Uutiset

Miten pitkä on oikeustieteen kollektiivinen muisti? – Unohtunut Bertil Sjöström

Vuotta 1993 edeltävä aika on prosessioikeuden harrastajalle yhtä kaukainen kuin eläintieteilijälle liitukausi. Tämä tietää, että elämää oli maalla ja merissä ja että kaikki nykyinen on peräisin siellä liitukaudella eläneestä. Enempää hän ei tiedä eikä haluakaan tietää. Prosessioikeuden harrastajalle ennen vuotta 1993 julkaistu tutkimus on samassa asemassa. Joku tutkijanimi ehkä on jäänyt mieleen uudemman tutkimuksen alaviitteistä: alaviitteethän ovat tunnetun sanonnan mukaan vanhan tutkimuksen hautamuistomerkki tai oikeammin viimeinen elonkipinä ennen lopullista unohdusta. Prosessioikeuden tutkija ehkä saa kovalla miettimisellä sanotuksi pari nimeä prosessioikeudelliselta liitukaudelta, tavallisesti mainituiksi tulevat Tauno Tirkkonen ja R.A. Wrede (Jouko Halilaa ei pidetä leimallisesti prosessioikeuden tutkijana, vaikka hänen nimensä lienee kaikista tutuin.).

Bertil Sjöströmin nimeä ei edes nuorenpolven prosessioikeuden tutkija välttämättä tunnista, vaikka hän oli aikanaan näkyvä hahmo. Sjöström oli monessa mukana mutta teki pääuransa prosessioikeuden professorina vuosina 1925–1945. Hän sai vuonna 1939 muotokuvansa Galleria Academicaan, mitä kunniaa läheskään kaikki prosessioikeuden professorit eivät saa. Ajalle tyypillisesti hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähiin, ja sekin vähä on peräisin nuoruusvuosilta. Jos puhutaan kirjamuotoisesta tutkimuksesta, Sjöströmin elämäntyö supistuu kahteen kirjaan, ”Om tredskodom” (1925) ja ”Om formell processledning” (1928). Jälkimmäinen on tunnetumpi, kirja suomennettiin ja oli useina painoksina käytössä vielä 1950-luvulla. Sjöströmin puolustukseksi on sanottava, että hän hukkasi parhaat vuotensa prosessilain uudistushankkeisiin, joista ei tullut minkäänlaista kalua. Saman kohtalon kokivat myös monet hänen seuraajansa. Sjöström uhrasi lisäksi tarmoaan hallinnollisiin tehtäviin, hän oli esimerkiksi lähes vuosikymmenen tiedekunnan dekaanina. Vaikka tehtävää ei voi verrata nykyisten dekaanien työtaakkaan, se vei varmasti aikaa jo 1930-luvulla, etenkin kun Sjöström joutui sivutöinään hoitelemaan muiden oikeudenalojen professuureja.

Sjöström ansaitsisi tulla muistetuksi suomalaisen prosessioikeuden uranuurtajana. Hän on aiheetta jäänyt ”suurten prosessualistien” varjoon. Totta on, että myöhempi tutkimus ”Muodollinen prosessinjohto” ei nykylukijaa tasollaan häikäise. Kirja henkii yliolkaista tuomarivaltaisuutta, mikä ärsyttää. Kirjan pääsanomaksi jää, että tuomioistuin määrää kaikesta eikä asianosaisilla ole siihen nipottamista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että yhteistoimintaperiaatteesta alettiin prosessioikeudessa puhua vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Sjöström ei sitä paitsi ollut yksin tätä mieltä eli vankan tuomarivallan kannattaja. Kirjan suosio osoittaa, että ajattelulla oli kaikupohjaa tuomarikunnassa ja ehkä muiden lakimiesten keskuudessa. Yhteistoimintaperiaate olisi ollut 1920-luvun ilmapiirissä varmasti aikamoinen shokki. Sitä ei olisi, toisin kuin 1980-luvulla, otettu ihastellen vastaan modernina ajatteluna. Edistyksellinen oikeustiede ei ole ollut koskaan akateemisessa maailmassa oikotie menestykseen.

Sen sijaan Sjöströmin väitöskirja ”Om tredskodom” on korkeatasoista tutkimusta. Sen osaksi oikeushistoriallinen, osaksi analyyttinen lähestymistapa on kestänyt ihmeteltävän hyvin aikaa: Sjöströmin tutkimustulokset ovat, ellei lainmuutokset ole niitä mitätöineet, edelleen valideja. Kirjan vaikutus myöhempään tutkimukseen (Halila 1972, Lager 1988 ja Hormia 1988) näkyy, vaikkakaan Sjöström ei aina ole päässyt lähdeluetteloon saakka (Lager 1988). Tämän kultakauden jälkeen kirja katoaa kollektiivisesta muistista, sillä en löytänyt nopealla haulla yhtäkään viittausta siihen 1980-luvun jälkeen. Eniten lukijaa kummastuttaa aihepiirin ja samalla Sjöströmin tutkimuksen ajankohtaisuus. Sjöströmin havaitsemat ongelmat eivät ole mihinkään kadonneet; ne ovat itse asiassa entistä kärjistyneempiä! Siinä, missä vanha vuoden 1734 laki onnistui yksipuolisen tuomion sääntelyssä vähintään kohtuullisesti, vuoden 1993 uudistuksessa uuteen kuosiin valettuun yksipuoliseen tuomioon kaikki ovat tyytymättömiä. Se on oikeastaan ihmeellinen suoritus: harvoin lainsäätäjä epäonnistuu näin kokonaisvaltaisesti, yleensä joku intressitaho on tyytyväinen. Kehuja vuoden 1734 laille on kyllä syytä hieman reivata. Sjöström moittii – ja täysin aiheesta – tuolloin vallinnutta ristiriitaa lain sanamuodon ja vallitsevan käytännön välillä. Laki kun asetti (näin Sjöström katsoi) kantajalle täyden näyttövelvollisuuden, vaikka vastaaja jäi pois istunnosta. Alioikeuskäytäntö taas tyytyi Sjöströmin mukaan ”vähempään näyttöön”, mikä sekin näyttää liioittelulta ja diplomaattiselta sanataiteilulta. Aikalaisaineisto antaa vaikutelman (tosin epäsystemaattisen), että vastaajan poissaolo jo sellaisenaan riitti, ainakin jos kantaja pystyi tekaisemaan laskun kaltaisen ”kirjallisen todisteen” velkomuksestaan. Laskuhan ei periaatteessa todista yhtään mitään.

