Uutiset | COMI

Oikeuden ulkoiset rakenteet: rakennuksista portaaleihin ja alustoihin

Tuomioistuimet ovat aina olleet oikeustieteen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen keskiössä: tuomioistuimet ovat oikeuden ultima ratio (tähän tekisi mieli lisätä vielä perinteinen regum). Mutta myös muut tieteenalat ovat olleet kiinnostuneita tuomioistuimista. Kiinnostus on toisinaan johtanut monialaisiin ja monitieteisiin tutkimuslinjoihin, joihin oikeustiedekin on kantanut kortensa. Tosin oikeustieteelle on jäänyt lähinnä huutolaispojan paikka. Oikeustiedehän on muiden tieteenalojen mielestä metodisesti kehittymätön ja kummallisen normatiivisuuden teorian pilaama. Näitä uusia tutkimuslinjoja ovat (tässä ei haeta niille suomenkielisiä nimiä): court governance, court etnography, court symbolism ja tässä uutisessa esille otettava court architecture. Juristien vähäinen kontribuutio näillä tutkimuslinjoilla on pitänyt huolen siitä, että ne eivät ole juristeja myöskään luetuttaneet.

Eniten sanottavaa juristeille on court governance -tutkimukselle. Sen tutkimuskohteena on tuomioistuimen johtaminen. Tuomioistuimet ovat isoja organisaatioita, ja samalla varsin kummallisia johdettavia. Johtamisteoriat kun on kehitetty yrityksiä varten, joskin julkisyhteisöjen johtaminen on sekin ollut tutkimuskohteena, usein myös leikinlaskun aiheena. Parkinsonin ”johtamisteoriat” ovat huumorin alalla samanlaisia klassikoita kuin Monty Pythonin sketsit eri ministeriöistä. Jopa julkisyhteisöjen sarjassa tuomioistuimet ovat kuitenkin erityisen outoja johdettavia. Tuomioistuimet ovat asiantuntijayhteisöjä, joissa asiantuntijoilla eli tuomareilla on suuri vapaus järjestää työnsä miten haluavat. Tuomarikunta myös vastustaa kaikenlaista puuttumista työhönsä vetoamalla tuomareiden riippumattomuuteen. Myös court etnography -tutkimus kiinnostaa juristeja, kun he siihen perehtyvät tai perehtyisivät. Siinä tutkitaan tuomioistuimissa vallitsevia asenteita ja alakulttuureita, jotka voivat olla kaukana siitä, mitä tuomioistuinvirasto tai prosessioikeuden tutkija naiivisti uskoo. Kuten nimi osoittaa, tutkimuslinja lainaa menetelmiään niin sanotusta kansatieteestä. Tuomioistuimia tutkitaan samoin menetelmin kuin Papua-Uuden Guinean vuoristoheimoja, ehkä yhtä yllättäviä tapoja ja rituaaleja löytäen. Onpa jopa court geography -niminen tutkimuslinja löytänyt tutkijansa ja yleisönsä. Tutkimuslinja katsoo tuomioistuimien maantieteellistä sijoittumista, miten tiheä verkon on oltava ja mihin tuomioistuimet sijoitetaan. Historiallisista syistä tuomioistuimet ovat usein väärillä paikkakunnilla, ja niitä on liikaa tai liian vähän riippuen siitä, keneltä kysytään. Oikeudellisen maantieteen tutkija on tosin sitä mieltä, että tuomioistuimia on aivan liikaa, oli maa mikä tahansa. Moderni tietotekniikka ja helppo liikkuminen ovat vähentäneet lähituomioistuimen tarvetta – etenkin kun valtaosa kansalaisista ei koskaan käy tuomioistuimessa asioimassa.

Court architecture -tutkimuskin kuulostaa kummalliselta tutkimuslinjalta, eikä siitä ole pohjoismaissa puhuttu. Tutkimuslinja on kuitenkin noussut viime vuosina kansainvälisen agendan kärkeen. Tuomioistuinten rakennukset ja sisätilat nimittäin kuvastavat suhdettamme lainkäyttöön ja tuomioistuimiin. Vastaavaa merkitystä on haettu muun muassa vankiloiden ja rautatieasemien arkkitehtuurista. Vankilat heijastavat aikamme ja aikansa kriminologiaa, rautatieasemat ja pian kai lentoasemat suhdettamme matkustamiseen. Arkkitehtuuri ymmärretään tässä kohdin laajasti: siihen kuuluvat itse rakennukset, niiden sisätilat sekä oikeussalin jäsentyminen. Jälkimmäistä muokkaa tällä hetkellä ja kovalla kädellä oikeudenkäyntiteknologian räjähdysmäinen kasvu. Oikeussalin perinteinen jäsentely ei ota sitä huomioon. Oikeussalissa on erotettu asianosaisille, oikeudenkäynnin ammattilaisille ja tuomareille omat alueet, joilla heidän on periaatteessa pysyttävä. Monissa maissa tuomarit eristetään muista läsnäolijoista korkealla kaiteella, ja heidät sijoitetaan korokkeelle pitkän pöydän taakse.

No, se sisätiloista, tuomioistuinten rakennukset ovat näkyvin osoitus siitä, miten suhtaudumme lakiin ja lainkäyttöön. Skaala on laaja: alkaen common law -maiden uusklassisista palatseista romaanisten maiden synkkiin oikeustaloihin. Pohjoismaissa tuomioistuimet eivät perinteisesti ole rakennuksilla komeilleet. Nuhruisista käräjähuoneistoista ja nukkavieruista raastuvanoikeuksista on onneksi päästy, vaikka vanhempi lakimiespolvi ne totisesti muistaa. Nykyiset oikeuden tilat ovat karun asiallisia, niitä on vaikea erottaa verotoimistoista ja kunnantaloista. Tämä on tavallaan johdonmukaista: pohjoismaissa tuomioistuimet eivät ole koskaan olleet tärkeitä vallankäyttäjiä tai merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Tosin tutkija näkee ensimerkkejä muutoksesta: tuomioistuimille on siirtymässä sellaisia asioita, esimerkkinä ympäristönsuojelu, jotka kuuluisivat ratkaistaviksi poliittisissa prosesseissa. Eri asia on, onko se hyvää vai huonoa kehitystä. Tutkija sitä ainakin epäilee. Jos Kreml ei ole, kuten Paasikivi sanoi, raastuvanoikeus, raastuvanoikeus (tai nykyisin käräjäoikeus) ei ole myöskään ympäristöpolitiikassa demokraattinen päätöksentekijä.

Oli miten oli, oikeuden arkkitehtuurin kultakausi on selvästi ohi, loisteliaita oikeuspalatseja ei enää tulla rakentamaan. Rituaaleja palvelevat sisätilojen järjestelyt vähitellen katoavat sieltäkin, missä niitä vielä on. On kuitenkin ilmeistä, että digitalisaatio muuttaa perustavasti oikeuden arkkitehtuuria. Jos sähköinen oikeudenkäynti ja etäosallistuminen päätöksentekoon yleistyvät, tuomioistuinten rakennuksista katoavat aluksi oikeudenkäyntisalit ja sitten neuvotteluhuoneet. Sähköiseen oikeudenkäyntiinhän tarvitaan vain tietokone, ja sekin saa sijaita missä tahansa. Jos vielä tuomareiden etäosallistuminen päätöksentekoon sallitaan, yhteistä päätösneuvotteluakaan ei enää nähdä. Neuvottelutiloja tarvitaan vain kahvitaukoihin. Tulevaisuuden tuomioistuin on näin rivi työhuoneita tuomareille ja muulle henkilökunnalle. Ja etätyöskentelyn yleistyessä kysytään, mihin työhuoneitakaan enää kaivataan. Pahimmassa tapauksessa tuomioistuimesta on vuosisadan puolivälissä jäljelle vain muistokyltti rakennuksen ulkoseinällä sekä joukko digitaalisia portaaleja ja alustoja.

