Uutiset

Oikeustieteen tutkijat eivät hukkaa aikaansa sen miettimiseen, millaista niin sanottu akateeminen elämä heidän tiedekunnassaan on ollut tai on. He ottavat sen vaihtelut vastaan samalla tavalla kuin sään: ne ovat väistämättömiä, eikä heillä ole mitään sanomista siihen, millainen sää sattuu olemaan. Yleisestä välinpitämättömyydestä, joka lähenee jo mentaalista apatiaa, on poikkeuksia. Yksi niistä on professori Kimmo Nuotion mainio artikkeli ”Akademiskt liv förr och nytt”. Tämä pian vuoden 2010 yliopistolain jälkeen kirjoitettu artikkeli ilmestyi vähän luetussa juhlakirjassa ”Festskrift till Per Olof Träskman” (2011). Se on sääli, sillä useimmilla oikeustieteen tutkijoilla olisi ollut paljon sanottavaa aihepiiristä.

Artikkelin ilmestymisestä on kulunut lähes 15 vuotta, joten on aika katsoa, miten sen visiot ovat toteutuneet Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Nuotion puolustukseksi on sanottava alkajaisiksi, että hän ei ole vastuussa visioistaan. Ne nimittäin ovat peräisin itse laista. Lain tavoitteita taas leimasi jälkikäteen ajatellen ylimitoitettu kehitysoptimismi ellei suorastaan naiivi usko tieteellisen johtamisen voimaan asiantuntijayhteisössä. Valpas lukija pystyy selityksestä päättelemään, että jäljempänä tulee kitkerää nieltävää. Yleensä kielteinen palaute otetaan vastaan hakemalla sen esittäjän epäilyttäviä motiiveja. Rutiinivastaus tällaiseen puolustautumiseen on kehotus tutustua kuvitteelliseen ”Logiikan alkeisoppikirja” -nimiseen teokseen. Siellä ensimmäisiä opittavia asioita on aksiooma, jonka mukaan väitteen totuusarvo ei riipu sen esittäjän motiiveista.

Useimmat lain (ja samalla Nuotion) tavoitteet ovat sinänsä vakuuttavia. Harva kiistää, etteikö tutkimuksella tulisi tiedeyliopistossa olla painoalueet, että yliopistolla on oltava yhteiskunnallista vuorovaikutusta tai että ulkopuolista rahoitusta on syytä hakea. Jälkimmäisessä Nuotio esittää muutaman varauksen: ulkopuolinen rahoitus palkitsee itsensä, koska se lisää mahdollisuuksia saada sitä jatkossakin. Näin tieteenalat ja niiden oppiaineet eriarvoistuvat lähtökohtien mukaisesti: eräät menestyvät ja kasvavat, toiset kuihtuvat ja taantuvat. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa tätä vaaraa ei totisesti ole, koska ulkopuolinen rahoitus on viime vuosina kutistunut pikkupuroiksi. Onko tämä ollut tarkoituskin vai seurausta yleisestä välinpitämättömyydestä, jää muiden ratkaistavaksi: totta kylläkin on, että tiedekunta ei ole pakollisia toimia lukuun ottamatta tukenut ulkopuolisen rahoituksen hakemista. Tutkimushankkeiden kasaaminen ja hakemusten työstäminen on jäänyt yksittäisten tutkijoiden harrastukseksi. Kaiken muun ohella tehtynä hankeharrastelu ei kokemusperäisesti tuota kunnollisia eikä myyviä hakemuksia.

Nuotio ei itse tunnu innostuneen tutkimuksen priorisoinnista, tämän epäilyksen jakaa moni muukin. Tässä syytä huoleen ei ole: oikeustieteellisellä tiedekunnalla on toki kunniallinen tutkimusstrategiansa. Se on kuitenkin niin epämääräinen ja laaja, että on suurin piirtein mahdotonta keksiä sellaista oikeudenalaa, tutkimussuuntausta tai tutkimusta, joka ei jonkin luennan mukaan kuuluisi painoalueisiin. Enintään pahansuopa lukija muistuttelisi vanhasta viisaudesta: kun kaikki on priorisoitua ja painoaluetta, mikään ei sitä enää ole. Vaaraa tutkimuksen yliohjautumisesta ei ole tai siitä ainakaan ei voi syytellä tiedekuntaa.

Yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa juristitutkijoita ei tarvitse yllytellä: he ovat aina touhunneet jokseenkin kaikilla yhteiskuntaelämän sektoreilla. Yliopistolaki ei ole tuonut tähän muutosta, joskin se on tehnyt tällaisen touhuamisen kunnialliseksi tehtävänhoidoksi. Mitä tahansa toimintaa, välimiesmenettelyistä yleisönosaston journalismiin, voidaan sanoa yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Riski pikemminkin on, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen korvaa todellisen opetukseen osallistumiseen ja tutkimuksen. Tämä on aina ollut oikeustieteellisen tiedekunnan rasitus, joten yliopistolakia ei siitä saisi kovistella.

Strategisella suunnittelulla on muutama kokemussääntö, jos suunnittelualalla aikoo menestyä. Strategiseksi tavoitteeksi kannattaa ottaa sellaista, mikä on jo toteutumassa tai tekee sen piakkoin. Kansainvälistyminen on tällainen näennäistavoite, mistä syystä ei ole ihme, että se on päässyt mukaan tavoitelistalle. Oikeustiedehän on ollut nopeasti kansainvälistymässä aina 1990-luvulta lähtien: mukana ovat olleet kaikki oikeudenalat, osa vahvemmin, osa heikommin. Tätä kehitystä yliopiston toimenpiteet eivät ole oikeustieteessä pahemmin häirinneet: sitä ei ole edistetty mutta ei myöskään estetty, jälkimmäinen toki olisi ollut mahdotontakin. Joskus itsensä toteuttavan tavoitteen valinta epäonnistuu: jo hyvään vauhtiin päässyt itsetoteutuminen sammuukin. Tästäkin on esimerkki. Yksi tavoitteista laissa ja Nuotion artikkelissakin on tutkijauran varmistaminen.

Siinä oikeustieteellinen tiedekunta ei ole kunnostautunut. Hanna Kuuselan ”Syytös” -kirjan (2024) lukeneen on kylläkin pakko myöntää, että asiat eivät Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole niin huonosti kuin jossain muualla: meillä 50- ja 60-vuotiaat ansioituneet tutkijat eivät sentään roiku vuoden mittaisten tai vielä lyhyempien määräysten varassa. Tämän myöntäminen ei tietenkään tarkoita sen sanomista, että asiat olisivat hyvin. Oppipoikajakso ei saisi kestää liian kauan, ja tutkimuksessa kunnostautuneiden pitäisi päättää uransa kategorian 4 tehtävässä. Työntekijöistä huolehtiminen ei tosin ole ollut tapana Helsingin yliopistossa, jollei joitakin juhlapuhefraaseja oteta huomioon. Sinnikkäitä tulijoita on tähän saakka riittänyt, vaikka ”pää näyttää tulevan vetävän käteen”, kuten Sasu Punanen aikanaan tokaisi. Toistaiseksi tiedekunnat vielä hetken voivat harjoittaa sellaista henkilöstöpolitiikkaa, joka yrityksissä johtaisi johdon nopeaan irtisanomiseen. Tällaisen henkilöstöpolitiikan seuraukset näkyisivät nopeasti taseessa ja omistajien kukkarossa.

Akateeminen johtaminen on perinteinen kiistakysymys. Kunnollista johtamista yliopistoihinkin vaaditaan, siitä on melkoinen konsensus. Jopa kaiken nähneet professorit myöntävät vanhan kultakauden varjopuolet: toiminta oli tehotonta, voimavaroja käytettiin väärin, joskus ilmeni suoranaista mielivaltaa, paine tutkimukselliseen konformismiin on suuri ja niin edelleen. Miten meitä johdetaan, vie sen sijaan heti mielipiteiden kirjoon. Tosin johtamistaidon periaatteet kertoisivat, miten asiantuntijaorganisaatiota pitäisi johtaa, joten niitä ei kannata lähemmin selostaa.

Periongelma kylläkin on, miten tiedekuntatasolle ominainen luottamusmiesjohto saadaan omaksumaan nämä periaatteet; useimmilla kun ei ole erityisiä luontaisia lahjoja johtamiseen. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on lisäksi hankala kohde kirjansa lukeneelle hallintotieteilijälle tai organisaatioteoreetikolle. Tiedekunta on yhtäältä liian suuri yhdeksi (toiminnalliseksi) tulosyksiköksi, toisaalta liian pieni jaettavaksi useampaan, vanhassa maailmassa laitoksiin. Vanha oppiaineorganisaatio toimi, vaikkakaan se ei ollut virallinen, aikanaan yllättävän hyvin ja toimisi ehkä vieläkin, ellei siitä olisi luovuttu. Oppiaineet muodostivat ihanteellisen kokoiset primääriryhmät. Oppiaineet järjestivät sisäisen toimintansa, tarjosivat siihen kuuluville konkreettisen tutkimusyhteisön sekä antoivat sosiaalista turvaa tutkijauraansa aloitteleville nuorille. Oppiainerakenteiden hajottaminen on jälkikäteen ajatellen ollut paha virhe. Niiden korvikkeeksi ajatellut tutkimushankkeet ja vastaavat tulevat ja menevät, mutta oppiaineilla oli satojen vuosien historia takanaan. Vanhoista rakenteista on säilynyt joitakin jäänteitä etenkin porthanian neljännen kerroksen oppiaineissa.