Edistyksellinen tutkija löytää muutakin haukuttavaa kirjasta. Sjöström kuvaa asiantuntevasti ja ajoittain erinomaisesti sitä kehitystä, joka johti vuosisadan vaihteen jälkeiseen oikeustilaan. Hän tuo esiin edellä viitatun ristiriidan mutta ei sanallakaan paljasta, miten siihen tulee suhtautua, onko se säädettävän lain kannalta hyväksyttävää vai ei. Hän ei myöskään kerro, mitä ristiriidalle tulisi tai voitaisiin tehdä, jos siihen päädytään. Lukija kenties protestoi moitetta, eikä se olekaan oikeudenmukainen. Siinä nykytutkimuksen standardit projisoidaan menneisyyteen. On syytä muistaa, että tulevaisuussuuntautuneisuus pääsi tutkimuksen valtavirtaan vasta sata vuotta myöhemmin. Kaikki eivät ole vieläkään samaan mieltä siitä, kuuluuko tällainen lähestymistapa prosessioikeuden tutkimukseen vai loukataanko siinä oikeuspolitiikan herkkiä varpaita. Oli niin tai näin, vuonna 1916 tulevaisuussuuntautunut ja monialainen prosessioikeus olisi takuulla saanut tylyn vastaanoton, eikä Sjöström olisi saanut sellaista kirjoittamalla oikeustieteen tohtorin arvoa eikä myöhemmin professorin virkaa. Kukaan täysjärkinen väitöskirjan kirjoittaja ei yritä väitöskirjassaan Maon kokeilemaa ”pitkää harppausta”. Maokin epäonnistui surkeasti loikassaan. Joten kaikki päättyi onnellisesti, niin Sjöströmin kuin prosessioikeuden tutkimuksenkin kannalta. Jos harva lukee vanhoja väitöskirjoja, vielä harvemmat lukevat hylättyjä tai keskeneräisiä väitöskirjoja. Se on tavallaan sääli; niissä voi olla lukukelpoisia jaksoja, ja samalla niistä käy ilmi, millaiset tutkimusideat eivät kanna loppuun saakka.

Kiintoisa piirre Sjöströmin tutkijaurassa on, että hän pystyi parhaaseen suoritukseensa jo hyvin nuorena eli väitöskirjassaan. Yleinen kokemussääntö nimittäin on, että nuoruusvaiheen yritykset ovat hapuilevia, kunnes tutkija rutinoituu ja oppii tieteellisen proosan vaikea taidon. Joskus väitetään, että parhaat kirjat syntyvät uran keskivaiheilla, kun uran loppua taas sävyttää metodinen jälkeenjääneisyys, liiallinen varovaisuus ja vanhojen ideoiden lämmittely. No, tästä löytää esimerkkejä suomalaisesta oikeustieteestä, mutta todisteita on myös päinvastaisesta: tutkija pystyy huippusaavutuksiin vasta viimeisinä vuosinaan. Ruotsissa jopa huolenaihe on ollut, miten vanha tutkijapolvi on hallinnut vuosikymmenet prosessioikeuden tutkimusta ja urauttanut sen pahemman kerran, esimerkkinä niin sanottu ekelöfimäisyys.

Risto Koulu

Asiasanat: prosessioikeuden historia, prosessioikeuden professorit, suuret ’prosessualistit’, kollektiivinen muisti, muodollinen prosessinjohto, yksipuolinen tuomio, vanhan tutkimuksen arviointi, yhteistoimintaperiaate, tulevaisuussuuntautuneisuus, lain ja käytännön ristiriita

21.10.2025

Alumnitoiminnan viehätys – kuka saa ja mitä?

Alumnitoiminta on muodissa: jokaisella itseään arvostavalla oppilaitoksella on tällaista toimintaa. Joukkoon ovat yhtyneet myös yliopistot, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto ja sen oikeustieteellinen tiedekunta. Jos alumnitoimintaa on kerrakseen, niin on myös sen järjestäjiä. Toiminta on osaksi yhdistyspohjaista, osaksi suoraan virkatyönä hoidettua. Keskeinen toimija ensimmäisellä sektorilla on Helsingin yliopiston alumniyhdistys, joka jää kylläkin aika vieraaksi juristialumneille. Opiskelijajärjestö Pykälällä on silläkin oma alumniyhdistyksensä, jonka toiminnasta juuri kukaan ei tunnu tietävän. Näkyvin toimija on toisella sektorilla tiedekunta itse. Joillakin oppiaineilla, muun muassa omalla oppiaineellani prosessi- ja insolvenssioikeudella, on lisäksi niilläkin pienimuotoista alumnitoimintaa, vaikka sitä ei ole totuttu tällä nimellä kutsumaan.

Tekoäly määrittelee alumnitoiminnan laveaksi. Sitä on kaikki toiminta (tähän mielellään lisäisi sanan järjestäytynyt), jossa entiset opiskelijat ovat yhteydessä toisiinsa, oppilaitokseen tai molempiin. Alumnitoiminnan tavoitteet ovat yhteisöllisyys, alumnien verkottuminen, oppilaitoksen tukeminen sekä alumnien ammatillinen kehittyminen. Tavoitteet ovat erinomaisen kannatettavia, joskin samalla maailmaasyleileviä ja ilmeisen epärealistisia, osaksi myös eri suuntaisia. On selvää, että verkottumista tukeva toiminta on pakostakin erilaista kuin oppilaitosta tukeva toiminta (mitä sillä tarkoitetaankin). Toiminta hajaantuukin neljään päälohkoon: alumnitapahtumiin (yhteisöllisyys ja verkottuminen), mentorointi (alumnit ohjaavat ja tukevat opiskelijoita sekä auttavat urakehityksessä), uranvaihdon tuki (toiminta auttaa sopeutumaan elämänmuutokseen) ja hieman epämääräinen yhteistyö (keskinäinen vuorovaikutus ja tiedonvaihto). Vähemmälle huomiolle virallisinformaatiossa jää lahjoitusten kerääminen, joka tosin tulee aina lopulta mainituksi. Innostus siihen lienee peräisin yhdysvaltalaisesta yliopistomaailmasta. Siinä Ivy League -yliopistot, kärjessä tunnetusti Harvard, ovat onnistuneet keräämään lahjoitusvarallisuuden, joka vetää vertoja Suomen valtion talousarviolle. Suomessa tämä sarka on kivinen: miljonäärejä on vähän, eikä vastaavaa lahjoituskulttuuria tunneta. Mutta rahapulassa tätäkin konstia toki on lupa yrittää.

Tiedekunnan perusanti alumneille on niukanlainen. Siihen kuuluu yksi vuosittainen tapaaminen ja kaksi jäsenkirjettä vuodessa. Niille yhteistä on, että alumnitoiminta ymmärretään ennen kaikkea tiedottamiseksi 1980-luvun merkityksessä: toivorikkaille alumneille kerrotaan, mitä kaikkea tiedekunnassa on tapahtunut. Totta on, että moni alumni on kiinnostunut tiedekuntauutisista, vieläpä sitä enemmän, mitä kauemmin omista opiskeluvuosista on aikaa kulunut. Sitä paitsi alumni-informaatio on niin kattavaa, että monet tiedekunnan opettajat seuraavat sitä saadakseen tietää, mitä ”heidän” tiedekunnassaan tapahtuu. Ilmiö on samalla vihje siitä, että sisäinen tiedotus ei toimi kunnolla. Totta tai ei, epäilyksiä STASI-hengestä moni tiedekunnan opettaja kantaa. Tiedottavalla alumnitoiminnalla on varmasti oikeutuksensa. Se kiinnostaa. Tiedekunnan alumnikonsepti ei kuitenkaan ole omiaan tukemaan verkottumista eikä yhteisöllisyyttä. Niitä hakeva voi kylläkin liittyä Helsingin yliopiston alumniyhdistykseen. Se järjestää vuosittain yli 50 tapahtumaa, joukoissa matkoja ja kulttuuririentoja. Tästä sivutuesta huolimatta tiedekunnan virallinen alumnitoiminta on varsin etäällä alumnitoiminnan tavoitteista.