Tämä ei pelkästään ole arkkitehtuurin harrastajien menetys. Totta kylläkin on, että tuomioistuinrakennusten kadotessa katoaa myös paljon kulttuurihistoriaa. Suomessa tuomioistuimiin ei ole sitoutunut siinä määrin historiaa ja kulttuuria kuin vanhan kulttuurin maissa. Keskeinen kysymys kuitenkin kuuluu, miten suhteemme oikeuteen ja lainkäyttöön muuttuu, kun kumpikaan eivät enää esineellisty rakennuksina, istuntosaleina taikka tuomareiden neuvottelutiloina tai työhuoneina. Virtuaalista lainkäyttöä voidaan katsoa sekä tuomariprofession (ja yleisemmin lakimieskunnan) että suuren yleisön kannalta. Missä määrin lainkäytön legitimiteetti on kiinni oikeuden ”paikasta”? Legitimiteetti on ensiarvoisen tärkeä. Jos se katoaa, kaikki ”kuninkaan miehet” eivät pysty pitämään sen enempää Tyyristylleröä kuin oikeuttakaan aidan päällä. Kittilän kunnallishallinto ja saamelaiskäräjien vaaliluettelo -jupakka osoittavat, mitä seuraa, kun viranomaiset eivät noudata tuomioistuinten päätöksiä.

Suomessa legitimiteetti ei ehkä ole kiinni rakennuksista eikä istuntosaleista. Ne eivät ole tärkeitä, vaan lailla on 1800-luvun perintönä itseisarvonsa. Suomalaiset ovat melkoisia legalisteja vielä nykyisinkin, monet maallikot suuremmassa määrin kuin lakimiehet. Äärilegalistisia mielipiteitä kuulee enimmäkseen ei-lakimiehiltä. Asia voi olla toisin Yhdysvalloissa, joissa laki tuntuu esineellistyvän. Siellä ei julkaista ensimmäistäkään uutista oikeusasioista, jossa ei olisi kuvaa oikeusrakennuksista, yleensä korkeimmasta oikeudesta tai vastaavasta osavaltion oikeudesta. Jos legitimiteetti horjuu, se korjataan kuvalla tuomareista virkakaavuissaan. Tapa on levinnyt Suomeenkin, joskaan lukija ei rakennusten kuvista vaikutu. Kuvateksti on tarpeen, koska kuvassa voisi olla mikä tahansa virasto tai paremmanpuoleinen ostoskeskus.

Sen sijaan tuomioistuin on rakennuksena ja paikkana tärkeä tuomareille. Siellä tuomarit tapaavat toisinaan, siellä omaksutaan tuomarinideologia, ja siellä opitaan tuomarin vaikea taito. Tuomioistuin on sekä työyhteisö että sosiaalinen yhteisö, samalla tavalla kuin akateemiset yhteisöt aikanaan olivat, ennen kuin kotityöskentely taas alkoi yleistyä. Tuomari ilman tuomioistuintaan on käsitteellinen mahdottomuus. Jos tuomioistuimet muuttuvat virtuaalisiksi alustoiksi, voidaan kysyä, onko meillä enää tuomareita vai olemmeko siirtyneet lakiteknikoiden aikaan. Tuomarit siis tarvitsevat kouriintuntuvan tuomioistuimensa, vaikka tuomioistuin ei ehkä enää kaipaa tuomareita nykyisessä merkityksessä eli omistautuneena ammattikuntana.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Koulu, Riikka: In Search of Living Law – How Should We Design for (Digital) Legal Interaction? Digital Society 3/2024.
Mignot, Claude: Architecture of the 19th Century. Evergreen 1983.
Mulcany, Linda: Legal Architecture. Justice, due process and the place of law. GlassHouse Book 2011.
Letto-Vanamo, Pia – Honkanen, Timo: Lain nojalla ja kansan tuella. Tuomiokuvi oikeudenkäytöstä ennen suurta uudistusta. EDITA 2005.

Asiasanat: tuomioistuintutkimus, oikeuden tilat, oikeusarkkitehtuuri, virtuaalinen tuomioistuin, luottamus tuomioistuimiin, paikantuva oikeus

15.1.2026

Kverulantit lainkäytössä – myytti vai ongelma?

Kverulantiksi kutsutaan maallikkoa, joka nostaa häviöön tuomittuja kanteita taikka tekee turhanpäiväisiä valituksia tai kanteluita. Myös lakimies voi ansaita tämän nimityksen, vaikka se on harvinaisempaa. Sana ei ole enää niin pejoratiivinen, mitä se alkujaan oli. Kantasana, latinan ”querulus’ nimittäin tarkoitti ”surkuttelijaa” ja ”vaikertajaa” eli säälittävää ressukkaa. Vanha tautiluokitus tunsi myös kverulanttisyndrooman. Sillä tarkoitettiin ”sairaalloista halua riidellä ja käräjöidä”. Nykyluokituksesta nimitys on poistunut, joten diagnoosi ei enää ratkaise kverulanttiongelmaa. Kverulantteja on aina ollut, luultavasti jo sumerilaiset tuomioistuimet panivat ilmiön merkille, vaikkakaan siitä ei ole säilynyt aineistoa. Moderni tietotekniikka on kuitenkin helpottanut merkittävästi kveruloinnin arkea. Parhaat kverulantit ovat vuodessa parissa tehtailleet toistasataa kannetta, valitusta tai oikaisuvaatimusta, mitä vanha kverulanttipolvi ei voinut kuvitellakaan. Kverulantit saavat myös paljon enemmän julkisuutta kuin ennen. Valtamedioissa kverulanttivalituksia kauhistellaan (HS 30.6.2022: ”Tuomioistuimia kuormittavat sarjakantelijat on saatava kuriin”), ja lehtien yleisönosastot täyttyvät enemmän tai vähemmän rakentavista ehdotuksista siitä, miten kverulanttiongelma tulisi ratkaista. Taattu ja etenkin kannustava mediajulkisuus ruokkii kverulointia, mikä uutisia kirjoittavien olisi syytä muistaa.

Ongelman kärjistyminen selittää, miksi kverulantit keräävät tieteellistä huomiota; ennen heidät sivuutettiin oppikirjoissa ja yleisesityksissä hymähdellen (Kulmala 2025). Heille on myös laadittu ikioma taksonomia ja siihen tukeutuva motiivianalyysi (prosessioikeusblogi 29.10.2025). Kveruloinnin käyttövoimaa on syytä miettiä, ennen kuin sille mietitään lääkkeitä. Kverulantit ovat jaettavissa nykyaikana kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat perinteiset kverulantit, jotka ovat useimmiten keski-ikäisiä ja vihaisia miehiä. He käräjöivät omassa asiassaan, takana on tavallisesti vahva vääryyskokemus, enemmän tai vähemmän todellinen tai kuviteltu. Tällainen omassa asiassa kverulointi loppuu aikanaan, kun henkilö väsyy, kuolee tai kokee saaneensa hyvityksen, todellisen tai kuvitellun.

Toinen kverulanttien ryhmä koostuu kansalaisjärjestöistä, vaikka harva uskaltaa luokitella esimerkiksi ympäristö- tai luonnonsuojelujärjestöjä kverulantiksi. Tämän ryhmän kverulantit ajavat poliittista tai yhteiskunnallista agendaa. Esimerkkejä heidän toiminnastaan ovat ilmastokanteet ja niin sanotut petovalitukset, jotka vanhan kansan tuomari arkailematta leimaisi kverulanttisiksi. Sitähän ne kverulanttiteorian mukaan ovatkin. Agendaa ajava kverulanttijärjestö ei ikinä lopeta. Oikeushenkilöt eivät kuole tai väsy, ennen kuin niiden agenda vanhenee. Elävä agenda täydentyy uusilla vaatimuksilla, kun ensitavoite saavutetaan tuomioistuinten tai poliittisten prosessien kautta. Esimerkiksi ilmastolitigointi on jatkunut kohta kolmatta vuosikymmentä. Agendaa ajava kverulointi on kuitenkin riippuvainen tuloksista, ennen kaikkea toiminnalle on saatava julkisuutta. Julkisuus taas pitää aktiivit mukana, helpottaa varojen keräämistä sekä luo poliittista painetta. Julkisuuden kadotessa katoaa myös kverulointi.

