Kansallisen lainopin vastaisku – paljon melua tyhjästä?
Lakimies 2/2024 sisältää sarjan lyhyitä ja monen mielestä outoja kirjoituksia. Kirjoitusten punaisena lankana on oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys. Monet kirjoittajat tosin tuulettavat ajatuksiaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Sarjan aloittaa Heikki Halilan pienoisartikkeli ”Oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys”. Se myös paljastaa kirjoitusten alkulähteen: ne ovat peräisin Suomen Tiedeakatemian seminaarista, jonka aiheena oli kyseinen dikotomia. Muissa kirjoituksissa puolustajansa saavat muun muassa oikeusvertaileva tutkimus (Tuulikki Mikkola), asianajajan näkökulma (Henna Pajulampi) ja liikejuridiikan näkökulma (Sakari Wuolijoki). Oikeusvertailu ei kylläkään puolustajaa kaipaa, kun taas muiden kirjoitusten perään voidaan kysellä.
Kirjoitusten sarjan lukenut yhtyy joihinkin esitettyihin ajatuksiin. Totta on, että Suomen oikeusjärjestyksen käsittely ulkomaisissa aikakauslehdissä on enimmäkseen hukkaan heitettyä vaivaa: sitä eivät lue sen enempää suomalaiset kuin ulkomaisetkaan tutkijat. Totta myös on, että suomalainen tutkimus tuottaa monilla perinteisillä oikeudenaloilla sellaisia innovaatioita, jotka ovat yleispätevyytensä takia esittelemisen arvoisia muuallakin, toisin sanoen ne toimivat tai niitä ainakin kannattaa kokeilla muissakin oikeusjärjestyksissä. Helppo on myös yhtyä näkemykseen, jonka mukaan niin sanottu JUFO-luokitus ohjaa liiaksi aiheenvalintaa ja julkaisuforumeita. JUFO-luokituksen oikeudenmukaisuuteen on moni tyytymätön: luokitukset tuntuvat monesti heijastavan pikemminkin lehden toimituksen vaikutusvaltaa tieteellisissä piireissä. Esimerkiksi KKO-kommenttien JUFO-luokitus on pudonnut, osaksi jopa takautuvasti, mikä on ennenkuulumatonta. Hyvä kommentti on pikkuartikkeli, vähäisen sivumäärän takia se on jopa vaativampi suoritus kuin normaalimittainen artikkeli. Toki huonon kommentin kirjoittaminen onnistuu hyvältäkin tutkijalta, jos hän ei viitsi siihen paneutua.
Edistyksellinen tutkijakin hyväksyy vielä vaatimuksen, että kotimaisen oikeustieteen tulee palvella ”oikeudellista elämää” tai että tutkimusaiheilla tulee olla ”käytännön oikeuselämässä relevanssia”. Hän tosin happamasti huomauttaa, että monilla lakimiehillä vain on ”käytännön merkityksestä” tai ”oikeudellisen elämän palvelemisesta” kovin ahdas näkemys. Oikeudellista elämää palvelee ja käytännön merkitystä saa heidän mielestään ainoastaan sellainen tutkimus, joka antaa selkokielisiä vastauksia kulloinkin ajankohtaisiin tulkintaongelmiin. Oikeustieteen tutkijakunta luokittelee tällaisen oikeustieteen ”käytännön lainopiksi”, eikä sen arvostus ole korkea. Ammattinsa osaava tutkija kokee tällaisten tekstien tuottamisen virkistävänä vaihteluna oikean tieteenteon lomassa. Eri asia on, mitä esimerkiksi näillä vaatimuksilla ylipäätään tarkoitetaan: käytännön merkitys ja oikeudellisen elämän palvelu eivät ole järin informatiivisia rajaehtoja. Avarakatseisempi lainopin tutkija hyväksyy kategorioihin esimerkiksi tutkimukset, jotka ohjaavat oikeuskehitystä, oikeuspolitiikkaa tai lainvalmistelua.
Ohimennen anekdootti käytännön oikeuselämästä: Porthanian tutkijoiden aamukahvilla kilpailtiin kerran siitä, pystyykö kukaan läsnäolijoista nimeämään perinteisiltä oikeudenaloilta tutkimuksen, jolla ei olisi ”käytännön merkitystä”. Yhtään tällaista tutkimusta ei keskustelussa lopulta kyetty löytämään: edes epäilyksenalaisia julkaisuja kukaan ei nostanut esiin. Oikeustieteen tutkimukseen näyttää näin olevan sisäänrakennettuna praktisuus, kaikella on käytännön merkitys kaikkein ahtaimmassakin mielessä. Siitä, onko se ansio vai ei, saa olla eri mieltä. Moni ei sitä varauksetta arvosta!
