eipäs pelotella herkkähermoisia. Käräjäoikeuden päätös ehkä menee harmittoman (vaikka monia harmittavan) hyveviestinnän piikkiin ilman sen kummempaa tai vakavampaa tarkoitusta. Tuomioistuin vain halusi patsastella eli kunnostautua ”edistyksellisenä lainkäyttäjänä”. Aivan vaaratonta hyvesignalointikaan ei ole, sillä se on yksi ilmaus niin sanotusta oikeudellisesta aktivismista. Tällainen aktivismi taas on repinyt ja repii hajalle yhteiskuntia, joiden vakautta on kiitelty. Tuomioistuimet ovat vaarallisia politiikantekijöitä, joskin saman tien on sanottava, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole osoittaneet siihen mitään kiinnostusta 1920 -luvun jälkeen (ajasta on parempi olla puhumatta). Todella kummallista sitä paitsi olisi, jos nimenomaan tuomioistuimet alkaisivat purkaa oikeusjärjestyksen perusteita. Vaikka ne sitä haluaisivatkin, kukaan täysijärkinen ei suostu siirtämään ympäristöpoliittista päätöksentekoa käräjäoikeuksille, joilla ei ole siihen minkäänlaista asiantuntemusta. Jos tämä olisi satiirisivusto, paikallaan olisi uutisoida, kuinka päätöksenteko julkisen sektorin velkajarrusta olisi sen sijaan erinomaisen hyvissä käsissä, kun se uskottaisiin käräjäoikeuksille. Nehän ovat melkoisia osaajia velka-asioissa eli velkajärjestelyissä, konkursseissa ja saneerauksissa.

Risto Koulu

Asiasanat: ympäristökanteet, asiavaltuus, oikeussuojan tarve, pakkotila, kansalaistottelemattomuus, kansalaiskeskustelu, oletettu pakkotila, julkisuuden hallinta, ympäristöpolitiikka, satiirisivut

Lähdekirjallisuutta:

Habermas, Jürgen: Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Vastapaino 2004.
Koulu, Risto: Asiavaltuus oikeudenkäynnissä – este pääsylle oikeuksiin vai suoja oikeutta hakevalle? COMI 2024. Sähköinen julkaisu (ladattavissa Helda open books).

 

3.11.2025

Miten pitkä on oikeustieteen kollektiivinen muisti? – Unohtunut Bertil Sjöström

Vuotta 1993 edeltävä aika on prosessioikeuden harrastajalle yhtä kaukainen kuin eläintieteilijälle liitukausi. Tämä tietää, että elämää oli maalla ja merissä ja että kaikki nykyinen on peräisin siellä liitukaudella eläneestä. Enempää hän ei tiedä eikä haluakaan tietää. Prosessioikeuden harrastajalle ennen vuotta 1993 julkaistu tutkimus on samassa asemassa. Joku tutkijanimi ehkä on jäänyt mieleen uudemman tutkimuksen alaviitteistä: alaviitteethän ovat tunnetun sanonnan mukaan vanhan tutkimuksen hautamuistomerkki tai oikeammin viimeinen elonkipinä ennen lopullista unohdusta. Prosessioikeuden tutkija ehkä saa kovalla miettimisellä sanotuksi pari nimeä prosessioikeudelliselta liitukaudelta, tavallisesti mainituiksi tulevat Tauno Tirkkonen ja R.A. Wrede (Jouko Halilaa ei pidetä leimallisesti prosessioikeuden tutkijana, vaikka hänen nimensä lienee kaikista tutuin.).

Bertil Sjöströmin nimeä ei edes nuorenpolven prosessioikeuden tutkija välttämättä tunnista, vaikka hän oli aikanaan näkyvä hahmo. Sjöström oli monessa mukana mutta teki pääuransa prosessioikeuden professorina vuosina 1925–1945. Hän sai vuonna 1939 muotokuvansa Galleria Academicaan, mitä kunniaa läheskään kaikki prosessioikeuden professorit eivät saa. Ajalle tyypillisesti hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähiin, ja sekin vähä on peräisin nuoruusvuosilta. Jos puhutaan kirjamuotoisesta tutkimuksesta, Sjöströmin elämäntyö supistuu kahteen kirjaan, ”Om tredskodom” (1916) ja ”Om formell processledning” (1928). Jälkimmäinen on tunnetumpi, kirja suomennettiin ja oli useina painoksina käytössä vielä 1950-luvulla. Sjöströmin puolustukseksi on sanottava, että hän hukkasi parhaat vuotensa prosessilain uudistushankkeisiin, joista ei tullut minkäänlaista kalua. Saman kohtalon kokivat myös monet hänen seuraajansa. Sjöström uhrasi lisäksi tarmoaan hallinnollisiin tehtäviin, hän oli esimerkiksi lähes vuosikymmenen tiedekunnan dekaanina. Vaikka tehtävää ei voi verrata nykyisten dekaanien työtaakkaan, se vei varmasti aikaa jo 1930-luvulla, etenkin kun Sjöström joutui sivutöinään hoitelemaan muiden oikeudenalojen professuureja.