Uusin kverulanttiryhmä ovat oikeustaistelijat eli Yhdysvalloista tutut social justice warrior -aktiivit. He ovat yleensä luonnollisia henkilöitä, joskin myös kansalaisjärjestöt kunnostautuvat tässä toiminnassa. Oikeustaistelu on usein agendaakin. Aktiivit taistelevat toisten ihmisten oikeuksista, monesti kysymättä, haluavatko toiset tällaista taistelua ja heitä esitaistelijoiksi. Näitä ’toisia’ ovat muun muassa alkuperäiskansat ja etniset vähemmistöt. Tällekään kveruloinnille ei tule loppua: uusia sorrettuja ryhmiä löytyy, ja ellei löydy, some-kulttuuri niitä kyllä osoittaa. Ryhmän jäsenet vanhenevat ja poistuvat, mutta se ei vaikuta kverulointi-ilmiöön. Uusia aktiiveja tulee. Ryhmän edustus on toistaiseksi kverulantti-ilmiössä vähäinen. Se johtuu siitä, että pohjoismaiset lainkäyttöjärjestelmät eivät jätä tilaa tällaiselle aktivismille. Kansalaiskanteita ei tunneta, vaan oikeutta saavat käydä vain ne, joilla on tunnustettu oikeus.

No, se siitä, kiintoisampaa on miettiä, pitääkö kverulantti-ilmiölle tehdä jotain ja jos pitää, niin mitä? Suomessa haitta on vähäinen, ja kverulantit näkyvät lähinnä tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten työtaakassa. Vanha totuushan oli, että kverulantteja on lukumääräisesti vähän mutta heidän aikaansaamansa vaiva on siihen verrattuna suhteeton. Kverulanteista on myös hyötyä: monet heistä ovat hyvin taitavia löytämään lakien ja järjestelmien heikkoudet, mikä taas tuo esiin uudistustarpeet. On lisäksi muistettava, että kverulantiksi leimattu on toisinaan asiassa oikeassa. Tämä koskee lähinnä ensimmäisen ryhmän eli oman asian kverulantteja. Häntä on kohdeltu aikanaan epäoikeudenmukaisesti, ja se on myönnettävä, jos mahdollista myös hyvitettävä. Aiheellisia kanteita ja valituksia ei saa torjua sillä perusteella, että niiden tekijä on notorinen sarjavalittaja tai vastaava. Sitä paitsi access to justice -ajattelu pakottaa melkoiseen varovaisuuden kverulantti-ilmiön hallinnassa. Kansalaisten on päästävä oikeuksiinsa, ja vasta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin jälkeen on lupa sanoa, ettei oikeutta ollutkaan. Myös agendaa ajava kverulointi tuottaa usein tuloksia, joita on kaikki syy arvostaa. Abolitionismi (se alkuperäinen ja oikea) voitti oikeudenkäyntien kautta, lopullisesti vasta vuoden 1772 Somersett -ratkaisussa. Jälkimaailma pitää lopputulosta itsestään selvänä; aikalaisille se oli kaikkea muuta. Monta aikaisempaa oikeudenkäyntiä oli nimittäin hävitty tai ne olivat rauenneet asianosaisten kuoltua.

No, oletetaanpa, että kverulointi-ilmiöön on puututtava. Päädymme siis kysymään, millä keinoilla kaikki tai tietyntyyppiset asiat tehdään immuuneiksi. Keinoista ei ole pulaa, sillä tähän tarkoitukseen on ehdotettu muun muassa

asian erityisen nopeaa käsittelyä,
kanteen tai valituksen säätämistä luvanvaraiseksi,
kanteen tai valituksen välitöntä hylkäämistä/tutkimatta jättämistä,
lakimiespakkoa tiettyihin asiaryhmiin, joissa esiintyy kverulanttipiirteitä,
ankaraa kuluvastuuta, joka kohtaa myös asiaa ajavia lakimiehiä,
korotettua ja etukäteen perittävää oikeudenkäyntimaksua, ja
vakuutta vastapuolen kustannuksista.

Nopea käsittely näyttää hopealuodilta, jolla hirviö tapetaan. ”Keksintö” tuo kylläkin mieleen Ozin velho -kirjan ja kohtauksen, jossa hyvä haltijatar kertoo Dorothylle, että ’sinulla on ollut aina tämä voima’. Totta on, että kverulantismi hyötyy pitkistä käsittelyajoista ja pitkät käsittelyajat taas pääosin johtuvat siitä, että asia odottaa sen käsittelyn aloittamista tai jatkamista. Käsittely nopeutuu, kun näistä odotusajoista päästään. Myös vastauksen määräaikoja voidaan lyhentää: ne ovat monesti periytyneet hevospostin ja postitalonpoikien aikakaudelta, ne ovat siis ylipitkiä. Vastausaika saa olla hyvin lyhyt, ja standardiaikaan annetaan jatkoaikaa, jos tapaus vaatii aikaa vievää selvittelyä. Oikeusvaltiossa jokainen asia on kuitenkin käsiteltävä kunnolla, jos siihen annetaan asiaratkaisu. Se taas vie vähimmäisajan, jota mikään inhimillinen järjestely ei saa 3-4 kuukautta lyhyemmäksi. Sitä paitsi päätökseen saa hakea muutosta, eli oikeudenkäynti ei kuole nopeaan ensikäsittelyyn.

Korotettu oikeudenkäyntimaksu ja vakuus vastapuolelle kaatuvat siihen, että ne johtavat taloudelliseen eriarvoisuuteen. Varakas yksityishenkilö tai tällainen järjestö (sillä on yleensä valtionapunsa) ei, kuten sanotaan, niille korviaan lotkauta, kun vähävaraisille ne taas nousevat aidoiksi oikeuksiin pääsyn esteeksi. Oikeusapu ja oikeusturvavakuutuskaan eivät tunne tällaista etuutta. Ankara kuluvastuu on vahva pelote yleisessä lainkäytössä, mutta hallintolainkäytössä kverulantin ei kannata, jos hän on luonnollinen henkilö, huolta kantaa. Muutoinkin kuluvastuu on vailla merkitystä, jos henkilö tai kansalaisjärjestö (ne ovat yleensä yhdistyksiä) on varaton tai heittäytyy sellaiseksi. Ohimennen todettakoon, että asetuksella voitaisiin säätää tilanteista, joissa oikeudenkäyntimaksu maksetaan etukäteen (tuomioistuinmaksulaki 12 §). Vaikka yhden asian maksu olisi vain nykyiset 550 euroa, sata asiaa maksaisi jo 55 000 euroa, mitä summaa parkkiintunutkin kverulantti jo kavahtaisi.

Luvanvaraisuus on kuolleena syntynyt ajatus. Kuka luvan antaisi ja millä ehdoilla? Luvan edellytyksistä saataisiin aikaan oma prosessi, joten ongelma pahenisi entisestään. Lakimiespakko ja asiaa ajavan lakimiehen henkilökohtainen kuluvastuu ovat sen sijaan tehokkaita keinoja pitkälle vietyinä. Ensimmäinen on käytössä ylimääräisessä muutoksenhaussa, ja se pitää muun muassa toistuvat purkuhakemukset kurissa. Ennen tätä lakimiespakkoa tiettävästi joku asianosainen haki – turhaan muuten – saman lainvoimaisen tuomion purkamista 113 kertaa. Laajennettu kuluvastuu koskee kaikkia asiatyyppejä (OK 21:6), mutta se on jäänyt hyvin vähäiselle soveltamiselle. Siitä ei ole mainittavaa hyötyä ilmiön hallinnassa, sillä kverulantit hoitavat yleensä itse asiaansa. Varaton ja omatoiminen kverulantti on selvästi hankalin tapaus.

