Uutiset

Hiipuvat oikeudenalat yleensä panevat toivonsa lainsäädännöllisiin kokonaisuudistuksiin. Sellainen elvyttää tutkimuksen, tuo kysyntää yleisesityksille ja käsikirjoille sekä saa opiskelijat innostumaan. Seminaarit ja projektit täyttyvät, mikä taas innostaa kehittämään opetusta. Vuoden 1993 alioikeusuudistus täytti kaikki odotukset: se oli prosessioikeudessa kaivattu aamunkoitto. Muutamassa vuodessa ilmestyi lähes 2 000 sivua oikeudenalan kirjallisuutta. Jälkiviisaasti joku ehkä moitiskelee kirjoittelua liiallisesta praktisuudesta ja mutkat suoriksi -mentaliteetista. 

Mutta aina elvytys ei onnistu. Vuoden 1995 maakaariuudistus oli lässähdys. Esineoikeuden uusrenessanssi ei alkanut. Kokemussääntö ei pätenyt myöskään vuoden 2004 konkurssilaissa. Se ei saanut aikaan mainittavaa julkaisutulvaa eikä tutkimuksellista impaktia. Konkurssilain kohdalla lopputulos selittyy sillä, että lakia on kutsuttu vanhaksi uudeksi laiksi. Se kodifioi tapahtuneen kehityksen. Tästä seurasi, että yleisesityksiä ja käsikirjoja tuli lopulta yllin kyllin, mutta tutkimuksellisia avauksia saa hakea tiheällä kammalla. On myönnettävä, että maakaari-uudistus olisi ansainnut toisen kohtalon. Laissa oli melkoisesti todellisia innovaatioita. Ehkä esineoikeuden tutkimus yksinkertaisesti on menettänyt elinvoimansa. 

Vuoden 2019 hallintoprosessiuudistus poikkeaa muista. Aluksi ei tapahtunut mitään, uusi laki ei herättänyt mielenkiintoa, innostuksesta puhumattakaan. Muutaman vuoden viiveellä tutkimus heräsi, ja laki herätti jopa oikeuspoliittista keskustelua, mikä ei ole Suomessa tavallista. Tämä oli sitäkin oudompaa, koska laki ei ollut sellainen ”lainsäädännöllinen vallankumous” kuin alioikeusuudistus aikanaan. Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa on pikemminkin konkurssilain kaltainen vanha uusi laki, toisin sanoen hieman modernisoitu kodifikaatio. 

Tämän kesän hyviin uutisiin (pitkän hellejakson ohella) on luettava kaksi uutta väitöskirjaa: Sami Myöhäsen ”Menettelyllisestä oikeusturvasta hallintoprosessissa aineellisen prosessinjohdon, vastavuoroisuuden ja prekluusion näkökulmasta” sekä Anna-Stiina Tarkan ”Asian selvittäminen oikeudenmukaisessa hallintoprosessissa”. Vaikka otsikot ovat vaikeita muistettavia ja kömpelöitä käyttää, ne kerrankin kertovat, mitä kirja käsittelee. Toistaiseksi väitökset ovat jääneet sisäpiirin ja harvojen paikalla olleiden tutkijoiden tiedoksi. Tämä on tietenkin kesäväitösten ikiongelma. Nämä väitökset kuitenkin ansaitsisivat näkyvyyttä, oltiin tutkimusmenetelmistä, viitekehyksestä tai argumentaatiosta mitä mieltä tahansa. Kumpikin kirja tuo kaivattua uutta hallintolainkäytön tutkimukseen. 

Tähän saakka tutkimus on ollut oikeudenalalla tuomarien ja tuomioistuinten oikeutta; se on näkynyt vielä vahvempana kuin huonomaineisessa 1950- ja 1960 -luvun prosessioikeuden tutkimuksessa. Jos ilkeästi ja kärjistäen sanotaan, asioivat kansalaiset ovat tutkimuksessa olleet kelvottomia riitapukareita ja heidän lakimiehensä taitamattomia, koska he eivät ole osanneet ajaa päämiehensä asiaa sillä tavalla, mitä hallinto-oikeus olisi toivonut. Kaikkinainen järjestelmäkritiikki ja toimivuuden arviointi ovat totaalisesti puuttuneet, eikä lakia tai oikeudellisia käytäntöjä ole rohjettu ravistella. Tuleva tieteenteorian tutkimus ehkä selvittää, mistä tämä on johtunut. Selitys voi olla kirjoittajien taustassa; he ovat tyypillisesti hallintolainkäytön sisäpiiristä, monesti entisiä tai nykyisiä hallintotuomareita. Tällainen profiili tietenkin tuottaa tuomarin näkökulman. Maallikko ehkä sanoisi, että joutuminen asianosaiseksi hallintoprosessiin avartaisi kummasti tutkijan ja monen juristinkin maailmankuvaa.