Tiedekunnan sisäinen sektoriorganisaatio (termi ei ole virallinen) on, kun sitä ryhtyy lähemmin ajattelemaan, todella kummallinen. Kaavio on oikeastaan harvinaisen sekava: kukaan ei liene yrittänyt sitä saada paperille. Valtaa on dekaanilla ja varadekaaneilla omilla vastuualueillaan: vastuualueet seuraavat yliopiston yleistä tehtäväjakoa tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Opetuksessa koulutusohjelmien johtoryhmät kantavat suunnittelu- ja johtamisvastuun. Lisäksi jokaisella henkilöllä on oma lähiesimiehensä, jolle kuuluvat työsuhteen ehdot. Mukana vielä huseeraavat opetuskokonaisuudet eli niin sanotut pampulat. Niilläkin on omat johtajansa. Kortensa kekoon kantavat lopuksi edunvalvontaelimiksi profiloituneet opiskelijajärjestöt: AKT voisi oikeastaan ottaa niistä oppia. Organisaatio ehkä toimisi jotenkin, jos työsuhteinen henkilökunta jakaantuisi samalla tavalla: meillä olisi tutkijoita, opettajia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.

Näin ei kuitenkaan ole, vaan samat työntekijät tutkivat, opettavat ja vuorovaikuttavat. Jokainen sektorijohto yrittää – ehkä sitä itsekään huomaamatta – leikata heidän työpanoksestaan mahdollisimman ison kakunpalan kyseisen sektorin käyttöön. Tässä he autuaasti unohtavat, että työpanosta tarvitaan muuhunkin. Jos yksittäinen tutkija-opettaja yrittää tyydyttää jokaisen sektorin vaatimukset, loppuun palamista ei tarvitse kauaa odotella. Vaatimuksia esittävät ovat toisin sanoen kyltymättömiä. Kukaan ei pysty heitä tyydyttämään. Joskus onkin laskettu leikkiä siitä, että jokaiseen akateemiseen tehtävään tulisi nimittää identtiset kolmoset. Heistä yksi tutkisi, toinen opettaisi ja niin edelleen.

Risto Koulu

Tutkijalta kuin tutkijalta pyydetään nykyisin tavan takaa haastatteluja. Haastattelu voi päätyä uutiseen painetussa mediassa taikka radion tai tv:n lähetykseen. Suhtautuminen haastattelupyyntöihin jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Monet eivät niihin suin surmin lähde, kenties kerran itsensä nolanneina. Monet taas ovat innolla mukana aina kun heidän mielipidettään kysellään. Perussääntö on, että haastatteluihin suostutaan, kun kysymys on tutkijan omasta alasta ja mielellään omasta aihepiiristä. Haastattelut ovat sitä yhteiskunnallista vaikuttamista, minkä yliopistolaki asettaa yhdeksi tutkijoiden tehtäväksi. Vapaita kansalaismielipiteitä tutkija toki saa esittää missä tahansa, oli kysymys uutisesta, mielipiteitä-osastosta tai omasta blogisivusta. Kirjoittamaton eettinen sääntö tekee kuitenkin eron asiantuntijahaastattelujen ja muun mielipiteen välillä. Ensimmäisessä tutkija esiintyy oppiarvollaan ja yliopistonsa nimellä, jälkimmäisessä hän on se kuuluisa ’pera kontulasta’.