Sjöström ansaitsisi tulla muistetuksi suomalaisen prosessioikeuden uranuurtajana. Hän on aiheetta jäänyt ”suurten prosessualistien” varjoon. Totta on, että myöhempi tutkimus ”Muodollinen prosessinjohto” ei nykylukijaa tasollaan häikäise. Kirja henkii yliolkaista tuomarivaltaisuutta, mikä ärsyttää. Kirjan pääsanomaksi jää, että tuomioistuin määrää kaikesta eikä asianosaisilla ole siihen nipottamista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että yhteistoimintaperiaatteesta alettiin prosessioikeudessa puhua vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Sjöström ei sitä paitsi ollut yksin tätä mieltä eli vankan tuomarivallan kannattaja. Kirjan suosio osoittaa, että ajattelulla oli kaikupohjaa tuomarikunnassa ja ehkä muiden lakimiesten keskuudessa. Yhteistoimintaperiaate olisi ollut 1920-luvun ilmapiirissä varmasti aikamoinen shokki. Sitä ei olisi, toisin kuin 1980-luvulla, otettu ihastellen vastaan modernina ajatteluna. Edistyksellinen oikeustiede ei ole ollut koskaan akateemisessa maailmassa oikotie menestykseen.

Sen sijaan Sjöströmin väitöskirja ”Om tredskodom” on korkeatasoista tutkimusta. Sen osaksi oikeushistoriallinen, osaksi analyyttinen lähestymistapa on kestänyt ihmeteltävän hyvin aikaa: Sjöströmin tutkimustulokset ovat, ellei lainmuutokset ole niitä mitätöineet, edelleen valideja. Kirjan vaikutus myöhempään tutkimukseen (Halila 1972, Lager 1988 ja Hormia 1988) näkyy, vaikkakaan Sjöström ei aina ole päässyt lähdeluetteloon saakka (Lager 1988). Tämän kultakauden jälkeen kirja katoaa kollektiivisesta muistista, sillä en löytänyt nopealla haulla yhtäkään viittausta siihen 1980-luvun jälkeen. Eniten lukijaa kummastuttaa aihepiirin ja samalla Sjöströmin tutkimuksen ajankohtaisuus. Sjöströmin havaitsemat ongelmat eivät ole mihinkään kadonneet; ne ovat itse asiassa entistä kärjistyneempiä! Siinä, missä vanha vuoden 1734 laki onnistui yksipuolisen tuomion sääntelyssä vähintään kohtuullisesti, vuoden 1993 uudistuksessa uuteen kuosiin valettuun yksipuoliseen tuomioon kaikki ovat tyytymättömiä. Se on oikeastaan ihmeellinen suoritus: harvoin lainsäätäjä epäonnistuu näin kokonaisvaltaisesti, yleensä joku intressitaho on tyytyväinen. Kehuja vuoden 1734 laille on kyllä syytä hieman reivata. Sjöström moittii – ja täysin aiheesta – tuolloin vallinnutta ristiriitaa lain sanamuodon ja vallitsevan käytännön välillä. Laki kun asetti (näin Sjöström katsoi) kantajalle täyden näyttövelvollisuuden, vaikka vastaaja jäi pois istunnosta. Alioikeuskäytäntö taas tyytyi Sjöströmin mukaan ”vähempään näyttöön”, mikä sekin näyttää liioittelulta ja diplomaattiselta sanataiteilulta. Aikalaisaineisto antaa vaikutelman (tosin epäsystemaattisen), että vastaajan poissaolo jo sellaisenaan riitti, ainakin jos kantaja pystyi tekaisemaan laskun kaltaisen ”kirjallisen todisteen” velkomuksestaan. Laskuhan ei periaatteessa todista yhtään mitään.

