Uutiset

Avantgardismi ei ole oikeustieteessä tie menestykseen: tutkijalle, joka on aikaansa edellä, käy yleensä huonosti. Parhaassa tapauksessa hänet ignoroidaan, pahimmassa haukutaan maan (tai tässä tapauksessa oikeustieteen) rakoon. Lauri Hormia on kummassakin suhteessa prosessioikeuden ikioma esimerkki. Hänen kaksoismonografiansa ”Todistamiskielloista rikosprosessissa I (1978) ja II (1979) olivat esimerkkejä ensimmäisestä, hänen myöhempi monografiansa ”Asianosaisen poissaolosta siviiliprosessissa” (1988) taas todisti jälkimmäisestä ilmiöstä. Kaksoismonografioiden kohtalo on tunnettu eikä siitä enempää. Enintään kannattaa kysyä, miksi näin kävi. Selitys ehkä on, että teema ei kerta kaikkiaan sovi ”suurten prosessualistien” kaanoniin. Sitä ei osattu arvioida. Nykyaika olisi osannut arvostaa kirjoja; ne olisivat olleet vielä 2000-luvun alussa validia tutkimusta.

Vuoden 1988 monografian kohtaamaa hiljaisuutta ei voi näin helposti selittää. Monografian aiheen olisi odottanut kiinnostavan vähintään prosessioikeuden tutkijoita ja perimisasioita hoitavia lakimiehiä. Kirjan nimi toki oli rutikuiva, mutta se kätkee alleen taas kerran oikeuspolitiikan kuumaksi teemaksi nousseen oikeudellisen kolmiyhteyden, johon kuuluvat summaarinen asia, yksipuolinen tuomio ja takaisinsaanti. Ne ovat samaa jatkumoa. Asia alkaa summaarisena, johtaa yksipuoliseen tuomioon ja antaa aiheen myöhempään takaisinsaantiin. Monografia on tyypillinen siirtymäkauden tutkimus: siinä on uutta ja vanhaa. Nykypolven tutkija hymähtelee kasuistiselle lainopille, joka ei ollut tuolloinkaan state-of-art -tasoista tutkimusta, argumentaatio oli ohutta ja vanhaan saksalaiseen tutkimukseen tukeutuvaa, kieli kuulosti arkaistiselta ja niin edelleen. Hormia tutustutti lukijansa järjestelmäanalyysiin, josta kukaan ei ollut tuolloin kuulutkaan. Hän jopa oli myöhemmin muotiin tulleen toimivuustutkimuksen uranuurtaja. Monografia nimittäin loppuu ”kriittiseen arviointiin”, jollaiset olivat tuon ajan tutkimuksessa todellisia harvinaisuuksia. Totta on, että access to justice -henkinen nykypolvi ei Hormian toimivuusarviointiin hevin yhdy. Hänen arviossaan ”poissaolosäännökset” eli summaarinen lainkäyttö saa aivan liian korkean arvosanan.

Yllättävää kirjassa on se, että Hormian esiin nostamat kysymykset ja hänen vastauksensa ovat unohtuneet summaarisen lainkäytön nykytutkijoilta. Tämä ei liene mitenkään epätavallista; muistelen saaneeni väitöskirjani työnohjaajalta Erkki Havansilta vinkin, että ”uusia” kysymyksiä kannattaa etsiä vanhoista kirjoista, ellei niitä itse keksi. Kysymykset ja vastaukset kun unohtuvat sukupolvessa. Vuoden 1993 alioikeusuudistus on tässä suhteessa todellinen vedenjakaja. Nuoret tutkijat katsovat prosessioikeuden tutkimuksen alkaneen vasta tuona vuonna, toisin sanoen vanhempaa tutkimusta ei kannata lukea. Siitä on yhtä paljon hyötyä kuin sumerilaisen prosessilain tutkimisesta. Joku oikeushistorioitsija onkin happamasti huomauttanut, että prosessioikeuden tutkimuksella ei ole historiaa eikä tulevaisuutta – on vain nykyhetki ja voimassa oleva prosessilaki. Tällöin unohtuu, että historia auttaa ymmärtämään nykyhetkeä ja että nykyinen prosessilaki on samalla enne tulevaisuudesta. Eipä silti, prosessioikeus ei liene oikeustieteen alana sen historiattomampi kuin muutkaan oikeudenalat.

