Tekijä: Johanna

Konkurssi on oikeustieteen tutkituimpia instituutioita: tiedämme suurin piirtein kaiken konkurssin oikeudellisista, taloustieteellisistä ja käyttäytymistieteellisistä lainalaisuuksista. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten konsernirakenne – konkurssivelallinen on konsernin emoyhtiö tai tytäryhtiö – vaikuttaa näihin yksittäiskonkurssin lainalaisuuksiin. Emme myöskään tiedä, yhdysvaltalaisen ulkoministeri Rumstedtin lausumaa siteeraten, mitä emme tiedä konserniin paikantuvista konkursseista.

Teoreettinen insolvenssioikeudellinen tutkimus on ollut löytävinään jotakin säännönmukaisuutta konsernin konkursseista, mutta empiiristä näyttöä niiden vallitsemisesta ei ole. Yksi ennuste (tai oikeammin arvaus) on, että tytäryhtiöt ajautuvat ensimmäisinä konkurssiin, toisin sanoen emoyhtiö uhraa ne säilyäkseen. Vaihtoehtoinen joskin epätodennäköisempi skenaario taas on, että konsernista pelastetaan yksi, yleensä kannattavin tytäryhtiö. Siihen siirretään tietotaito, työntekijät ja hyvät asiakkaat: muu osa konsernia saa tällöin kokea konkurssin tai jonkun sen vaihtoehdon. Toinen olettamus on, että konserniyhtiöillä on paljon keskinäisiä velkasuhteita. Tästä syystä ajatus yhteisestä konsernipesänhoitajasta on päätön: konkurssissa konserni ei ole enää taloustieteen olettama taloudellinen kokonaisuus yhteisine tavoitteineen, vaan se pirstoutuu juridisiin yksikköihinsä.

Mutta palataanpa tapaus LEHTOON. Lehto Group on tai oikeammin oli konserni, joka koostui emoyhtiöstä ja viidestä tytäryhtiöstä. Tytäryhtiöt vastasivat kaikesta liiketoiminnasta. Kuten arvata saattaa, konserni toimi rakennusalalla, ja kolmella tytäryhtiöillä oli nimissään pääosa operatiivisesta toiminnasta. Konsernin liikevaihto oli ollut vielä viime vuosinakin lähes 200 miljoonaa, eli kyseessä oli Suomen oloissa keskisuuri konserni. Helmikuun alussa tänä vuonna kolme suurta tytäryhtiötä asetettiin konkurssiin, ja kuun lopussa emoyhtiö itsekin hakeutui saneeraukseen. Konkurssiin päätyneiden tytäryhtiöiden veloista neljännes tai viidennes oli konsernin sisäistä, toisin sanoen velkaa muille konsernin yhtiöille. Lehto-konsernin konkurssit saivat paljon julkisuutta, ja nämäkin tiedot perustuvat uutisaineistoon (Helsingin Sanomat 7.2.2024: ”Lehto Group kaatumassa”).

Lehto-konserni näyttää vahvistavan tutkimuksen hakemat teoreettiset olettamat: todistetuiksi ne eivät tietenkään tule yksittäistapauksella, oli tapaus kuinka edustava tai tyypillinen tahansa. Perimmäinen kysymys on kuitenkin toisaalla: kaipaako konkurssilaki erityisiä säännöksiä sellaisista konkurssista, joka sijoittuu konserniin? Laissahan ei tällaisia säännöksiä ole, joskin konkurssilain säännös erityisestä konsernipesänhoitajasta on hyvällä tahdolla tällaiseksi laskettavissa. Oli miten oli, konserni on niin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, että sääntelyn tarvetta ei uskalla suoralta kädeltä kiistääkään. Olisi ihme, jos kaikki sujuisi kuten tulkinnallisessa strömsössä.