Yleinen tai laajoja asiaryhmiä kattava lakimiespakko on poliittisesti mahdoton. Sellainen vaatisi myös helposti saatavaa, ilmaista tai kohtuushintaista lakimiesapua, jotta oikeuksiin pääsy olisi turvattua. Tällaisesta maailmasta ollaan Suomessa vielä kaukana. Lakimiespakko on erityisen mahdoton hallintolainkäytössä, jossa lähdetään siitä, että kansalainen ajaa itse asiaansa. Jos lakimiespakko ulotettaisiin hallintoasioihin, asiaryhmä työllistäisi kaikki Suomen lakimiehet – eikä sekään taitaisi riittää! Jonkinlaista apua saadaan välittömästä hylkäämisestä tai tutkimatta jättämisestä, jollainen tunnetaan yleisessä lainkäytössä riita-asioissa (oikeudenkäymiskaari 5:6). Tällä ratkaisuaika saadaan lyhyeksi, joskin tällainen välitön ratkaisu tuottaa oman riitansa siitä, oliko kanne niin perusteeton, että välitön hylkääminen tai tutkimatta jättäminen oli paikallaan. Välittömässä hylkäämisessä asia tulee pinnallisesti tutkituksi, ja jälkikäteen arvioiden perusteltukin kanne voi kokea tämän kohtalon. Mutta yhtä kaikki, vastaavaa instituutiota kannattaisi kokeilla myös hallintolainkäyttöön, jota kverulantti-ilmiö pahiten ravistelee.

Kaikkein kaikkiaan: kverulantismiin on vaikea puuttua. Tehokkaat lääkkeet ovat sellaisia, että ne tappavat potilaan eli oikeuksiin pääsyn. Nykykeinoilla ilmiötä voidaan hillitä joskaan ei hallita. Samalla voi toivoa, että nykyinen kverulanttiaalto vähitellen itsestään rauhoittuu, kun nähdään, ettei sillä saavuteta mainittavia tuloksia.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Kulmala, Samuli : Kverulanttit eli sarjavalittajat. EDILEX (julkaistu 12.2.2025)

Asiasanat: kverulantti, oikeudenkäynnin väärinkäyttö, access to justice, kansalaisjärjestöt, oikeudenkäynnin esteet, oikeudenkäyntimaksut, kuluvastuu, välitön hylkääminen

30.12.2025

Tutkimusta kotona ja laitoksella – mikä on ollut paikan vaikutus?

Kiistely etätyöstä ja lähityöstä käy vilkkaana: on mahdotonta avata lehteä, jossa siitä kiinnostuneet eivät hakisi vastustajistaan työvoittoa, yleensä pitkään ja äkäisesti kirjoittamalla (IS 14.11.25: ”Etätyökeskustelu karkaa käsistä, vaikka siinä olisi aidosti mietittäviä asioita”). Etätyön kannattajat perustelevat sitä paremmalla tuottavuudella, säästyvillä työmatkoilla ja välttymisellä avokonttoreiden meteliltä, rohkeimmat myös etätyön mukavuudella sekä kotiaskareihin jäävällä ajalla (HS 30.11.25: ”Mielipide: Etätyö voi lisätä työn tuottavuutta monella tavalla”). Lähityölläkin on puolestapuhujansa. He taas koostuvat enimmäkseen työnantajien (eli yritysten, laitosten ja virastojen) edustajista. Lähityötä tekevät eivät pahemmin keskusteluun puutu, enintään huomauttelevat, miten etätyöskentelevän kollegan työt kaatuvat paikalla olevien niskaan. Jos kuunnellaan lähityön kannattajia, lähityön katsotaan kehittävän työtehtäviä, luovan innovaatioita, välittävän hiljaista tekijäntietoa sekä integroivan uudet työntekijät työyhteisöön ja niin edelleen. Sivullisen on paras olla puolueeton, enintään hän uskaltaa todeta, että toistaiseksi lähityötä kannattavat ovat esittäneet vakuuttavimmat argumentit.

Etätyö/lähityö -dilemma askarruttaa myös tutkijoita ja erityisesti oikeustieteen tutkijoita. Tällainen valinnan mahdollisuus kahden työmuodon välillä on kylläkin uusi ilmiö. Vielä 1950-luvun alussa yliopisto ei edes tarjonnut työhuonetta: oikeustieteen tutkijat tekivät työtä kotona, enintään piipahtivat yliopistolla pitämässä luentonsa ja vastaanottonsa (tosin moni tiettävästi siirsi nekin kotiinsa). Samaan hengenvetoon kannattaa huomata, että moderni etätyöskentely ei ole sama asia kuin vanhan ajan kotityöskentely. Kotityöskentelyssä tutkija käytännössä eristi itsensä kotiinsa, eikä kotityötä tekevistä koostuva tiedekunta voinut minkään kriteerin mukaan muodostaa tutkimusyhteisöä. Nyt asia on toisin. Kotona oleskeleva oikeustieteen tai muun tieteenalan tutkija voi rakentaa itselleen virtuaalisen työyhteisön digitaalisten yhteyksien varaan. Yhteisöön voi kuulua hänen työtovereitaan työpaikalta; yhtä hyvin virtuaalinen työyhteisö rakentuu muualla työskentelevistä ihmisistä. Ääritapauksessa siinä ei ole yhtään saman oppiaineen tai tiedekunnan ihmistä. Digitaalisille yhteisöille on tyypillistä sisäänlämpiävyys: ne koostuvat samalla tavalla ajattelevista ihmisistä. Sitä taas joku pitää etuna, joku taas haittana.

Etätyötutkijoiden ja lähityötutkijoiden kilpailussa moni veikkaisi voittajaksi jälkimmäisiä. Tutkimustyö edellyttää tieteellisiä impulsseja, palautetta ajatuksista, reipasta kritiikkiä ja tietoa siitä, mitä muut tekevät ja mitä tieteenalalla on vasta tulossa. Lähityössä tätä kaikkea tulee jatkuvalla syötöllä, sitä hakematta ja siitä vaivaa näkemättä, välillä silloinkin, kun sitä ei edes halua. Informaatiota välittävät ihmiset vaihtuvat eivätkä valikoidu: palautetta tulee niiltä, joilta sitä ei edes osaa odottaa. Minkäänlaista kuplaantumisen riskiä ei ole. Teoriat testaantuvat vasta käytännössä, joten oletukselle lähityön paremmuudesta on haettava tukea empiirisistä havainnoista.

Havainnointiin voidaan käyttää oman oppiaineeni eli prosessioikeuden lähihistoriaa. Otos saadaan varhaisesta tutkijapolvesta, jota on tapana kutsua ”suuriksi prosessualisteiksi”. He päättivät aktiiviuransa viimeistään 1970-luvun lopussa. Vertailuryhmäksi tarjoutuu seuraava sukupolvi, joita kutsutaan nasevan vastinparin saamiseksi ”pieniksi prosessualisteiksi”. He aloittivat uransa 1980-luvun alkuvuosina. Väitettäkin on syytä tarkentaa. Jos teoria lähityön paremmuudesta on oikea, lähityötä tekevien tutkimustuotannon pitäisi olla pitkäaikainen ja laadukas (väite 1). Sen sijaan kotityön tekijöiden julkaisuaktiivisuuden pitäisi vähitellen hiipua, kun väitöskirjavaiheen yhteydet katkeavat ja nuoruuden innostus katoaa (väite 2).

”Suuret prosessualistit” eli Tauno Tirkkonen, Jouko Halila, Tauno Ellilä ja Irma Lager olivat vannoutuneita kotityöläisiä: kukaan aikalaisista ei muista nähneensä heitä laitoksella, ehkä satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta. Heitä ei kuitenkaan voi moittia aktiivisuuden hiipumisesta eikä tutkimuksen tason laskusta: pikemminkin asia on päinvastoin. Tirkkonen loi tetralogialla suomalaisen prosessioikeuden perustan. Hänellä on myös korkeatasoisia erillismonografioita eri lähtöihin, paras niistä lienee välimieslainkäytöstä. Halila jäi hieman jälkeen julkaisuvolyymistä, mutta hänen tutkimuksensa kuittauksesta ja todistustaakasta ovat edelleen lainopilliset standarditeokset aiheistaan. Ellilän ansiot ovat insolvenssioikeudessa, hän loi ulosotto-oikeuden yleiset opit. Ellilä julkaisi myös saksankielisen teoksen välimiesmenettelystä, hän oli lisäksi yliopistopedagogiikan edelläkävijä sekä ansiokas oikeuspoliitikko. Lager taas kunnostautui etenkin tutkimuksellaan suppeatutkintaisesta lainkäytöstä, joka tosin jäi – saman kohtalon koki hänen aikalaisensa Lauri Hormia – vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jalkoihin. Lagerilta ilmestyi myös lähes kirjanmittaisia artikkeleita, muun muassa osittaisesta lainvoimasta. Hän yritti lisäksi kansainvälistää prosessioikeuden tutkimusta, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Väite 2 siis kaatuu kaikin tuomariäänin. Prosessioikeuden liitukauden historia todistaa, että kotityöntekijät ovat voittajia.