Nykyinen hallintoprosessi saa mainituissa tutkimuksissa melkoista pöllytystä, minkä se totisesti ansaitsee. Vaikka väitöskirjojen aiheet ovat erilaiset ja lähestymistavoissakin on eroa, molemmat päätyvät samankaltaiseen kokonaisarvioon ja yllättävän samanlaisiin ehdotuksiin. Analyysi tiivistetään havaintoihin, joiden mukaan oikeudenkäyntiin osallistuvien roolit jäävät epäselviksi ja oikeudenkäynnin kohteelle käy samoin; tämän jälkeen yllätys tuskin on, että myös hallintoprosessin kivijalka selvitysvelvollisuus on, toisin kuin sen nimestä voisi päätellä, itsekin epäselvä. Asiat korjaantuisivat keinoilla, joita yleinen prosessi käyttää: vastavuoroisuus, napakka prosessinjohto, oikeudenkäyntiaineiston systemaattinen hallinta ja niin edelleen.

Tästä kaikesta ei voi olla eri mieltä. Optimisti näkee väitöskirjoissa uutta tutkimusotetta: yleistä prosessia ja hallintoprosessia halutaan lähentää. Tämäkin oli odotettavaa. Kaikki ovat sisimmässään myöntäneet, että lainkäyttölinjoilla on opittavaa toisiltaan. Hallintoprosessi pystyy paremmin hyödyntämään kirjallisen käsittelyn potentiaalin, yleinen prosessi taas osaa hyödyntää suullista käsittelyä, kun sitä tarvitaan (ja toisinaan, vaikka sellaista ei tarvita). Suullinen käsittely on eräänlainen ”must”, ja sen edut kiistävä patavanhoillinen. Hallintoprosessissa taas suullinen käsittely on peikko, joka on kierrettävä kaukaa. Jokin hallinto-oikeus on jopa vuosikertomuksessaan ylpeillyt sillä, ettei sen ole tarvinnut koko vuonna pitää yhtään suullista käsittelyä.  

Jos jatketaan, yleisessä prosessissa prekluusio on ylimitoitettu. Sen haitat ylittävät sen hyödyt. Hallintoprosessi taas pärjää tosiasiallisesti ilman prekluusiota, mikä sekin johtaa hukkakäyntiin eli tuomioistuimen hukuttamiseen jatkuvaan aineiston syöttöön. Olisi siis syytä hakea kompromissia eli sopivaa prekluusiota. Kuluvastuussakin on miettimistä. Yleisen prosessin ankara kuluvastuu on noussut oikeuksiin pääsyn esteeksi: se on tappanut normaalit riita-asiat. Hallintolainkäytössä tilanne ei ole parempi. Sen kulusääntely ansaitsee mainesanan ”oikukas”. Oikeutta hakeva ja siinä menestyvä kansalainen saa enintään nimellisen korvauksen kustannuksistaan, vaikka vastapuolena on virheellisesti toiminut julkinen valta. Julkisen vallan kyky kestää taloudellisia menetyksiä (tässä täysi kuluvastuu) on verrattomasti suurempi. Korvausten minimaalisuus saa aikaan sen, että kansalainen ei halua tai edes pysty panostamaan asianajamiseensa. Kuluvastuun puuttuminen pitää prosessin maallikkolähtöisenä kaikkine siinä aiheutuvine haittoineen. Kuvitelma siitä, että maallikko kykenisi 1300-luvun maakuntalakien tapaan ajamaan itse asiaansa käräjillä, on harhaa. On vaikea uskoa, että joku aidosti näin vielä 2020-luvulla ajattelisi.  