Edistyksellinen tutkija löytää muutakin haukuttavaa kirjasta. Sjöström kuvaa asiantuntevasti ja ajoittain erinomaisesti sitä kehitystä, joka johti vuosisadan vaihteen jälkeiseen oikeustilaan. Hän tuo esiin edellä viitatun ristiriidan mutta ei sanallakaan paljasta, miten siihen tulee suhtautua, onko se säädettävän lain kannalta hyväksyttävää vai ei. Hän ei myöskään kerro, mitä ristiriidalle tulisi tai voitaisiin tehdä, jos siihen päädytään. Lukija kenties protestoi moitetta, eikä se olekaan oikeudenmukainen. Siinä nykytutkimuksen standardit projisoidaan menneisyyteen. On syytä muistaa, että tulevaisuussuuntautuneisuus pääsi tutkimuksen valtavirtaan vasta sata vuotta myöhemmin. Kaikki eivät ole vieläkään samaan mieltä siitä, kuuluuko tällainen lähestymistapa prosessioikeuden tutkimukseen vai loukataanko siinä oikeuspolitiikan herkkiä varpaita. Oli niin tai näin, vuonna 1916 tulevaisuussuuntautunut ja monialainen prosessioikeus olisi takuulla saanut tylyn vastaanoton, eikä Sjöström olisi saanut sellaista kirjoittamalla oikeustieteen tohtorin arvoa eikä myöhemmin professorin virkaa. Kukaan täysjärkinen väitöskirjan kirjoittaja ei yritä väitöskirjassaan Maon kokeilemaa ”pitkää harppausta”. Maokin epäonnistui surkeasti loikassaan. Joten kaikki päättyi onnellisesti, niin Sjöströmin kuin prosessioikeuden tutkimuksenkin kannalta. Jos harva lukee vanhoja väitöskirjoja, vielä harvemmat lukevat hylättyjä tai keskeneräisiä väitöskirjoja. Se on tavallaan sääli; niissä voi olla lukukelpoisia jaksoja, ja samalla niistä käy ilmi, millaiset tutkimusideat eivät kanna loppuun saakka.

Kiintoisa piirre Sjöströmin tutkijaurassa on, että hän pystyi parhaaseen suoritukseensa jo hyvin nuorena eli väitöskirjassaan. Yleinen kokemussääntö nimittäin on, että nuoruusvaiheen yritykset ovat hapuilevia, kunnes tutkija rutinoituu ja oppii tieteellisen proosan vaikea taidon. Joskus väitetään, että parhaat kirjat syntyvät uran keskivaiheilla, kun uran loppua taas sävyttää metodinen jälkeenjääneisyys, liiallinen varovaisuus ja vanhojen ideoiden lämmittely. No, tästä löytää esimerkkejä suomalaisesta oikeustieteestä, mutta todisteita on myös päinvastaisesta: tutkija pystyy huippusaavutuksiin vasta viimeisinä vuosinaan. Ruotsissa jopa huolenaihe on ollut, miten vanha tutkijapolvi on hallinnut vuosikymmenet prosessioikeuden tutkimusta ja urauttanut sen pahemman kerran, esimerkkinä niin sanottu ekelöfimäisyys.

Risto Koulu

Asiasanat: prosessioikeuden historia, prosessioikeuden professorit, suuret ’prosessualistit’, kollektiivinen muisti, muodollinen prosessinjohto, yksipuolinen tuomio, vanhan tutkimuksen arviointi, yhteistoimintaperiaate, tulevaisuussuuntautuneisuus, lain ja käytännön ristiriita

21.10.2025

Alumnitoiminnan viehätys – kuka saa ja mitä?

Alumnitoiminta on muodissa: jokaisella itseään arvostavalla oppilaitoksella on tällaista toimintaa. Joukkoon ovat yhtyneet myös yliopistot, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto ja sen oikeustieteellinen tiedekunta. Jos alumnitoimintaa on kerrakseen, niin on myös sen järjestäjiä. Toiminta on osaksi yhdistyspohjaista, osaksi suoraan virkatyönä hoidettua. Keskeinen toimija ensimmäisellä sektorilla on Helsingin yliopiston alumniyhdistys, joka jää kylläkin aika vieraaksi juristialumneille. Opiskelijajärjestö Pykälällä on silläkin oma alumniyhdistyksensä, jonka toiminnasta juuri kukaan ei tunnu tietävän. Näkyvin toimija on toisella sektorilla tiedekunta itse. Joillakin oppiaineilla, muun muassa omalla oppiaineellani prosessi- ja insolvenssioikeudella, on lisäksi niilläkin pienimuotoista alumnitoimintaa, vaikka sitä ei ole totuttu tällä nimellä kutsumaan.

