”The process is the punishment”

Poliittiseen kielenkäyttöön on hiipinyt outo sanonta, ”the process is the punishment”, vapaasti suomennettuna ”prosessi on rangaistus”. Pohjoismainen lukija ihmettelee, mitä sillä tarkoitetaan. Oikeudenkäyntihän on civil law -maissa nähty tienä oikeuksiin; oikeudenkäynti antaa oikeussuojaa ja testaa aineellisen oikeusjärjestyksen toimivuutta. Aina on tietenkin tiedetty, että oikeudenkäynti on raskas koettelemus tavalliselle kansalaiselle. Oikeudenkäynti rasittaa henkisesti, on taloudellisesti raskas, vie vapaa-aikaa, jolle useimmilla olisi parempaakin käyttöä, päättyi oikeudenkäynti sitten miten tahansa. Poikkeusyksilöitä tietenkin on. Oikeustaistelijoiksi kutsutut henkilöt viihtyvät erinomaisen hyvin oikeudenkäyntien pyörteissä, oikeudenkäynnit itse asiassa antavat heidän elämälleen tarkoituksen. Poliittisissa oikeudenkäynneissä taas lopputuloksella ei olekaan väliä. Oikeudenkäynnin aloittanut tai provosoinut osapuoli hakee forumia agendansa ajamiseen: varsinaista vastapuolen rankaisemisen tarkoitusta hänellä ei ole, vaan se on niin sanottu rinnakkaisvahinko (’collateral damage’). Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia: valtaosalle ihmisistä oikeudenkäynti on kauhistus, ja harva yrityskään haluaa niihin sekaantua. Oikeudenkäynnit eivät tunnetusti ole ”hyvää bisnestä”.

Sanonnalla osaksi toistetaan tämä vanha totuus, mutta sillä tarkoitetaan nykyisin muutakin. Oikeudenkäynnin vireilläololla ja usein sen maksimaalisella pitkittämisellä on tavalla tai toisella tarkoitus pelkästään ”rangaista” vastapuolta. Oikeudenkäynnin aloittaja tietää, että oikeudenkäynti tullaan häviämään tai sillä ei saavuteta mitään järjellistä tulosta. Motiivina on näin halu aiheuttaa vastapuolelle ajanhukkaa, taloudellisia tappioita tai huonoa mainetta. Tarkoitukseen voidaan käyttää sekä riita-asioita että rikosasioita, toki myös kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Parhaiten tällainen oikeudenkäynti saavuttaa tarkoituksensa, kun kysymyksessä on rikosasia ja vastapuoli julkisuuden henkilö. Oikeudenkäynti saa julkisuutta ja leimaa vastaajan, oli syyte miten heiveröinen tahansa. Vielä paremmin promoottori onnistuu, kun hän saa virallisen syyttäjän ja julkisen vallan arvovallan oikeudenkäynnin taakse. Esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäyntisaagassa kaikki ”rankaisevan” prosessin kriteerit tuntuvat täyttyvän (Iltalehti 12.2.2024: ”Syyttäjä jatkaa oikeustaistoa Päivi Räsänen kanssa”). Sillä, miten asia päättyy, ei tällaisissa ”rankaisevissa” oikeudenkäynneissä ole merkitystä. Prosessi antaa kunnollisen rangaistuksen kohteelleen – ja bonuksena alullepanija saa agendalleen moneksi vuodeksi ilmaista mediajulkisuutta. Sananvapaus, ympäristön suojelu ja kunnianloukkaukset antavat ehtymättömästi käyttöainetta sekä ”rankaiseviin” että ”agendaa ajaviin” oikeudenkäynteihin.