Haastattelut ovat saaneet Helsingin yliopistossa ikävän leiman. Keskustelua on käyty lähinnä siitä, kuinka poliittisesti tulehtuneissa kysymyksissä haastattelulausumat voivat, kuten itse tutkimuskin, johtaa vihamieliseen palautteeseen, jopa ohjattuun maalittamiseen. Tältä varalta yliopisto on jopa laatinut erityiset ohjeetkin. Jos haastattelun antaa oikeustieteen tutkija, maalittamisen uhka on vähäinen. Juridiset näkemykset eivät herätä tunteita, ja jos herättävät, tutkija voi aina siirtää syyn lainsäätäjän leveille harteille. Hänhän vain kertoo, mikä lain sisältö on. Haastattelusta saa lähinnä kehuja kollegoilta ja ystäviltä. Aina toimittaja ei haluakaan perinteistä haastattelua, jossa haastateltava esiintyisi omalla nimellään ja omilla sitaateillaan. Toimittajat keräävät tausta-aineistoa tuleviin juttuihin kiinni saamiltaan asiantuntijoilta. Vaikka tutkija pääsee ääneen nimettömänä, tieteen eettiset standardit ovat tällöinkin voimassa. Tutkija ei saa antaa väärää informaatiota; oikeustieteessä hän ei esimerkiksi saa muuttaa hyviä asioita vallitsevaksi asiantilaksi eli voimassa olevaksi oikeusjärjestykseksi. Tähänhän kaikilla, tutkijat mukaan luettuina, on luontainen houkutus.

Toimittajia ei saa demonisoida. He ovat yleensä vilpittömällä asialla, eikä muualta tuttu advocacy journalism -henki ole vielä levinnyt Suomeen. Toimittajalla on harvoin omaa agendumia ajettavana sen enempää haastattelua tehtäessä kuin siitä uutisoidessa. (Haastateltavien valinnan motiiveista en uskalla sanoa mitään). Siitä huolimatta intressit menevät usein ristiin. Toimittaja – tai oikeastaan median lainalaisuus eli uutisen kiinnostavuus – haluaa ensiksikin selkeän ja yksiselitteisen vastauksen, asiasta riippuen joko puolesta tai vastaan. Tutkija taas tarjoaa mielellään yhtäältä/toisaalta -pohdiskelua lähtöön kuin lähtöön. Vastaukset ovat harvoin, toisin kuin kuvitellaan, juridisestikaan itsestään selviä. Pohdiskelua media nimenomaan ei halua, eikä sitä halua lukijakuntakaan. Yleistä asennetta kuvaa tunnettu anekdootti presidentti Ike Eisenhowerista. Hän oli kuunnellut pari tuntia taloustieteilijöiden esityksiä, joista toistui yhtäältä/toisaalta -konsepti, englanniksihan se on ’on the other hand’ ja ’on the other hand’. Eisenhower oli aina vain ärtyneempi ja lopulta keskeytti kokouksen vaatien, että paikalle haettaisiin jostain ”yksikätinen taloustieteilijä”.

Toiseksi toimittaja haluaa kaivaa yleensä kuivahkosta juridisesta haastattelusta jotain repäisevää ja yllättävää. Se taas on usein pieni yksityiskohta laajasta asiakokonaisuudesta. Uutisoinnin logiikasta seuraa, että uutisen pääasiaksi nousee herkästi sivulauseeksi jäänyt seikka. Niissähän tutkija ei osaa olla varuillaan. Tosin muutoinkin haastattelua leikataan joskus niin kovalla kädellä, että haastattelija ei sitä enää omakseen tunnusta. Myös aidot väärinymmärrykset ovat tavallisia, kun kahden ammattikunnan edustajat vaihtavat informaatiota. Jos kysymys on painetusta mediasta, toimittajat tarjoavat säännönmukaisesti haastatellulle tilaisuutta ennakkoperehtymiseen. Uutislähetyksissä tähän ei kiireen takia yleensä ole mahdollisuutta. Tarkastusikkunaa on syytä käyttää hyväksi, jos sellainen on. Jälkikäteen on vaikea kiistää, mitä tutkijan sanomisiksi on pantu, vahinko on jo tapahtunut.

Jos haastattelu menee väärille urille, vahinko on lopulta hyvin pieni. Haastattelu unohtuu, ja uusia tilaisuuksia tulee. Oli niin tai näin, haastattelu on yksi keino markkinoida omaa oikeudenalaa, tiedekuntaa ja tehtyä tutkimusta suurelle yleisölle. Tilaisuutta siihen kun harvoin on. Useimmiten kokenut haastateltava siinä onnistuukin. Jotkut haastattelut ovat itse asiassa niin opettavaisia, että niistä tehtyjä podcasteja käytetään yliopistoissa oppimateriaaleina. Jotta tähän päästään, tutkija joutuu tiivistämään ja yksinkertaistamaan tutkimusalansa ytimen. Se taas pakottaa miettimään, mitä tässä on viime vuosina saatu tutkimuksessa aikaan – vai onko saatu mitään! Normihaastattelulle ei toki tarvitse asettaa tällaisia vaatimuksia: kelvolliseen mediakontaktiin riittää, että tutkija tietää, mistä hän puhuu. ”Suutari pysyy lestissään” -periaate suojaa aika hyvin myös haastateltavaa. Hänellä on täysi oikeus kieltäytyä jatkamasta esimerkiksi sellaista haastattelua, joka kääntyy yleispoliittiseksi ja jossa häneltä tivataan kantaa puhtaasti poliittisiin kysymyksiin.