Tekoäly määrittelee alumnitoiminnan laveaksi. Sitä on kaikki toiminta (tähän mielellään lisäisi sanan järjestäytynyt), jossa entiset opiskelijat ovat yhteydessä toisiinsa, oppilaitokseen tai molempiin. Alumnitoiminnan tavoitteet ovat yhteisöllisyys, alumnien verkottuminen, oppilaitoksen tukeminen sekä alumnien ammatillinen kehittyminen. Tavoitteet ovat erinomaisen kannatettavia, joskin samalla maailmaasyleileviä ja ilmeisen epärealistisia, osaksi myös eri suuntaisia. On selvää, että verkottumista tukeva toiminta on pakostakin erilaista kuin oppilaitosta tukeva toiminta (mitä sillä tarkoitetaankin). Toiminta hajaantuukin neljään päälohkoon: alumnitapahtumiin (yhteisöllisyys ja verkottuminen), mentorointi (alumnit ohjaavat ja tukevat opiskelijoita sekä auttavat urakehityksessä), uranvaihdon tuki (toiminta auttaa sopeutumaan elämänmuutokseen) ja hieman epämääräinen yhteistyö (keskinäinen vuorovaikutus ja tiedonvaihto). Vähemmälle huomiolle virallisinformaatiossa jää lahjoitusten kerääminen, joka tosin tulee aina lopulta mainituksi. Innostus siihen lienee peräisin yhdysvaltalaisesta yliopistomaailmasta. Siinä Ivy League -yliopistot, kärjessä tunnetusti Harvard, ovat onnistuneet keräämään lahjoitusvarallisuuden, joka vetää vertoja Suomen valtion talousarviolle. Suomessa tämä sarka on kivinen: miljonäärejä on vähän, eikä vastaavaa lahjoituskulttuuria tunneta. Mutta rahapulassa tätäkin konstia toki on lupa yrittää.

Tiedekunnan perusanti alumneille on niukanlainen. Siihen kuuluu yksi vuosittainen tapaaminen ja kaksi jäsenkirjettä vuodessa. Niille yhteistä on, että alumnitoiminta ymmärretään ennen kaikkea tiedottamiseksi 1980-luvun merkityksessä: toivorikkaille alumneille kerrotaan, mitä kaikkea tiedekunnassa on tapahtunut. Totta on, että moni alumni on kiinnostunut tiedekuntauutisista, vieläpä sitä enemmän, mitä kauemmin omista opiskeluvuosista on aikaa kulunut. Sitä paitsi alumni-informaatio on niin kattavaa, että monet tiedekunnan opettajat seuraavat sitä saadakseen tietää, mitä ”heidän” tiedekunnassaan tapahtuu. Ilmiö on samalla vihje siitä, että sisäinen tiedotus ei toimi kunnolla. Totta tai ei, epäilyksiä STASI-hengestä moni tiedekunnan opettaja kantaa. Tiedottavalla alumnitoiminnalla on varmasti oikeutuksensa. Se kiinnostaa. Tiedekunnan alumnikonsepti ei kuitenkaan ole omiaan tukemaan verkottumista eikä yhteisöllisyyttä. Niitä hakeva voi kylläkin liittyä Helsingin yliopiston alumniyhdistykseen. Se järjestää vuosittain yli 50 tapahtumaa, joukoissa matkoja ja kulttuuririentoja. Tästä sivutuesta huolimatta tiedekunnan virallinen alumnitoiminta on varsin etäällä alumnitoiminnan tavoitteista.

Entäpä muut alumnitoiminnan tavoitteet? Mentoroinnista kukaan ei liene tiedekunnassa kuullutkaan. Sen sijaan totta on, että alumnit tuovat tiedekuntaan käytännön kokemusta ja työelämäosaamista, toisin sanoen vetävät joitakin kursseja ja opettavat toisilla. Joku ehkä happamasti huomauttaisi, että tähän ei totisesti alumnitoimintaa tarvita: tätähän on tehty vuosikymmenet. Huomautuksessa on perää. Esimerkiksi vanhassa oppiaineessani on edelleen lähes kymmenen käytännön taitojen kurssia. Niitä vetävät – lisäksi ilman palkkiota – käytännön juristit, yleensä asianajajat, tuomarit tai syyttäjät, useimmat heistä tiedekunnan alumneja. No, tietenkin vanhan käytännön saa uudelleenbrändätä, jos niin haluaa. Kannattaa vain muistaa, että kunnia käytännön kursseista kuuluu opettajille, jotka ovat ne suunnitelleet ja niitä jatkuvasti päivittävät. Kurssit ovat erittäin suosittuja, ja tällaista ”alumnitoimintaa”, jossa alumni vedetään mukaan tiedekunnan arkeen, on kaikki syy edistää. Se on oppilaitoksen tukemista parhaimmillaan! Tukeva alumnitoiminta myös verkottaa alumneja (ja ylipäätään käytännön kliinikkoja) ja tutkijoita, mitä etenkin jälkimmäiset kaipaavat. Moni tutkijahan ei ole missään kontaktissa oikeudellisiin käytäntöihin ja on tästä syystä niistä autuaan tietämätön. Joku ehkä kyselee, mitä se alumni tästä saa. Optimisti kenties luottaa siihen, että opettava alumnikin kehittää ammattitaitoaan, mikä sekin on vanha alumni-ihanne. Opettaminen on tunnetusti varma tapa oppia asiat itse. Ajatus lohduttaa vastuuopettajaa, jolla on tunnontuskia siitä, että hän värvää kavereitaan tällaiseen orjatyöhön.

