Uutiset

YLE Uutiset julkaisi 30.5.2025 näyttävän uutisen, jonka otsikko jo kertoo kaiken: ”Svenska YLE: Päivi Räsänen ja Timo Soini saavat oikeusapua äärikonservatiiviselta järjestöltä, joka vastustaa aborttia”. YLE Uutisista juttu siirtyi iltapäivälehtiin pienehkönä skandaalina. Uutisen lukemalla selvisi, että apu olisi ollut tietoja siitä, millaisiin oikeudenkäynteihin uskonnonvapaus oli eri maissa johtanut. Artikkeli kyllä vihjaa hienovaraisesti, että apu saattoi olla rahallistakin. Uutisesta kävi myös ilmi, että kyseinen järjestö oli yhdysvaltalainen ja uskonnollinen. Oliko se äärikonservatiivinen, jää uskonasiaksi: abortin vastustaminen sinänsä ei vielä tee kenestäkään äärikonservatiivista. Kaiken kaikkiaan abortin mainitseminen jo uutisen otsikossa tuntuu oudolta journalismilta: eihän sillä ole mitään tekemistä itse pääaiheen eli oikeudenkäyntiin saadun oikeusavun kanssa. Lisäksi moni lakimies ei lukisi tällaista apua nimenomaan oikeusavuksi. Jos se pitää luokitella joksikin, se olisi lähinnä asiantuntija-apua.

Uutista lukeva tutkija jää miettimään, unohtiko toimitukseen lähtevä lehtimies (tai korrektimmin lehtihenkilö) objektiivisuutensa eteisen pöydälle vai kävikö tutkijalle itselleen niin. Artikkelin sanoma ei oikein tunnu aukeavan. Reilun pelin kannattaja ei näe mitään moitittavaa tai syyllistettävää ulkopuolisen avun vastaanottamisessa ja vielä vähemmän sellaisen antamisessa. Kaikkein vähiten apua on syytä paheksua rikosasiassa, jossa kansalaista vastassa on julkinen valta. Julkisella vallalla on takanaan loputtomat voimavarat sekä lähtökohtainen uskottavuus, ”ei se syyttäjä turhaan syytä”. Langettava tuomio lisäksi vaikuttaa julkisuuteen päässeessä oikeudenkäynnissä paljon laajemmin kuin normaalisti: se voi johtaa työpaikan ja ihmissuhteiden menetykseen. Tuomio ei ole edes poliitikolle meriitti, eikä sille puolueellekaan, jonka agendaan henkilö samastuu. Poliittiset vastustajat pitävät huolen siitä, että tuomio on esillä maailman loppuun saakka. Uutisessa tuodaan kielteiseen sävyyn esiin jopa se, että avustava järjestö käyttää avustusta ”markkinoinnissaan”, nähtävästi kertoo siitä kotisivullaan. Jälleen lukija jää miettimään, miten tämä seikka kuuluu itse avustamisen luvallisuuteen.

Kysymyksenasettelu kirkastuu, kun keskustelu irrotetaan tästä yksittäistapauksesta. Ulkopuolisen avun sallittavuus (oikeudellinen tai moraalinen) ei saisi riippua siitä, kuka apua antaa, mikä apua antavan tahon profiili on ja miksi se antaa apua. Todella hakoteille joudumme, jos avustamisen luvallisuus riippuu siitä, miten ansiokkaaksi katsomme sen asian, josta oikeutta käydään. Tällöin emme arvioi enää sitä, saako apua ylipäätään antaa ja mitä rajoituksia siinä ehkä on, vaan otamme kantaa siihen, ketä henkilöä saa auttaa. Hyvät ja huonot asiat taas jakavat mielipiteitä ja tekevät kannanotosta täyssubjektiivisen. Tuki ”hyvän asian puolesta” on kannatettavaa, ”huonon asian” puolesta taas paheksuntaa ansaitsevaa. Jos vivahteita välttämättä luokitellaan, sellainen ehkä voisi tapahtua avun muodon perusteella. Rohkaiseminen ja asiantuntija-apu on helpompi hyväksyä ”huononkin asian” puolesta kuin suoranainen rahallinen apu, etenkin jos se ylittää oikeudenkäynnin kustannukset, tyypillisesti oman lakimiehen palkkion. Ylenpalttinen rahallinen tuki ilman tilintekovelvollisuutta ehkä avaa veronsaajan näkökulman, mutta silläkään ei tunnu olevan yhteyttä peruskysymykseen: saako oikeudenkäynnin osapuolta auttaa?

Skeptikko sanoisi, ettei mokoman pohtimiseen kannata hukata aikaa. Ulkopuolisen avun antamista tai vastaanottamista ei mikään inhimillinen voima kykene estämään. Apu voi tulla niin monessa muodossa: yksinkertaisimmillaan se on pelkkää rohkaisemista, kannattamista ja sympatiaa, seuraavassa asteessa se on asianosaista tukevan aineiston toimittamista, siitä edetään lakimiesavun järjestämiseen tai sitoumukseen vastata lakimiehen laskuista ja niin edelleen. Apua antava voi myös tuppautua kuultavaksi itse oikeudenkäyntiin, mikä ei Yhdysvalloissa (joista tällaiset oikeudenkäynnit ovat peräisin) ole niinkään harvinaista. Ääripäässä käydään julkisuudessa ja oikeushallinnon elimissä kiistaa siitä, ketä tulee tai ketä ei tule määrätä tuomariksi tällaiseen oikeudenkäyntiin.