Tämän jälkeen erimielisyydet heräävät. Kansainvälisyyden vieroksunta, joka kirjoituksissa nousee esiin, ihmetyttää: tiede, jollainen oikeustiedekin väittää olevansa, on aina ollut kansainvälistä. Oma alani, prosessioikeus, on tunnetusti lainannut menetelmänsä, käsitteensä, menetelmänsä ja kysymyksenasettelunsa ulkomailta, ensin Ruotsista ja viime vuosikymmeninä common law -maista. Voimme vain kuvitella, millaista oikeustieteen tutkimus olisi ilman näitä siirrännäisiä ollut. Kontrafaktuaalisessa maailmassa prosessioikeuden tutkimus olisi jatkunut wredeläisessä, elliläläisessä, ja tirkkoslaisessa hengessä: radikaaleja tutkijoita epäiltäisiin Jouko Halilan hengenheimolaisiksi, ja heitä syrjittäisiin akateemisten tehtävien täyttämisessä. Kirjoitussarjassa ei myöskään innostuta monitieteisyydestä tai modernimmin monialaisuudesta: avoimeksi kylläkin jälleen jää, mitä sillä tarkoitetaan. Yhteiskuntatieteillä ja empirialla tuettu monialaisuus kun sopii erinomaisen hyvin oikeustieteeseen. Monialaisuus antaa tuloksia, joita ei lainopin menetelmillä ikinä voitaisi saavuttaa.
Oikeustieteen tutkimuksen tieteellisyyttäkään ei saisi heittää menemään. Päinvastoin: lainoppi tarvitsee tieteellisen perustan, jolle praktisemmat ja palveluhenkisemmät tutkimukset perustetaan. Oikeustieteen ongelma ei näytäkään olevan siinä, että se olisi liian kansainvälistä, tieteellistä tai monialaista. Ongelma on tutkijoiden erikoistuminen. Tutkijakunta jakaantuu liian aikaisin ja liian laajalti yhtäältä niihin tutkijoihin, jotka tekevät ”edistyksellistä” perustutkimusta, toisaalta taas vain lainoppia tuottaviin tutkijoihin. Ratkaisu dilemmaan siis on, että tutkijoiden tulee olla monipuolisuusmiehiä (tai korrektimmin monipuolisuushenkilöitä). Monipuoliset (tässä tekisi mieli käyttää sanaa monirooliset) tutkijat kirjoittavat niin lainopillisia monografioita ja yleisesityksiä kuin tekevät teoreettista perustutkimusta. Julkaisuforumeilla, kaikkein vähiten niiden JUFO-luokituksilla, ei saisi olla väliä.
Tutkijoilla toki on ja saakin olla omat tieteelliset mieltymyksensä, yksi ”lempii tummaa, toinen vaaleata”. Samoin mielipiteet siitä, mikä on oikeustiedettä tai hyvää oikeustiedettä (mikä on vaikeampi kysymys), jakaantuvat ja saavatkin jakaantua. Oikeustiede tarvitsee muun kirjallisuuden tapaan omat genrensä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että palkkansa arvoinen tutkija välillä kirjoittaa kevyttä käyttöjuridiikkaa, välillä taas kokeilee taitojaan teoreettisissa analyyseissä ja vastaavissa. Välillä hän iloittelee monialaisuudella, välillä taas hakeutuu siihen suojaan, minkä perinteiset oikeuslähteet antavat. Huonosti harkittua lainsäädäntöä hän ehdottaa korjattavaksi, kehnoja tuomioistuinten ratkaisuja hän arvostelee. Joskus hän kertoo mielipiteitään oikeuspolitiikasta, tiedepolitiikkaakaan unohtamatta. Sillä, mikä on ”kansallista”, mikä ”kansainvälistä”, ei ole tässä yhtälössä merkitystä: kumpikin näkökulma kun on aina läsnä!
Blogikirjoitusten tulee olla lyhyitä, joten nyt on viime hetki loppusanoille. Blogigenressä ne ovat yleensä kärkevät, näin myös tässä tapauksessa. Kirjoitukset ansaitsevat yllä mainitun epiteettinsä: ne ovat todella ”paljon melua tyhjästä”. Asia erikseen on, että Shakespeare sai teemasta (sanathan ovat yhden hänen loppukautensa komedian nimi) paljon hupaisempaa luettavaa. Kansallinen lainoppi ei nimittäin ole katoamisen vaarassa suomalaisessa oikeustieteessä. Sitähän julkaistaan enemmän kuin vuosikymmeniin ja luultavasti sivumäärissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Risto Koulu