Mitä tulee lainopillisiin detaljeihin, Hormia antaa varsin uskottavan vastauksen kysymykseen, millainen tutkimisvelvollisuus tuomioistuimella on, kun vastaajalta ei saada kirjallista vastausta, vaan asiassa annetaan yksipuolinen tuomio. Kysymys on taas ajankohtainen. Hormian mukaan asiassa tutkitaan viran puolesta yhtäältä prosessinedellytykset, toisaalta ”aineellinen riitakysymys”. Prosessinedellytysten tutkiminen ei ole mikään innovaatio (nehän tutkitaan aina), mutta jälkimmäinen linjaus jo haarukoi vastausta. Aineellista tutkintaa nimittäin keventää ensiksikin vastaajan poissaolon (tai laajemmin vastaamisen laiminlyömisen) ”indisioiva” vaikutus. Sitä voidaan pitää historiallisena jäänteenä niin sanotusta kontumasiaaliopista, jota nykyinen teorianmuodostus ei enää tällä nimellä tunne. Toiseksi summaarisessa asiassa on muutoinkin voimassa ”lievempi” näyttövaatimus.

Hormia ei lähemmin kehittele tulkintaa eikä ota kantaa sen enempää kontumasiaalivaikutuksen voimaan kuin lievempään ”materiaaliseen” näyttövaatimukseen. Hän ei myöskään anna jälkimmäisestä esimerkkejä. Avoimeksi myös jää, ovatko nämä ”vaikutuslajit” lähisukua vai pystytäänkö ne erottamaan. ”Indisoiva” vaikutus on tietenkin sekin ”aineellista”. Yksi mahdollisuus olisi liittää ”indisoiva” vaikutus näyttökynnykseen ja lievempi näyttövaatimus todistustaakkaan, mutta Hormia näyttää kytkevän molemmat näyttökynnykseen tai yksipuolisesta tuomiosta puhuttaessa ”selvästi perusteeton” -kynnykseen (tosin laki käytti tuolloin ilmaisua ”ilmeisesti perusteeton”). No, jos vuoden 1988 kirja olisi saanut jatko-osansa, asia olisi luultavasti selvinnyt. Jatko-osa jäi Hormialta kirjoittamatta, eikä mikään viittaa siihen, että hän olisi sellaista edes ajatellut.

Hormia näki aivan oikein tutkimusvelvollisuuden ongelmaksi aineiston niukkuuden: aineistoa saatiin vain kantajalta. Ongelmaa ei ratkaista lain sanamuotoja analysoimalla tai näppärillä deus ex machina -uustulkinnoilla. Otapas kantaa vaatimuksen perusteettomuuteen, määriteltiin se selväksi tai ilmeiseksi, kun asiakirja-aineistoa oli hyvin vähän ja sekin vähä oli kaikki peräisin yhdestä lähteestä. Summaarisissa asioissahan haastehakemukseen ei edes tarvitse liittää sitä ”sopimusta, sitoumusta tai muuta kirjallista todistetta”, joka muutoin tarvitaan (OK 5:4). Arvion perustaminen ”asiakirjoihin”, mikä oli Hormialla keskeinen ajatus, ei toisin sanoen toimi eikä voikaan toimia nykyisessä oikeudenkäyntiformaatissa. Asiakirjoja kun ei summaarisessa asiassa synny. Vaikka sitä olisikin, kantajan halukkuus tuoda esiin itselleen epäedullista aineistoa (tai oikeammin tosiseikkoja) ei voi olla kummoinen.

Hormia näki aineistopulaan kaksi ratkaisua. Ensimmäisessä tuomari hyödynsi kyselyoikeuttaan, toisin sanoen vaati kantajalta selvitystä eli kyseli perusteita. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa kantaja tai hänen asiamiehensä oli paikalla ja tiesi asiasta. Hänelle oli helppo esittää kysymyksiä ja tivata yksityiskohtaisempia vastauksia. Vuoden 1993 jälkeisessä prosessiformaatissa tämä ei toimi, koska summaarisen asian ”käsittely” (tarkoituksella lainausmerkeissä) on kirjallista. Uudessa formaatissa kantajalta joudutaan pyytämään kirjallinen lausuma, joissa tunnetusti asiat on helppo esittää ”parhain päin” (OK 5:15a). Summaaristen asioiden määrät ovat sitä paitsi moninkertaistuneet, joten tuomarilla ei ole entiseen tapaan aikaa yksittäisen asian tutkimiseen.