Entäpä siiten väite 1? Sen mukaan lähityöläiset eli yhteisöön integroituvat tutkijat ovat luontaisia tieteen alfauroksia. Tässä vertailuryhmä koostuu ”pienistä prosessualisteista”, joihin luen Erkki Havansin, Juha Lappalaisen ja itseni. Me kuuluimme laitoksen kalustoon: joku kyselikin kerran laitoskahvilla pahanilkisesti, käymmekö me ollenkaan kotonamme. Oli niin tai näin, tutkimusta tehtiin laitoksella, kahvilla istuttiin pitkiä aikoja, ja paljon puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä. Havansi oli todellinen oikeustieteen kymmenottelija: hän julkaisi parikymmentä kirjaa ja kävi niissä läpi suurin piirtein koko oikeusjärjestyksen. Lappalainen jäi puoleen tusinaan monografiaan, mutta hänen paras aktiivikautensa osui juuri vuoden 1993 kokonaisuudistuksen hektiseen menoon. Uusien oppikirjojen, käsikirjojen ja yleisesityksien kysyntä ylitti kohtuuden mitat, ja käytännön konsultaatioon, asiakkaina tuomarit ja asianajajat, meni varmasti paljon aikaa. Väite 1 tulee siis empiirisellä havainnolla todistetuksi. Lähityöläiset saavat paljon aikaan, aktiivikausi kestää, ja tutkimus on tasokasta tai ainakin ajan tasalla.

Tässä vaiheessa alkaa epäilyttää. Voihan olla, että tutkimuksen parametrit vaikuttavat, ne myös vaihtuvat. Jotkut tieteensisäiset olosuhteet kenties suosivat kotityöskentelyä, jotkut taas lähityöskentelyä. Toisin sanoen: ”suuret prosessualistit” ovat tieteellisestä menestyksestään kiitollisuudenvelassa otollisille olosuhteille, ”pienet prosessualistit” taas kiittävät heille suotuisia tekijöitä. Merkittävä tekijä on nähtävästi oikeudenalan tutkimuksen tila tutkijauran aikana. Jos alan tutkimus on staattista (ei lainsäädännöllisiä uudistuksia, ei tieteellisiä läpimurtoja, paradigma jatkuu), kotityöntekijä on vahvoilla. Hän välttyy laitoksen hälinältä ja sosiaaliselta kanssakäymiseltä, luultavasti myös siltä näkymättömältä lisätyöltä, joka kaatuu paikallaolevien harteille. Impulsseja ja palautetta ei kotityössä tule, mutta niitä ei tule niillekään, jotka viettävät kaikki päivät laitoksella. ”Suuret prosessualistit” saivat nauttia koko aktiiviuransa staattisesta oikeuskehityksestä, koska heidän aikansa oli prosessioikeuden aatehistoriassa jopa eräänlaista pysähtyneisyyden aikaa.

Nopean muutoksen ja kehityksen oloissa tämä etu katoaa. Tällöin on oltava ”ajassa mukana”, imettävä eklektisesti vaikutteita ja kuultava, mitä tutkimusta muut tekevät. Nopeassa kehityksessä kaikki ilmestyvä on jo pari vuotta myöhässä: tutkimus on kirinyt eteenpäin odotusaikana. ”Suuret prosessualistit” saavat siis kiittää menestyksestään hidasta oikeuskehitystä. Jos oikeuskehitys olisi edennyt nopeasti, he olisivat pudonneet kelkasta. He olisivat kuulleet kollegoiltaan pahimman mahdollisen moitteen, ’painosta tullut kirjasi oli hyvä mutta ikävä kyllä vanha jo ilmestyessään’. ”Pienten prosessualistien” aikana lähityöskentely oli jo must. Harvoille kotityönä tuotetuille kirjoille (joista tässä ei enempää puhuta) kävi yleensä huonosti, ne eivät olleet state-of-art -tasoisia. Sen lisäksi nopea kehitys syötti tutkimukseen koko ajan uutta polttoainetta: uusia lakeja tuli, uusia kysymyksiä nousi, oikeuskäytäntö haki kauniista sanottuna paikkaansa, metodisia erimielisyyksiä heräsi ja niin edelleen. Nopeassa kehityksessä tutkijan on koko ajan uudistuttava, se taas vaatii jatkuvaa impulssivirtaa ulkomaailmasta. Voidaan jopa väittää, että vaaka on lopullisesti kallistunut lähityön hyväksi. Tulevaisuutta on tunnetusti paha ennustaa muutoin kuin jälkikäteen. Tästä huolimatta ennustan, että prosessioikeudessa paluuta hitaan kehityksen aikaan (staattisesta puhumattakaan) saadaan odottaa vielä monta tutkijapolvea! Kun lisäksi kansainvälisyyskin alkaa vakavissaan vaikuttaa, kotityöskentelyn hyödyt alkava olla yhä kyseenalaisempia.

Valinta etätyö/lähityö ei ole vain uraansa ja jälkimainettaan ajattelevan tutkijan huolenaihe. Voidaan kysyä, miten työnantajan – eli yliopiston – tulisi ohjata valintaa. Lähityöskentely edellyttää työhuoneita ja oikeustieteessä nimenomaan omia työhuoneita. Ikävä kyllä trendi yliopistolla on käänteinen: työtiloista tingitään, tutkijat sijoitetaan yhteishuoneisiin ja yhteistiloihin. Tämä siirtää samalla tutkijat kotityöhuoneisiin, mikä taas on haitaksi tutkimukselle ja luultavasti myös työyhteisölle (vaikka siitä ei tässä puhuta). Saavutetut säästöt ilahduttavat vain kamreereja ja heitäkin vain hetken: yhteishuoneet ja yhteistilat seisovat käyttämättöminä. Tyhjyyden osoittaa jo pikainen vilkaisu, jos joku vaivautuu sellaisen tekemään. Kun tiloista kuitenkin maksetaan, tyhjästä maksaminen on pahinta mahdollista tuhlausta. Kierre myös jatkuu. Kun vähennetytkin tilat ovat tyhjillään, niitä on taloudellisesti ”järkevää” karsia. Joku sanoisi, että seitsemän vuosikymmenen lähityösykli on yliopistoissa päättymässä: tutkijat on ajettu takaisin koteihinsa, joista heidät kovalla tohinalla ja houkuttelulla saatiin lähitöihin.

Tässä tuottavuus on ymmärretty hyvin ahtaasti: se on viime kädessä julkaistu sivumäärä. Tieteellinen tuottavuus on tietenkin paljon enemmän – siihen kuuluu myös yhteisöllinen tuottavuus. Sitä ovat keskustelut, palautteen antaminen, kuunteleminen, innostaminen, tradition välittäminen, sanalla sanottuna läsnäolo. Kun huomioon otetaan yhteisöllinen tuottavuus, ei tutkimuksessa eikä ainakaan oikeustieteen tutkimuksessa ole syytä suosia etätyötä lähityön kustannuksella. Kotityötä tekevät jäävät tämän kaiken velkaa yhteisölle. Etätyöpäiviä toki saa olla, ja ne ovat usein tutkimuksen intensiivivaiheessa tarpeenkin, mutta ne eivät saisi olla ainoa tai edes pääasiallinen työn tekemisen muoto. Paljonko niitä annetaan, on paras jättää jokaisen itse päätettäväksi. Mitään ohjeistusta tai etätyösuositusta ei tarvita, etenkään kun noudattamista on mahdotonta valvoa. Joka tapauksessa: kamreerimainen säästäminen tilakustannuksissa ei ratkaise ongelmia, se tuo niitä lisää.