Entäpä muut alumnitoiminnan tavoitteet? Mentoroinnista kukaan ei liene tiedekunnassa kuullutkaan. Sen sijaan totta on, että alumnit tuovat tiedekuntaan käytännön kokemusta ja työelämäosaamista, toisin sanoen vetävät joitakin kursseja ja opettavat toisilla. Joku ehkä happamasti huomauttaisi, että tähän ei totisesti alumnitoimintaa tarvita: tätähän on tehty vuosikymmenet. Huomautuksessa on perää. Esimerkiksi vanhassa oppiaineessani on edelleen lähes kymmenen käytännön taitojen kurssia. Niitä vetävät – lisäksi ilman palkkiota – käytännön juristit, yleensä asianajajat, tuomarit tai syyttäjät, useimmat heistä tiedekunnan alumneja. No, tietenkin vanhan käytännön saa uudelleenbrändätä, jos niin haluaa. Kannattaa vain muistaa, että kunnia käytännön kursseista kuuluu opettajille, jotka ovat ne suunnitelleet ja niitä jatkuvasti päivittävät. Kurssit ovat erittäin suosittuja, ja tällaista ”alumnitoimintaa”, jossa alumni vedetään mukaan tiedekunnan arkeen, on kaikki syy edistää. Se on oppilaitoksen tukemista parhaimmillaan! Tukeva alumnitoiminta myös verkottaa alumneja (ja ylipäätään käytännön kliinikkoja) ja tutkijoita, mitä etenkin jälkimmäiset kaipaavat. Moni tutkijahan ei ole missään kontaktissa oikeudellisiin käytäntöihin ja on tästä syystä niistä autuaan tietämätön. Joku ehkä kyselee, mitä se alumni tästä saa. Optimisti kenties luottaa siihen, että opettava alumnikin kehittää ammattitaitoaan, mikä sekin on vanha alumni-ihanne. Opettaminen on tunnetusti varma tapa oppia asiat itse. Ajatus lohduttaa vastuuopettajaa, jolla on tunnontuskia siitä, että hän värvää kavereitaan tällaiseen orjatyöhön.

Yhtä kuitenkin puuttuu. Tiedekunta valistaa kiitettävällä perusteellisuudella alumneja siitä, mitä tiedekunnassa tapahtuu. Tieto ei kuitenkaan kulje toiseen suuntaan, toisin sanoen emme kuule alumneilta, mitä työelämässä tapahtuu, mitä valmiuksia ja taitoja nykyiset työtehtävät edellyttävät valmistuneilta lakimiehiltä, vastaako tutkintorakenne työelämän odotuksia ja niin edelleen. Tässä ei lohduta se, että käytäntöön suuntautunut tutkija saa tällaista informaatiota (ei yleensä kovin myönteistä) riittämiin henkilökohtaisista kontakteistaan. Yhteinen alumniviisaus olisi kuitenkin kokoamisen ja analysoimisen arvoista. Tiedekunnan on turha saarnata käytännölle, millaista käytännön tulisi olla, jotta OTM-tutkinto ja käytäntö kohtaisivat asianmukaisesti.

Äskettäin myös alumnirintamalta kuului uutta. Uusi toimintamuoto on kehittymässä: pienet spontaanit alumniryhmät tulevat tutustumiskäynnille tiedekuntaan, joka ottaa heidät ”virallisesti” vastaan. Ensin heille kerrotaan tiedekunnan arkipäivästä, jonka jälkeen alkaa vapaa sana. Monet alumnit kertovat urastaan ja tuulettavat muistoja opiskeluajoilta, joskus myönteiseen, joskus kielteiseen sävyyn. Tästä raakadatasta paljastuu, kun sitä kunnolla kuuntelee, paljon sellaista, joka olisi syytä ottaa opiksi tutkintoa kehitettäessä. Ohimennen: olin äskettäin paikalla tutustumiskäynnillä, jossa vieraina olivat 1970-luvun puolivälissä opiskelleet. Puheenvuoroista pystyi päättelemään, että silloinen OTK-tutkinto ei tainnut vastata työelämän vaatimuksia (’opetettiin pelkkiä pykäliä’). Suoraan sitä ei sanottu; aikahan kultaa muistot, ja tuohon aikaan uralla menestyminen oli helppoa. Tutkinto näyttää jälkikäteen paremmalta kuin se olikaan! Opetus ja opettajien suhtautuminen opiskelijoihin olivat nekin anekdooteissa hyvin kaukana siitä, mitä yliopistopedagogiikan kursseilla saa nykyisin kuulla. Jotain kehitystä siis on tapahtunut.

Sitä, vastaako nykyinenkään OTM-tutkinto työelämän tarpeita, emme tiedä – emmekä edes uskalla kysyä. Oltiin tämän tiedon tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, alumnitoiminta on tai olisi loistava kanava välittämään tällaista tietoa. OTM-tutkintohan on pohjimmaltaan ammattitutkinto. Asia erikseen on, että tositutkijalle riittää, jos tutkinto vastaa oikeustieteen tutkimuksen tarpeita, toisin sanoen antaa pohjan OTT-tutkinnolle ja tutkijauralle. Mutta: kaikesta huolimatta alumniajatusta ei kannata torjua: se on helppo yhdistää oikeustieteelliseen koulutukseen, koska teoria (eli tiede) ja käytäntö (eli praksis) ovat niin lähellä toisiaan. Monilla tieteenaloilla ne ovat kaukana toisistaan, eikä kaikilla ole edes käytäntöä samassa merkityksessä. Opiskelu tiedeyliopistossakaan ei sitä pysty hälventämään. Alumnitoiminnasta on saatavissa pikku-uudistuksilla oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja koulutukseen mahtuva sovellus. Miten se tapahtuisi, on jo seuraavan uutisen aihe.

Risto Koulu

Asiasanat: alumnitoiminta, varojen keruu, käytännön taitojen kurssit, työelämätieto, OTM-tutkinnon työelämävastaavuus

16.10.2025

Kerrankin empiiristä aineistoa – mitä tehdään?

Pienessä oikeuskulttuurissa valitellaan aina empiirisen tiedon niukkuutta. Siitä kärsii niin oikeuspolitiikka, lainvalmistelu kuin oikeustieteen tutkimuskin. Lainvalmistelu voi edetä poliittisen ohjauksen varassa: ’kokeillaan, miten käy’ -uudistukset eivät ole mitenkään harvinaisia. Tutkimuksessa tämä ei ole mahdollista. Niinpä tutkijat praktisesti suuntautuneilla oikeudenaloilla – esimerkkinä prosessioikeus – tulkitsevat muuhun tarkoitukseen koottua aineistoa, yleistävät rohkeasti satunnaisista tapauksista ja joskus luottavat intuitioon. Aina intuitiivinen päätelmä ei ole pelkkää arvailua vaan osuu oikeaan. Kokenut tutkija voi, ihmisluonnon tuntien, kohtalaisen varmasti sanoa, että tietty menettelytapa luultavasti toimii tai ei toimi prosessirakenteissa. Summaarinen lainkäyttö on esimerkki päinvastaisesta ilmiöstä: hukumme empiiriseen aineistoon, mutta emme tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä sille kolmiyhteydelle, josta summaarinen lainkäyttö koostuu, eli summaarisille asioille, yksipuoliselle tuomiolle ja takaisinsaannille.