Hormia luotti toiseksi kantajan itsesuojeluun: kun kantaja näki tuomarin epäilykset, hän pyysi, ehkä jopa siihen painostettuna, lykkäystä esittääkseen uutta selvitystä. Kantajaintressi asian selvittämiseen on, jos sitä on koskaan ollutkaan, varsin vähäinen nykyisessä ympäristössä. Perimistoimistolle yksittäinen asia ei ole merkittävä, kunhan asioiden massa vain hoituu. Kokonaisuutena näyttää siltä, että vuoden 1993 oikeudenkäyntiformaatti muuttaa – tai oikeammin muutti – summaarista lainkäyttöä merkittävästi siitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Tämän muutoksen vaikutuksia ei ole kunnolla tutkittu. Ilmeistä kuitenkin on, että uusi formaatti ei ole suosiollinen vastaajille, toisin sanoen heidän oikeussuojansa, vastasivat he kanteeseen tai jättivät sen tekemättä, on heikentynyt. Myös lakimiesavun tarve on sekin moninkertaistunut. Vanhassa formaatissa virallistutkinta toimi paremmin, ja vähänkin aktiivinen vastaaja sai äänensä kuuluviin, jos hän vaivautui paikalle. Nykyformaatissa navigointi vaatii aikamoista juridista osaamista – etenkin kun muistamme vastapuolen eli perimistoimiston. Vaikka perimistoimistojen etiikkaa välillä arvostellaan, niiden asianajamista ja juridista osaamista ei ole vähätelty.

Risto Koulu

Summaariset asiat ja yksipuoliset tuomiot (johon tällainen asia päätyy) ovat olleet suomalaisen oikeuspolitiikan lempiaihe. Tuomioistuinten työtaakkaa on kauhisteltu, ja vastaajien oikeussuojaa on vastaavasti surkuteltu. Harva muistaa, että kysymys ei ole uudesta ilmiöstä: tällaisia asioita on aina nähty käräjillä ja raastuvanoikeuksissa. Nimitys ”summaarinen asia” on kylläkin uusi, koska sellaisista alettiin puhua vasta vuosituhannen vaihteessa. Lakikieleen nimitys pääsi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Ennen tällaisia asioita kutsuttiin kuvaavasti ”läpihuutojutuiksi”, mikä kertoo aika tavalla sekä asenteista että tällaisen asian saamasta ”käsittelystä”. Kokoavaa oikeushistoriallista tutkimusta asiaryhmän asiat eivät ole saaneet, mutta läpihuutojutut saavat eloa pitäjä- ja teollisuushistorioissa. Yleisin läpihuutojuttu on ollut kauppahuoneen tai maakauppiaan velkoma tilisaatava asiakkaalta, tavallisesti talonpojilta. Teollisuuspaikkakunnilla tyypillinen läpihuutojuttu oli hieman yllättävästi työnantajan kanne työntekijän saaman liikaennakon (eli ’förskotin’) palauttamisesta. Niistä puhutaan paljon Möhkön ruukin historiassa, joten ne lienevät olleet paikkakunnalla tavallinen asiatyyppi. Luonnollisten henkilöiden väliset riidat sen sijaan päätyivät harvemmin läpihuutojutuiksi. Kaiken kaikkiaan läpihuutojuttuja oli vähän. Ne yleistyivät vasta luottoyhteiskunnan läpimurron jälkeen. Kun luotonsaantiin on vähän mahdollisuuksia, myös velkomusasiat ovat vähässä.