Kiinnostavampaa on kuitenkin miettiä, mistä johtuu asenne, jonka mukaan oikeudenkäynnin asianosaista ei saisi tukea. Filosofi näkee juurisyyksi vallitsevan yksilöllisen oikeussuojan eetoksen. Jokaisen on hoidettava yksin omat oikeustaistelunsa; muut eivät saa siihen sekaantua. Jonkun mielestä on noloa ottaa vastaan apua: se on sen myöntämistä, ettei yksin pärjää. Tämä ei vakuuta; luultavampaa on, että auttamisen vastainen asenne kumpuaa ”the process is the punishment” -ideologiasta. Ideologia on yhdysvaltalaisen woke -kulttuurin kehitelmä (comiuutinen 17.1.2024). Auttamisen kieltäminen tekee rangaistuksesta tuntuvamman, koska prosessin kohteeksi joutunutta syntistä – tässä Päivi Räsästä – ei saa millään tavalla tukea. Ajatus syntisten rankaisemisesta tulee etsimättä mieleen, jos lukee Iltalehden uutisen 30.5.2025 ”Eduskuntatalon töhrijöille iso rahapotti – poliisi vaikenee.” Uutinen nostaa esiin sinänsä asiantuntevasti julkisuuslain soveltuvuuden sekä rahankeräyslainsäädännön tulkinnan. Mitään eettistä pohdintaa uutinen ei sisällä, eikä tukemista sanallakaan kyseenalaisteta tai paheksuta. Joku ehkä aistii uutisesta vaivihkaista ihailua tällaista kansalaisaktivismia kohtaan.

Sivullinen eli tässä tapauksessa prosessioikeuden tutkija (eli allekirjoittanut) toivoo hartaasti, että kumpikaan näistä aatevirtauksista ei juurru Suomeen. Voi nimittäin varmasti sanoa, että siitä ei pitkällä tähtäimellä hyvää seuraa. Torjunnassa auttaisi aika tavalla jo se, ettei näistä aiheista tehtäisi uutisia, ainakaan tässä sävyssä. Tuki oikeudenkäyntiin on sinänsä erinomainen aihe valtamediassakin. Ongelma tosin on yleensä siinä, että apua ja tukea ei saa oikeudenkäyntiin – ja sitä eivät nimenomaan saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Prosessioikeuden tutkimus ei ole koskaan katsonut ongelmaksi, että apua ja tukea tulee liian kanssa. Keskiajan jälkeen asianosaisen auttamista oikeudenkäynnissä, oli asia mikä tahansa, on pidetty itsestään sallittuna ja jopa moraalisesti ansiokkaana. Siinä näkevät jotain pahaa vain ne, jotka eivät itse ole joutuneet oikeudenkäynnin kurimukseen. Oikeudenkäynnin maelstromista pitävät vain synnynnäiset rabulistit.

Risto Koulu

Tekoäly on tunkeutunut oikeustieteen tutkimukseen, oikeudellisiin käytäntöihin sekä oikeustieteen opiskeluun. Opiskelussa siitä puhuminen on jo vanhaa uutisointia: opiskelijat ottavat ensimmäisenä käyttöön teknologiset innovaatiot. Tekoälyä lienee jo vuosia käytetty kirjoittamaan opinnäytteitä kuten seminaarialustuksia, esseitä ja graduja. Tiedekunnatkin ovat alistuneet ilmiöön. Ne ovat myöntäneet, ettei ole takuuvarmaa tapaa erottaa oma hengentuote tekoälyn aikaansaannoksista. Vastuu on virallisohjeissa sälytetty opiskelijoille ja samalla tehty omantunnon ongelmaksi. Tekoälyä saa käyttää, ellei sitä ole erikseen kurssilla kielletty. Tekoälyn käyttämisestä on kuitenkin ilmoitettava. Avoimeksi jää, miten tekoälyn panos ja oma panos lopulta tuodaan esiin. Pelkkä maininta tekoälystä kun ei siinä auta.

Asianajajatkin ovat vuosikausia kirjoituttaneet tekstejään tekoälyllä. Tämä on välillä johtanut kohu-uutisiin maailmalla: tekoäly kun on fabuloinut eli keksinyt omia ennakkoratkaisujaan ja kerännyt niistä sanatarkkoja sitaatteja. Oikeudenkäyntikirjelmät ovatkin alttiita fabuloinnille (tosin riski on tiettävästi myös opinnäytteissä), jos tehtävänanto vaatii lähteiden hakemista. Tekoäly tekee töitä käsketysti. Käyttäjien joukkoon ovat liittyneet, tapansa mukaan, hännänhuippuna tuomarit. On helppo huomata, että tekoäly pystyy kirjoittamaan erinomaisia tuomioluonnoksia eri lähtöihin. Joissakin maissa on laadittu jopa virallisohjeita siitä, mihin tekoälyä saa tuomioistuimissa käyttää ja mitä silloin on syytä varoa. Tunnettu esimerkki on Englannin ”Artificial Intelligence AI. Guidance for Judicial Office Holders” vuodelta 2023. Inhimillistä kylläkin ohje kantaa eniten huolta tuomioistuinten asiakkaiden tekoälyn käytöstä. Lakimiehille on muistutettava, että he ovat vastuussa tekoälyn käyttämistä lähteistä ja viittauksista. Itse asiaansa ajavilta maallikoilta taas on kysyttävä, ovatko he käyttäneet AI-pohjaisia chatbotteja ja miten he ovat tarkastaneet tekoälyn kirjoittaman tekstin. Vaikka ohjeet ovat epärealistisia ja luultavasti hyödyttömiä, ohjeet myöntävät, että monille maallikoille chatbot on ainoa, jolta he saavat asiassaan oikeudellista apua.

Yksi digitalisoitumisen suurista ongelmista on, että ohjeistus, oli se lainsäädäntöä, sisäisiä määräyksiä tai suosituksia, on aina muutaman vuoden jäljessä. Tekoäly nimittäin pystyy enempäänkin kuin tuottamaan käyttökelpoista tekstiä. Se pystyy esimerkiksi esiintymään tuomioistuimissa siinä missä kokenut asianajajakin – ellei jopa paremmin. Ensimmäiset asianajollisen tekoälyn sovellukset ovat jo nähneet päivänvalon, ja uusia on varmasti tulossa. Viime vuoden uutisaiheita oli tekoälyavusteinen maallikkoasianajo. Siinä asianosainen eli ei-lakimies lähetettiin yksin ajamaan asiaansa tuomioistuimeen. Siinä ei ole mitään uutta edes Yhdysvalloissa, koska harvalla palkansaajalla on varaa sellaiseen lakimiespataljoonaan, johon on totuttu amerikkalaisissa tv-sarjoissa. Hän sai kuitenkin mukaansa (eli korvaansa) kuulokkeen, joka oli ajantasaisessa yhteydessä AI-sovellukseen. Tekoäly seurasi oikeudenkäyntiä ja antoi koko ajan ohjeita ”päämiehelleen”. Tekoäly tietenkin tunsi niin sanotun salietiketin sekä pystyi selaamaan oikeudellisia tietokantoja. Tarvittaessa se pystyi jopa puhumaan ”päämiehensä” äänellä.