Risto Koulu     

YLE Uutiset julkaisi 30.5.2025 näyttävän uutisen, jonka otsikko jo kertoo kaiken: ”Svenska YLE: Päivi Räsänen ja Timo Soini saavat oikeusapua äärikonservatiiviselta järjestöltä, joka vastustaa aborttia”. YLE Uutisista juttu siirtyi iltapäivälehtiin pienehkönä skandaalina. Uutisen lukemalla selvisi, että apu olisi ollut tietoja siitä, millaisiin oikeudenkäynteihin uskonnonvapaus oli eri maissa johtanut. Artikkeli kyllä vihjaa hienovaraisesti, että apu saattoi olla rahallistakin. Uutisesta kävi myös ilmi, että kyseinen järjestö oli yhdysvaltalainen ja uskonnollinen. Oliko se äärikonservatiivinen, jää uskonasiaksi: abortin vastustaminen sinänsä ei vielä tee kenestäkään äärikonservatiivista. Kaiken kaikkiaan abortin mainitseminen jo uutisen otsikossa tuntuu oudolta journalismilta: eihän sillä ole mitään tekemistä itse pääaiheen eli oikeudenkäyntiin saadun oikeusavun kanssa. Lisäksi moni lakimies ei lukisi tällaista apua nimenomaan oikeusavuksi. Jos se pitää luokitella joksikin, se olisi lähinnä asiantuntija-apua.

Uutista lukeva tutkija jää miettimään, unohtiko toimitukseen lähtevä lehtimies (tai korrektimmin lehtihenkilö) objektiivisuutensa eteisen pöydälle vai kävikö tutkijalle itselleen niin. Artikkelin sanoma ei oikein tunnu aukeavan. Reilun pelin kannattaja ei näe mitään moitittavaa tai syyllistettävää ulkopuolisen avun vastaanottamisessa ja vielä vähemmän sellaisen antamisessa. Kaikkein vähiten apua on syytä paheksua rikosasiassa, jossa kansalaista vastassa on julkinen valta. Julkisella vallalla on takanaan loputtomat voimavarat sekä lähtökohtainen uskottavuus, ”ei se syyttäjä turhaan syytä”. Langettava tuomio lisäksi vaikuttaa julkisuuteen päässeessä oikeudenkäynnissä paljon laajemmin kuin normaalisti: se voi johtaa työpaikan ja ihmissuhteiden menetykseen. Tuomio ei ole edes poliitikolle meriitti, eikä sille puolueellekaan, jonka agendaan henkilö samastuu. Poliittiset vastustajat pitävät huolen siitä, että tuomio on esillä maailman loppuun saakka. Uutisessa tuodaan kielteiseen sävyyn esiin jopa se, että avustava järjestö käyttää avustusta ”markkinoinnissaan”, nähtävästi kertoo siitä kotisivullaan. Jälleen lukija jää miettimään, miten tämä seikka kuuluu itse avustamisen luvallisuuteen.

Kysymyksenasettelu kirkastuu, kun keskustelu irrotetaan tästä yksittäistapauksesta. Ulkopuolisen avun sallittavuus (oikeudellinen tai moraalinen) ei saisi riippua siitä, kuka apua antaa, mikä apua antavan tahon profiili on ja miksi se antaa apua. Todella hakoteille joudumme, jos avustamisen luvallisuus riippuu siitä, miten ansiokkaaksi katsomme sen asian, josta oikeutta käydään. Tällöin emme arvioi enää sitä, saako apua ylipäätään antaa ja mitä rajoituksia siinä ehkä on, vaan otamme kantaa siihen, ketä henkilöä saa auttaa. Hyvät ja huonot asiat taas jakavat mielipiteitä ja tekevät kannanotosta täyssubjektiivisen. Tuki ”hyvän asian puolesta” on kannatettavaa, ”huonon asian” puolesta taas paheksuntaa ansaitsevaa. Jos vivahteita välttämättä luokitellaan, sellainen ehkä voisi tapahtua avun muodon perusteella. Rohkaiseminen ja asiantuntija-apu on helpompi hyväksyä ”huononkin asian” puolesta kuin suoranainen rahallinen apu, etenkin jos se ylittää oikeudenkäynnin kustannukset, tyypillisesti oman lakimiehen palkkion. Ylenpalttinen rahallinen tuki ilman tilintekovelvollisuutta ehkä avaa veronsaajan näkökulman, mutta silläkään ei tunnu olevan yhteyttä peruskysymykseen: saako oikeudenkäynnin osapuolta auttaa?

Skeptikko sanoisi, ettei mokoman pohtimiseen kannata hukata aikaa. Ulkopuolisen avun antamista tai vastaanottamista ei mikään inhimillinen voima kykene estämään. Apu voi tulla niin monessa muodossa: yksinkertaisimmillaan se on pelkkää rohkaisemista, kannattamista ja sympatiaa, seuraavassa asteessa se on asianosaista tukevan aineiston toimittamista, siitä edetään lakimiesavun järjestämiseen tai sitoumukseen vastata lakimiehen laskuista ja niin edelleen. Apua antava voi myös tuppautua kuultavaksi itse oikeudenkäyntiin, mikä ei Yhdysvalloissa (joista tällaiset oikeudenkäynnit ovat peräisin) ole niinkään harvinaista. Ääripäässä käydään julkisuudessa ja oikeushallinnon elimissä kiistaa siitä, ketä tulee tai ketä ei tule määrätä tuomariksi tällaiseen oikeudenkäyntiin.