Yhtä kuitenkin puuttuu. Tiedekunta valistaa kiitettävällä perusteellisuudella alumneja siitä, mitä tiedekunnassa tapahtuu. Tieto ei kuitenkaan kulje toiseen suuntaan, toisin sanoen emme kuule alumneilta, mitä työelämässä tapahtuu, mitä valmiuksia ja taitoja nykyiset työtehtävät edellyttävät valmistuneilta lakimiehiltä, vastaako tutkintorakenne työelämän odotuksia ja niin edelleen. Tässä ei lohduta se, että käytäntöön suuntautunut tutkija saa tällaista informaatiota (ei yleensä kovin myönteistä) riittämiin henkilökohtaisista kontakteistaan. Yhteinen alumniviisaus olisi kuitenkin kokoamisen ja analysoimisen arvoista. Tiedekunnan on turha saarnata käytännölle, millaista käytännön tulisi olla, jotta OTM-tutkinto ja käytäntö kohtaisivat asianmukaisesti.

Äskettäin myös alumnirintamalta kuului uutta. Uusi toimintamuoto on kehittymässä: pienet spontaanit alumniryhmät tulevat tutustumiskäynnille tiedekuntaan, joka ottaa heidät ”virallisesti” vastaan. Ensin heille kerrotaan tiedekunnan arkipäivästä, jonka jälkeen alkaa vapaa sana. Monet alumnit kertovat urastaan ja tuulettavat muistoja opiskeluajoilta, joskus myönteiseen, joskus kielteiseen sävyyn. Tästä raakadatasta paljastuu, kun sitä kunnolla kuuntelee, paljon sellaista, joka olisi syytä ottaa opiksi tutkintoa kehitettäessä. Ohimennen: olin äskettäin paikalla tutustumiskäynnillä, jossa vieraina olivat 1970-luvun puolivälissä opiskelleet. Puheenvuoroista pystyi päättelemään, että silloinen OTK-tutkinto ei tainnut vastata työelämän vaatimuksia (’opetettiin pelkkiä pykäliä’). Suoraan sitä ei sanottu; aikahan kultaa muistot, ja tuohon aikaan uralla menestyminen oli helppoa. Tutkinto näyttää jälkikäteen paremmalta kuin se olikaan! Opetus ja opettajien suhtautuminen opiskelijoihin olivat nekin anekdooteissa hyvin kaukana siitä, mitä yliopistopedagogiikan kursseilla saa nykyisin kuulla. Jotain kehitystä siis on tapahtunut.

Sitä, vastaako nykyinenkään OTM-tutkinto työelämän tarpeita, emme tiedä – emmekä edes uskalla kysyä. Oltiin tämän tiedon tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, alumnitoiminta on tai olisi loistava kanava välittämään tällaista tietoa. OTM-tutkintohan on pohjimmaltaan ammattitutkinto. Asia erikseen on, että tositutkijalle riittää, jos tutkinto vastaa oikeustieteen tutkimuksen tarpeita, toisin sanoen antaa pohjan OTT-tutkinnolle ja tutkijauralle. Mutta: kaikesta huolimatta alumniajatusta ei kannata torjua: se on helppo yhdistää oikeustieteelliseen koulutukseen, koska teoria (eli tiede) ja käytäntö (eli praksis) ovat niin lähellä toisiaan. Monilla tieteenaloilla ne ovat kaukana toisistaan, eikä kaikilla ole edes käytäntöä samassa merkityksessä. Opiskelu tiedeyliopistossakaan ei sitä pysty hälventämään. Alumnitoiminnasta on saatavissa pikku-uudistuksilla oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja koulutukseen mahtuva sovellus. Miten se tapahtuisi, on jo seuraavan uutisen aihe.

Risto Koulu

Asiasanat: alumnitoiminta, varojen keruu, käytännön taitojen kurssit, työelämätieto, OTM-tutkinnon työelämävastaavuus

16.10.2025

Kerrankin empiiristä aineistoa – mitä tehdään?

Pienessä oikeuskulttuurissa valitellaan aina empiirisen tiedon niukkuutta. Siitä kärsii niin oikeuspolitiikka, lainvalmistelu kuin oikeustieteen tutkimuskin. Lainvalmistelu voi edetä poliittisen ohjauksen varassa: ’kokeillaan, miten käy’ -uudistukset eivät ole mitenkään harvinaisia. Tutkimuksessa tämä ei ole mahdollista. Niinpä tutkijat praktisesti suuntautuneilla oikeudenaloilla – esimerkkinä prosessioikeus – tulkitsevat muuhun tarkoitukseen koottua aineistoa, yleistävät rohkeasti satunnaisista tapauksista ja joskus luottavat intuitioon. Aina intuitiivinen päätelmä ei ole pelkkää arvailua vaan osuu oikeaan. Kokenut tutkija voi, ihmisluonnon tuntien, kohtalaisen varmasti sanoa, että tietty menettelytapa luultavasti toimii tai ei toimi prosessirakenteissa. Summaarinen lainkäyttö on esimerkki päinvastaisesta ilmiöstä: hukumme empiiriseen aineistoon, mutta emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä sille kolmiyhteydelle, josta summaarinen lainkäyttö koostuu, eli summaarisille asioille, yksipuoliselle tuomiolle ja takaisinsaannille.