Tämän vuoden uutisia on asiaa ajava AI-generoitu henkilöhahmo eli tietokonepeleistä tuttu avatar. Sellaisen toimintaa selostetaan FOX NEWS -uutisessa 9.4.2025: ”AI-generated attorney outrages judge”. Siinä maallikkoasianosainen oli tekaissut itselleen tällaisen henkilöhahmon, koska hänellä ei kertomansa mukaan ollut rahaa lakimieheen. Avatar oli komea, hyvin pukeutunut ja erinomaisen kohtelias nuorimies, joka uutisesta päätellen tunsi tuomioistuimen tavat. Avatar-asianajaminen toki rajoittuu etäosallistumiseen eli lähinnä sähköiseen oikeudenkäyntiin, joskin tapauksessa ”päämies” oli paikalla istunnossa ja sai luvan videon esittämiseen. Videossa avatar ryhtyi ajamaan asiaa, kunnes tuomari keskeytti ja tivasi, oliko puhuja ”todellinen” henkilö. Tämän ”päämies” auliisti myönsi, pyysi jopa anteeksi ja vakuutti, ettei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Seuraava kehitysvaihe on sekin kohta todellisuutta. Holografia-tekniikka on niin pitkällä, että se pystyy luomaan kolmiulotteisia kuvia eli sellaisia hologrammeja, joihin törmää tieteisaiheisissa elokuvissa. Hologrammi kykenee, toisin kuin avatar, esiintymään myös perinteisissä istunnoissa. Hyvää hologrammia kun ei erota aidosta ihmisestä. Vakuuttavasti argumentoiva ja tekoälyn tiedonhaun kapasiteettia hyödyntävä hologrammi tulee olemaan, näin veikkaan, ikävä vastustaja kenelle tahansa lakimiehelle. Se reagoi nopeasti, ei meni lukkoon eikä tee virheitä. Hologrammista myös pystytään tekemään miellyttävä ja sympaattinen tekoihminen aina tilanteen mukaan.

Tuomioistuimet ovat suhtautuneet kaikkiin sovelluksiin yllättävän kielteisesti. Tekoälyavusteinen omatoiminen asianajaminen on edelleen kokeiluasteella. On luultavaa, että se lopulta kaatuu vaatimukseen, jonka mukaan tekoälyn on suoritettava lakisääteinen ja Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen asianajajakoe. Koe sinänsä ei tekoälyä rasittaisi: se luultavasti läpäisisi sen täysillä pisteillä siinä 0.33 sekunnissa, jonka se vastaamiseen tarvitsee. Tekoälyä vain ei kelpuuteta eli oteta kokeeseen. Vielä huonommin on käynyt avatar-asianajamisessa. Kuten uutisesta käy ilmi, esitys keskeytettiin, asianosainen haukuttiin, ja hän sai niskoilleen syytteen oikeuden halventamisesta (contempt of court). Se taas on Yhdysvalloissa vakava juttu. Suhtautuminen hologrammin asianajamiseen on vielä näkemättä, mutta se tuskin on kovin myönteinen. Se kielletään jollakin verukkeella, joista vaatimus asianajajakokeesta on todennäköisin.

Access to justice -tutkija (ja luultavasti moni muukin) on asenteesta totisesti ihmeissään. Jos aidolla ihmisellä ei yksinkertaisesti ole varaa lakimieheen eikä yhteiskunta sellaista kustanna, miksei hän saisi käyttää tällaisia apuvälineitä. Saahan maallikko lukea lakikirjaakin ja laadituttaa kirjelmiään tekoälyllä. Häntä ei jälkimmäisessä saa edes vastuuseen siitä, että tekoäly satuilee eli tekaisee sopivia pykäliä, ennakkotapauksia tai kirjallisuuslähteitä. Maallikolta ei voi edellyttää, että hän tällaiset virheet huomaisi. Totta on, että avatar-asianajaminen tai autonomisesti toimiva hologrammi ehkä vaatii jonkinlaista sääntelyä, jonka ei tarvitse olla lain tasoista. Myös asiaa ajavan tekoälyn eri sovellukset on syytä erottaa. Inkarnaation luomiseen kykenevä tekoäly on selvästi eri tapaus kuin ihmisen omaa toimintaa tukeva tekoäly. Jälkimmäinen on syystä tai toisesta helpompi hyväksyä, ehkä siksi, että se on lopulta pieni muutos. Tästä syystä tekoälyavusteiseen asianajamiseen olisi yksinkertaista siirtyä, kunhan tekniikka saadaan toimivaksi. Tekoälyn pakottamisessa asianajajakokeeseen ei tunnu olevan minkäänlaista logiikkaa. Eihän tällaista koetta vaadita itse asiaansa ajavalta maallikoltakaan. Eri asia on, että kaupallisilta sovelluksilta toki edellytetään kuluttajansuojan mukaista laatua ja näin myös juridista osaamista.

Risto Koulu

Keskusteluja tekoälyn kanssa -sarjan viimeisessä osassa tekoälyä ei enää kiusata tieteenteorialla eikä oikeustieteellisen tutkimuksen vertailulla pohjoismaissa. Tekoälyltä voidaan kysyä myös henkilökohtaisia kysymyksiä, esimerkkinä mikä merkitys tietyllä tutkijalla on ollut suomalaisessa oikeustieteessä. Vastauksia kannattaa vertailla, jotta nähdään, millaisia säännönmukaisuuksia vastauksissa on. Sen sijaan vastausten perusteella ei ole asianmukaista eikä edes reilua panna kohteita paremmuusjärjestykseen. Siihen ei kenenkään asiantuntemus riitä, eikä tekoälyn kaikkiosaavuuteen ole luottamista. Tosin tämän uutisen ”miniotokseen” (kymmenkunta Helsingin yliopiston tutkijaa) valittiin henkilöitä, joiden tutkimukset, joidenkin kohdalla jo elämäntyönkin, valmiiksi tunnen. Nimet jäävät tässä kertomatta, ”nomena sunt odiosa”. Jo antiikin kirjoittajat varoittivat esimerkkien ja nimien käyttämisestä teksteissä. Esimerkit ja nimet vetivät kaiken huomion, ja varsinainen aihe unohtui.