Kiinnostavampaa on kuitenkin miettiä, mistä johtuu asenne, jonka mukaan oikeudenkäynnin asianosaista ei saisi tukea. Filosofi näkee juurisyyksi vallitsevan yksilöllisen oikeussuojan eetoksen. Jokaisen on hoidettava yksin omat oikeustaistelunsa; muut eivät saa siihen sekaantua. Jonkun mielestä on noloa ottaa vastaan apua: se on sen myöntämistä, ettei yksin pärjää. Tämä ei vakuuta; luultavampaa on, että auttamisen vastainen asenne kumpuaa ”the process is the punishment” -ideologiasta. Ideologia on yhdysvaltalaisen woke -kulttuurin kehitelmä (comiuutinen 17.1.2024). Auttamisen kieltäminen tekee rangaistuksesta tuntuvamman, koska prosessin kohteeksi joutunutta syntistä – tässä Päivi Räsästä – ei saa millään tavalla tukea. Ajatus syntisten rankaisemisesta tulee etsimättä mieleen, jos lukee Iltalehden uutisen 30.5.2025 ”Eduskuntatalon töhrijöille iso rahapotti – poliisi vaikenee.” Uutinen nostaa esiin sinänsä asiantuntevasti julkisuuslain soveltuvuuden sekä rahankeräyslainsäädännön tulkinnan. Mitään eettistä pohdintaa uutinen ei sisällä, eikä tukemista sanallakaan kyseenalaisteta tai paheksuta. Joku ehkä aistii uutisesta vaivihkaista ihailua tällaista kansalaisaktivismia kohtaan.

Sivullinen eli tässä tapauksessa prosessioikeuden tutkija (eli allekirjoittanut) toivoo hartaasti, että kumpikaan näistä aatevirtauksista ei juurru Suomeen. Voi nimittäin varmasti sanoa, että siitä ei pitkällä tähtäimellä hyvää seuraa. Torjunnassa auttaisi aika tavalla jo se, ettei näistä aiheista tehtäisi uutisia, ainakaan tässä sävyssä. Tuki oikeudenkäyntiin on sinänsä erinomainen aihe valtamediassakin. Ongelma tosin on yleensä siinä, että apua ja tukea ei saa oikeudenkäyntiin – ja sitä eivät nimenomaan saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Prosessioikeuden tutkimus ei ole koskaan katsonut ongelmaksi, että apua ja tukea tulee liian kanssa. Keskiajan jälkeen asianosaisen auttamista oikeudenkäynnissä, oli asia mikä tahansa, on pidetty itsestään sallittuna ja jopa moraalisesti ansiokkaana. Siinä näkevät jotain pahaa vain ne, jotka eivät itse ole joutuneet oikeudenkäynnin kurimukseen. Oikeudenkäynnin maelstromista pitävät vain synnynnäiset rabulistit.

Risto Koulu

Tekoäly on tunkeutunut oikeustieteen tutkimukseen, oikeudellisiin käytäntöihin sekä oikeustieteen opiskeluun. Opiskelussa siitä puhuminen on jo vanhaa uutisointia: opiskelijat ottavat ensimmäisenä käyttöön teknologiset innovaatiot. Tekoälyä lienee jo vuosia käytetty kirjoittamaan opinnäytteitä kuten seminaarialustuksia, esseitä ja graduja. Tiedekunnatkin ovat alistuneet ilmiöön. Ne ovat myöntäneet, ettei ole takuuvarmaa tapaa erottaa oma hengentuote tekoälyn aikaansaannoksista. Vastuu on virallisohjeissa sälytetty opiskelijoille ja samalla tehty omantunnon ongelmaksi. Tekoälyä saa käyttää, ellei sitä ole erikseen kurssilla kielletty. Tekoälyn käyttämisestä on kuitenkin ilmoitettava. Avoimeksi jää, miten tekoälyn panos ja oma panos lopulta tuodaan esiin. Pelkkä maininta tekoälystä kun ei siinä auta.