Risto Koulu

Suomi ei ole otollinen ympäristö pamfleteille eli poleemisille kiistakirjoituksille. Monet kustantajat ovat niitä kokeilleet, mutta kaupallinen menestys on ollut vaatimaton. Tammen kuuluisa ”Huutomerkki”-sarja ylsi lähes sataan julkaisuun, niistä valtaosa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Sarja heräsi vielä uudelleen henkiin 2000-luvulla mutta sammui muutamaan julkaisuun. Muiden kustantajien kokeilut ovat jääneet muutamaan niteeseen, useimpien jopa yhteen ainoaan. Käsitteenä pamfletti eli kiistakirjoitus on hieman epäselvä: tavallisesti sellaiseksi katsotaan lyhyehkö, kriittinen ja suorapuheinen julkaisu. Tyyliltään se ei välttämättä ole provosoiva eli riitaa haastava. Tosin siihen sävyyn helposti päädytään, koska kirjoittajalta ei edellytä lähdeviittauksia eikä sen kummempia perusteluja mielipiteilleen. Voidaan osuvaa fraasia seuraten sanoa, että hän ”tuulettaa mielipiteitään julkisuudessa”. Alkuperäisessä painettujen pamflettien konseptissa kirjoittaja odottaa vastauksia, jotka ennen tulivat painettuina vastapamfletteina. Nykyaikana pamfletti voi olla sähköinen julkaisu, johon on mahdollista vastata sähköisesti. Monet nykyisistä pamfleteista ovatkin blogijuttuja tai blogikirjoituksia, joten ero murenee. Monet blogikirjoitukset ovat tyylillisesti pamfletteja, tosin sellaisiksi lyhyenlaisia.

Oikeustieteessä moni on kaivannut tällaista forumia. Oikeus- ja tiedepolitiikasta pitäisi keskustella, eikä keskustelua saada aikaan yleisönosastoilla, kirja-arvosteluilla tai tieteellisten julkaisujen alaviitteillä. Toki mielipiteitä vaihdetaan, joskus varsin kärkevästikin, tutkijaseminaareissa, mutta tieto keskusteluista jää vain paikalla olleille. Blogeja tietenkin kirjoitellaan ja kommentoidaan, mutta kaikesta kohusta huolimatta valtaosa lakimiehistä lukee vain painettua sanaa. Loppujen lopuksi harvat seuraavat säännöllisesti tieteellisiä blogisivuja, joita ei edes ole yhden käden sormia enempää. Sitä paitsi sanomisen valtaa (tuorilainen ilmaus) keskittyy liiaksi etabloituneen oikeuspolitiikan ja tieteen edustajille. Vaihtoehtoiset näkemykset peittyvät, vaikka ne usein ovat enteitä siitä, mikä on tulossa. Epäilevä tuomas (ei tarkoita ketään nimettyä henkilöä) ehkä kyselee, tarvitaanko ylipäätään tällaista keskustelua ja sitä välittävää forumia, tässä pamflettisarjaa. Kysymys on perusteltu: staattisessa tutkimuksen vaiheessa sellaista ei tietenkään kaivata. Se vain tuo hälyääniä tieteelliseen konsensukseen. Emme kuitenkaan elä tällaista aikaa, omalla alallani eli prosessioikeudessa vanha hyvä (=staattinen) aikakausi päättyi vallankumousvuoteen 1993. Muutosta on kutsuttu ”lainsäädännölliseksi vallankumoukseksi”, mikä onkin loistava luonnehdinta (kunnia siitä kuuluu Santtu Turuselle). Seuraavaa vallankumousta ei enää saisi valmistella ja toteuttaa yksin oikeusministeriön virkahuoneissa.