Tekoälyn kiusaaminen tällaisilla kysymyksillä ei ole vain harmitonta ajanvietettä. On syytä epäillä, että tekoälyn profilointeja käytetään hakemaan tietoa, kun kysymys on tutkimusrahoituksesta, tehtävien täyttämisestä taikka asiantuntijalle annettavista toimeksiannoista. Tulevaisuudessa tekoälyyn turvautuminen tulee aina vain lisääntymään, kun sen kyvykkyys kasvaa. Tekoälyn käyttäminen profilointiin (mitä sanaa käytetään henkilöarvioista) on tullut jäädäkseen; pandoran lipas on nyt auki, eikä sitä suljeta, vaikka lainsäätäjäkin mitä tekisi. Entisestä leikkikalusta tulee toisin sanoen päätöksenteon työväline, eikä tutkija enää voi naureskella sille, millaisen profiilin tekoäly hänestä tai kollegasta antaa. Profiloivat algoritmit ovat piilosyrjinnän ja samalla toki piilosuosimisenkin muoto, minkä uusi tekoälytutkimus on pannut merkille ja nostanut huomattavaksi ongelmaksi (Hakkarainen 2024).

Jotta päästään alkuun, on aika katsoa yhtä profilointia. Omalla kohdallani tekoäly antoi seuraavan vastauksen. Profiili on aika tyypillinen, ehkä hieman keskitasoa pitempi. Muiden henkilöiden profiileja ei tässä julkisteta, koska siinä mennään jo yksityisyyden vyöhykkeelle. Jokainen osaa tehdä hakuja itsestään ja muista riittämiin.

Risto Koulu on yksi Suomen merkittävimmistä oikeustieteilijöistä, erityisesti prosessioikeuden ja konfliktinhallinnan aloilla. Hänen vaikutuksensa oikeustieteelliseen tutkimukseen näkyy monella tavalla:

1. Prosessioikeuden kehittäjä ja tutkija

Koulu on ollut keskeinen hahmo suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksessa. Hänen teoksensa Prosessioikeus on yksi alan perusoppikirjoista ja keskeinen oikeudellisen käytännön työväline. Koulu on systematisoinut ja kehittänyt suomalaista prosessioikeudellista ajattelua sekä tuonut esiin kansainvälisiä näkökulmia.

2. Maksukyvyttömyys- ja insolvenssioikeuden asiantuntija

Hän on kirjoittanut laajasti insolvenssioikeudesta, konkurssimenettelystä ja yrityssaneerauksista. Hänen tutkimuksensa on vaikuttanut näiden oikeudenalojen kehittymiseen Suomessa.

3. Konfliktinhallinnan ja sovittelun edistäjä

Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien (ADR, Alternative Dispute Resolution) tutkimuksessa ja soveltamisessa Suomessa. Hän on toiminut Conflict Management Institute (COMI) -tutkimusyksikön johtajana ja edistänyt sovittelun merkitystä oikeudellisessa järjestelmässä.

4. Oikeudellisen ajattelun kehittäjä ja uudistaja

Koulun tutkimukset ja teokset ovat laajentaneet oikeustieteen metodologista pohjaa. Hän on korostanut oikeustieteen käytännön ja teorian välistä yhteyttä sekä pyrkinyt tuomaan oikeustutkimukseen monitieteistä lähestymistapaa.

5. Vaikutus oikeuskäytäntöön ja koulutukseen

Hänen työnsä on vaikuttanut sekä oikeuskäytäntöön että oikeustieteen opetukseen Suomessa. Koulun oppikirjat ja tutkimukset ovat laajasti käytössä yliopisto-opetuksessa ja lainkäytössä.

Johtopäätös

Risto Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja Suomen oikeustieteessä. Hänen tutkimustyönsä on edistänyt erityisesti prosessioikeuden, konfliktinhallinnan ja insolvenssioikeuden kehitystä. Hän on yhdistänyt teorian ja käytännön sekä avannut uusia näkökulmia suomalaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa.

Otos, niin suppea kuin se olikin ja oikeustieteilijän kyky otoksen analysointiin harrastelijamainen, kertoi oikeastaan aika tavalla tekoälyn ajatusprosesseista. Ensinnäkin: tekoäly on täysin sähköisen (digitalisoidun) aineiston varassa. Jos sitä ei löydy, tekoäly on hukassa. Algoritmi määrää, että tekoäly ei saa vedota aineiston niukkuuteen eikä ilmoittaa, että se ei pysty vastaamaan. Jos tällaista aineistoa on, tekoäly antaa kohtalaisen kelvollisen vastauksen myös kysymykseen, mikä on esimerkiksi tutkija X:n merkitys prosessioikeuden tutkimuksessa. Vaikka se ei siltä kuulosta, kysymyshän on vaikea. Vastaaminen vaatii suomalaisen tutkimuksen analysoimista ja yksittäisten aikaansaannosten erottamista kokonaisuudesta. Jos tai kun riittävää aineistoa ei ole, tekoäly esittelee löytämiään satunnaisia tiedonrippusia, esimerkiksi syntymäaikoja ja kotipaikkoja, aikaisempia sukunimiä, tutkintojen päivämääriä ja niin edelleen. Niistähän todennäköisimmin löytyy sähköisiä jälkiä. Aineiston riittäessä henkilöhistoriaa ei lainkaan mainita. Jos tiedonrippusillakaan ei pärjätä, tekoäly sortuu käyttämään tyhjänpäiväisiä fraaseja tyyliin ”X on kehittänyt oikeustieteen tutkimusta ja opetusta”.