Sen kyllä tiedämme, että suurin piirtein kaikki ovat nykytilaan tyytymättömiä. Tuomioistuimet huokailevat sitä työtaakkaa, minkä lähes puoli miljoonaa summaarista asiaa tuo mukanaan. Asiat ovat lähes kaikki suhteellisen pieniä velkomusasioita, kantajana perimistoimisto ja vastaajana kuluttajaparka, usein ylivelkaantunut. Valtiovarainministeriö huokailee näistä asioista aiheutuvia todellisia ja laskennallisia kustannuksia. (Tosin valtio jäänee reilusti voitolle, koska jokaisesta asiasta peritään 310 euron oikeudenkäyntimaksu. Kokonaissumma, reippaasti toista sataa miljoonaa, peittää varmasti kaikki kustannukset). Media, tutkimuslaitokset ja oikeuspolitiikan asianharrastajat puolestaan säälittelevät vastaajien heikkoa oikeussuojaa. Kuvaavaa on, että YLE Uutinen 21.7.2025 otsikoi yhden uutisensa provokatorisesti ”Kuluttajia piinataan perusteettomilla maksuilla”. Vielä jyrkemmän tuomion summaariselle lainkäytölle antoi Kilpailu- ja kuluttajavirasto äskettäisessä tutkimusraportissa (4/2025). Jo sen otsikko ”Summaarisen menettelyn epäkohdat ja mahdollinen väärinkäyttö kuluttajien velkomusasioissa” saa tutkimusraporttien kuivakkaaseen sävyyn tottuneen lukijan haukkomaan henkeään. Raportti sisältää, kuten otsikko antaa odottaa, sellaisia kommentteja, joiden veroisia ei juuri virallisissa selvityksissä näe. Tarkastelujaksona (vuodet 2022–2024) nimittäin vireille on pantu ”tuhansia kyseenalaisia” summaarisia kanteita. Raportin mukaan on syytä epäillä, että perinnän tarkoittamat saatavat ovat olleet ”merkittävältä osin” perusteettomia. Havainnot perustuvat laajan tapausaineistoon, eikä aineiston analysoinnissa tunnu olevan vikaa. Päätelmiä ei näin voi torjua asiantuntemattomina tai poliittista agendaa ajavana – niin suuri kiusaus kuin siihen olisikin! Status quo’lta kun ei koskaan puutu puolustajia.

Tuomioistuimet valittavat samoin surkeaa osaansa: lainkäyttöhenkilökunta (käräjäsihteerit, käräjänotaarit ja satunnaisesti myös käräjätuomarit) joutuu jatkuvasti rähjäämään kantajien kanssa kohtuuttomista koroista ja perintäkuluista sekä sekavista ja koko ajan elävistä luottokäytännöistä. Tutkijat ovat myötätuntoisia ja kollegiaalisia: lainsäätäjä on pannut tuomioistuimet mahdottomaan tehtävään. Kun vastaaja ei vastusta kannetta, kantajalla on oikeus saada yksipuolinen tuomio ilman erityisempää vaatimuksen tutkimista. Tuomioistuimen on kuitenkin oma-aloitteisesti hylättävä ”selvästi perusteeton” vaatimus. Laki edellyttää tuomioistuimelta suorastaan jumalaisia kykyjä: miten tutkit perusteettomuutta, kun käytössäsi on periaatteessa vain suppea haastehakemus ja ne asiakirjat, jotka kantaja sinulle suostuu toimittamaan. Tilanne ei ole sen helpompi, jos vastaaja erehtyy jotain vastaamaan. Tuomioistuimen on kyettävä arvioimaan, onko asia muuttunut riitaiseksi (jolloin se siirtyy jatkettuun valmisteluun) vai onko vastaajan vastaus sellainen, ettei se vaikuta asiaan. Tällöin asiassa annetaan yksipuolinen tuomio.

Tämä ei ole niin helppoa, miltä se äkkiseltään kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuin ei saa tehdä riidattomasta asiasta riitaista eikä hylätä sellaisia vaatimuksia, jotka eivät ole ”selvästi perusteettomia” – mitä fraasi sitten tarkoittaakin. ”Selvästä riitaisuudesta” on julkaistu tutkimusta, mutta kukaan ei ole vielä esittänyt aitoa (eli konkreettista) esimerkkiä tällaisesta vaatimuksesta. Vaatimus on toki määritelty ”perusteettomaksi”, kun se ei perustu lakiin, mutta tällainen esimerkki on kehäpäätelmä ja surkea sellainenkin. Perimistoimistoja on syystä pidetty summaarisessa lainkäytössä voittajina. Täysin tyytyväisiä nekään eivät ole. Ne valittavat, että pikkuasioista – eli muutaman euron perintäkuluerästä – kiistellään saivartelevien tuomioistuinten kanssa. Uusi uhka koko perintäalalle ovat yleistyvät takaisinsaantiasiat. Niissä elvytetään välillä jopa vuosikymmenen takaisia (yhdessä tapauksessa tuomio oli annettu 8 vuotta aikaisemmin) perintätoimeksiantoja, jotka on ajat sitten merkitty päättyneeksi ja asiakirjat hävitetty.

Uudistusehdotuksista ei ole pulaa, niitä on esitetty viimeiset sata vuotta. Yhteistä niille on, että näppärät ja mukavat – eli tuomioistuinten työtä helpottavat – uudistukset ovat toteutuneet. Näitä olivat sähköinen asiointi sekä asioiden keskittäminen muutamaan käräjäoikeuteen. Vaikeat uudistukset ovat jääneet toteuttamatta. Tosin se on tavallaan onni. Vastaajan oikeussuoja ei totisesti olisi kohentunut, jos summaariset asiat olisi siirretty ulosottomiehen murheeksi tai velkojat saisivat oikeuden suoraan ulosottoon. Kumpaakin on useaan otteeseen esitetty. Jos nykytilanne on kriisi, nämä uudistukset olisivat olleet seurauksiltaan katastrofaalisia. Yksi on kyllä varmaa: virallistutkinta ei ole ratkaisu sen enempää summaarisen lainkäytön epäkohtiin kuin vastaajan oikeussuojavajeeseen. Yksipuolista tutkintaa ei saada millään puheella eikä vippaskonstilla tehokkaaksi. Tutkintaan tarvittava aineisto on kantajan hallussa, ja kantaja säätelee sen päätymistä tuomioistuimelle eli asian ratkaisuaineistoksi. Kantajaa ei saada hevin esittämään sille epäedullista selvitystä, eikä yritykseen kannattaisi oikeastaan uhrata aikaa. Se on tuomittu epäonnistumaan.