Rankaisevan prosessin nimellä tunnettu ilmiö on alun perin lähtöisin common law -maista ja etenkin Yhdysvalloista, mutta se on hiljaa hiipimässä myös säädännäisen oikeuden maihin, niihinhän Eurooppa ja joukon jatkona Suomi lukeutuu. Ilmiö herättää kaksi peruskysymystä. Ensiksikin: onko Suomen oikeudessa sellaisia rakenteita, jotka suosivat tai hillitsevät ”rankaisevia” oikeudenkäyntejä? Toinen kysymys on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi eettinen: miten oikeudenkäyntien käyttämiseen rangaistustarkoituksessa suhtaudutaan? Katsotaanko ne hyvän oikeussuojan lieveilmiöksi, joka on kestettävä? Praktikko ja pragmaatikko ei näe muuta mahdollisuutta. Asianosaisten motiiveja on mahdotonta selvittää, eikä oikeudenkäyntejä kukaan ilman yliluonnollisia voimia pysty jakamaan oikeisiin ja järjestelmää väärinkäyttäviin. Useimmat kuitenkin katsovat, että kysymyksessä on oikeudenkäyntimekanismin väärinkäyttäminen: rajallisia voimavaroja tuhlataan eettisesti kestämättömään tarkoitukseen. Tutkija ehkä jättäisi kaiken asenteiden varaan. Ilmiö on tunnistettava, oikeudenkäyntien väärinkäyttö on paikallistettava, eikä promoottorin ansaan saa langeta. Jos uutisia uskotaan, esimerkiksi Päivi Räsäsen asiassa syyttäjä on lähtenyt täysillä mukaan oikeustaisteluun – roolinsa hukaten. Ulkomaiset tarkkailijat ovat paljon suorasanaisempia: syyttäjän muutoksenhaun motiiviksi katsotaan ”sokea raivo” (näin tunnettu blogisti Jonathan Turley sivustollaan ’Res ipsa loquitur’ 14.1.2024).

”Agendaa ajavat” oikeudenkäynnit edistyksellinen tutkija hyväksyisi ja ehkä niitä kannattaisi. Ne ainakin vievät oikeuskehitystä eteenpäin. ”Rankaiseville” oikeudenkäynneille edistyksellinen tutkija kasaisi kaikki esteet, mitä prosessilaki tuntee. Ensimmäinen kysymys on pitkälti lainopillinen ja näin, toisin kuin jälkimmäinen kysymys, vastattavissa. Suomi ei ole niin otollinen ympäristö ”rankaiseville” prosesseille kuin niiden alkuperäinen kotimaa, Yhdysvaltojen omalaatuinen järjestelmä. Ankara kuluvastuu eli hävinnyt maksaa -periaate rajoittaa tehokkaasti yksityishenkilöiden ja pienten aktivistiryhmien liikkumatilaa riita-asioissa: perusteeton oikeudenkäynti ”rankaisee” myös alullepanijaansa. Väärän asian ajaminen on jopa peruste kvalifioidulle kuluvastuulle (OK 21:5). Totta on, että varakkaille promoottoreille tämä ei ole mikään este, mutta heillä kynnys oikeudenkäynteihin on ehkä jo korkeampi. Ilmeisen perusteettomia oikeudenkäyntejä ei kuitenkaan saa edes alkuun, koska kanne jätetään ilmeisen perusteettomana tutkimatta tai välittömästi hylätään (OK 5:6).

”Rankaiseville” prosesseille jää kuitenkin paljon tilaa rikosasioissa ja hallintolainkäytössä. Ensimmäisessä promoottorin on kylläkin pystyttävä mobilisoimaan virallinen syyttäjä asian taakse. Se vaatii hyvää mielikuvitusta (’asian on oltava eettisesti hyvä’), julkisuutta (jolla syyttäjää painostetaan syytteen nostamiseen) sekä monesti kanteluita ylemmille syyttäjäviranomaisille, joilta saadaan syyttämismääräys. Paikalliset syyttäjät eivät yleensä tällaisista asioista innostu; töistä kun ei ole muutoinkaan pulaa. Voi olla, että hallintolainkäyttö tarjoaa parhaat mahdollisuudet sille, joka hakee ”rankaisevia” prosesseja ilman omaa riskiä. ”Agendaa ajaville” prosesseille hallintokäyttö ei sen sijaan kunnolla sovi. Siellä tapahtuvat paperiprosessit eivät kiinnosta mediaa tai oikeammin eivät aukea draamaksi. Eipä silti – kyllä oikeudenkäynti yleisissäkin tuomioistuimissa voi saada paremmanpuoleisen farssin piirteitä, tässäkin esimerkkinä Päivi Räsänen juttuineen. Harva poliitikko on kyennyt tarjoamaan niin paljon aineksia köyhien uutispäivien täytteeksi.

Risto Koulu