Juridisille kiistakirjoituksille ei ole omaa sarjaa eikä paikkaa. Niinpä ne hakeutuvat yleisiin pamflettisarjoihin, esimerkkeinä Antero Jyrängin kuuluisa ”Perustuslakiuudistus” ja tässä puheeksi otettava Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen ”Kittilän opetukset: kirja oikeusvaltiosta ja virkavastuusta” (2024). Ensimmäinen löysi paikkansa ”Huutomerkki”-sarjasta, jälkimmäinen vähemmän tunnetusta mutta nimeltään lupaavasta ”Polemia”-sarjasta. Tätä sarjaa moni lakimies ei tunne, koska sitä julkaisee Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Julkaisujen määrässä sarja on kärkikastissa; siinä on ilmestynyt lähes 130 julkaisua, ja sarja on edelleen elinvoimainen. Sarja ei nimestään huolimatta ole tyypillinen pamflettisarja: siinä käsitellään ”kunnille tärkeitä strategisia kysymyksiä ajattelua herättävällä tavalla”. Kittilä-kirja on oikeastaan ainoa esimerkki poleemisesta kiistakirjoituksesta. Valtaosa sarjan julkaisuista on tavanomaisen kuivahkoja raportteja ja selvityksiä.

Sitten on korkea aika siirtyä itse kirjaan. Se antaa hyvän kuvan vuosikymmenten mittaisesta tapahtumakulusta: näkökulma on oikeudellinen ja etenkin rikosoikeudellinen, joskin paljon puhutaan kunnallislainsäädännöstäkin. Kuten arvata saattaa, kittiläläisiä kunnallisrakenteita ja toimintatapoja ei säästellä. Räväkkää arvostelua saavat niskaansa lisäksi yleiset tuomioistuimet, tasapuolisesti käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Sen sijaan hallintotuomioistuimet pääsevät vähällä: itse asiassa niiden lainkäytöstä lukija saa myönteisen kuvan. Kirjoittajat todella osaavat asiansa ja juridiikkaansa. Syyttäjän puheenvuoroksi julkaisu erinomaisesti kelpaakin, vaikka lukija ei koe olevansa pätevä ottamaan tällä näytöllä kantaa itse tapahtumiin.

Oikeussosiologi toivoisi kirjassa jonkinlaista analyysiä siitä, miksi enklaavissa (tässä Kittilän kunnassa) voi syntyä ilmapiiri, joka väheksyy vakiintuneita oikeudellisia käytäntöjä ja viis välittää tuomioistuinten ratkaisuista. Viljanen ja Hynynen ovat varmasti oikeassa katsoessaan, että lainsäätäjä on ollut sinisilmäinen eli suorastaan naiivi: on oletettu, että ihmiset vilpittömästi yrittävät seurata lakia. Tämä ehkä pätee suurissa organisaatioissa mutta horjuu pienissä. Sosiaalipsykologiasta kiinnostunut veikkaisi tämän takia perussyyksi pientä, suljettua yhteisöä, jossa keskinäisillä henkilösuhteilla (ehkä jopa suku- ja perhesiteillä) on enemmän arvoa kuin kaukaisen lainsäätäjän määräyksillä.

Jos jotain kirjasta varmasti jää päähän, se on seuraava opetus: lakien legitimiteetti ja tuomioistuinten nauttima luottamus on ensiarvoisen tärkeää. Kun tai jos ne romahtavat, ”kaikki kuninkaan miehet” eivät riitä lakia ja päätöksiä täytäntöön panemaan. Tästä luottamuksesta tulisi huolehtia kuin lapsen silmäterästä; se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Mutta jokainen lukekoon ja päättäköön!

Oli lukijan mielipide mikä tahansa, myös oikeustieteeseen tarvittaisiin pamflettityyppinen forum. Se nimenomaisesti varattaisiin poleemisille mielipidekirjoituksille. Forum voisi olla sähköinen, ja siinä lukijoilla olisi kommentointi- ja vastaamismahdollisuus. Aiheet saisivat liikkua tieteen puolella tutkimusmenetelmistä tiedepolitiikkaan, ehkä myös oikeustieteelliseen koulutukseen, oikeuskulttuurin puolella taas kirjo voisi kulkea oikeuspolitiikasta julkaisupolitiikkaan. Tieteellisille kirjoituksille uutta forumia ei sen sijaan tarvita, koska nykyiset neljä vakiintunutta tiedelehteä riittäisivät satamiljoonaisen oikeuskulttuurin tarpeisiin. Oikeudenalakohtaisia lehtiä on vielä näiden yleislehtien lisäksi.