Vastaus ja pääsy umpikujasta ei aiheuta kummoista päänvaivaa, joskaan kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä ääneen. Vastaajat on saatava aktivoitumaan, toisin sanoen vastustamaan epäilyttäviä tai/ja perusteettomia vaatimuksia. Sitäkään ei saada aikaan empaattisilla surkutteluilla tai vastaajia syyllistämällä. Monimutkaisessa ja aluksi täyskirjallisessa oikeudenkäyntiformaatissa ei niin vain aktivoiduta. Siihen tarvitaan lakimiesapua: omatoiminen asianajaminen ei voi olla vastaus oikeussuojan vajeeseen. Havainnosta paljastuu samalla pääsyyllinen siihen, miksi näin on käynyt. Vastaajan oikeussuojastahan on tullut ylitsepääsemätön rasite niin tulkinnalle kuin oikeuspolitiikalle. Syyllinen nykytilaan on se oikeudenkäyntiformaatti, jonka vuoden 1993 jättiuudistus kerralla räväytti prosessilakiin. On ilmeistä, että uuden formaatin vaikutusta summaarisiin asioihin ei joko huomattu tai se innostuksessa sivuutettiin. Yksipuolinen tuomio sisältyi jo vuoden 1734 lakiin, eikä lähteissä ole mainintoja siitä, että joku olisi moitiskellut vastaajan oikeussuojaa. Vuonna 1972 lakia täsmennettiin niin, että tuomioistuimen tuli hylätä ”ilmeisesti perusteeton” vaatimus, vaikka vastaaja ei tullut paikalle. Tämäkään ei ollut mainittava mullistus. Prosessilain säännöksiä yksipuolisesta tuomiosta ja summaarisesta asiasta (käsitettä ei tunnettu) pidettiin tutkimuksessa jopa kahden tutkijan voimin vielä 1988 onnistuneina.

Vuoden 1993 uudistuksessa sana ”ilmeisesti” vaihdettiin sanaan ”selvästi”. Ja jotain perustavanlaatuista tapahtui. On toki vaikeaa ellei mahdotonta uskoa, että näin vähäinen kielellinen muutos sai aikaan juridisen perhosvaikutuksen eli fundamentaalisen muutoksen (’butterfly effect’ -teoria). Muutoksen täytyy aiheutua oikeudenkäynnin formaatin muuttumisesta vastaajalle paljon epäedullisemmaksi. Ohimennen todettakoon, että vuoden 1993 uudistuksen suppilomallista (jollaiseksi uutta formaattia kutsuttiin) kyllä aikanaan varoiteltiin. Sen katsottiin vaikuttavan summaarisiin asioihin. Tosin heikkenevää oikeussuojaa ei tässä yhteydessä mainittu, vaan vaaraksi nähtiin kohoavat kustannukset sekä kasvavat viiveet (Lager 1988). Joka tapauksessa: tutkimus esitti kerrankin terävää kritiikkiä ja vielä oikeaan aikaan! Suuruudistuksen hektisessä ja euforisessa loppuvalmistelussa tällaisia soraääniä ei kuunneltu. Lainsäätäjää puolustava kyllä löytää muitakin syyllisiä heikkenevään oikeussuojaan. Asiamäärät ovat moninkertaistuneet, perintää hoitavat aggressiiviset perimistoimistot, ylivelkaantuminen on noussut yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja niin edelleen. Tämä ei kuulijaa vakuuta: velkoja ja velallisia on aina ollut, eikä häikäilemätön perintä ole mikään eilinen keksintö. Joku ehkä löytää selityksen siitä, että oikeussuojalle asetetut odotuksetkin ovat nousseet, mikä ehkä kelpaa jonkinlaiseksi osasyyksi.

Siis: vastaajien aktivoituminen on ratkaisu. Se saadaan aikaan ensiksikin tarjoamalla ilmaista tai ainakin halpaa lakimiesapua. Toiseksi aktivoituminen ei saisi tuoda kohtuutonta riskiä. Sellainen on oikeudenkäynnin eskaloituminen ja täysi kuluvastuu, joka voi helposti nousta kymmeniin tuhansiin euroihin. Riskiin saadaan helpotusta suosimalla vastaajaa OK 21 luvun tulkinnassa eli soveltamalla lieventäviä sääntöjä. Jos uutta lainsäädäntöä tarvitaan, malli sille löytyy niin sanotuista yksipuolisista kulusäännöistä (asianosainen saa korvauksen mutta ei joudu niitä maksamaan). Lakimiesavun saatavuus on summaarisissa asioissa huono. Tämä käy ilmi YLEn uutisesta (6.7.2025). Myös tämän uutisen otsikko nostaa kissan oikeuspolitiikan pöydälle: ”Asianajajat eivät halua hoitaa oikeusapujuttuja”. Tämähän pitää paikkansa, ja summaarinen asia lienee hyvin kaukana asianajajan ihannetoimeksiannosta.

Uutisessa haastatellaan muun muassa oikeusaputoimiston edustajaa. Hänen mukaansa paikallinen oikeusaputoimisto ”käännyttää ovelta” eikä asiakkaalle ”voida suositella yksityistä avustajaa”. Oikeusapua ei periaatteessa edes anneta, jos asialla on vähäinen merkitys, ja sama ehto on myös oikeusturvavakuutuksessa. Summaarinen asia on merkitykseltään vähäinen, jos tuijotetaan vain euromääriä. Harva summaarisen asian vastaaja taas kykenee itse maksamaan lakimiehen palkkion. Tosin palkkio ei liene tavallisesti suuri, ellei asiaa tarvitse ajaa, toisin sanoen asianajopalveluita ei tarvita. Edellä mainitussa YLEn uutisessa todetaan, että kuluttaja tarvitsee ennen kaikkea neuvon siitä, onko vaatimus aiheellinen ja kannattaako hänen sitä vastustaa ja jos, niin millä perusteella.

Lakimiesavun saatavuus on paradoksaalisesti heikompaa kuin 1800-luvulla, jolloin käytettävissä olivat sentään niin sanotut asioitsijat. Vaikka heille on naureskeltu ja heidän juridisesta osaamisestaan on kerrottu tarinoita, heistä oli yksinkertaisissa velkomisasioissa varmasti apua (Vasara-Aaltonen LM 2024 s. 686). Summaarisissa asioissa ei tarvittaisi syvällistä juridista osaamista eikä asianajamisen taktiikan taitoa. Sen sijaan aineellinen kuluttajalainsäädäntö ja summaarisen prosessin (sinänsä yksinkertainen) mekaniikka on kyllä osattava. Lakimiesapu heijastuu myös tuomioistuinten työhön. Kun apua on saatavissa ja siihen turvaudutaan, riitautukset kohdistuisivat ”oikeisiin” asioihin. Se taas saa – toivottavasti – tuomioistuimet ottamaan vastaajan lausumat vakavasti. Samalla summaarisista asioista jäisivät pois pohdinnat siitä, onko vastaajan vastauksessa jotain asiaan vaikuttavaa. Lakimies pitää huolen siitä, että vastaus tai lausuma sisältää asiaan vaikuttavaa.