Toiseksi: ajan merkitys korostuu. Mitä vanhempi tutkija, sitä vähemmän tekoäly osaa hänestä sanoa. Osaksi tämä varmasti korreloi aineiston saatavuuteen. 1990-luvulta sähköistä aineistoa on jo niukalti, edeltäneiltä vuosikymmeniltä vielä vähemmän. Näin tekoäly sivuuttaa viime vuosituhannen loppupuolen tähtitutkijatkin. Sama kohtalo lienee edessä myös nykyisellä tutkijasukupolvella. Tieteellinen maine, siinä missä muukin maallinen kunnia, on katoavaista. Unohtumista helpottaa se, että harva pystyy enää hankkimaan sellaista kulttimaista mainetta, minkä ”suuret sivilistit ja prosessualistit” saavuttivat. Oikeustieteilijöitä on yksinkertaisesti paljon enemmän, ja oikeus, mukana sen tutkimus, uusiutuu nopeammin kuin ennen. Tieteellinen maine katoaa, kun tutkimus kadottaa merkityksensä.

Kolmanneksi: tekoäly on vastauksissaan diplomaattinen tai oikeastaan ylenpalttisen kohtelias. Pahaa sanaa ei sanota kenestäkään, ja kaikki otokseen päässeet tutkijat luokiteltiin vähintään ”merkittäviksi”. Tämä tietenkin tuottaa iloa omaa profiiliaan lukevalle, etenkin jos hän on pelännyt, ”mitä se nyt hänestä sanoo”. Profiileissa on hieman samaa kuin tutkimuksen arviointien raporteissa. Tosin niissä vaikeneminen on vaaran merkki; se kertoo koodin osaavalle lukijalle, että mainitsemisen ja kehumisen arvoista ei tutkijasta löytynyt. Tekoäly on kuitenkin pahempi jaarittelija kuin lempeinkään tutkimuksen arvioinnin paneeli. Tekoälyn vastauksissa myös tyhjänpäiväinen fraseologia on moitetta.

Neljänneksi: profiloivissa vastauksissa ei ollut yhtään merkkiä sepittelystä eli niin sanotusta konfabuloinnista. Yksittäinen virhe (ehkä useampiakin, koska kaikkia ei voi huomata) selittyy aineiston heikkolaatuisuudella, toisin sanoen kysymys oli väärinkäsityksestä, johon luultavasti inhimillinenkin profiloija olisi syyllistynyt. Tekoäly ei tekaissut tutkimuksia, joita ei ollut olemassa, eikä kunnianosoituksia, joita ei ollut annettu. Tutkimuksia ei myöskään nimetty väärän henkilön tekemiksi, mitä joskus tapahtuu akateemisessa arjessa. Päätelmä vahvistuu, koska tekoäly vältti kaikissa uutissarjan osissa sepittelyn.

Kun kaikki on kohdallaan (aineistoa löytyy eikä se sisällä ristiriitoja), tekoäly antaa hyvän yleiskuvan kohteestaan tai ehkä oikeammin siitä, mitä hän on tehnyt tai missä hän on ollut mukana. Siihen, miten henkilö on kaikessa onnistunut, tekoäly ei ota kunnolla kantaa eikä sitä edes yritä. Kuva on itse asiassa paljon parempi kuin henkilön omakuva. Siinä viime vuodet nousevat aina päällimmäisiksi. Sen lisäksi íhmismuisti takertuu yksityiskohtiin, jotka ovat kokonaisuuden kannalta toisarvoisia.

Risto Koulu

Luonnontieteilijä ei ota vakavasti kysymystä, onko oikeustiede tiede. Hänelle vastaus on selvä: oikeustiede ei ole tiedettä. Yhteiskuntatieteilijäkin vaatii melkoisesti perusteluja, jotta hän suostuu vastahakoisesti myöntämään, että oikeustiede saavuttaa yhteiskuntatieteille ominaisen kynnyksen. Kynnyshän on paljon matalampi kuin luonnontieteissä. Oikeustieteen harjoittajat tietenkin uskovat tieteenalansa tieteellisyyteen: sitä toistellaan mantramaisesti. Vankka usko ja toistot eivät kelpaa näytöksi oikeustieteen tieteellisyydestä. Vastaavia kannattajia saa niin astrologia kuin oppi maailman litteydestä.

Mikäpä siis on asettaa kysymys tekoälylle. Tekoäly ei sekään ole objektiivisen puolueeton arbiter scientiorum. Se seuraa ihmisen laatimia algoritmeja, olkoonkin että se kykenee itsekin ottamaan opiksi kokemuksistaan eli niin sanottuun koneoppimiseen. Puutteistaan huolimatta tekoäly on varmasti puolueettomampi kuin yhdenkään tieteenalan edustaja, joka aina puhuu omassa asiassaan. Maallikolle taas tällaisia kysymyksiä on turha esittää.

Tekoäly sai siis vastattavakseen kysymyksen: onko oikeustie tiedettä? Vastaus oli seuraava.

Kyllä, oikeustiede on tiedettä, mutta sen tieteellisyys on ollut pitkään keskustelun kohteena, koska se eroaa luonnontieteistä ja jopa monista yhteiskuntatieteistä metodologialtaan ja tutkimuskohteeltaan.