Möhkön ruukki ansaitsee muutaman selittävän sanan: ruukki on (sen ohella, että isoisäni syntyi siellä) uskomaton tarina Suomen taloushistoriassa. Paikkakuntana Möhkö on kaukana kaikesta: se sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä itään Ilomantsista, joka ei sekään ole mikään metropoli. Voi vain kuvitella, kuinka syrjässä Möhkön ruukki oli 1800-luvulla, kun matka lähimpään kaupunkiin kesti kaksi päivää ja vaati matkalla yöpymisen. Sijainnistaan huolimatta Möhkön ruukki oli huippukaudellaan Euroopan suurin järvimalmin jalostaja: se työllisti noin 2000 työntekijää. Järvimalmi on järvien ja lampien pohjalle saostuvaa rautamalmia. Sen rakeista saadaan sulattamalla huonolaatuista rautaa, joka kelpasi muun muassa tykinkuuliin. Työntekijät nostivat urakkapalkalla malmia suurilla puukauhoilla, ja heille maksettiin kauden alussa ennakkoa. Läheskään kaikki eivät kyenneet täyttämään urakkaansa, jolloin he joutuivat palauttamaan erotuksen. Ympäristönsuojelusta kiinnostunut huomaa järvimalmin ”louhinnan” edut. Järvi tuotti ensiksikin uuden malmisadon 10–15 vuoden kuluttua, toisin sanoen kaivokset eivät koskaan ehtyneet. Toiseksi minkäänlaisia ennallistamis- tai puhdistamiskustannuksia ei syntynyt. ”Kaivos” palasi luonnontilaan, kun se jätettiin muutamaksi vuosikymmeneksi rauhaan. Näin kävi vuonna 1908, kun ruukin toiminta muuttui kannattamattomaksi ja se lopetettiin.

No, palataanpa pääasiaan. Ennakon perintäasiat olivat läpihuutojuttuja, koska työntekijät eivät tulleet paikalle. Sama oli sääntönä myös toisessa summaaristen asioiden arkkityypissä eli kauppiassaatavissa. Tämä on haluttu selittää osaksi sillä, että lakimiesapua asian ajamiseen ei ollut saatavissa. Möhkössähän tämä piti kirjaimellisestikin paikkansa. Sen valossa nykyvalittelu oikeudellisen avun saatavuudesta vaikuttaa pikkuasioista nipottamiselta. Yhtenä syynä vastaajien endeemiseen poissaoloon pidetään myös sitä, että se ei olisi mitään auttanut. Tämä oli varmasti yhteisöllisten kokemusten kautta opittu. Tästä voi syyttää myös tuomioistuimia ja tuomareita. Kauppiaan (tai tässä tapauksessa työnantajan eli ruukin) kirjanpidolle annettiin nykymittapuun mukaan hämmästyttävä näyttöarvo. Kirjanpitoon perustuvia saatavia ei voinut käytännössä kiistää. Nykylukija ihmettelee periaatetta: kantajahan laatii kirjanpitonsa, eikä asiakas tai työntekijä pysty vaikuttamaan, mitä kirjanpitoon merkitään. Samalla kannattaa muistaa, ettei luku- ja kirjoitustaito ollut vielä 1800-luvun lopullakaan jokamiehen ominaisuus. Ruukin kirjanpidossa on lukuisia kirjallisia työsopimuksia, joissa on työntekijältä vain puumerkki.

Totta tietenkin on, että valtaosa kanteista oli asianmukaisia ja perusteltuja. Ruukin historiassa ei ole vihjeitä siitä, että ruukki olisi toiminut epäoikeudenmukaisesti. Työntekijät vaikuttavat olleen tyytyväisiä patriarkaaliseen työnantajaansa. Ihmiset kyllä riitelivät, ja kihlakunnanoikeuden apua tarvittiin. Suljetut yhteisöt ovat notorisesti loistava kasvualusta tulehtuneille henkilösuhteille. Oikeutta käytiin muun muassa siitä, että ruukin johtaja oli kiivaassa väittelyssä tökännyt sormillaan työntekijää nenään. Todistusteemana oli, tekikö ruukinjohtaja sen tahallaan vai vahingossa. Tässä pieni varaus on paikallaan. Historia ei ole ruukin sosiaalisten suhteiden historia vaan tyypillinen tehdashistoria, vieläpä rakennuksiin ja tekniikkaan keskittyvä. Se ehkä antaa liian ruusuisen kuvan.