Pragmaatikolle vastaaminen ei tuota vaikeuksia. Erityissäännöksiä ei kaivata, koska niitä ilmankin on pärjätty, tosin kiitos hyvien aikojen ja konkurssijuristien hiljaisen tekijäntiedon. Insolvenssioikeuden tutkija taas sanoisi, jos häneltä erehdyttäisiin kysymään, että konkurssilakiin ei saisi jäädä ”valkoisia läikkiä”. Uutta se ei kylläkään olisi. Vuoden 1868 konkurssisäännöllä oli hyvin vähän kosketuspintaa konkurssitodellisuuteen. Ilman toimivaa konkurssilainsäädäntöä pärjättiin aina vuoteen 2004 saakka, jolloin konkurssilaki säädettiin. Tosin kokemukset konkurssisäännön valtakaudelta eivät, vaikka aika kultaa muistot, olleet niin myönteisiä, että tällaiseen tulokseen kannattaisi varta vasten pyrkiä. Totta on, että erityissäännösten laatiminen konsernitilanteisiin ei ole helpointa mahdollista lainsäädäntöä. Konkurssi kytkeytyy perustavasti yhtäältä aineelliseen lainsäädäntöön, esimerkkinä takaisinsaantisäännökset, toisaalta taas rehabilitaatiolainsäädäntöön, esimerkkinä saneerausmenettely lukuisine muunnelmineen. Sääntelyn tarve ei tyydyty muutamalla hätäisesti kyhätyllä pykälällä konkurssilakiin.

Lainsäätäjääkään ei ehkä saisi liiaksi moittia. COVID19-pandemian vaatima hätälainsäädäntö työllisti lainvalmistelijat vuosikausiksi, ja systemaattisemmat valmisteluhankkeet jätettiin odottamaan. Sitä paitsi muitakin rästejä on odottamassa, sillä konkurssilain valmistelussa hankalat osa-alueet luvattiin selvittää erillishankkeissa. Yksi niistä oli konkurssilain ja immateriaalilainsäädännön koordinointi. Erillishanke unohdettiin vähän äänin seuraavina vuosina, eikä se ole, toisin kuin Frankensteinin hirviö tai pääkaupunkiseudun ruuhkamaksut, herännyt henkiin. Insolvenssilainsäädännössähän vanha viisaus on, että hyvinä aikoina se ei kiinnosta oikeuspolitiikkoja, huonoina aikoina taas perusteelliseen lainvalmisteluun ei ole aikaa. Se kun on tunnetusti hidasta. Konkurssilainkin valmistelu vei vuosikymmeniä, ja valmistelun verkkainen eteneminen oli tuskallista seurattavaa sivullisellekin.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Koulu, Risto : Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi. COMI 2013.

Helsingin Sanomien uutinen ”Asianajajat: Aukko laissa voi aiheuttaa valtavat kulut” (27.1.2024) ihmetytti ja kummastutti sitä lukevia lakimiehiä. Hieman sekavan artikkelin lukeminen ei paljon auttanut. ”Aukko laissa” tuntuu olevan, että laki ei tunne eikä hyväksy joukkokanteita. Tällaisilla kanteilla tietyn vastaajan voisi haastaa oikeuteen joukko ihmisiä, joilla on ”samankaltaisia oikeudellisia vaatimuksia.” Suomen Asianajajaliitto näyttää kannattavan tällaista kannetta. Uutisia viime vuosina lukenut lakimies kylläkin epäilee, tarvitaanko kanteeseen uutta lainsäädäntöä. Hän muistaa niin sanotut asfalttikanteet ja puukartellikanteet, joissa tätä kannekonseptia kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä. Uutta lainsäädäntöä ei silloinkaan kaivattu, koska nykyinenkin prosessilaki suhtautuu tällaisiin kanteisiin kansainvälisesti ottaen hyvin suopeasti. Laki ei aseta niille mitään rajoituksia, vaikkakaan lain ei voi sanoa niitä erityisesti suosivan.

Uutisen huolellinen lukeminen paljastaa niin sanotun clou’n. Joukkokanteita kaivataan VASTAAMOn kaltaisiin rikosasioihin, joissa kymmenet tuhannet asianomistajat esittävät korvausvaatimuksiaan. Taustaksi kerrotaan, että syyttäjä ei suostu ajamaan kyseisessä rikosasian oikeudenkäynnissä heidän vaatimuksiaan. Näin asianomistajien ”on itse ajettava korvauskannetta erillisessä oikeudenkäynnissä”. Se taas merkitsee uhreille riskiä oikeudenkäyntikuluista. Tulevaisuudessa mahdollisia ovat vielä suuremman mittaluokan, jopa miljoonien ihmisten terveystietojen hakkerointi ja siitä aiheutuvat vahingot. Tällaisiin tilanteisiin on toki aihetta varautua myös prosessilainsäädännössä. Ehdotuksessa tuodaan esiin eräänlainen innovaatio tai oikeammin joukkokannekonseptin sovellus. Rikosasian asianomistajien pitäisi pystyä järjestäytymään ja ajamaan joukkokanteita omina oikeudenkäynteinään eli erillään rikosasiasta. Joukkokanteethan vaativat oikeutta hakevien pitkälle menevää yhteistoimintaa ja käytännössä myös yhteistä asianajamista. Joukkokanne sinänsähän ei säästä kustannuksia eikä vähennä riskiä. Joukkokanteista saisikin puhua vain, kun oikeutta hakevat toimivat yhdessä, toisin sanoen käyttävät joukkovoimaansa. Se laskee kustannukset murto-osaan ja minimoi häviön riskin.