Asianajajatkin ovat vuosikausia kirjoituttaneet tekstejään tekoälyllä. Tämä on välillä johtanut kohu-uutisiin maailmalla: tekoäly kun on fabuloinut eli keksinyt omia ennakkoratkaisujaan ja kerännyt niistä sanatarkkoja sitaatteja. Oikeudenkäyntikirjelmät ovatkin alttiita fabuloinnille (tosin riski on tiettävästi myös opinnäytteissä), jos tehtävänanto vaatii lähteiden hakemista. Tekoäly tekee töitä käsketysti. Käyttäjien joukkoon ovat liittyneet, tapansa mukaan, hännänhuippuna tuomarit. On helppo huomata, että tekoäly pystyy kirjoittamaan erinomaisia tuomioluonnoksia eri lähtöihin. Joissakin maissa on laadittu jopa virallisohjeita siitä, mihin tekoälyä saa tuomioistuimissa käyttää ja mitä silloin on syytä varoa. Tunnettu esimerkki on Englannin ”Artificial Intelligence AI. Guidance for Judicial Office Holders” vuodelta 2023. Inhimillistä kylläkin ohje kantaa eniten huolta tuomioistuinten asiakkaiden tekoälyn käytöstä. Lakimiehille on muistutettava, että he ovat vastuussa tekoälyn käyttämistä lähteistä ja viittauksista. Itse asiaansa ajavilta maallikoilta taas on kysyttävä, ovatko he käyttäneet AI-pohjaisia chatbotteja ja miten he ovat tarkastaneet tekoälyn kirjoittaman tekstin. Vaikka ohjeet ovat epärealistisia ja luultavasti hyödyttömiä, ohjeet myöntävät, että monille maallikoille chatbot on ainoa, jolta he saavat asiassaan oikeudellista apua.

Yksi digitalisoitumisen suurista ongelmista on, että ohjeistus, oli se lainsäädäntöä, sisäisiä määräyksiä tai suosituksia, on aina muutaman vuoden jäljessä. Tekoäly nimittäin pystyy enempäänkin kuin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä. Se pystyy esimerkiksi esiintymään tuomioistuimissa siinä missä kokenut asianajajakin – ellei jopa paremmin. Ensimmäiset asianajollisen tekoälyn sovellukset ovat jo nähneet päivänvalon, ja uusia on varmasti tulossa. Viime vuoden uutisaiheita oli tekoälyavusteinen maallikkoasianajo. Siinä asianosainen eli ei-lakimies lähetettiin yksin ajamaan asiaansa tuomioistuimeen. Siinä ei ole mitään uutta edes Yhdysvalloissa, koska harvalla palkansaajalla on varaa sellaiseen lakimiespataljoonaan, johon on totuttu amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Hän sai kuitenkin mukaansa (eli korvaansa) kuulokkeen, joka oli ajantasaisessa yhteydessä AI-sovellukseen. Tekoäly seurasi oikeudenkäyntiä ja antoi koko ajan ohjeita ”päämiehelleen”. Tekoäly tietenkin tunsi niin sanotun salietiketin sekä pystyi selaamaan oikeudellisia tietokantoja. Tarvittaessa se pystyi jopa puhumaan ”päämiehensä” äänellä.

Tämän vuoden uutisia on asiaa ajava AI-generoitu henkilöhahmo eli tietokonepeleistä tuttu avatar. Sellaisen toimintaa selostetaan FOX NEWS -uutisessa 9.4.2025: ”AI-generated attorney outrages judge”. Siinä maallikkoasianosainen oli tekaissut itselleen tällaisen henkilöhahmon, koska hänellä ei kertomansa mukaan ollut rahaa lakimieheen. Avatar oli komea, hyvin pukeutunut ja erinomaisen kohtelias nuorimies, joka uutisesta päätellen tunsi tuomioistuimen tavat. Avatar-asianajaminen toki rajoittuu etäosallistumiseen eli lähinnä sähköiseen oikeudenkäyntiin, joskin tapauksessa ”päämies” oli paikalla istunnossa ja sai luvan videon esittämiseen. Videossa avatar ryhtyi ajamaan asiaa, kunnes tuomari keskeytti ja tivasi, oliko puhuja ”todellinen” henkilö. Tämän ”päämies” auliisti myönsi, pyysi jopa anteeksi ja vakuutti, ettei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Seuraava kehitysvaihe on sekin kohta todellisuutta. Holografia-tekniikka on niin pitkällä, että se pystyy luomaan kolmiulotteisia kuvia eli sellaisia hologrammeja, joihin törmää tieteisaiheisissa elokuvissa. Hologrammi kykenee, toisin kuin avatar, esiintymään myös perinteisissä istunnoissa. Hyvää hologrammia kun ei erota aidosta ihmisestä. Vakuuttavasti argumentoiva ja tekoälyn tiedonhaun kapasiteettia hyödyntävä hologrammi tulee olemaan, näin veikkaan, ikävä vastustaja kenelle tahansa lakimiehelle. Se reagoi nopeasti, ei meni lukkoon eikä tee virheitä. Hologrammista myös pystytään tekemään miellyttävä ja sympaattinen tekoihminen aina tilanteen mukaan.