Sen kyllä tiedämme, että suurin piirtein kaikki ovat nykytilaan tyytymättömiä. Tuomioistuimet huokailevat sitä työtaakkaa, minkä lähes puoli miljoonaa summaarista asiaa tuo mukanaan. Asiat ovat lähes kaikki suhteellisen pieniä velkomusasioita, kantajana perimistoimisto ja vastaajana kuluttajaparka, usein ylivelkaantunut. Valtiovarainministeriö huokailee näistä asioista aiheutuvia todellisia ja laskennallisia kustannuksia. (Tosin valtio jäänee reilusti voitolle, koska jokaisesta asiasta peritään 310 euron oikeudenkäyntimaksu. Kokonaissumma, reippaasti toista sataa miljoonaa, peittää varmasti kaikki kustannukset). Media, tutkimuslaitokset ja oikeuspolitiikan asianharrastajat puolestaan säälittelevät vastaajien heikkoa oikeussuojaa. Kuvaavaa on, että YLE Uutinen 21.7.2025 otsikoi yhden uutisensa provokatorisesti ”Kuluttajia piinataan perusteettomilla maksuilla”. Vielä jyrkemmän tuomion summaariselle lainkäytölle antoi Kilpailu- ja kuluttajavirasto äskettäisessä tutkimusraportissa (4/2025). Jo sen otsikko ”Summaarisen menettelyn epäkohdat ja mahdollinen väärinkäyttö kuluttajien velkomusasioissa” saa tutkimusraporttien kuivakkaaseen sävyyn tottuneen lukijan haukkomaan henkeään. Raportti sisältää, kuten otsikko antaa odottaa, sellaisia kommentteja, joiden veroisia ei juuri virallisissa selvityksissä näe. Tarkastelujaksona (vuodet 2022–2024) nimittäin vireille on pantu ”tuhansia kyseenalaisia” summaarisia kanteita. Raportin mukaan on syytä epäillä, että perinnän tarkoittamat saatavat ovat olleet ”merkittävältä osin” perusteettomia. Havainnot perustuvat laajan tapausaineistoon, eikä aineiston analysoinnissa tunnu olevan vikaa. Päätelmiä ei näin voi torjua asiantuntemattomina tai poliittista agendaa ajavana – niin suuri kiusaus kuin siihen olisikin! Status quo’lta kun ei koskaan puutu puolustajia.

Tuomioistuimet valittavat samoin surkeaa osaansa: lainkäyttöhenkilökunta (käräjäsihteerit, käräjänotaarit ja satunnaisesti myös käräjätuomarit) joutuu jatkuvasti rähjäämään kantajien kanssa kohtuuttomista koroista ja perintäkuluista sekä sekavista ja koko ajan elävistä luottokäytännöistä. Tutkijat ovat myötätuntoisia ja kollegiaalisia: lainsäätäjä on pannut tuomioistuimet mahdottomaan tehtävään. Kun vastaaja ei vastusta kannetta, kantajalla on oikeus saada yksipuolinen tuomio ilman erityisempää vaatimuksen tutkimista. Tuomioistuimen on kuitenkin oma-aloitteisesti hylättävä ”selvästi perusteeton” vaatimus. Laki edellyttää tuomioistuimelta suorastaan jumalaisia kykyjä: miten tutkit perusteettomuutta, kun käytössäsi on periaatteessa vain suppea haastehakemus ja ne asiakirjat, jotka kantaja sinulle suostuu toimittamaan. Tilanne ei ole sen helpompi, jos vastaaja erehtyy jotain vastaamaan. Tuomioistuimen on kyettävä arvioimaan, onko asia muuttunut riitaiseksi (jolloin se siirtyy jatkettuun valmisteluun) vai onko vastaajan vastaus sellainen, ettei se vaikuta asiaan. Tällöin asiassa annetaan yksipuolinen tuomio.