Suomen Asianajajaliitto on ehdotuksessaan (joka vaatimattomasti rajoittuu työryhmän perustamiseen ”pohtimaan asiaa”) paljolti oikeassa. Rikosasian asianomistajien yhteistoiminnalle ei ole luontaisia edellytyksiä: heitä on esimerkkitapauksessa paljon, vaaditut korvaukset vaihtelevat eikä valmiita yhteistoimintarakenteita tai edes yhteystietoja ole. Joukkokanne edellyttää näin niin sanottua puuhahenkilöä, joka ottaa huolekseen yhteistoiminnan puitteiden kasaamisen. Kansalaisyhteiskunnassa tehtävään löytyisi kansalaisaktiivi, mutta tehtävään halukkaista ei tavallisesti ole ylitarjontaa. Tehtävä nimittäin on työläs ja epäkiitollinen, mistä puukartellikanteet olivat opettavainen esimerkki. Pyyteetön puuhahenkilö sai lopulta sananlaskua siteeraten ”haukut vaivojensa palkaksi”. Suomen kaltaisessa (eli hegeliläisessä) valtioyhteiskunnassa julkisen vallan on tultava avuksi, toisin sanoen järjestettävä yhteistoiminta. Käytännössä koordinointivastuu olisi uskottavissa joko suurille oikeusaputoimistoille tai julkisille asiamiehille. Syyttäjää tällaisella tehtävällä ei voi rasittaa: hänellä on tarpeeksi tekemistä rikosasian ajamisessa. Sitä paitsi läheskään aina vireillä ei ole sopivaa rikosasiaa, joka tuottaisi luontaisesti oikeudenkäyntiaineistoa myös korvausoikeudenkäynteihin. Tässä vaiheessa kriittinenkin lukija myöntää, että ehdotus täyttää todella ”aukon”, ei kylläkään laissa vaan kulttuurisissa asenteissa ja käytännön toimintatavoissa. Toivottavaa on, että oikeusministeriö ottaa ehdotuksen vakavasti. Säästöpaineissa näin ei ehkä käy. Kaikki, mihin julkinen valta oikeuksiin pääsyssä vedetään mukaan, maksaa, yleensä moninverroin enemmän, mitä oletettiin.

Uutinen ilahduttaa lakimieslukijaa yleisemminkin. Ehdotus on samalla merkki asenteiden muuttumisesta asianajajien ammattikunnassa. Tähän saakka asianajajat ja heidän liittonsa ovat olleet onneton altavastaaja siinä keskustelussa, jota käydään oikeudenkäynneistä ja oikeuksiin pääsystä. Asianajajien ”kohtuuttomat” palkkiolaskut kun ovat pääsyy siihen, että oikeudenkäyntien kustannustaso on korkea ja ihmiset eivät pääse oikeuksiinsa. Vikaa on kyllä ammattikunnassakin. Taistelussa yleisestä mielipiteestä asianajajat eivät totisesti ole kunnostautuneet. He ovat ehkä luottaneet sinisilmäisesti siihen, että tosiasiat puhuvat heidän puolestaan. Näin ei tapahdu, eikä luultavasti ole koskaan tapahtunutkaan. Maailma on joka tapauksessa tässä suhteessa muuttunut, elämme edelleen Hobsbawmin kuvaamaa äärimmäisyyksien aikaa. Virheellisiin väitteisiin on välittömästi ja näkyvästi vastattava: todellisiin epäkohtiin on puututtava konkreettisin ja realistisin ehdotuksin. Ehdotuksille on saatava myönteistä julkisuutta, jos niillä halutaan muutakin kuin medianäkyvyyttä. Ensi askel julkisuuden hallinnassa on puheenvuorolla otettu, vaikka ehdotus on vaisu ja niin tekninen, että keskivertolukija eikä moni lakimieskään ymmärrä, mistä on kysymys. Kahden palstan pikku-uutinen valtamedian sivulla A 21 ei myöskään ole kovin ’näkyvää’ julkisuutta. Lehti kylläkin suhtautuu ehdotukseen varovaisen myönteisesti, mikä ei ole asianajajien ehdotusten kohdalla suinkaan selvää.