Risto Koulu

Asiasanat: etätyöskentely, lähityö, tieteellinen vuorovaikutus, yhteisöllinen tuottavuus, prosessioikeuden historia, ”suuret prosessualistit”, oikeuskehitys, tutkimuksen staattisuus

2.12.2025

Lainkäyttö utopiassa

Utopistiset kuvitelmat ovat poissa muodista, eikä moni jaksa innostua dystopiakuvitelmistakaan, niitä on pessimistiselle luonteelle – optimistihan ei niitä muutoinkaan lue – tarpeeksi tosimaailmassakin (Helsingin Sanomat 9.11.2025: ”Haaveet paremmasta maailmasta menettivät vetovoimansa”). Kirjallisissa utopioissa unohdus on enimmäkseen ansaittu: useimmat utopianäkemykset, jopa klassisina pidetyt, ovat surkeasti kirjoitettuja ja kaiken realismin tuolla puolen. Thomas More’n näkemys 1500-luvulta, nimeltään tyhjentävästi ”Utopia”, ei kuulu sarjaan. Siitä otetaan uusia painoksia, ja kirjaa luetaan. Kirja lasketaan arvostetuissa katalogeissa kirjoihin, jotka ”muuttivat maailmaa”. Tosin 1500-luvulla moni kirja oli tällainen, se ei edes ollut mainittava saavutus: vuosisata tuotti 13 ”maailmaa muuttavaa kirjaa”, mihin ei ennen eikä jälkeen ole päästy.

Kirjan pääteema, filosofien hoitama valtionhallinto, on menettänyt mielenkiintonsa. Filosofit eivät ole osoittaneet halua kokeilla osaamistaan hallitsemisen vaikeassa taidossa. More tosin ehdotti, että he tekisivät sen valtaneuvoston jäseninä eli nimettöminä taustavaikuttajina. Kirjassa nostetaan kuitenkin esille useita sivuteemoja. Ne ovat nykyhetkeä peilaavia ja näin utopiakuvitelmissa väärässä paikassa. Nykymaailmassa kustannustoimittaja olisi ne kirjasta leikannut, mutta tuohon aikaan tällaista ammattikuntaa ei tunnettu. Edelleen ajankohtaisia kysymyksiä ovat More’n esille nostamat lakimiesapu oikeudenkäynnissä sekä tuomareiden liikkuvuus. Nämä käsitteet ovat moderneja: More ei olisi niitä tunnistanut. Teemojen vahvalla juridisuudella on selityksensä; yleensähän juridiikka ei ole utopioiden kirjoittajia innoittanut. Tämä selittyy kirjoittajan taustalla. Morehan oli lakimies ja kuuluisa kanonisen oikeuden tuntija. Kanoninen oikeus taas oli aikansa kehittynein oikeusjärjestelmä, universaalisena ja yhteiskulttuurisena edelleen vertaansa vailla. Siihen verrattuna kiitelty eurooppaoikeus näyttää lastenkamarin puuhastelulta.

Lainkäytössä More edusti vahvaa tuomarivaltaa. Asianajajia, jotka ”ovelasti hoitelevat oikeusjuttuja ja tulkitsevat rikkiviisaasti lakeja”, ei Utopian maassa siedetä alkuunkaan. Jokainen ajaa siellä omaa asiaansa ja esittää tuomarille sen, minkä olisi kertonut lakimiehelleen, jos olisi sellaisen jostain löytänyt. Tällaisessa maassa lakimiesten olisi ollut todella vaikea hankkia kunniallista elantoaan. More’n perustelu ei lakimieskuntaa eikä ainakaan asianajajakuntaa kumarra. Totuus saadaan hänen mukaansa helpommin selville, kun puhumassa on itse asianosainen, jolle kukaan asianajaja ”ei ole neuvonut mitään metkuja”. Myös ei-utopinen lainsäätäjä kuulee kunniansa. Valtakunnan lait eivät saaneet olla monimutkaisia: oli yhdentekevää, säädetäänkö lainkaan lakeja vai säädetäänkö lakeja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan ”erityisen terävää älyä ja pitkällisiä väittelyitä. Tällaiseen ”selittämiseen kun ei kansanmiehen järki riitä.” Siihen miten nämä näkemykset saadaan sopusointuun, kaivataan More’n kaltaista renessanssineroa, mutta se on eri juttu.

Oli niin tai näin, More kannatti maallikoiden omatoimista asianajamista. Näin voidaan viisastella, että nykyinen maallikkolähtöinen hallintoprosessi on palautettavissa More’n ajatuksiin siitä, millaisia oikeudenkäynnit Utopiassa tulisivat olemaan. Voi olla, että More’n outo mielipide oli vain protesti sille, miten asiat Englannissa olivat. Englantilaiset oikeudenkäynnit olivat jo tuohon aikaan tunnettuja lakimieskeskeisyydestä, kalleudesta ja verkkaisesta etenemisestä. Omatoiminen asianajaminen ehkä näytti kuuluisalta hopealuodilta, jolla oikeudenkäynnit palautettaisiin alkuperäiseen muotoonsa. Yksityiskohdissa More meni varmasti metsään. Esimerkiksi More’n käsitys siitä, miten totuus saataisiin selville asianosaisia kuulemalla, vaikuttaa suorastaan naiivilta, ’totuus ei ole omaa asiaansa ajavan maallikon suussa’. Myös maallikko osaa valehdella, värittää ja kertoa asiat parhain päin. Hänellä on siihen vielä vähemmän estoja kuin lakimiehellä: hän ei ole ammatillisen valvonnan piirissä eikä hänen tarvitse välittää maineestaan tuomioistuimen tai lakimieskunnan silmissä.

Tosin vielä muutama vuosikymmen sitten moni tuomari luotti kykyynsä selvittää totuus kyselemällä maallikkoasianosaiselta tämän asiasta, vaikka maallikolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Oman auskultointini aikaan (vuosina 1973–74) meille kerrottiin itsestään selvyytenä, että tuomarilla oli ”oikeus” kohdistaa faktakysymykset suoraan asianosaiselle, ja tämän oli niihin itse vastattava neuvoa kysymättä. Vasta kun ”asianosaiskuulustelu” oli päättynyt, avustava lakimies sai puhua, jos jotain sanottavaa vielä oli. Nykylukija on kauhistunut tällaisesta ajattelusta. Sehän vie valtaosan siitä hyödystä, minkä asianosainen saa lakimieheltä. Sitä paitsi monet tuomarin kysymykset ovat johdattelevia. Kaikkein vaarallisimpia ovat kysymykset, joihin tivataan kyllä/ei -vastauksia. Olivat kysymykset kuinka neutraaleja tahansa, asianosainen mieltää, että hänen on pakko vastata tuomarille, vaikka hän ei tajua koko kysymystä. Jos vastaaja ymmärtää väärin kysymykset, yhtä suuri vaara on, että tuomari antaa saamilleen vastauksille väärän tulkinnan. Ja kaikkein suurin vaara on siinä, että jotain olennaista ja asiaan vaikuttavaa jää kertomatta. Tuomari ei osaa sitä kysyä, eikä asianosainen oma-aloitteisesti kertoa. Paras neuvo maallikolle onkin: älä vastaa kysymykseen, jota et ymmärrä tai et tiedä, mitä vastauksesi merkitsee. Asianajaja toki ratkaisee ongelman jättämällä päämiehensä kotiin, ellei tätä ole nimenomaan velvoitettu tulemaan paikalle henkilökohtaisesti.