Risto Koulu

Asiasanat: summaarinen lainkäyttö, summaarinen asia, kontumasiaaliprosessi, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti, perintä, perimistoimistot

1.10.2025

Kärkijoukkona oikeustieteessä

Avantgardismi ei ole oikeustieteessä tie menestykseen: tutkijalle, joka on aikaansa edellä, käy yleensä huonosti. Parhaassa tapauksessa hänet ignoroidaan, pahimmassa haukutaan maan (tai tässä tapauksessa oikeustieteen) rakoon. Lauri Hormia on kummassakin suhteessa prosessioikeuden ikioma esimerkki. Hänen kaksoismonografiansa ”Todistamiskielloista rikosprosessissa I (1978) ja II (1979) olivat esimerkkejä ensimmäisestä, hänen myöhempi monografiansa ”Asianosaisen poissaolosta siviiliprosessissa” (1988) taas todisti jälkimmäisestä ilmiöstä. Kaksoismonografioiden kohtalo on tunnettu eikä siitä enempää. Enintään kannattaa kysyä, miksi näin kävi. Selitys ehkä on, että teema ei kerta kaikkiaan sovi ”suurten prosessualistien” kaanoniin. Sitä ei osattu arvioida. Nykyaika olisi osannut arvostaa kirjoja; ne olisivat olleet vielä 2000-luvun alussa validia tutkimusta.

Vuoden 1988 monografian kohtaamaa hiljaisuutta ei voi näin helposti selittää. Monografian aiheen olisi odottanut kiinnostavan vähintään prosessioikeuden tutkijoita ja perimisasioita hoitavia lakimiehiä. Kirjan nimi toki oli rutikuiva, mutta se kätkee alleen taas kerran oikeuspolitiikan kuumaksi teemaksi nousseen oikeudellisen kolmiyhteyden, johon kuuluvat summaarinen asia, yksipuolinen tuomio ja takaisinsaanti. Ne ovat samaa jatkumoa. Asia alkaa summaarisena, johtaa yksipuoliseen tuomioon ja antaa aiheen myöhempään takaisinsaantiin. Monografia on tyypillinen siirtymäkauden tutkimus: siinä on uutta ja vanhaa. Nykypolven tutkija hymähtelee kasuistiselle lainopille, joka ei ollut tuolloinkaan state-of-art -tasoista tutkimusta, argumentaatio oli ohutta ja vanhaan saksalaiseen tutkimukseen tukeutuvaa, kieli kuulosti arkaistiselta ja niin edelleen. Hormia tutustutti lukijansa järjestelmäanalyysiin, josta kukaan ei ollut tuolloin kuulutkaan. Hän jopa oli myöhemmin muotiin tulleen toimivuustutkimuksen uranuurtaja. Monografia nimittäin loppuu ”kriittiseen arviointiin”, jollaiset olivat tuon ajan tutkimuksessa todellisia harvinaisuuksia. Totta on, että access to justice -henkinen nykypolvi ei Hormian toimivuusarviointiin hevin yhdy. Hänen arviossaan ”poissaolosäännökset” eli summaarinen lainkäyttö saa aivan liian korkean arvosanan.

Yllättävää kirjassa on se, että Hormian esiin nostamat kysymykset ja hänen vastauksensa ovat unohtuneet summaarisen lainkäytön nykytutkijoilta. Tämä ei liene mitenkään epätavallista; muistelen saaneeni väitöskirjani työnohjaajalta Erkki Havansilta vinkin, että ”uusia” kysymyksiä kannattaa etsiä vanhoista kirjoista, ellei niitä itse keksi. Kysymykset ja vastaukset kun unohtuvat sukupolvessa. Vuoden 1993 alioikeusuudistus on tässä suhteessa todellinen vedenjakaja. Nuoret tutkijat katsovat prosessioikeuden tutkimuksen alkaneen vasta tuona vuonna, toisin sanoen vanhempaa tutkimusta ei kannata lukea. Siitä on yhtä paljon hyötyä kuin sumerilaisen prosessilain tutkimisesta. Joku oikeushistorioitsija onkin happamasti huomauttanut, että prosessioikeuden tutkimuksella ei ole historiaa eikä tulevaisuutta – on vain nykyhetki ja voimassa oleva prosessilaki. Tällöin unohtuu, että historia auttaa ymmärtämään nykyhetkeä ja että nykyinen prosessilaki on samalla enne tulevaisuudesta. Eipä silti, prosessioikeus ei liene oikeustieteen alana sen historiattomampi kuin muutkaan oikeudenalat.

Mitä tulee lainopillisiin detaljeihin, Hormia antaa varsin uskottavan vastauksen kysymykseen, millainen tutkimisvelvollisuus tuomioistuimella on, kun vastaajalta ei saada kirjallista vastausta, vaan asiassa annetaan yksipuolinen tuomio. Kysymys on taas ajankohtainen. Hormian mukaan asiassa tutkitaan viran puolesta yhtäältä prosessinedellytykset, toisaalta ”aineellinen riitakysymys”. Prosessinedellytysten tutkiminen ei ole mikään innovaatio (nehän tutkitaan aina), mutta jälkimmäinen linjaus jo haarukoi vastausta. Aineellista tutkintaa nimittäin keventää ensiksikin vastaajan poissaolon (tai laajemmin vastaamisen laiminlyömisen) ”indisioiva” vaikutus. Sitä voidaan pitää historiallisena jäänteenä niin sanotusta kontumasiaaliopista, jota nykyinen teorianmuodostus ei enää tällä nimellä tunne. Toiseksi summaarisessa asiassa on muutoinkin voimassa ”lievempi” näyttövaatimus.

Hormia ei lähemmin kehittele tulkintaa eikä ota kantaa sen enempää kontumasiaalivaikutuksen voimaan kuin lievempään ”materiaaliseen” näyttövaatimukseen. Hän ei myöskään anna jälkimmäisestä esimerkkejä. Avoimeksi myös jää, ovatko nämä ”vaikutuslajit” lähisukua vai pystytäänkö ne erottamaan. ”Indisoiva” vaikutus on tietenkin sekin ”aineellista”. Yksi mahdollisuus olisi liittää ”indisoiva” vaikutus näyttökynnykseen ja lievempi näyttövaatimus todistustaakkaan, mutta Hormia näyttää kytkevän molemmat näyttökynnykseen tai yksipuolisesta tuomiosta puhuttaessa ”selvästi perusteeton” -kynnykseen (tosin laki käytti tuolloin ilmaisua ”ilmeisesti perusteeton”). No, jos vuoden 1988 kirja olisi saanut jatko-osansa, asia olisi luultavasti selvinnyt. Jatko-osa jäi Hormialta kirjoittamatta, eikä mikään viittaa siihen, että hän olisi sellaista edes ajatellut.