Tämä ei ole niin helppoa, miltä se äkkiseltään kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuin ei saa tehdä riidattomasta asiasta riitaista eikä hylätä sellaisia vaatimuksia, jotka eivät ole ”selvästi perusteettomia” – mitä fraasi sitten tarkoittaakin. ”Selvästä riitaisuudesta” on julkaistu tutkimusta, mutta kukaan ei ole vielä esittänyt aitoa (eli konkreettista) esimerkkiä tällaisesta vaatimuksesta. Vaatimus on toki määritelty ”perusteettomaksi”, kun se ei perustu lakiin, mutta tällainen esimerkki on kehäpäätelmä ja surkea sellainenkin. Perimistoimistoja on syystä pidetty summaarisessa lainkäytössä voittajina. Täysin tyytyväisiä nekään eivät ole. Ne valittavat, että pikkuasioista – eli muutaman euron perintäkuluerästä – kiistellään saivartelevien tuomioistuinten kanssa. Uusi uhka koko perintäalalle ovat yleistyvät takaisinsaantiasiat. Niissä elvytetään välillä jopa vuosikymmenen takaisia (yhdessä tapauksessa tuomio oli annettu 8 vuotta aikaisemmin) perintätoimeksiantoja, jotka on ajat sitten merkitty päättyneeksi ja asiakirjat hävitetty.

Uudistusehdotuksista ei ole pulaa, niitä on esitetty viimeiset sata vuotta. Yhteistä niille on, että näppärät ja mukavat – eli tuomioistuinten työtä helpottavat – uudistukset ovat toteutuneet. Näitä olivat sähköinen asiointi sekä asioiden keskittäminen muutamaan käräjäoikeuteen. Vaikeat uudistukset ovat jääneet toteuttamatta. Tosin se on tavallaan onni. Vastaajan oikeussuoja ei totisesti olisi kohentunut, jos summaariset asiat olisi siirretty ulosottomiehen murheeksi tai velkojat saisivat oikeuden suoraan ulosottoon. Kumpaakin on useaan otteeseen esitetty. Jos nykytilanne on kriisi, nämä uudistukset olisivat olleet seurauksiltaan katastrofaalisia. Yksi on kyllä varmaa: virallistutkinta ei ole ratkaisu sen enempää summaarisen lainkäytön epäkohtiin kuin vastaajan oikeussuojavajeeseen. Yksipuolista tutkintaa ei saada millään puheella eikä vippaskonstilla tehokkaaksi. Tutkintaan tarvittava aineisto on kantajan hallussa, ja kantaja säätelee sen päätymistä tuomioistuimelle eli asian ratkaisuaineistoksi. Kantajaa ei saada hevin esittämään sille epäedullista selvitystä, eikä yritykseen kannattaisi oikeastaan uhrata aikaa. Se on tuomittu epäonnistumaan.

Vastaus ja pääsy umpikujasta ei aiheuta kummoista päänvaivaa, joskaan kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä ääneen. Vastaajat on saatava aktivoitumaan, toisin sanoen vastustamaan epäilyttäviä tai/ja perusteettomia vaatimuksia. Sitäkään ei saada aikaan empaattisilla surkutteluilla tai vastaajia syyllistämällä. Monimutkaisessa ja aluksi täyskirjallisessa oikeudenkäyntiformaatissa ei niin vain aktivoiduta. Siihen tarvitaan lakimiesapua: omatoiminen asianajaminen ei voi olla vastaus oikeussuojan vajeeseen. Havainnosta paljastuu samalla pääsyyllinen siihen, miksi näin on käynyt. Vastaajan oikeussuojastahan on tullut ylitsepääsemätön rasite niin tulkinnalle kuin oikeuspolitiikalle. Syyllinen nykytilaan on se oikeudenkäyntiformaatti, jonka vuoden 1993 jättiuudistus kerralla räväytti prosessilakiin. On ilmeistä, että uuden formaatin vaikutusta summaarisiin asioihin ei joko huomattu tai se innostuksessa sivuutettiin. Yksipuolinen tuomio sisältyi jo vuoden 1734 lakiin, eikä lähteissä ole mainintoja siitä, että joku olisi moitiskellut vastaajan oikeussuojaa. Vuonna 1972 lakia täsmennettiin niin, että tuomioistuimen tuli hylätä ”ilmeisesti perusteeton” vaatimus, vaikka vastaaja ei tullut paikalle. Tämäkään ei ollut mainittava mullistus. Prosessilain säännöksiä yksipuolisesta tuomiosta ja summaarisesta asiasta (käsitettä ei tunnettu) pidettiin tutkimuksessa jopa kahden tutkijan voimin vielä 1988 onnistuneina.