Lähteet eivät sano mitään siitä, millaisen käsittelyn läpihuutojutut saivat. Kaikesta päätellen sellaisesta ei voi puhua. Käsittelyyn ei uhrattu aikaa, vaan tuomio perustui yksinomaan prosessioikeudellisen velvoitteen – eli paikalle tulemisen – laiminlyömiseen. Aikalaisia olisi luultavasti ihmetyttänyt nykyisen prosessilain säännös siitä, ettei yksipuolista tuomiota saa antaa, jos kanne on ”selvästi perusteeton” (oikeudenkäymiskaari 12:13). Säännös asettaa tuomioistuimelle näin summaarisissa asioissa (eli dispositiivisissa asioissa, joissa vastaaja on jäänyt pois istunnosta tai ei anna kirjallista lausumaa) perustavanlaatuisen tutkimisvelvollisuuden. Velvollisuuden laajuus tai oikeammin syvyys on noussut riidanaiheeksi ja kaipaisi itse asiassa kunnollista oikeudenkäyntiä. Koko virallistutkinnan idea on tuottanut prosessioikeudessa lähes tuhatsivuisia monografioita – lukijaa varsinaisesti käytännön soveltamistilanteissa auttamatta. Kuluttajamyönteinen tutkimussuuntaus eli niin sanottu kuluttajaprosessioikeus ajaa pitkälle menevää oikeellisuuden kontrollia kuluttaja-asioihin. Ne muodostavat nykyisin summaaristen asioiden valtajoukon. Kysymys ei oikeastaan ole siinä, mitä tutkitaan vaan siinä, mitä ryhdytään selvittämään. Ääritulkinnoissa summaariset kuluttaja-asiat alkavat muistuttaa indispositiivisia asioita, joissa kaikki tutkitaan viran puolesta. Lopputulos on absurdi. Asia, jossa kuluttaja on poissa, tutkitaan tarkemmin kuin asia, jossa kuluttaja on läsnä ajamassa asiaansa. Tällöinhän esimerkiksi väittämistaakka on voimassa, kun taas virallistutkinnassa sillä ei periaatteessa ole merkitystä.

Yksipuolinen tuomio on monimutkaisempi ilmestys kuin miltä se näyttää. Se on peräisin kirkollisissa tuomioistuimissa kehitellystä kontumalisuusopista, joka syystä tai toisesta siirtyi yleisen lainkäytön päänvaivaksi. Oppi sai nimensä latinan sanasta ”contumacia”, joka tarkoittaa uppiniskaisuutta ja niskoittelua. Vastaaja toisin sanoen niskoitteli, kun hän jäi pois istunnosta tai modernissa prosessissa laiminlöi vastata kirjallisesti. Yksipuolinen tuomio oli yksi niistä sanktioista, joilla niskoitteluun puututtiin. Periaate vaikutti voimakkaimmin romaanisissa oikeuskulttuureissa. Niissä niskoitteleva asianosainen menetti oikeutensa osallistua oikeudenkäyntiin, esittää todistelua tai kommentoida vastapuolen todistelua sekä hakea muutosta. Hänelle jäi vain oikeus olla läsnä oikeuden istunnoissa sekä pyytää asian uudelleenkäsittelyä. Nykyinen oikeus hakea takaisinsaantia (oikeudenkäymiskaari 12:14) on tämän uudelleenkäsittelyn sovellus. Perinteiseen kontumasiliaaliprosessiin, tuomitsemiseen ”in contumaciam” ei näin ollen kuulunut minkäänlainen kantajan vaatimusten asiallinen tutkinta tai edes oikeusperusteiden kyseleminen.

Prosessilaki on näin ollen kiintoisa hybridi, mikä luo jännitteen tutkimisvelvollisuuden ja poissaolon kontumasiaalisen vaikutuksen välille. Avoimeksi jää muun muassa se, miten pitkälle tuomioistuin selvittää, onko kanne ”selvästi perusteeton”. Se käy harvoin ilmi haastehakemuksesta, joka saa olla hyvin pääpiirteittäinen. Kantajalle on myös varattava tilaisuus esittää selvitystä siitä, että kanne ei ole ”selvästi perusteeton”. Konsensusta ei ole siitäkään, mikä on ”perusteettomuutta” ja milloin se on ”selvää”. Kaikkinainen tutkinta kasvattaa kantajan kustannuksia. Jos hän kuitenkin voittaa asian (kanne ei ollutkaan perusteeton), hänelle syntyy periaatteessa oikeus saada niistä korvaus vastaajalta. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta määrätä vastaaja maksamaan siitä lisätyöstä, minkä tuomioistuin on aikaansaanut jälkiviisaasti turhilla selvitysvaatimuksillaan. Oikeusministeriön asetus ei tätä ongelmaa ratkaise. Siinä vahvistetuista määristä voidaan poiketa, kun siihen on ”muu erityisen painava syy” (6 §).