Hormia näki aivan oikein tutkimusvelvollisuuden ongelmaksi aineiston niukkuuden: aineistoa saatiin vain kantajalta. Ongelmaa ei ratkaista lain sanamuotoja analysoimalla tai näppärillä deus ex machina -uustulkinnoilla. Otapas kantaa vaatimuksen perusteettomuuteen, määriteltiin se selväksi tai ilmeiseksi, kun asiakirja-aineistoa oli hyvin vähän ja sekin vähä oli kaikki peräisin yhdestä lähteestä. Summaarisissa asioissahan haastehakemukseen ei edes tarvitse liittää sitä ”sopimusta, sitoumusta tai muuta kirjallista todistetta”, joka muutoin tarvitaan (OK 5:4). Arvion perustaminen ”asiakirjoihin”, mikä oli Hormialla keskeinen ajatus, ei toisin sanoen toimi eikä voikaan toimia nykyisessä oikeudenkäyntiformaatissa. Asiakirjoja kun ei summaarisessa asiassa synny. Vaikka sitä olisikin, kantajan halukkuus tuoda esiin itselleen epäedullista aineistoa (tai oikeammin tosiseikkoja) ei voi olla kummoinen.

Hormia näki aineistopulaan kaksi ratkaisua. Ensimmäisessä tuomari hyödynsi kyselyoikeuttaan, toisin sanoen vaati kantajalta selvitystä eli kyseli perusteita. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa kantaja tai hänen asiamiehensä oli paikalla ja tiesi asiasta. Hänelle oli helppo esittää kysymyksiä ja tivata yksityiskohtaisempia vastauksia. Vuoden 1993 jälkeisessä prosessiformaatissa tämä ei toimi, koska summaarisen asian ”käsittely” (tarkoituksella lainausmerkeissä) on kirjallista. Uudessa formaatissa kantajalta joudutaan pyytämään kirjallinen lausuma, joissa tunnetusti asiat on helppo esittää ”parhain päin” (OK 5:15a). Summaaristen asioiden määrät ovat sitä paitsi moninkertaistuneet, joten tuomarilla ei ole entiseen tapaan aikaa yksittäisen asian tutkimiseen.

Hormia luotti toiseksi kantajan itsesuojeluun: kun kantaja näki tuomarin epäilykset, hän pyysi, ehkä jopa siihen painostettuna, lykkäystä esittääkseen uutta selvitystä. Kantajaintressi asian selvittämiseen on, jos sitä on koskaan ollutkaan, varsin vähäinen nykyisessä ympäristössä. Perimistoimistolle yksittäinen asia ei ole merkittävä, kunhan asioiden massa vain hoituu. Kokonaisuutena näyttää siltä, että vuoden 1993 oikeudenkäyntiformaatti muuttaa – tai oikeammin muutti – summaarista lainkäyttöä merkittävästi siitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Tämän muutoksen vaikutuksia ei ole kunnolla tutkittu. Ilmeistä kuitenkin on, että uusi formaatti ei ole suosiollinen vastaajille, toisin sanoen heidän oikeussuojansa, vastasivat he kanteeseen tai jättivät sen tekemättä, on heikentynyt. Myös lakimiesavun tarve on sekin moninkertaistunut. Vanhassa formaatissa virallistutkinta toimi paremmin, ja vähänkin aktiivinen vastaaja sai äänensä kuuluviin, jos hän vaivautui paikalle. Nykyformaatissa navigointi vaatii aikamoista juridista osaamista – etenkin kun muistamme vastapuolen eli perimistoimiston. Vaikka perimistoimistojen etiikkaa välillä arvostellaan, niiden asianajamista ja juridista osaamista ei ole vähätelty.

Risto Koulu

16.9.2025

”Läpihuutojutuista” summaarisiin asioihin

Summaariset asiat ja yksipuoliset tuomiot (johon tällainen asia päätyy) ovat olleet suomalaisen oikeuspolitiikan lempiaihe. Tuomioistuinten työtaakkaa on kauhisteltu, ja vastaajien oikeussuojaa on vastaavasti surkuteltu. Harva muistaa, että kysymys ei ole uudesta ilmiöstä: tällaisia asioita on aina nähty käräjillä ja raastuvanoikeuksissa. Nimitys ”summaarinen asia” on kylläkin uusi, koska sellaisista alettiin puhua vasta vuosituhannen vaihteessa. Lakikieleen nimitys pääsi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Ennen tällaisia asioita kutsuttiin kuvaavasti ”läpihuutojutuiksi”, mikä kertoo aika tavalla sekä asenteista että tällaisen asian saamasta ”käsittelystä”. Kokoavaa oikeushistoriallista tutkimusta asiaryhmän asiat eivät ole saaneet, mutta läpihuutojutut saavat eloa pitäjä- ja teollisuushistorioissa. Yleisin läpihuutojuttu on ollut kauppahuoneen tai maakauppiaan velkoma tilisaatava asiakkaalta, tavallisesti talonpojilta. Teollisuuspaikkakunnilla tyypillinen läpihuutojuttu oli hieman yllättävästi työnantajan kanne työntekijän saaman liikaennakon (eli ’förskotin’) palauttamisesta. Niistä puhutaan paljon Möhkön ruukin historiassa, joten ne lienevät olleet paikkakunnalla tavallinen asiatyyppi. Luonnollisten henkilöiden väliset riidat sen sijaan päätyivät harvemmin läpihuutojutuiksi. Kaiken kaikkiaan läpihuutojuttuja oli vähän. Ne yleistyivät vasta luottoyhteiskunnan läpimurron jälkeen. Kun luotonsaantiin on vähän mahdollisuuksia, myös velkomusasiat ovat vähässä.

Möhkön ruukki ansaitsee muutaman selittävän sanan: ruukki on (sen ohella, että isoisäni syntyi siellä) uskomaton tarina Suomen taloushistoriassa. Paikkakuntana Möhkö on kaukana kaikesta: se sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä itään Ilomantsista, joka ei sekään ole mikään metropoli. Voi vain kuvitella, kuinka syrjässä Möhkön ruukki oli 1800-luvulla, kun matka lähimpään kaupunkiin kesti kaksi päivää ja vaati matkalla yöpymisen. Sijainnistaan huolimatta Möhkön ruukki oli huippukaudellaan Euroopan suurin järvimalmin jalostaja: se työllisti noin 2000 työntekijää. Järvimalmi on järvien ja lampien pohjalle saostuvaa rautamalmia. Sen rakeista saadaan sulattamalla huonolaatuista rautaa, joka kelpasi muun muassa tykinkuuliin. Työntekijät nostivat urakkapalkalla malmia suurilla puukauhoilla, ja heille maksettiin kauden alussa ennakkoa. Läheskään kaikki eivät kyenneet täyttämään urakkaansa, jolloin he joutuivat palauttamaan erotuksen. Ympäristönsuojelusta kiinnostunut huomaa järvimalmin ”louhinnan” edut. Järvi tuotti ensiksikin uuden malmisadon 10–15 vuoden kuluttua, toisin sanoen kaivokset eivät koskaan ehtyneet. Toiseksi minkäänlaisia ennallistamis- tai puhdistamiskustannuksia ei syntynyt. ”Kaivos” palasi luonnontilaan, kun se jätettiin muutamaksi vuosikymmeneksi rauhaan. Näin kävi vuonna 1908, kun ruukin toiminta muuttui kannattamattomaksi ja se lopetettiin.