Tuomioistuimet ovat suhtautuneet kaikkiin sovelluksiin yllättävän kielteisesti. Tekoälyavusteinen omatoiminen asianajaminen on edelleen kokeiluasteella. On luultavaa, että se lopulta kaatuu vaatimukseen, jonka mukaan tekoälyn on suoritettava lakisääteinen ja Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen asianajajakoe. Koe sinänsä ei tekoälyä rasittaisi: se luultavasti läpäisisi sen täysillä pisteillä siinä 0.33 sekunnissa, jonka se vastaamiseen tarvitsee. Tekoälyä vain ei kelpuuteta eli oteta kokeeseen. Vielä huonommin on käynyt avatar-asianajamisessa. Kuten uutisesta käy ilmi, esitys keskeytettiin, asianosainen haukuttiin, ja hän sai niskoilleen syytteen oikeuden halventamisesta (contempt of court). Se taas on Yhdysvalloissa vakava juttu. Suhtautuminen hologrammin asianajamiseen on vielä näkemättä, mutta se tuskin on kovin myönteinen. Se kielletään jollakin verukkeella, joista vaatimus asianajajakokeesta on todennäköisin.

Access to justice -tutkija (ja luultavasti moni muukin) on asenteesta totisesti ihmeissään. Jos aidolla ihmisellä ei yksinkertaisesti ole varaa lakimieheen eikä yhteiskunta sellaista kustanna, miksei hän saisi käyttää tällaisia apuvälineitä. Saahan maallikko lukea lakikirjaakin ja laadituttaa kirjelmiään tekoälyllä. Häntä ei jälkimmäisessä saa edes vastuuseen siitä, että tekoäly satuilee eli tekaisee sopivia pykäliä, ennakkotapauksia tai kirjallisuuslähteitä. Maallikolta ei voi edellyttää, että hän tällaiset virheet huomaisi. Totta on, että avatar-asianajaminen tai autonomisesti toimiva hologrammi ehkä vaatii jonkinlaista sääntelyä, jonka ei tarvitse olla lain tasoista. Myös asiaa ajavan tekoälyn eri sovellukset on syytä erottaa. Inkarnaation luomiseen kykenevä tekoäly on selvästi eri tapaus kuin ihmisen omaa toimintaa tukeva tekoäly. Jälkimmäinen on syystä tai toisesta helpompi hyväksyä, ehkä siksi, että se on lopulta pieni muutos. Tästä syystä tekoälyavusteiseen asianajamiseen olisi yksinkertaista siirtyä, kunhan tekniikka saadaan toimivaksi. Tekoälyn pakottamisessa asianajajakokeeseen ei tunnu olevan minkäänlaista logiikkaa. Eihän tällaista koetta vaadita itse asiaansa ajavalta maallikoltakaan. Eri asia on, että kaupallisilta sovelluksilta toki edellytetään kuluttajansuojan mukaista laatua ja näin myös juridista osaamista.

Risto Koulu

Keskusteluja tekoälyn kanssa -sarjan viimeisessä osassa tekoälyä ei enää kiusata tieteenteorialla eikä oikeustieteellisen tutkimuksen vertailulla pohjoismaissa. Tekoälyltä voidaan kysyä myös henkilökohtaisia kysymyksiä, esimerkkinä mikä merkitys tietyllä tutkijalla on ollut suomalaisessa oikeustieteessä. Vastauksia kannattaa vertailla, jotta nähdään, millaisia säännönmukaisuuksia vastauksissa on. Sen sijaan vastausten perusteella ei ole asianmukaista eikä edes reilua panna kohteita paremmuusjärjestykseen. Siihen ei kenenkään asiantuntemus riitä, eikä tekoälyn kaikkiosaavuuteen ole luottamista. Tosin tämän uutisen ”miniotokseen” (kymmenkunta Helsingin yliopiston tutkijaa) valittiin henkilöitä, joiden tutkimukset, joidenkin kohdalla jo elämäntyönkin, valmiiksi tunnen. Nimet jäävät tässä kertomatta, ”nomena sunt odiosa”. Jo antiikin kirjoittajat varoittivat esimerkkien ja nimien käyttämisestä teksteissä. Esimerkit ja nimet vetivät kaiken huomion, ja varsinainen aihe unohtui.