Risto Koulu

Hiipuvat oikeudenalat yleensä panevat toivonsa lainsäädännöllisiin kokonaisuudistuksiin. Sellainen elvyttää tutkimuksen, tuo kysyntää yleisesityksille ja käsikirjoille sekä saa opiskelijat innostumaan. Seminaarit ja projektit täyttyvät, mikä taas innostaa kehittämään opetusta. Vuoden 1993 alioikeusuudistus täytti kaikki odotukset: se oli prosessioikeudessa kaivattu aamunkoitto. Muutamassa vuodessa ilmestyi lähes 2 000 sivua oikeudenalan kirjallisuutta. Jälkiviisaasti joku ehkä moitiskelee kirjoittelua liiallisesta praktisuudesta ja mutkat suoriksi -mentaliteetista. 

Mutta aina elvytys ei onnistu. Vuoden 1995 maakaariuudistus oli lässähdys. Esineoikeuden uusrenessanssi ei alkanut. Kokemussääntö ei pätenyt myöskään vuoden 2004 konkurssilaissa. Se ei saanut aikaan mainittavaa julkaisutulvaa eikä tutkimuksellista impaktia. Konkurssilain kohdalla lopputulos selittyy sillä, että lakia on kutsuttu vanhaksi uudeksi laiksi. Se kodifioi tapahtuneen kehityksen. Tästä seurasi, että yleisesityksiä ja käsikirjoja tuli lopulta yllin kyllin, mutta tutkimuksellisia avauksia saa hakea tiheällä kammalla. On myönnettävä, että maakaari-uudistus olisi ansainnut toisen kohtalon. Laissa oli melkoisesti todellisia innovaatioita. Ehkä esineoikeuden tutkimus yksinkertaisesti on menettänyt elinvoimansa. 

Vuoden 2019 hallintoprosessiuudistus poikkeaa muista. Aluksi ei tapahtunut mitään, uusi laki ei herättänyt mielenkiintoa, innostuksesta puhumattakaan. Muutaman vuoden viiveellä tutkimus heräsi, ja laki herätti jopa oikeuspoliittista keskustelua, mikä ei ole Suomessa tavallista. Tämä oli sitäkin oudompaa, koska laki ei ollut sellainen ”lainsäädännöllinen vallankumous” kuin alioikeusuudistus aikanaan. Laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa on pikemminkin konkurssilain kaltainen vanha uusi laki, toisin sanoen hieman modernisoitu kodifikaatio. 

Tämän kesän hyviin uutisiin (pitkän hellejakson ohella) on luettava kaksi uutta väitöskirjaa: Sami Myöhäsen ”Menettelyllisestä oikeusturvasta hallintoprosessissa aineellisen prosessinjohdon, vastavuoroisuuden ja prekluusion näkökulmasta” sekä Anna-Stiina Tarkan ”Asian selvittäminen oikeudenmukaisessa hallintoprosessissa”. Vaikka otsikot ovat vaikeita muistettavia ja kömpelöitä käyttää, ne kerrankin kertovat, mitä kirja käsittelee. Toistaiseksi väitökset ovat jääneet sisäpiirin ja harvojen paikalla olleiden tutkijoiden tiedoksi. Tämä on tietenkin kesäväitösten ikiongelma. Nämä väitökset kuitenkin ansaitsisivat näkyvyyttä, oltiin tutkimusmenetelmistä, viitekehyksestä tai argumentaatiosta mitä mieltä tahansa. Kumpikin kirja tuo kaivattua uutta hallintolainkäytön tutkimukseen. 