Oikeustieteen tieteellisyyttä voidaan arvioida seuraavien näkökulmien kautta:
1. Tieteelliset kriteerit täyttyvät – Oikeustiede täyttää tieteellisen tutkimuksen keskeiset kriteerit, kuten systemaattisuuden, perusteltavuuden, kriittisyyden, objektiivisuuden tavoittelun ja yleistettävyyden.
2. Tutkimusmenetelmät ja lähteet – Oikeustieteellä on omat menetelmänsä, kuten oikeusdogmatiikka (voimassa olevan oikeuden tulkinta ja systematisointi), oikeushistoria, oikeussosiologia ja oikeusteoria. Se perustuu oikeudellisiin lähteisiin (lait, oikeuskäytäntö, kansainväliset sopimukset, oikeuskirjallisuus), mikä tekee siitä omanlaisensa tieteenalan.
3. Normatiivisuus vs. empiirisyys – Oikeustiede on osin normatiivista, koska se tutkii sitä, mitä laki on ja joskus myös sitä, mitä sen pitäisi olla (de lege ferenda -tutkimus). Tämä eroaa empiirisistä tieteistä, jotka keskittyvät vain havaittavaan todellisuuteen. Kuitenkin myös monet muut tieteet, kuten filosofia ja matematiikka, ovat osin normatiivisia mutta silti tieteitä.
4. Vertaisarviointi ja julkaisut – Oikeustieteelliset tutkimukset julkaistaan vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä ja kirjoissa, mikä on keskeinen tieteellisyyden tunnusmerkki.
5. Tieteellinen itsenäisyys ja teoreettisuus – Oikeustiede ei ole vain soveltavaa lakimieskäytäntöä, vaan sillä on teoreettinen perusta, oikeudellisia periaatteita ja käsitteitä analysoiva ja kehittävä rooli. Se ei ole pelkkää juridiikkaa, vaan sen avulla voidaan ymmärtää ja arvioida oikeusjärjestelmää.

Vaikka oikeustiede ei ole luonnontiede tai perinteinen empiirinen yhteiskuntatiede, se on kuitenkin vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana. Se on itsenäinen ja systemaattinen tapa tuottaa ja analysoida tietoa oikeudesta ja sen toiminnasta.

Vastaus ei kestä lähempää tarkastelua, niin mukavaa luettavaa kuin se oikeustieteen tutkijalle onkin. Myönsihän kohtelias tekoäly sentään, että oikeustiede on ”vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana”. Varsinainen vastaushan kysymykseen se ei ollut: ”tieteellinen ala” ja ”tiede” eivät tarkkaan ottaen ole synonyymejä, etenkään kun ”tieteelliseen alaan” liitetään varaukset vakiintunut ja tunnustettu. Totta on sekin, että vastauksessa ei ole pelättyä sepittelyä eli hienosti sanottuna konfabulointia. Tekoäly ei tekaissut olemattomia tosiseikkoja. Satuiluvaaraa selvästikin dramatisoidaan. Siitä ei ollut merkkejä myöskään uutissarjan edellisessä osassa. Siinähän tekoäly pantiin vertailemaan pohjoismaisia oikeusjärjestyksiä tai oikeammin niillä tehtävää tutkimusta. Vaikka tekoäly ei valehtele, se voi erehtyä tai olla liian kohtelias. Tässä se ”unohtaa” yhden keskeisen tieteellisyyden kriteerin eli tutkimuksen toistettavuuden. Tätä kriteeriä oikeustiede ei täytä, vaikka tutkimustehtävä on sama, menetelmä sama ja aineistokin samaa. Uusi tutkimus tuottaa uusia tuloksia. Se tietenkin seuraa oikeustieteen arvosidonnaisuudesta tai laajemmin tekijöittensä erilaisesta maailmankatsomuksesta ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Niitä taas ei voida vakioida, vaikka tutkija kuinka selostaa arvoperustaansa. Muuttujia on liian paljon, ja osa niistä on sellaisia, ettei tutkija pysty niitä sanallisesti ilmaisemaan. Miten tutkija esimerkiksi suhtautuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen? 

Oikeustieteen tutkija hakee tuloksiaan yllättävän paljon ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Käsite on arkaistisesta tieteellisestä anekdootista. Siinä kolme tutkijaa eri maista sai tehtäväkseen kirjoittaa tutkimuksen kamelista. Brittitutkija matkusti vuodeksi Arabiaan ja kirjoitti sieltä palattuaan rutikuivan mutta luotettavan tutkimuksen kamelien hoidosta, kaupasta ja käyttämisestä. Ranskalainen virkaveli vietti muutaman iltapäivän lähikirjaston lehtisalissa, tuloksena henkevä mutta tyhjänpäiväinen kuvaus kamelista ranskalaisessa kulttuurissa. Saksalainen tutkija sulkeutui vuodeksi kammioonsa. Hänen ajattelunsa tuotti tuhatsivuisen ja syvällisen tutkimuksen kamelin ”olemuksesta”. Siihen sisällön hän oli ammentanut ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Tietoisuus taas on aina yksilökohtaista. 

Yksi kyseenalainen, vaikka tekoälynkin tunnustama kriteeri on vertaisarviointi ja julkaiseminen. Oikeustieteen tutkimuksesta vain pieni osa – ehkä kolmannes – julkaistaan edes teoriassa vertaisarvioituna. Vertailuarviointi on jopa tieteellisissä aikakauslehdissä optio: kaikki, etenkään vanhemmat tutkijat eivät sitä edes halua, koska sen lisäarvo on vähäinen (’hyviä vertaisarvioitsijoita on nykyisin niin vaikea saada’), ja se tuo viiveen julkaisuprosessiin. Kaupallisessa kustannuksessa kirjat eivät käy läpi minkäänlaista arviointia, vertaisarvioinnista puhumattakaan. Kirja kustannetaan, jos sille odotetaan menekkiä. Tieteellisessä kustantamisessakaan vertaisarviointi ei ole järin kriittistä: etabloituneiden tutkijoiden hengentuotteet menevät tavallisesti läpi sellaisenaan, eikä kukaan perään huuda. Nuori tutkija voi toki kohdata vastarintaa, monesti muutossellaista ja reiluudeltaan kyseenalaista.