Tekoälyn kiusaaminen tällaisilla kysymyksillä ei ole vain harmitonta ajanvietettä. On syytä epäillä, että tekoälyn profilointeja käytetään hakemaan tietoa, kun kysymys on tutkimusrahoituksesta, tehtävien täyttämisestä taikka asiantuntijalle annettavista toimeksiannoista. Tulevaisuudessa tekoälyyn turvautuminen tulee aina vain lisääntymään, kun sen kyvykkyys kasvaa. Tekoälyn käyttäminen profilointiin (mitä sanaa käytetään henkilöarvioista) on tullut jäädäkseen; pandoran lipas on nyt auki, eikä sitä suljeta, vaikka lainsäätäjäkin mitä tekisi. Entisestä leikkikalusta tulee toisin sanoen päätöksenteon työväline, eikä tutkija enää voi naureskella sille, millaisen profiilin tekoäly hänestä tai kollegasta antaa. Profiloivat algoritmit ovat piilosyrjinnän ja samalla toki piilosuosimisenkin muoto, minkä uusi tekoälytutkimus on pannut merkille ja nostanut huomattavaksi ongelmaksi (Hakkarainen 2024).

Jotta päästään alkuun, on aika katsoa yhtä profilointia. Omalla kohdallani tekoäly antoi seuraavan vastauksen. Profiili on aika tyypillinen, ehkä hieman keskitasoa pitempi. Muiden henkilöiden profiileja ei tässä julkisteta, koska siinä mennään jo yksityisyyden vyöhykkeelle. Jokainen osaa tehdä hakuja itsestään ja muista riittämiin.

Risto Koulu on yksi Suomen merkittävimmistä oikeustieteilijöistä, erityisesti prosessioikeuden ja konfliktinhallinnan aloilla. Hänen vaikutuksensa oikeustieteelliseen tutkimukseen näkyy monella tavalla:

1. Prosessioikeuden kehittäjä ja tutkija

Koulu on ollut keskeinen hahmo suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksessa. Hänen teoksensa Prosessioikeus on yksi alan perusoppikirjoista ja keskeinen oikeudellisen käytännön työväline. Koulu on systematisoinut ja kehittänyt suomalaista prosessioikeudellista ajattelua sekä tuonut esiin kansainvälisiä näkökulmia.

2. Maksukyvyttömyys- ja insolvenssioikeuden asiantuntija

Hän on kirjoittanut laajasti insolvenssioikeudesta, konkurssimenettelystä ja yrityssaneerauksista. Hänen tutkimuksensa on vaikuttanut näiden oikeudenalojen kehittymiseen Suomessa.

3. Konfliktinhallinnan ja sovittelun edistäjä

Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien (ADR, Alternative Dispute Resolution) tutkimuksessa ja soveltamisessa Suomessa. Hän on toiminut Conflict Management Institute (COMI) -tutkimusyksikön johtajana ja edistänyt sovittelun merkitystä oikeudellisessa järjestelmässä.

4. Oikeudellisen ajattelun kehittäjä ja uudistaja

Koulun tutkimukset ja teokset ovat laajentaneet oikeustieteen metodologista pohjaa. Hän on korostanut oikeustieteen käytännön ja teorian välistä yhteyttä sekä pyrkinyt tuomaan oikeustutkimukseen monitieteistä lähestymistapaa.

5. Vaikutus oikeuskäytäntöön ja koulutukseen

Hänen työnsä on vaikuttanut sekä oikeuskäytäntöön että oikeustieteen opetukseen Suomessa. Koulun oppikirjat ja tutkimukset ovat laajasti käytössä yliopisto-opetuksessa ja lainkäytössä.

Johtopäätös

Risto Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja Suomen oikeustieteessä. Hänen tutkimustyönsä on edistänyt erityisesti prosessioikeuden, konfliktinhallinnan ja insolvenssioikeuden kehitystä. Hän on yhdistänyt teorian ja käytännön sekä avannut uusia näkökulmia suomalaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa.