Risto Koulu

1990-luvulta saakka on valiteltu oikeustieteen tutkimuksen monografiakeskeisyyttä. Valituksia on kuultu niin Suomen Akatemialta kuin tutkimusta arvioivilta paneeleilta. Oikeustieteen tutkimus edistyy väitetysti monografioiden kautta: osa monografioista on väitöskirjoja, osa post doc -tutkimusta. Ääritapauksissa kaikki oikeudenalan monografiatutkimukset ovat väitöskirjoja, jolloin niin sanottu oikeuskehitys lepää väitöskirjankirjoittajien kapeilla harteilla. Tällainen väite on samalla suora moite siitä, että kyseisen oikeudenalan tutkimus on kuihtumassa. Post doc -tutkijoiltahan on periaatteessa aina odotettu vähintäänkin toista kirjaa.

Monografiakeskeisyyttä etenkin edistykselliset tutkijat paheksuvat. Monografiat ovat jähmeitä, varovaisia ja liiaksi sidoksissa siihen, mitä julkaisukanavia on. Monografian kirjoittaminen kestää, joten niillä ei reagoida oikeudenalan nopeisiin muutoksiin. Niiden julkaiseminen vaatii lisäksi niin suuren työpanoksen, että aiheenvalinnat ja lähestymistavat ovat kuvainnollisesti turvallisia. Harva viitsii tai edes uskaltaa uhrata vuosia monografiaan vain todetakseen kalkkiviivoilla, että aiheenvalinta, lähestymistapa tai tutkimusmenetelmä eivät olleetkaan kelvollisia; tätä kautta kestäviä tuloksia ei synny. Artikkelissa kokeileva riskinotto on mahdollista, monografiassa ei. Kaikille monografioille ei myöskään hevin löydä kustantajaa, sen enempää kaupallista (monografiat ovat tavallisesti teoreettisia, joten kaupallinen kustantaminen tulee harvoin kuuloon) kuin tieteellistäkään (koulukuntakiistat voivat kaataa tieteellisenkin kustantamisen). Tähän toki on tullut suuri muutos eli sähköinen julkaiseminen. Jokseenkin kaikki kirjoitettu on julkaistavissa sähköisesti, ellei muuten, niin omakustanteena tai niin sanottuna blogikirjana tai artikkelina.

Nopeasti uudistuvilla ja etenkin kansainvälisesti vaikuttavilla oikeudenaloilla artikkelikulttuuri on syrjäyttänyt monografiakulttuurin. Hidasliikkeiset monografiat eivät yksinkertaisesti pysy sisällöllisen muutoksen vauhdissa: ne ovat aina muutaman vuoden jäljessä. Osaksi muutos johtuu tieteellisten arvostusten vaihtumisesta. Arvostukset vaikuttavat hyvin suoraviivaisesti sekä tutkimusrahoitukseen että akateemisiin tehtäviin. Englanninkielinen artikkeli ulkomaisessa laatulehdessä voittaa suomenkielisen monografian, sanotaan. Rahoitusta tai akateemista tehtävää hakeva tutkija ei välitä siitä, vastaako tällainen julkaisutapa tiedon kysyntään tai edes siitä, lukeeko joku hänen artikkeliaan. Hän tekee sitä, mistä palkitaan. Havainnon ei pitäisi yllättää ketään: kokemussääntö on yhtä vanha kuin järjestäytynyt yhteiskunta.

Perinteisille oikeudenaloille muutos ei ole heijastunut: niissä monografioita arvostetaan, ja niitä kirjoitetaan. Tosin maailma on ehkä niissäkin muuttumassa OTT-tutkinnon viimeisten linjausten kautta. Linjauksissa suositaan artikkelimuotoista väitöskirjaa. Kokeneet tutkijat kannattavat linjausta, koska se laskee pelottavaksi koettua väittelyrimaa. Väitöskirjavaihe on ohitettava nopeasti ja nuorena, jotta tutkija pääsee tekemään ”oikeaa” tutkimusta vapaana väitöskirjan kurimuksesta. Valtaosa väitöskirjoista onkin jo hakeutunut artikkeliformaattiin, mutta monografiaformaatilla on vakaat kannattajansa, hieman yllättävästi väitöskirjan tekijöiden keskuudessa. Monografiatyyppiseen väitöskirjaan ehkä liittyy residuaalista arvostusta. Voi olla, että artikkelimuoti leviää tätä kautta vähitellen myös post doc -tutkimukseen perinteisilläkin oikeudenaloilla. Itse en tähän usko. Artikkeleita kyllä kirjoitetaan entiseen malliin ja ehkä enemmänkin. Niillä ei kuitenkaan uudisteta eikä kehitetä oikeudenalaa eikä sitä edes yritetä: artikkeli keskittyy tavallisesti pieneen, usein lainopilliseen yksityiskohtaan ilman sen kummempaa ”tieteellistä” kunnianhimoa.