Risto Koulu

Poliittiseen kielenkäyttöön on hiipinyt outo sanonta, ”the process is the punishment”, vapaasti suomennettuna ”prosessi on rangaistus”. Pohjoismainen lukija ihmettelee, mitä sillä tarkoitetaan. Oikeudenkäyntihän on civil law -maissa nähty tienä oikeuksiin; oikeudenkäynti antaa oikeussuojaa ja testaa aineellisen oikeusjärjestyksen toimivuutta. Aina on tietenkin tiedetty, että oikeudenkäynti on raskas koettelemus tavalliselle kansalaiselle. Oikeudenkäynti rasittaa henkisesti, on taloudellisesti raskas, vie vapaa-aikaa, jolle useimmilla olisi parempaakin käyttöä, päättyi oikeudenkäynti sitten miten tahansa. Poikkeusyksilöitä tietenkin on. Oikeustaistelijoiksi kutsutut henkilöt viihtyvät erinomaisen hyvin oikeudenkäyntien pyörteissä, oikeudenkäynnit itse asiassa antavat heidän elämälleen tarkoituksen. Poliittisissa oikeudenkäynneissä taas lopputuloksella ei olekaan väliä. Oikeudenkäynnin aloittanut tai provosoinut osapuoli hakee forumia agendansa ajamiseen: varsinaista vastapuolen rankaisemisen tarkoitusta hänellä ei ole, vaan se on niin sanottu rinnakkaisvahinko (’collateral damage’). Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia: valtaosalle ihmisistä oikeudenkäynti on kauhistus, ja harva yrityskään haluaa niihin sekaantua. Oikeudenkäynnit eivät tunnetusti ole ”hyvää bisnestä”.

Sanonnalla osaksi toistetaan tämä vanha totuus, mutta sillä tarkoitetaan nykyisin muutakin. Oikeudenkäynnin vireilläololla ja usein sen maksimaalisella pitkittämisellä on tavalla tai toisella tarkoitus pelkästään ”rangaista” vastapuolta. Oikeudenkäynnin aloittaja tietää, että oikeudenkäynti tullaan häviämään tai sillä ei saavuteta mitään järjellistä tulosta. Motiivina on näin halu aiheuttaa vastapuolelle ajanhukkaa, taloudellisia tappioita tai huonoa mainetta. Tarkoitukseen voidaan käyttää sekä riita-asioita että rikosasioita, toki myös kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Parhaiten tällainen oikeudenkäynti saavuttaa tarkoituksensa, kun kysymyksessä on rikosasia ja vastapuoli julkisuuden henkilö. Oikeudenkäynti saa julkisuutta ja leimaa vastaajan, oli syyte miten heiveröinen tahansa. Vielä paremmin promoottori onnistuu, kun hän saa virallisen syyttäjän ja julkisen vallan arvovallan oikeudenkäynnin taakse. Esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäyntisaagassa kaikki ”rankaisevan” prosessin kriteerit tuntuvat täyttyvän (Iltalehti 12.2.2024: ”Syyttäjä jatkaa oikeustaistoa Päivi Räsänen kanssa”). Sillä, miten asia päättyy, ei tällaisissa ”rankaisevissa” oikeudenkäynneissä ole merkitystä. Prosessi antaa kunnollisen rangaistuksen kohteelleen – ja bonuksena alullepanija saa agendalleen moneksi vuodeksi ilmaista mediajulkisuutta. Sananvapaus, ympäristön suojelu ja kunnianloukkaukset antavat ehtymättömästi käyttöainetta sekä ”rankaiseviin” että ”agendaa ajaviin” oikeudenkäynteihin.