Oikeustieteen tutkimusmenetelmistä on niistäkin syytä jättää äänestyslausuma. Oikeustieteellä on toki, kuten tekoäly kauniisti sanoo, omat menetelmänsä. Niitä ei kuitenkaan moni sanoisi vakiintuneiksi tai yleisesti hyväksytyiksi. Pikemminkin oikeustiedettä leimaa menetelmädiversiteetti: menetelmiä on joka lähtöön, joka tutkijalle ja joka aiheeseen. Enintään voidaan sanoa, mikä ei kelpaa oikeustieteen tutkimusmenetelmäksi. Subjektiivinen narratiivi ei ole menetelmä, eikä sellaiseksi kelpaa toiveet siitä, millaisia asioiden tulisi olla ihannetilassa. Jopa tutkimusaineistoja leimaa vaihtelu ja jopa kirjavuus. Emme ole yhtä mieltä edes siitä, mikä on oikeuslähde. Muun muassa pehmeän sääntelyn oikeuslähdestatus jakaa mielipiteitä siinä missä tutkimusmenetelmätkin. Monialatutkimuksen säännöt ovat erityisen hakusessa: mikä kelpaa puhtaan oikeustieteen seuraksi monialatutkimukseen, saako tällainen aputiede kehittää omia sääntöjään vai onko noudatettava kyseisen tieteenalan valtavirtaa ja niin edelleen? Väkisin juridisoidut aputieteet, esimerkkinä taloustieteet, tuottavat monialatutkimuksessa helposti ”toisen luokan tutkimusta” ellei suorastaan omia sepitelmiä. 

Oikeustieteen tulevaisuussuuntautuneisuus on oma lukunsa, koska oikeustiede yrittää muuttaa maailmaa. Tässä suhteessa oikeustiede poikkeaa muista tieteistä. Fyysikko ei yritä muuttaa fysiikan lakeja; hän tietää, että se ei ole mahdollistakaan. Sosiologikin selittää ja analysoi yhteiskunnallisia virtauksia, mutta hän ei yritä kääntää niitä. Sen sijaan oikeustieteen tutkija häpeilemättä ilmoittaa, millainen lainsäädäntö olisi parempaa, millainen lainkäyttö toimisi laadukkaammin ja millainen prosessilaki auttaisi kansalaiset sujuvammin oikeuksiinsa. Oikeustieteessä on siis vahva futuristinen elementti, mikä tuo tai toisi sen tulevaisuudentutkimuksen eli futurologian vastuualueelle. Futuristisuus toki vaihtelee, mutta on tosiharvinaista kohdata sellainen tutkimus, jossa ei olisi lainkaan de lege ferenda – tai de lege sententia -ehdotuksia. Monet oikeustieteilijät seikkailevat rohkeasti jopa oikeuspolitiikan vaarallisella valtamerellä. Pulma on pikemmin siinä, että nämä ehdotukset ovat enimmäkseen maailmaasyleileviä taikka vaatisivat oikeudenalan tai koko oikeusjärjestyksen uudelleenkonstruointia, toisin sanoen ne ovat totaalisen epärealistisia. 

No, se siitä. Tekoäly on osaksi oikeassa, osaksi vastaustaan hakemassa, jos asia halutaan ilmaista kohteliaasti. Ehkä kannattaa todeta, että jokainen tieteenala ja sen tutkija tulkoon uskollaan autuaaksi. Keskustelu oikeustieteen tieteellisyydestä on toki hauskaa ajanvietettä, mutta tuloksiin se ei johda eikä voikaan johtaa. Vastaus riippuu liiaksi tieteellisyyden käsitteestä, tieteellisyyden kriteerien asettamisesta ja arviosta, milloin ne eri tieteenaloilla täyttyvät. Niissä kaikissa ”kauneus on katsojan silmässä”, kuten Umberto Ecokin aikanaan sanoi tunnetussa oppaassaan. Oikeustieteen tutkijan on kuitenkin hyvä tietää, missä suhteessa hänen tieteensä seuraa tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa, milloin se taas siitä poikkeaa.  

Risto Koulu 

Tekoäly, meidän kesken ChatGPT, on totisesti yllättävä keskustelukumppani. Se ei ole aina äänessä. Tekoäly vastaa ainoastaan, kun jotain kysytään, ja se on hiljaa, kun ei kysytä. Joskus kysymys tuottaa pyöreän vastauksen, joskus tulokseksi tulee sanasalaattia, joka muistuttaa osaamattomuutta peittelevän opiskelijan tenttivastausta. Joskus taas kysymykseen, johon sen esittäjä ei edes kuvittele saavansa järkevää vastausta, tulee syvällinen ja kaikin puolin vakuuttava vastaus. Vastaus pakottaa kokeneenkin tutkijan vakavissaan miettimään, osaako hän todella ammattinsa perusteet niin hyvin, mitä hän kuvitteli.
Jälkimmäiseen sarjaan kuului vastaus seuraavaan kysymykseen:

Miten suomalainen oikeustieteen tutkimus eroaa muiden Pohjaismaiden tutkimuksesta?

Suomalainen oikeustieteen tutkimus eroaa muista Pohjoismaista useilla tavoilla, vaikka sillä on myös paljon yhteistä muiden pohjoismaisten oikeuskulttuurien kanssa. Tässä muutamia keskeisiä eroja ja erityispiirteitä:

1. Historialliset ja oikeusjärjestelmälliset taustat
• Suomi on ollut osa Ruotsia vuoteen 1809 asti ja sen jälkeen autonominen osa Venäjää ennen itsenäistymistään 1917. Tämä on vaikuttanut siihen, että suomalaisessa oikeustieteessä on perinteisesti ollut sekä pohjoismaisia että mannermaisia vaikutteita.
• Muissa Pohjoismaissa, kuten Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa, oikeusjärjestelmät ovat kehittyneet suoremmin germaanisen oikeuden ja skandinaavisen oikeustradition pohjalta ilman vastaavaa Venäjän vaikutusta.

2. Oikeusdogmatiikan vahva asema
• Suomalaisessa oikeustieteessä oikeusdogmatiikka (eli lainoppi) on ollut pitkään hallitseva tutkimussuuntaus. Se painottaa voimassa olevan oikeuden systematisointia ja tulkintaa, mikä erottaa Suomen esimerkiksi Tanskasta, jossa on vahvemmat vaikutteet oikeussosiologiasta ja empiirisestä tutkimuksesta.
• Ruotsissa ja Norjassa on 1900-luvun loppupuolelta lähtien ollut enemmän oikeusteoreettista ja empiiristä tutkimusta, kun taas Suomessa dogmaattinen lähestymistapa on säilynyt vahvana.