Kiinnostavin kysymys kuitenkin kuuluu, miksi artikkelit eivät perinteisillä oikeudenaloilla ole voittaneet tai edes näytä olevan voitolla taistelussa julkaisutavoista. Joku syyhän monografioiden ylivaltaan on täytynyt olla, jotta tilanne on päässyt syntymään, toisin sanoen monografialla on oltava piilevä kilpailuetu suhteessa artikkeliin nähden. Artikkeliformaatinhan olisi pitänyt helpompana julkaisutapana voittaa taistelu kauan sitten. Ennen syy saattoi olla praktinen. Artikkelit olivat päiväperhoja; ne hukkuivat aikakauslehtien vuosikirjoihin, ’poissa silmistä poissa mielestä’ on ehkä totta myös tutkimuksessa. Monografiat sen sijaan olivat tutkijan kirjahyllyssä näkyvillä ja heti käteen otettavissa, jos niitä tarvittiin. Sähköisessä maailmassa selitys ei enää päde. Tutkija voi koota tietokoneelleen tuhansien artikkelien tietopankin, josta hän voi hakea mitä tahansa. Selityksen täytyy olla muualla.

Itse uskon seuraavan selitykseen. Oikeustiede on perimmältään vakuuttamisen taitoa. Ellei kyseessä ole vähäinen detalji, ketään ei vakuuteta normiartikkelin sivumäärässä, tyypillisesti 15–20 sivussa maksimissaan. Oli kirjoittaja kuinka osaava tahansa, hän ei tässä sivumäärässä kykene muuttamaan kenenkään näkemyksiä tai asenteita, vaan siihen tarvitaan paljon enemmän sivuja – jolloin kyseessä on jo monografia tai artikkelisarja. Artikkelisarja on itse asiassa eri numeroihin hajotettu monografia. Toisin sanoen: oikeudenalan kehittämiseen ja vähintäänkin uudistamiseen vaaditaan monografiamittaista tutkimusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen monografia on ”kehittävä”, vielä vähemmän ”edistyksellinen”. Itse asiassa valtaosa monografioista on kaikkea muuta, ne ovat pahimmillaan aineiston raakakokoelmia tai aikaisemman tutkimuksen referoimista. Maailmaa eli tässä oikeudenalan status quo’ta järkyttävät monografiat ovat tosiharvassa, näitä harvinaisuuksia ovat Zittingin ja Makkosen väitöskirjat sekä Taxellin post doc -monografia. Monografia toki voi hoitaa kehittämistehtäväänsä epäsuorasti siten, että se kokoaa yhteen artikkeleissa esitettyjä uusia ajatuksia, esittelee kansainvälisiä suuntauksia ja niin edelleen. Joku lukijoista ehkä tarttuu tieteelliseen onkeen.

Totta on, että maailma ei ole sama, mikä se oli näiden kirjojen ilmestyessä. Julkaisujen volyymi on nykyisin niin suuri, että yhdellä kirjalla, oli se millainen tahansa, ei muuteta edes kapeaa oikeudenalaa. Monografioiden ilmestyminen on rutiinia eikä enää sellainen merkkitapaus kuin 50 vuotta sitten. Monografiaa on markkinoitava ja levitettävä tehokkaasti, uutta lähestymistapaa on tuettava monografian lisäksi opetuksella, alustuksilla, artikkeleilla ja niin edelleen. Ellei näin tehdä, ansiokaskin monografia hukkuu ulkomaisten ja kotimaisten julkaisujen virtaan – ja jää vaille lukijoitaan. Kukaan, ei edes alan tutkija, ei pysty enää seuraamaan kaikkea, mitä hänen alallaan julkaistaan, naapurialoista puhumattakaan. Ehkä koko kysymys julkaisuformaatista on turha. Pääasia on, että oikeudenalalla julkaistaan tutkimusta, joka kerää lukijoita. Selvää toki tiedeyliopistossa ja kenties muutoinkin on, että oikeudenalan ”tutkimus” ei saisi latistua pelkäksi käsikirja- ja yleisesitysjuridiikaksi. Joskus tällainen kirjallisuus saa näkyvämmän ja lämpimämmän vastaanoton kuin edistyksellinen tutkimusjulkaisu – etenkin jos se ei ole suomenkielinen.

Risto Koulu