No, palataanpa pääasiaan. Ennakon perintäasiat olivat läpihuutojuttuja, koska työntekijät eivät tulleet paikalle. Sama oli sääntönä myös toisessa summaaristen asioiden arkkityypissä eli kauppiassaatavissa. Tämä on haluttu selittää osaksi sillä, että lakimiesapua asian ajamiseen ei ollut saatavissa. Möhkössähän tämä piti kirjaimellisestikin paikkansa. Sen valossa nykyvalittelu oikeudellisen avun saatavuudesta vaikuttaa pikkuasioista nipottamiselta. Yhtenä syynä vastaajien endeemiseen poissaoloon pidetään myös sitä, että se ei olisi mitään auttanut. Tämä oli varmasti yhteisöllisten kokemusten kautta opittu. Tästä voi syyttää myös tuomioistuimia ja tuomareita. Kauppiaan (tai tässä tapauksessa työnantajan eli ruukin) kirjanpidolle annettiin nykymittapuun mukaan hämmästyttävä näyttöarvo. Kirjanpitoon perustuvia saatavia ei voinut käytännössä kiistää. Nykylukija ihmettelee periaatetta: kantajahan laatii kirjanpitonsa, eikä asiakas tai työntekijä pysty vaikuttamaan, mitä kirjanpitoon merkitään. Samalla kannattaa muistaa, ettei luku- ja kirjoitustaito ollut vielä 1800-luvun lopullakaan jokamiehen ominaisuus. Ruukin kirjanpidossa on lukuisia kirjallisia työsopimuksia, joissa on työntekijältä vain puumerkki.

Totta tietenkin on, että valtaosa kanteista oli asianmukaisia ja perusteltuja. Ruukin historiassa ei ole vihjeitä siitä, että ruukki olisi toiminut epäoikeudenmukaisesti. Työntekijät vaikuttavat olleen tyytyväisiä patriarkaaliseen työnantajaansa. Ihmiset kyllä riitelivät, ja kihlakunnanoikeuden apua tarvittiin. Suljetut yhteisöt ovat notorisesti loistava kasvualusta tulehtuneille henkilösuhteille. Oikeutta käytiin muun muassa siitä, että ruukin johtaja oli kiivaassa väittelyssä tökännyt sormillaan työntekijää nenään. Todistusteemana oli, tekikö ruukinjohtaja sen tahallaan vai vahingossa. Tässä pieni varaus on paikallaan. Historia ei ole ruukin sosiaalisten suhteiden historia vaan tyypillinen tehdashistoria, vieläpä rakennuksiin ja tekniikkaan keskittyvä. Se ehkä antaa liian ruusuisen kuvan.

Lähteet eivät sano mitään siitä, millaisen käsittelyn läpihuutojutut saivat. Kaikesta päätellen sellaisesta ei voi puhua. Käsittelyyn ei uhrattu aikaa, vaan tuomio perustui yksinomaan prosessioikeudellisen velvoitteen – eli paikalle tulemisen – laiminlyömiseen. Aikalaisia olisi luultavasti ihmetyttänyt nykyisen prosessilain säännös siitä, ettei yksipuolista tuomiota saa antaa, jos kanne on ”selvästi perusteeton” (oikeudenkäymiskaari 12:13). Säännös asettaa tuomioistuimelle näin summaarisissa asioissa (eli dispositiivisissa asioissa, joissa vastaaja on jäänyt pois istunnosta tai ei anna kirjallista lausumaa) perustavanlaatuisen tutkimisvelvollisuuden. Velvollisuuden laajuus tai oikeammin syvyys on noussut riidanaiheeksi ja kaipaisi itse asiassa kunnollista oikeudenkäyntiä. Koko virallistutkinnan idea on tuottanut prosessioikeudessa lähes tuhatsivuisia monografioita – lukijaa varsinaisesti käytännön soveltamistilanteissa auttamatta. Kuluttajamyönteinen tutkimussuuntaus eli niin sanottu kuluttajaprosessioikeus ajaa pitkälle menevää oikeellisuuden kontrollia kuluttaja-asioihin. Ne muodostavat nykyisin summaaristen asioiden valtajoukon. Kysymys ei oikeastaan ole siinä, mitä tutkitaan vaan siinä, mitä ryhdytään selvittämään. Ääritulkinnoissa summaariset kuluttaja-asiat alkavat muistuttaa indispositiivisia asioita, joissa kaikki tutkitaan viran puolesta. Lopputulos on absurdi. Asia, jossa kuluttaja on poissa, tutkitaan tarkemmin kuin asia, jossa kuluttaja on läsnä ajamassa asiaansa. Tällöinhän esimerkiksi väittämistaakka on voimassa, kun taas virallistutkinnassa sillä ei periaatteessa ole merkitystä.

Yksipuolinen tuomio on monimutkaisempi ilmestys kuin miltä se näyttää. Se on peräisin kirkollisissa tuomioistuimissa kehitellystä kontumalisuusopista, joka syystä tai toisesta siirtyi yleisen lainkäytön päänvaivaksi. Oppi sai nimensä latinan sanasta ”contumacia”, joka tarkoittaa uppiniskaisuutta ja niskoittelua. Vastaaja toisin sanoen niskoitteli, kun hän jäi pois istunnosta tai modernissa prosessissa laiminlöi vastata kirjallisesti. Yksipuolinen tuomio oli yksi niistä sanktioista, joilla niskoitteluun puututtiin. Periaate vaikutti voimakkaimmin romaanisissa oikeuskulttuureissa. Niissä niskoitteleva asianosainen menetti oikeutensa osallistua oikeudenkäyntiin, esittää todistelua tai kommentoida vastapuolen todistelua sekä hakea muutosta. Hänelle jäi vain oikeus olla läsnä oikeuden istunnoissa sekä pyytää asian uudelleenkäsittelyä. Nykyinen oikeus hakea takaisinsaantia (oikeudenkäymiskaari 12:14) on tämän uudelleenkäsittelyn sovellus. Perinteiseen kontumasiliaaliprosessiin, tuomitsemiseen ”in contumaciam” ei näin ollen kuulunut minkäänlainen kantajan vaatimusten asiallinen tutkinta tai edes oikeusperusteiden kyseleminen.

Prosessilaki on näin ollen kiintoisa hybridi, mikä luo jännitteen tutkimisvelvollisuuden ja poissaolon kontumasiaalisen vaikutuksen välille. Avoimeksi jää muun muassa se, miten pitkälle tuomioistuin selvittää, onko kanne ”selvästi perusteeton”. Se käy harvoin ilmi haastehakemuksesta, joka saa olla hyvin pääpiirteittäinen. Kantajalle on myös varattava tilaisuus esittää selvitystä siitä, että kanne ei ole ”selvästi perusteeton”. Konsensusta ei ole siitäkään, mikä on ”perusteettomuutta” ja milloin se on ”selvää”. Kaikkinainen tutkinta kasvattaa kantajan kustannuksia. Jos hän kuitenkin voittaa asian (kanne ei ollutkaan perusteeton), hänelle syntyy periaatteessa oikeus saada niistä korvaus vastaajalta. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta määrätä vastaaja maksamaan siitä lisätyöstä, minkä tuomioistuin on aikaansaanut jälkiviisaasti turhilla selvitysvaatimuksillaan. Oikeusministeriön asetus ei tätä ongelmaa ratkaise. Siinä vahvistetuista määristä voidaan poiketa, kun siihen on ”muu erityisen painava syy” (6 §).

Risto Koulu

29.8.2025