Tässä vaikene ellet tiedä -strategiassa on tosin vaaransa, jos tuomari ottaa vakavasti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n. Lainkohdan nojalla tuomioistuin nimittäin harkitsee, mikä vaikutus todisteluun on sillä, että asianosainen ei tuomarin kehotuksesta huolimatta lausu vastapuolen vaatimuksista taikka ei noudata tuomioistuimen kehotusta täydentää tai selventää esitystään. Laki ei anna merkitystä sille, ajaako maallikko itse asiaansa vai onko hänellä lakimiesapua. Onni onnettomuudessa on, että tämä sinänsä tärkeä säännös yleensä unohtuu. Sitä tulisi kuitenkin kaikessa lainkäytössä soveltaa vastaamista välttelevään ja tarkoituksella ohipuhuvaan asianosaisen lakimieheen. ”Ikävien” tosiasioiden kiertelyä eli epävastaamista kun pidetään hyvänä asianajamisen taitona. ”Ohipuhuminen” onnistuu erinomaisesti kirjallisessa käsittelyssä ja usein suullisessakin, jos tuomari ottaa prosessinjohtonsa veltosti, toisin sanoen ei heti perään tinkaa kunnon vastausta. Sen sijaan maallikkoon, ajoi hän itse asiaansa tai vastasi tuomarin ”suoriin” kysymyksiin, säännöstä ei saisi lainkaan soveltaa. Vaikeneminen kyseisessä tilanteessa on maallikolle ainoa järkevä toimintavaihtoehto.

More’n ajatukset tuomareiden liikkuvuudesta olivat lennokkaita. Hän oli myös reippaasti aikaansa edellä: tuomareiden liikkuvuus on vasta viime vuosina päässyt esille kansainvälisissä suosituksissa tuomareille; kotimaiset suositukset ovat siitä viisaasti vaiti. Liikkuvuutta suositellaan kaikille karriäärituomareille. Tuomareiden tulisi urallaan työskennellä eri tuomioistuimissa ja eri lainkäyttölinjoilla, jos järjestelmä on dualistinen. Jos tämä on ideaali, siitä ollaan kaukana: Suomessa siirtyminen lainkäyttölinjalta toiselle, esimerkiksi hallintolainkäytöstä yleiseen lainkäyttöön, on tosi harvinaista. Edes linjan sisäinen liikkuvuus ei ole kovin tavallista, vaikkakaan lukuja siitä ei liene missään julkaistu. More’n käsitys liikkuvuudesta oli kansainvälinen: tuomareiden tuli toimia tuomarin tehtävässä eri maissa. Myöhempi oikeudellisen imperialismin nimellä tunnettu ajatus näkyy: kehittyneistä maista, esimerkkinä Utopian maa, tuomareiden tuli hetkeksi siirtyä ’kehittyviin’ maihin. Näin utopialaiset tuomarit veisivät utopistisia hyveitä maihin, joiden lainkäyttö kärsii puolueellisuudesta ja ahneudesta.

More uhrasi myös ajatuksen sille, miten siirtyminen järjestyisi. Naapurikansat pyytäisivät tällaista tuomarinapua milloin kahden, milloin viiden vuoden virkakaudeksi. Utopialaiset antaisivat mielihyvin tuomarinsa lainaksi, ehkä korvausta vastaan (tosin More ei mene tällaisiin yksityiskohtiin). Kyseessä oli tai olisi näin eräänlainen access to justice -liikkeen tunnetuksi tekemä rent-a-judge -konseptin laajennus. Siinä asianosaiset palkkaavat tuomarin omaa asiaansa ratkaisemaan, tavallisesti käsittelyjärjestyksen ja normaalin juttulistan sivuuttaen. More ei sano mitään siitä, mitä tuomareita antava maa saisi vastineeksi tuomariensa lainasta. Tästä päätellen hyötysuhde olisi, mahdollista korvausta lukuun ottamatta, yksipuolinen, mikä ei itse asiassa yllätä. Utopian maat olivat myös lainkäytössä niin paljon muita maita edellä, ettei niillä ollut mitään oppimista. Oikeudelliset siirrännäiset kulkisivat siis tuomareitaan luovuttavista maista mutta eivät toiseen suuntaan.

More’n ajatus tuomareiden rajat ylittävästä liikkuvuudesta ei ollut 1500-luvulla niin epärealistinen, miltä se nyt kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuinten virkakieli oli tuohon aikaan enimmäkseen latina (jota kaikki sivistyneet ihmiset osasivat) ja että kanoninen oikeus oli kaikille Euroopan maille yhteinen kulttuurinen perusta (ja samoin kaikille lakia opiskelleille tuttu). Jos anakronistiset piirteet ja aiheeton ylenkatse vieraita oikeusjärjestyksiä kohtaan unohdetaan, rajat ylittävä liikkuvuus ei olisi tuomareillakaan hassumpi idea. Jos akateemiset tutkijat hyötyvät suuresti työskentelystä ulkomaisissa yliopistoissa (mikä on virallinen politiikka), samoin myös vierailevat tuomarit saisivat virikkeitä. Rajat ylittävä liikkuvuus olisi myös melkoinen askel matkalla yhtenäiseen oikeuskulttuuriin. Toistaiseksi rajat ylittävä liikkuvuus lienee olematonta. Tuomarit siirtyvät jos johonkin siirtyvät ylikansallisiin tuomioistuimiin (EY-tuomioistuin, ihmisoikeustuomioistuin esimerkkeinä) ja jäävät tavallisesti sille tielle.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:

More, Thomas: Utopia. Neljäs painos. WSOY 1997.

Asiasanat: Thomas More, kanoninen oikeus, asianosaisen kuuleminen, maallikko oikeudenkäynnissä, omatoiminen asianajaminen, varhainen rent-a-judge -sovellus, tuomareiden liikkuvuus, oikeudellinen siirrännäinen, vieraat oikeuskulttuurit, oikeudellinen imperialismi

28.11.2025

”Oikeutetusta edusta” oikeuksiin – ympäristölitigoinnin uusi strategia?

Ympäristöön, ilmastoon ja luontoon liittyvät oikeudenkäynnit ovat monissa maissa arkipäivää. Oikeudenkäynneillä ajetaan näihin arvoihin kytkeytyviä tavoitteita, tavallisesti vaaditaan jonkun sinänsä laillisen toimen kieltämistä. Kohteena voi olla metsän avohakkuu, suon ojitus tai tunnetuimpana tavoitteena fossiilisten polttoaineiden käytön kieltäminen vuoden 2025 loppuun mennessä (tosin takarajaa on ollut pakko siirtää vuoteen 2030). Kantajina näissä oikeudenkäynneissä puuhailevat kansalaisjärjestöt, joskus myös yksityishenkilöt eli joukko nuoria tai vanhoja yksityishenkilöitä. Huomiota ja ehkä ihailuakin ovat muun muassa keränneet saksalaisten eläkeläisten niin sanotut seniorinna-kanteet. Oikeudenkäynnit ovat erinomaista julkisuusstrategiaa. Ne antavat, poliittisiin aloitteisiin verrattuna, vähällä vaivalla ja halvalla paljon julkisuutta, julkisuus on kaiken lisäksi pitkäkestoista, toisin sanoen ympäristöteemat ovat vuosikausia näyttävästi esillä, kiitos oikeudenkäynneistä innostuneen ja niistä raportoivan median. Tämä on huomattava etu: paraskin poliittinen kampanja menettää nopeasti teränsä. Suomessa saavutettiin tärkeä välietappi, kun tällaiset oikeudenkäynnit saivat oman nimen: ne ovat ”ympäristölitigointia”. Nimitys on hyvin valittu, se panee kuulijat kiinnostumaan ja vähintään kysymään, mistä on kysymys. Suomalainen nimitys ”ympäristökäräjöinti” taas kuulostaisi maatiaismaiselta ellei suorastaan junttimaiselta.