Otos, niin suppea kuin se olikin ja oikeustieteilijän kyky otoksen analysointiin harrastelijamainen, kertoi oikeastaan aika tavalla tekoälyn ajatusprosesseista. Ensinnäkin: tekoäly on täysin sähköisen (digitalisoidun) aineiston varassa. Jos sitä ei löydy, tekoäly on hukassa. Algoritmi määrää, että tekoäly ei saa vedota aineiston niukkuuteen eikä ilmoittaa, että se ei pysty vastaamaan. Jos tällaista aineistoa on, tekoäly antaa kohtalaisen kelvollisen vastauksen myös kysymykseen, mikä on esimerkiksi tutkija X:n merkitys prosessioikeuden tutkimuksessa. Vaikka se ei siltä kuulosta, kysymyshän on vaikea. Vastaaminen vaatii suomalaisen tutkimuksen analysoimista ja yksittäisten aikaansaannosten erottamista kokonaisuudesta. Jos tai kun riittävää aineistoa ei ole, tekoäly esittelee löytämiään satunnaisia tiedonrippusia, esimerkiksi syntymäaikoja ja kotipaikkoja, aikaisempia sukunimiä, tutkintojen päivämääriä ja niin edelleen. Niistähän todennäköisimmin löytyy sähköisiä jälkiä. Aineiston riittäessä henkilöhistoriaa ei lainkaan mainita. Jos tiedonrippusillakaan ei pärjätä, tekoäly sortuu käyttämään tyhjänpäiväisiä fraaseja tyyliin ”X on kehittänyt oikeustieteen tutkimusta ja opetusta”.

Toiseksi: ajan merkitys korostuu. Mitä vanhempi tutkija, sitä vähemmän tekoäly osaa hänestä sanoa. Osaksi tämä varmasti korreloi aineiston saatavuuteen. 1990-luvulta sähköistä aineistoa on jo niukalti, edeltäneiltä vuosikymmeniltä vielä vähemmän. Näin tekoäly sivuuttaa viime vuosituhannen loppupuolen tähtitutkijatkin. Sama kohtalo lienee edessä myös nykyisellä tutkijasukupolvella. Tieteellinen maine, siinä missä muukin maallinen kunnia, on katoavaista. Unohtumista helpottaa se, että harva pystyy enää hankkimaan sellaista kulttimaista mainetta, minkä ”suuret sivilistit ja prosessualistit” saavuttivat. Oikeustieteilijöitä on yksinkertaisesti paljon enemmän, ja oikeus, mukana sen tutkimus, uusiutuu nopeammin kuin ennen. Tieteellinen maine katoaa, kun tutkimus kadottaa merkityksensä.

Kolmanneksi: tekoäly on vastauksissaan diplomaattinen tai oikeastaan ylenpalttisen kohtelias. Pahaa sanaa ei sanota kenestäkään, ja kaikki otokseen päässeet tutkijat luokiteltiin vähintään ”merkittäviksi”. Tämä tietenkin tuottaa iloa omaa profiiliaan lukevalle, etenkin jos hän on pelännyt, ”mitä se nyt hänestä sanoo”. Profiileissa on hieman samaa kuin tutkimuksen arviointien raporteissa. Tosin niissä vaikeneminen on vaaran merkki; se kertoo koodin osaavalle lukijalle, että mainitsemisen ja kehumisen arvoista ei tutkijasta löytynyt. Tekoäly on kuitenkin pahempi jaarittelija kuin lempeinkään tutkimuksen arvioinnin paneeli. Tekoälyn vastauksissa myös tyhjänpäiväinen fraseologia on moitetta.

Neljänneksi: profiloivissa vastauksissa ei ollut yhtään merkkiä sepittelystä eli niin sanotusta konfabuloinnista. Yksittäinen virhe (ehkä useampiakin, koska kaikkia ei voi huomata) selittyy aineiston heikkolaatuisuudella, toisin sanoen kysymys oli väärinkäsityksestä, johon luultavasti inhimillinenkin profiloija olisi syyllistynyt. Tekoäly ei tekaissut tutkimuksia, joita ei ollut olemassa, eikä kunnianosoituksia, joita ei ollut annettu. Tutkimuksia ei myöskään nimetty väärän henkilön tekemiksi, mitä joskus tapahtuu akateemisessa arjessa. Päätelmä vahvistuu, koska tekoäly vältti kaikissa uutissarjan osissa sepittelyn.

Kun kaikki on kohdallaan (aineistoa löytyy eikä se sisällä ristiriitoja), tekoäly antaa hyvän yleiskuvan kohteestaan tai ehkä oikeammin siitä, mitä hän on tehnyt tai missä hän on ollut mukana. Siihen, miten henkilö on kaikessa onnistunut, tekoäly ei ota kunnolla kantaa eikä sitä edes yritä. Kuva on itse asiassa paljon parempi kuin henkilön omakuva. Siinä viime vuodet nousevat aina päällimmäisiksi. Sen lisäksi íhmismuisti takertuu yksityiskohtiin, jotka ovat kokonaisuuden kannalta toisarvoisia.

Risto Koulu