Rankaisevan prosessin nimellä tunnettu ilmiö on alun perin lähtöisin common law -maista ja etenkin Yhdysvalloista, mutta se on hiljaa hiipimässä myös säädännäisen oikeuden maihin, niihinhän Eurooppa ja joukon jatkona Suomi lukeutuu. Ilmiö herättää kaksi peruskysymystä. Ensiksikin: onko Suomen oikeudessa sellaisia rakenteita, jotka suosivat tai hillitsevät ”rankaisevia” oikeudenkäyntejä? Toinen kysymys on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi eettinen: miten oikeudenkäyntien käyttämiseen rangaistustarkoituksessa suhtaudutaan? Katsotaanko ne hyvän oikeussuojan lieveilmiöksi, joka on kestettävä? Praktikko ja pragmaatikko ei näe muuta mahdollisuutta. Asianosaisten motiiveja on mahdotonta selvittää, eikä oikeudenkäyntejä kukaan ilman yliluonnollisia voimia pysty jakamaan oikeisiin ja järjestelmää väärinkäyttäviin. Useimmat kuitenkin katsovat, että kysymyksessä on oikeudenkäyntimekanismin väärinkäyttäminen: rajallisia voimavaroja tuhlataan eettisesti kestämättömään tarkoitukseen. Tutkija ehkä jättäisi kaiken asenteiden varaan. Ilmiö on tunnistettava, oikeudenkäyntien väärinkäyttö on paikallistettava, eikä promoottorin ansaan saa langeta. Jos uutisia uskotaan, esimerkiksi Päivi Räsäsen asiassa syyttäjä on lähtenyt täysillä mukaan oikeustaisteluun – roolinsa hukaten. Ulkomaiset tarkkailijat ovat paljon suorasanaisempia: syyttäjän muutoksenhaun motiiviksi katsotaan ”sokea raivo” (näin tunnettu blogisti Jonathan Turley sivustollaan ’Res ipsa loquitur’ 14.1.2024).

”Agendaa ajavat” oikeudenkäynnit edistyksellinen tutkija hyväksyisi ja ehkä niitä kannattaisi. Ne ainakin vievät oikeuskehitystä eteenpäin. ”Rankaiseville” oikeudenkäynneille edistyksellinen tutkija kasaisi kaikki esteet, mitä prosessilaki tuntee. Ensimmäinen kysymys on pitkälti lainopillinen ja näin, toisin kuin jälkimmäinen kysymys, vastattavissa. Suomi ei ole niin otollinen ympäristö ”rankaiseville” prosesseille kuin niiden alkuperäinen kotimaa, Yhdysvaltojen omalaatuinen järjestelmä. Ankara kuluvastuu eli hävinnyt maksaa -periaate rajoittaa tehokkaasti yksityishenkilöiden ja pienten aktivistiryhmien liikkumatilaa riita-asioissa: perusteeton oikeudenkäynti ”rankaisee” myös alullepanijaansa. Väärän asian ajaminen on jopa peruste kvalifioidulle kuluvastuulle (OK 21:5). Totta on, että varakkaille promoottoreille tämä ei ole mikään este, mutta heillä kynnys oikeudenkäynteihin on ehkä jo korkeampi. Ilmeisen perusteettomia oikeudenkäyntejä ei kuitenkaan saa edes alkuun, koska kanne jätetään ilmeisen perusteettomana tutkimatta tai välittömästi hylätään (OK 5:6).

”Rankaiseville” prosesseille jää kuitenkin paljon tilaa rikosasioissa ja hallintolainkäytössä. Ensimmäisessä promoottorin on kylläkin pystyttävä mobilisoimaan virallinen syyttäjä asian taakse. Se vaatii hyvää mielikuvitusta (’asian on oltava eettisesti hyvä’), julkisuutta (jolla syyttäjää painostetaan syytteen nostamiseen) sekä monesti kanteluita ylemmille syyttäjäviranomaisille, joilta saadaan syyttämismääräys. Paikalliset syyttäjät eivät yleensä tällaisista asioista innostu; töistä kun ei ole muutoinkaan pulaa. Voi olla, että hallintolainkäyttö tarjoaa parhaat mahdollisuudet sille, joka hakee ”rankaisevia” prosesseja ilman omaa riskiä. ”Agendaa ajaville” prosesseille hallintokäyttö ei sen sijaan kunnolla sovi. Siellä tapahtuvat paperiprosessit eivät kiinnosta mediaa tai oikeammin eivät aukea draamaksi. Eipä silti – kyllä oikeudenkäynti yleisissäkin tuomioistuimissa voi saada paremmanpuoleisen farssin piirteitä, tässäkin esimerkkinä Päivi Räsänen juttuineen. Harva poliitikko on kyennyt tarjoamaan niin paljon aineksia köyhien uutispäivien täytteeksi.

Risto Koulu