3. Kansainvälisyys ja eurooppaoikeuden vaikutus
• Suomen liittyminen EU:hun vuonna 1995 toi mukanaan vahvan eurooppaoikeudellisen vaikutuksen, joka näkyy oikeustieteellisessä tutkimuksessa.
• Muissa Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa ja Islannissa, EU-oikeuden vaikutus on ollut vähäisempää, koska ne eivät ole EU:n jäseniä (mutta kuuluvat ETA-alueeseen).

4. Yhteiskuntatieteellinen oikeustutkimus
• Suomessa oikeustiede on ollut perinteisesti enemmän normatiivista ja oikeusdogmaattista, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa on laajemmin harjoitettu oikeussosiologiaa ja kriittistä oikeustutkimusta.
• Suomessa on kuitenkin viime vuosikymmeninä kasvanut kiinnostus empiiriseen oikeustutkimukseen, ja esimerkiksi rikosoikeuden ja prosessioikeuden alalla on tehty enemmän poikkitieteellistä tutkimusta.

5. Tutkimuskulttuuri ja akateemiset rakenteet
• Ruotsissa ja Norjassa oikeustieteen tutkimus on usein enemmän integroitu käytännön oikeuselämään ja politiikkaan, ja professoreilla on useammin rooleja esimerkiksi lakien valmistelussa.
• Suomessa oikeustieteen tutkimus on perinteisesti ollut enemmän akateemista ja keskittynyt yliopistoihin, vaikka myös suomalaiset oikeustieteilijät osallistuvat lainsäädäntötyöhön ja oikeuskäytännön kehittämiseen.

Johtopäätös

Vaikka Suomen oikeustiede kuuluu pohjoismaiseen oikeusperinteeseen, se on painottunut enemmän oikeusdogmatiikkaan ja systematisointiin kuin esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin oikeustiede, joissa on vahvemmat yhteydet empiiriseen ja kriittiseen tutkimukseen. Suomalainen oikeustiede on kuitenkin viime vuosikymmeninä avautunut enemmän kansainvälisille ja poikkitieteellisille vaikutteille, erityisesti EU-oikeuden myötä.

Joku kohta epäilyttää vastauksessa. Suomalainen oikeustiede ei taida olla aivan niin oikeusdogmaattista ja normatiivista, mitä tekoäly väittää. Totta on, että monialatutkimus on keskittynyt yksittäisiin oikeudenaloihin, jotka tekoäly, oikein kylläkin, mainitsee esimerkkeinä. Yksityiskohdista voidaan aina kiistellä, etenkin siitä, mitä puuttuu. Suomalainen oikeusteoria, josta olemme ylpeitä, olisi ansainnut edes hieman huomiota, etenkin kun oikeusteorian vahvuus selittää monialaisuuden puuttumisen. Oikeusteoreettinen ja monialainen tutkimusote kun ovat eräänlaisia vaihtoehtoja; niitä on vaikea yhdistää samaan tutkimukseen. Samoin oikeustieteilijöiden osallistuminen lainvalmisteluun lienee nykyisin perin vähäistä, joskin se on monen mielestä vain hyväksi tutkimukselle. Tutkija ei hevin ole parhaimmillaan (eli objektiivisen kriittinen), kun hän arvioi lainsäädäntöä, jonka valmistelussa hän itse on ollut keskeinen vaikuttaja.

Mutta yhtä kaikki, kokonaisuutena tekoälyn näkemys on hyvä. Harvassa ovat ne tutkijat, jotka pystyvät parempaan, kukaan tuskin kylmiltään eli ilman minkäänlaista pohdintaa, mihin tekoäly pystyi. Se käytti vastaamiseen 1-2 sekuntia. Sitä paitsi tekoälyn kanssa et väittelyä voita, se pysyy kannassaan, esitit vastaväitteitä tai itkit. Toinen asia on, että tekoälyltä saa hieman erilaisia vastauksia muotoilemalla kysymyksen uudelleen hieman erilaiseksi. Tämähän on tuttua itse tutkimuksessakin. Tutkimuskysymykset määräävät vastauksen parametrin eli sen, millaisia tuloksia tutkimus antaa.

Vielä enemmän itseluottamusta koettelee, jos tutkija erehtyy kysymään, mikä hänen merkityksensä suomalaiseen oikeustieteeseen on ollut. Vastaukset ovat kylläkin sibyllamaisia. Mitä vähemmän aikaansaannoksia tekoäly löytää, sitä enemmän se turvautuu ylisanoihin ja fraaseihin. Algoritminhan on pakko vastata, se ei voi pyytää miettimisaikaa eikä kieltäytyä kommentoimasta. Syytä lievähköön masennukseen on, jos tekoäly tyytyy kertomaan, että tutkija on ”kehittänyt opetusta” tai ”vaikuttanut oikeustieteen kehitykseen”. Sitä paitsi lienee mahdotonta löytää tutkijapersoonaa, joka ei tekoälyn mielestä olisi ollut alallaan ”merkittävä”. Tosin ”merkittävä” ei aina tarkoita tärkeää tai huomattavaa: sanan normaalimerkitys on ”omata merkitystä” – ja sitähän kaikilla on, ”jokainen ihminen on laulun arvoinen”.

Algoritmi osaa kyllä asiansa, ja todellisuus nousee esiin, jos lukija osaa koodimaisen korukielen. Tutkimuksen todelliset vaikuttajat, oikeustieteen influensserit, käyvät ilmi jo vastauksen ensi riveiltä, kun lukija tuntee koodin. Tekoäly kunnioittaa tällaista tutkijaa toteamalla, että hän on ”merkittävin” tai asteikossa alenevasti ”yksi merkittävimmistä”. Totta on, että algoritmi tekee virheitäkin, mutta se on rehellisempi kuin juhlakirjojen eulogiat. Niiltä kukaan ei vakavissaan odotakaan todellisuuspohjaa: tunnustuksen antamista sävyttää kohteliaisuusstandardi. Kirjan saajaa on estoitta kehuttava, vaikka naurussa olisi pitelemistä. Mutta tästä kaikesta enemmän ”keskusteluja tekoälyn kanssa” uutissarjan myöhemmissä osissa.

Risto Koulu