Tähän saakka tutkimus on ollut oikeudenalalla tuomarien ja tuomioistuinten oikeutta; se on näkynyt vielä vahvempana kuin huonomaineisessa 1950- ja 1960 -luvun prosessioikeuden tutkimuksessa. Jos ilkeästi ja kärjistäen sanotaan, asioivat kansalaiset ovat tutkimuksessa olleet kelvottomia riitapukareita ja heidän lakimiehensä taitamattomia, koska he eivät ole osanneet ajaa päämiehensä asiaa sillä tavalla, mitä hallinto-oikeus olisi toivonut. Kaikkinainen järjestelmäkritiikki ja toimivuuden arviointi ovat totaalisesti puuttuneet, eikä lakia tai oikeudellisia käytäntöjä ole rohjettu ravistella. Tuleva tieteenteorian tutkimus ehkä selvittää, mistä tämä on johtunut. Selitys voi olla kirjoittajien taustassa; he ovat tyypillisesti hallintolainkäytön sisäpiiristä, monesti entisiä tai nykyisiä hallintotuomareita. Tällainen profiili tietenkin tuottaa tuomarin näkökulman. Maallikko ehkä sanoisi, että joutuminen asianosaiseksi hallintoprosessiin avartaisi kummasti tutkijan ja monen juristinkin maailmankuvaa.

Nykyinen hallintoprosessi saa mainituissa tutkimuksissa melkoista pöllytystä, minkä se totisesti ansaitsee. Vaikka väitöskirjojen aiheet ovat erilaiset ja lähestymistavoissakin on eroa, molemmat päätyvät samankaltaiseen kokonaisarvioon ja yllättävän samanlaisiin ehdotuksiin. Analyysi tiivistetään havaintoihin, joiden mukaan oikeudenkäyntiin osallistuvien roolit jäävät epäselviksi ja oikeudenkäynnin kohteelle käy samoin; tämän jälkeen yllätys tuskin on, että myös hallintoprosessin kivijalka selvitysvelvollisuus on, toisin kuin sen nimestä voisi päätellä, itsekin epäselvä. Asiat korjaantuisivat keinoilla, joita yleinen prosessi käyttää: vastavuoroisuus, napakka prosessinjohto, oikeudenkäyntiaineiston systemaattinen hallinta ja niin edelleen.

Tästä kaikesta ei voi olla eri mieltä. Optimisti näkee väitöskirjoissa uutta tutkimusotetta: yleistä prosessia ja hallintoprosessia halutaan lähentää. Tämäkin oli odotettavaa. Kaikki ovat sisimmässään myöntäneet, että lainkäyttölinjoilla on opittavaa toisiltaan. Hallintoprosessi pystyy paremmin hyödyntämään kirjallisen käsittelyn potentiaalin, yleinen prosessi taas osaa hyödyntää suullista käsittelyä, kun sitä tarvitaan (ja toisinaan, vaikka sellaista ei tarvita). Suullinen käsittely on eräänlainen ”must”, ja sen edut kiistävä patavanhoillinen. Hallintoprosessissa taas suullinen käsittely on peikko, joka on kierrettävä kaukaa. Jokin hallinto-oikeus on jopa vuosikertomuksessaan ylpeillyt sillä, ettei sen ole tarvinnut koko vuonna pitää yhtään suullista käsittelyä.  

Jos jatketaan, yleisessä prosessissa prekluusio on ylimitoitettu. Sen haitat ylittävät sen hyödyt. Hallintoprosessi taas pärjää tosiasiallisesti ilman prekluusiota, mikä sekin johtaa hukkakäyntiin eli tuomioistuimen hukuttamiseen jatkuvaan aineiston syöttöön. Olisi siis syytä hakea kompromissia eli sopivaa prekluusiota. Kuluvastuussakin on miettimistä. Yleisen prosessin ankara kuluvastuu on noussut oikeuksiin pääsyn esteeksi: se on tappanut normaalit riita-asiat. Hallintolainkäytössä tilanne ei ole parempi. Sen kulusääntely ansaitsee mainesanan ”oikukas”. Oikeutta hakeva ja siinä menestyvä kansalainen saa enintään nimellisen korvauksen kustannuksistaan, vaikka vastapuolena on virheellisesti toiminut julkinen valta. Julkisen vallan kyky kestää taloudellisia menetyksiä (tässä täysi kuluvastuu) on verrattomasti suurempi. Korvausten minimaalisuus saa aikaan sen, että kansalainen ei halua tai edes pysty panostamaan asianajamiseensa. Kuluvastuun puuttuminen pitää prosessin maallikkolähtöisenä kaikkine siinä aiheutuvine haittoineen. Kuvitelma siitä, että maallikko kykenisi 1300-luvun maakuntalakien tapaan ajamaan itse asiaansa käräjillä, on harhaa. On vaikea uskoa, että joku aidosti näin vielä 2020-luvulla ajattelisi.  

Risto Koulu