Mitä opimme tapaus LEHDOSTA?

Konkurssi on oikeustieteen tutkituimpia instituutioita: tiedämme suurin piirtein kaiken konkurssin oikeudellisista, taloustieteellisistä ja käyttäytymistieteellisistä lainalaisuuksista. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten konsernirakenne – konkurssivelallinen on konsernin emoyhtiö tai tytäryhtiö – vaikuttaa näihin yksittäiskonkurssin lainalaisuuksiin. Emme myöskään tiedä, yhdysvaltalaisen ulkoministeri Rumstedtin lausumaa siteeraten, mitä emme tiedä konserniin paikantuvista konkursseista.

Teoreettinen insolvenssioikeudellinen tutkimus on ollut löytävinään jotakin säännönmukaisuutta konsernin konkursseista, mutta empiiristä näyttöä niiden vallitsemisesta ei ole. Yksi ennuste (tai oikeammin arvaus) on, että tytäryhtiöt ajautuvat ensimmäisinä konkurssiin, toisin sanoen emoyhtiö uhraa ne säilyäkseen. Vaihtoehtoinen joskin epätodennäköisempi skenaario taas on, että konsernista pelastetaan yksi, yleensä kannattavin tytäryhtiö. Siihen siirretään tietotaito, työntekijät ja hyvät asiakkaat: muu osa konsernia saa tällöin kokea konkurssin tai jonkun sen vaihtoehdon. Toinen olettamus on, että konserniyhtiöillä on paljon keskinäisiä velkasuhteita. Tästä syystä ajatus yhteisestä konsernipesänhoitajasta on päätön: konkurssissa konserni ei ole enää taloustieteen olettama taloudellinen kokonaisuus yhteisine tavoitteineen, vaan se pirstoutuu juridisiin yksikköihinsä.

Mutta palataanpa tapaus LEHTOON. Lehto Group on tai oikeammin oli konserni, joka koostui emoyhtiöstä ja viidestä tytäryhtiöstä. Tytäryhtiöt vastasivat kaikesta liiketoiminnasta. Kuten arvata saattaa, konserni toimi rakennusalalla, ja kolmella tytäryhtiöillä oli nimissään pääosa operatiivisesta toiminnasta. Konsernin liikevaihto oli ollut vielä viime vuosinakin lähes 200 miljoonaa, eli kyseessä oli Suomen oloissa keskisuuri konserni. Helmikuun alussa tänä vuonna kolme suurta tytäryhtiötä asetettiin konkurssiin, ja kuun lopussa emoyhtiö itsekin hakeutui saneeraukseen. Konkurssiin päätyneiden tytäryhtiöiden veloista neljännes tai viidennes oli konsernin sisäistä, toisin sanoen velkaa muille konsernin yhtiöille. Lehto-konsernin konkurssit saivat paljon julkisuutta, ja nämäkin tiedot perustuvat uutisaineistoon (Helsingin Sanomat 7.2.2024: ”Lehto Group kaatumassa”).

Lehto-konserni näyttää vahvistavan tutkimuksen hakemat teoreettiset olettamat: todistetuiksi ne eivät tietenkään tule yksittäistapauksella, oli tapaus kuinka edustava tai tyypillinen tahansa. Perimmäinen kysymys on kuitenkin toisaalla: kaipaako konkurssilaki erityisiä säännöksiä sellaisista konkurssista, joka sijoittuu konserniin? Laissahan ei tällaisia säännöksiä ole, joskin konkurssilain säännös erityisestä konsernipesänhoitajasta on hyvällä tahdolla tällaiseksi laskettavissa. Oli miten oli, konserni on niin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, että sääntelyn tarvetta ei uskalla suoralta kädeltä kiistääkään. Olisi ihme, jos kaikki sujuisi kuten tulkinnallisessa strömsössä.

Pragmaatikolle vastaaminen ei tuota vaikeuksia. Erityissäännöksiä ei kaivata, koska niitä ilmankin on pärjätty, tosin kiitos hyvien aikojen ja konkurssijuristien hiljaisen tekijäntiedon. Insolvenssioikeuden tutkija taas sanoisi, jos häneltä erehdyttäisiin kysymään, että konkurssilakiin ei saisi jäädä ”valkoisia läikkiä”. Uutta se ei kylläkään olisi. Vuoden 1868 konkurssisäännöllä oli hyvin vähän kosketuspintaa konkurssitodellisuuteen. Ilman toimivaa konkurssilainsäädäntöä pärjättiin aina vuoteen 2004 saakka, jolloin konkurssilaki säädettiin. Tosin kokemukset konkurssisäännön valtakaudelta eivät, vaikka aika kultaa muistot, olleet niin myönteisiä, että tällaiseen tulokseen kannattaisi varta vasten pyrkiä. Totta on, että erityissäännösten laatiminen konsernitilanteisiin ei ole helpointa mahdollista lainsäädäntöä. Konkurssi kytkeytyy perustavasti yhtäältä aineelliseen lainsäädäntöön, esimerkkinä takaisinsaantisäännökset, toisaalta taas rehabilitaatiolainsäädäntöön, esimerkkinä saneerausmenettely lukuisine muunnelmineen. Sääntelyn tarve ei tyydyty muutamalla hätäisesti kyhätyllä pykälällä konkurssilakiin.

Lainsäätäjääkään ei ehkä saisi liiaksi moittia. COVID19-pandemian vaatima hätälainsäädäntö työllisti lainvalmistelijat vuosikausiksi, ja systemaattisemmat valmisteluhankkeet jätettiin odottamaan. Sitä paitsi muitakin rästejä on odottamassa, sillä konkurssilain valmistelussa hankalat osa-alueet luvattiin selvittää erillishankkeissa. Yksi niistä oli konkurssilain ja immateriaalilainsäädännön koordinointi. Erillishanke unohdettiin vähän äänin seuraavina vuosina, eikä se ole, toisin kuin Frankensteinin hirviö tai pääkaupunkiseudun ruuhkamaksut, herännyt henkiin. Insolvenssilainsäädännössähän vanha viisaus on, että hyvinä aikoina se ei kiinnosta oikeuspolitiikkoja, huonoina aikoina taas perusteelliseen lainvalmisteluun ei ole aikaa. Se kun on tunnetusti hidasta. Konkurssilainkin valmistelu vei vuosikymmeniä, ja valmistelun verkkainen eteneminen oli tuskallista seurattavaa sivullisellekin.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Koulu, Risto : Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi. COMI 2013.