Prosessioikeuden tutkijat ovat suhtautuneet uusiin oikeudenkäynteihin ynseästi. Tällaiset oikeudenkäynnit ovat totaalisesti vastoin oikeusjärjestyksen alkeisperiaatteita. Oikeutta käydään oikeuksista, joita ei vielä ole olemassa tai joiden olemassaolo oikeuden sfääreissä on vasta hahmottumassa. Kantajien näkökulmasta oikeudenkäynnit ovat tietenkin loistava strateginen idea: kun jostakin käydään riittävän kauan oikeutta, herää vaikutelma, että tällainen ”oikeus” on jo olemassa, koska se on oikeudenkäynnin kohteena. Toisin sanoen: oikeudenkäynti luo oikeuksia, kun normaalisti oikeus luo (tai oikeammin antaa aiheen) oikeudenkäynteihin. Yhtä kaikki kantajat ovat saavuttamassa selkävoiton. Muodolliset esteet oikeudenkäynnille kuten tuomioistuinkelpoisuus, asiavaltuus ja oikeussuojan tarve murenevat paineessa. Tuomioistuimet käsittelevät vakavissaan tai ainakin näyttävät niin tekevän vaatimuksia, jotka eivät olisi parikymmentä vuotta aikaisemmin edenneet tuomioistuimen kansliaa pitemmälle – ne olisi välittömästi hylätty tai jätetty tutkimatta selvästi perusteettomina (oikeudenkäymiskaari 5:6.2). Niitä ajavat lakimiehet olisi lisäksi määrätty henkilökohtaiseen vastuuseen vastapuolen oikeudenkäyntikuluista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että oikeudenkäynnit lopulta ja vastoin kaikkia odotuksia – ei ehkä pariin vuosikymmeneen – tuottavat kaivatun tuloksen, tuomioistuinten hallitseman ympäristöpolitiikan.

Varsinaiset oikeudenkäynnit ovat hidasvaikutteisia, ja monet aktivistit haluavat nopeampia tuloksia. Ympäristöarvot pystytään nostamaan esille myös kansalaistottelemattomuuden eli ”suoran toiminnan” yhteydessä. Tällainen toiminta johtaa tavallisesti julkisen vallan reaktioon, vähintään sakkoihin niskoittelusta. Tyypillinen esimerkki reaktion käyttämisestä oikeudenkäynnin teemana löytyy Helsingin Sanomien uutisesta 25.10.2025 ”Käräjäoikeus: Aktivistien oli pakko pysäyttää hakkuut”. Tapauksessa ryhmä aktivisteja oli pysäyttänyt hakkuut niin sanotussa Stansvikin metsässä. Heitä syytettiin, kuten tapana on, niskoittelusta poliisia vastaan, koska he eivät totelleet poistumiskäskyjä. Käräjäoikeus hylkäsi syytteet, koska aktivistit olivat toimineet ”pakkotilassa” ja niskoittelu poliisia vastaan oli näin ”oikeutettua”. Oikeutuksen toiminnalle antoi se, että estetyt hakkuut todennäköisesti olisivat tuhonneet kokonaan alueella sijaitsevan ja vesilain mukaan suojellun noron (eli pikkupuron tai kostean notkelman, mitä noro myös tarkoittaa) kokonaan. Uutisesta ei käy ilmi, olisiko näin tapahtunut.

Uutta tässä sivuteemaisessa litigaatiossa ei sinänsä ole. Pakkotila on vanha juridinen instituutio. Pakkotila on standardimääritelmän mukaan kyseessä, kun välitön vaara uhkaa ”oikeudellista etua” ja sen torjumiseksi loukataan toisen oikeutta. Oletetusta eli putatiivisesta pakkotilasta taas on kysymys, kun oikeaa pakkotilaa ei ole, mutta oikeutta loukanneilta ei voitu muuta ”kohtuudella” edellyttää. Pykälät ovat ikään kuin kirjoitetut aktivismia ajatellen. ”Oikeudellinen etu” on sumea käsite, ja some-konklaavit luovat samanmielisten yhteisöjä, joiden käsitykset ”kohtuudesta” voivat olla kaukana valtaväestön näkemyksistä. Oletettu pakkotila on äärimmäisen subjektiivinen ja näin helppo konstruoida. Oli niin tai näin, ympäristöaktiivien ajattelua on pakko kehua. Tämä niskoittelulitigointi on erinomainen välitavoite matkalla lopulliseen voittoon. Hyppäys ”oikeudellisesta edusta” oikeuteen on lyhyt, kun ei-oikeudesta oikeuteen vaaditaan jo maolainen ”pitkä harppaus”, joka ei edes Maolle luonnistanut.

No, käräjäoikeuden tuomiota ei sovi arvostella, vaikka siitä ei nykyisin, toisin kuin vuoden 1734 lain mukaan, enää ”vedä kymmenen taalarin sakkoa”. Prosessioikeuden tutkija ei tällaisesta ajattelutavasta ja samalla litigoinnista innostu. Hän muistuttaa, että tuomioistuimet ja oikeudenkäynnit saavat oikeutuksensa siitä, että omankädenoikeudelta ja pakkotilasovelluksilta vältytään. Koko modernin oikeuden idea on, ettei oikeuksia ryhdytä omatoimisesta toteuttamaan, olivat motiivit toteuttamisen takana miten kannatettavat tai ylevät tahansa. Ihmisen on niin helppo keksiä itselleen oikeuksia ja niiden toteuttamiseen tarvittava pakkotila, jos mikä tahansa poliittinen tai yhteiskunnallinen tavoite riittää sellaisen perustamiseen. Aina voi sanoa, että tavoite ei toteudu riittävän nopeasti tai juuri oikealla tavalla. Pakkotila ”puroarvon” takia tuntuu hellyttävältä ja ymmärrettävältä, mutta entäs kun pakkotilalla toteutetaan hyvinvointivaltiota, yhdenvertaisuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Englannistahan saatiin äskettäin esimerkki, kun joukko ympäristöaktivisteja yritti, kansalaisten pidätysoikeuteen vedoten, ottaa kiinni johtajan, jonka yrityksen epäiltiin laskevan jätevesiä Thamesjokeen (Fox News 27.10.2025 ”Flaring climate protests becoming more confrontational”). Kiinniotettava pääsi onnekseen karkuun. Ja mitäs tehdään ”vastapakkotilassa”, jollaisessa loukattu oikeudenhaltija katsoo olevansa, kun hän ryhtyy vastustamaan muiden pakkotilatoimia, jotka hänen mielestään ovat mielikuvituksen tuotetta. Voi vain kuvitella, miten tilanne olisi eskaloitunut, jos johtajan turvamiehet olisivat reagoineet.

No, eipäs pelotella herkkähermoisia. Käräjäoikeuden päätös ehkä menee harmittoman (vaikka monia harmittavan) hyveviestinnän piikkiin ilman sen kummempaa tai vakavampaa tarkoitusta. Tuomioistuin vain halusi patsastella eli kunnostautua ”edistyksellisenä lainkäyttäjänä”. Aivan vaaratonta hyvesignalointikaan ei ole, sillä se on yksi ilmaus niin sanotusta oikeudellisesta aktivismista. Tällainen aktivismi taas on repinyt ja repii hajalle yhteiskuntia, joiden vakautta on kiitelty. Tuomioistuimet ovat vaarallisia politiikantekijöitä, joskin saman tien on sanottava, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole osoittaneet siihen mitään kiinnostusta 1920 -luvun jälkeen (ajasta on parempi olla puhumatta). Todella kummallista sitä paitsi olisi, jos nimenomaan tuomioistuimet alkaisivat purkaa oikeusjärjestyksen perusteita. Vaikka ne sitä haluaisivatkin, kukaan täysijärkinen ei suostu siirtämään ympäristöpoliittista päätöksentekoa käräjäoikeuksille, joilla ei ole siihen minkäänlaista asiantuntemusta. Jos tämä olisi satiirisivusto, paikallaan olisi uutisoida, kuinka päätöksenteko julkisen sektorin velkajarrusta olisi sen sijaan erinomaisen hyvissä käsissä, kun se uskottaisiin käräjäoikeuksille. Nehän ovat melkoisia osaajia velka-asioissa eli velkajärjestelyissä, konkursseissa ja saneerauksissa.

Risto Koulu

Asiasanat: ympäristökanteet, asiavaltuus, oikeussuojan tarve, pakkotila, kansalaistottelemattomuus, kansalaiskeskustelu, oletettu pakkotila, julkisuuden hallinta, ympäristöpolitiikka, satiirisivut

Lähdekirjallisuutta:

Habermas, Jürgen: Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Vastapaino 2004.
Koulu, Risto: Asiavaltuus oikeudenkäynnissä – este pääsylle oikeuksiin vai suoja oikeutta hakevalle? COMI 2024. Sähköinen julkaisu (ladattavissa Helda open books).

3.11.2025