Vuoden 1993 uudistuksessa sana ”ilmeisesti” vaihdettiin sanaan ”selvästi”. Ja jotain perustavanlaatuista tapahtui. On toki vaikeaa ellei mahdotonta uskoa, että näin vähäinen kielellinen muutos sai aikaan juridisen perhosvaikutuksen eli fundamentaalisen muutoksen (’butterfly effect’ -teoria). Muutoksen täytyy aiheutua oikeudenkäynnin formaatin muuttumisesta vastaajalle paljon epäedullisemmaksi. Ohimennen todettakoon, että vuoden 1993 uudistuksen suppilomallista (jollaiseksi uutta formaattia kutsuttiin) kyllä aikanaan varoiteltiin. Sen katsottiin vaikuttavan summaarisiin asioihin. Tosin heikkenevää oikeussuojaa ei tässä yhteydessä mainittu, vaan vaaraksi nähtiin kohoavat kustannukset sekä kasvavat viiveet (Lager 1988). Joka tapauksessa: tutkimus esitti kerrankin terävää kritiikkiä ja vielä oikeaan aikaan! Suuruudistuksen hektisessä ja euforisessa loppuvalmistelussa tällaisia soraääniä ei kuunneltu. Lainsäätäjää puolustava kyllä löytää muitakin syyllisiä heikkenevään oikeussuojaan. Asiamäärät ovat moninkertaistuneet, perintää hoitavat aggressiiviset perimistoimistot, ylivelkaantuminen on noussut yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja niin edelleen. Tämä ei kuulijaa vakuuta: velkoja ja velallisia on aina ollut, eikä häikäilemätön perintä ole mikään eilinen keksintö. Joku ehkä löytää selityksen siitä, että oikeussuojalle asetetut odotuksetkin ovat nousseet, mikä ehkä kelpaa jonkinlaiseksi osasyyksi.

Siis: vastaajien aktivoituminen on ratkaisu. Se saadaan aikaan ensiksikin tarjoamalla ilmaista tai ainakin halpaa lakimiesapua. Toiseksi aktivoituminen ei saisi tuoda kohtuutonta riskiä. Sellainen on oikeudenkäynnin eskaloituminen ja täysi kuluvastuu, joka voi helposti nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Riskiin saadaan helpotusta suosimalla vastaajaa OK 21 luvun tulkinnassa eli soveltamalla lieventäviä sääntöjä. Jos uutta lainsäädäntöä tarvitaan, malli sille löytyy niin sanotuista yksipuolisista kulusäännöistä (asianosainen saa korvauksen mutta ei joudu niitä maksamaan). Lakimiesavun saatavuus on summaarisissa asioissa huono. Tämä käy ilmi YLEn uutisesta (6.7.2025). Myös tämän uutisen otsikko nostaa kissan oikeuspolitiikan pöydälle: ”Asianajajat eivät halua hoitaa oikeusapujuttuja”. Tämähän pitää paikkansa, ja summaarinen asia lienee hyvin kaukana asianajajan ihannetoimeksiannosta.

Uutisessa haastatellaan muun muassa oikeusaputoimiston edustajaa. Hänen mukaansa paikallinen oikeusaputoimisto ”käännyttää ovelta” eikä asiakkaalle ”voida suositella yksityistä avustajaa”. Oikeusapua ei periaatteessa edes anneta, jos asialla on vähäinen merkitys, ja sama ehto on myös oikeusturvavakuutuksessa. Summaarinen asia on merkitykseltään vähäinen, jos tuijotetaan vain euromääriä. Harva summaarisen asian vastaaja taas kykenee itse maksamaan lakimiehen palkkion. Tosin palkkio ei liene tavallisesti suuri, ellei asiaa tarvitse ajaa, toisin sanoen asianajopalveluita ei tarvita. Edellä mainitussa YLEn uutisessa todetaan, että kuluttaja tarvitsee ennen kaikkea neuvon siitä, onko vaatimus aiheellinen ja kannattaako hänen sitä vastustaa ja jos, niin millä perusteella.

Lakimiesavun saatavuus on paradoksaalisesti heikompaa kuin 1800-luvulla, jolloin käytettävissä olivat sentään niin sanotut asioitsijat. Vaikka heille on naureskeltu ja heidän juridisesta osaamisestaan on kerrottu tarinoita, heistä oli yksinkertaisissa velkomisasioissa varmasti apua (Vasara-Aaltonen LM 2024 s. 686). Summaarisissa asioissa ei tarvittaisi syvällistä juridista osaamista eikä asianajamisen taktiikan taitoa. Sen sijaan aineellinen kuluttajalainsäädäntö ja summaarisen prosessin (sinänsä yksinkertainen) mekaniikka on kyllä osattava. Lakimiesapu heijastuu myös tuomioistuinten työhön. Kun apua on saatavissa ja siihen turvaudutaan, riitautukset kohdistuisivat ”oikeisiin” asioihin. Se taas saa – toivottavasti – tuomioistuimet ottamaan vastaajan lausumat vakavasti. Samalla summaarisista asioista jäisivät pois pohdinnat siitä, onko vastaajan vastauksessa jotain asiaan vaikuttavaa. Lakimies pitää huolen siitä, että vastaus tai lausuma sisältää asiaan vaikuttavaa.

Risto Koulu

Asiasanat: summaarinen lainkäyttö, summaarinen asia, kontumasiaaliprosessi, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti, perintä, perimistoimistot

1.10.2025