”Polemiaa” kerrakseen – pamfletit oikeustieteessä

Suomi ei ole otollinen ympäristö pamfleteille eli poleemisille kiistakirjoituksille. Monet kustantajat ovat niitä kokeilleet, mutta kaupallinen menestys on ollut vaatimaton. Tammen kuuluisa ”Huutomerkki”-sarja ylsi lähes sataan julkaisuun, niistä valtaosa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Sarja heräsi vielä uudelleen henkiin 2000-luvulla mutta sammui muutamaan julkaisuun. Muiden kustantajien kokeilut ovat jääneet muutamaan niteeseen, useimpien jopa yhteen ainoaan. Käsitteenä pamfletti eli kiistakirjoitus on hieman epäselvä: tavallisesti sellaiseksi katsotaan lyhyehkö, kriittinen ja suorapuheinen julkaisu. Tyyliltään se ei välttämättä ole provosoiva eli riitaa haastava. Tosin siihen sävyyn helposti päädytään, koska kirjoittajalta ei edellytä lähdeviittauksia eikä sen kummempia perusteluja mielipiteilleen. Voidaan osuvaa fraasia seuraten sanoa, että hän ”tuulettaa mielipiteitään julkisuudessa”. Alkuperäisessä painettujen pamflettien konseptissa kirjoittaja odottaa vastauksia, jotka ennen tulivat painettuina vastapamfletteina. Nykyaikana pamfletti voi olla sähköinen julkaisu, johon on mahdollista vastata sähköisesti. Monet nykyisistä pamfleteista ovatkin blogijuttuja tai blogikirjoituksia, joten ero murenee. Monet blogikirjoitukset ovat tyylillisesti pamfletteja, tosin sellaisiksi lyhyenlaisia.

Oikeustieteessä moni on kaivannut tällaista forumia. Oikeus- ja tiedepolitiikasta pitäisi keskustella, eikä keskustelua saada aikaan yleisönosastoilla, kirja-arvosteluilla tai tieteellisten julkaisujen alaviitteillä. Toki mielipiteitä vaihdetaan, joskus varsin kärkevästikin, tutkijaseminaareissa, mutta tieto keskusteluista jää vain paikalla olleille. Blogeja tietenkin kirjoitellaan ja kommentoidaan, mutta kaikesta kohusta huolimatta valtaosa lakimiehistä lukee vain painettua sanaa. Loppujen lopuksi harvat seuraavat säännöllisesti tieteellisiä blogisivuja, joita ei edes ole yhden käden sormia enempää. Sitä paitsi sanomisen valtaa (tuorilainen ilmaus) keskittyy liiaksi etabloituneen oikeuspolitiikan ja tieteen edustajille. Vaihtoehtoiset näkemykset peittyvät, vaikka ne usein ovat enteitä siitä, mikä on tulossa. Epäilevä tuomas (ei tarkoita ketään nimettyä henkilöä) ehkä kyselee, tarvitaanko ylipäätään tällaista keskustelua ja sitä välittävää forumia, tässä pamflettisarjaa. Kysymys on perusteltu: staattisessa tutkimuksen vaiheessa sellaista ei tietenkään kaivata. Se vain tuo hälyääniä tieteelliseen konsensukseen. Emme kuitenkaan elä tällaista aikaa, omalla alallani eli prosessioikeudessa vanha hyvä (=staattinen) aikakausi päättyi vallankumousvuoteen 1993. Muutosta on kutsuttu ”lainsäädännölliseksi vallankumoukseksi”, mikä onkin loistava luonnehdinta (kunnia siitä kuuluu Santtu Turuselle). Seuraavaa vallankumousta ei enää saisi valmistella ja toteuttaa yksin oikeusministeriön virkahuoneissa.

Juridisille kiistakirjoituksille ei ole omaa sarjaa eikä paikkaa. Niinpä ne hakeutuvat yleisiin pamflettisarjoihin, esimerkkeinä Antero Jyrängin kuuluisa ”Perustuslakiuudistus” ja tässä puheeksi otettava Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen ”Kittilän opetukset: kirja oikeusvaltiosta ja virkavastuusta” (2024). Ensimmäinen löysi paikkansa ”Huutomerkki”-sarjasta, jälkimmäinen vähemmän tunnetusta mutta nimeltään lupaavasta ”Polemia”-sarjasta. Tätä sarjaa moni lakimies ei tunne, koska sitä julkaisee Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Julkaisujen määrässä sarja on kärkikastissa; siinä on ilmestynyt lähes 130 julkaisua, ja sarja on edelleen elinvoimainen. Sarja ei nimestään huolimatta ole tyypillinen pamflettisarja: siinä käsitellään ”kunnille tärkeitä strategisia kysymyksiä ajattelua herättävällä tavalla”. Kittilä-kirja on oikeastaan ainoa esimerkki poleemisesta kiistakirjoituksesta. Valtaosa sarjan julkaisuista on tavanomaisen kuivahkoja raportteja ja selvityksiä.

Sitten on korkea aika siirtyä itse kirjaan. Se antaa hyvän kuvan vuosikymmenten mittaisesta tapahtumakulusta: näkökulma on oikeudellinen ja etenkin rikosoikeudellinen, joskin paljon puhutaan kunnallislainsäädännöstäkin. Kuten arvata saattaa, kittiläläisiä kunnallisrakenteita ja toimintatapoja ei säästellä. Räväkkää arvostelua saavat niskaansa lisäksi yleiset tuomioistuimet, tasapuolisesti käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Sen sijaan hallintotuomioistuimet pääsevät vähällä: itse asiassa niiden lainkäytöstä lukija saa myönteisen kuvan. Kirjoittajat todella osaavat asiansa ja juridiikkaansa. Syyttäjän puheenvuoroksi julkaisu erinomaisesti kelpaakin, vaikka lukija ei koe olevansa pätevä ottamaan tällä näytöllä kantaa itse tapahtumiin.

Oikeussosiologi toivoisi kirjassa jonkinlaista analyysiä siitä, miksi enklaavissa (tässä Kittilän kunnassa) voi syntyä ilmapiiri, joka väheksyy vakiintuneita oikeudellisia käytäntöjä ja viis välittää tuomioistuinten ratkaisuista. Viljanen ja Hynynen ovat varmasti oikeassa katsoessaan, että lainsäätäjä on ollut sinisilmäinen eli suorastaan naiivi: on oletettu, että ihmiset vilpittömästi yrittävät seurata lakia. Tämä ehkä pätee suurissa organisaatioissa mutta horjuu pienissä. Sosiaalipsykologiasta kiinnostunut veikkaisi tämän takia perussyyksi pientä, suljettua yhteisöä, jossa keskinäisillä henkilösuhteilla (ehkä jopa suku- ja perhesiteillä) on enemmän arvoa kuin kaukaisen lainsäätäjän määräyksillä.

Jos jotain kirjasta varmasti jää päähän, se on seuraava opetus: lakien legitimiteetti ja tuomioistuinten nauttima luottamus on ensiarvoisen tärkeää. Kun tai jos ne romahtavat, ”kaikki kuninkaan miehet” eivät riitä lakia ja päätöksiä täytäntöön panemaan. Tästä luottamuksesta tulisi huolehtia kuin lapsen silmäterästä; se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Mutta jokainen lukekoon ja päättäköön!

Oli lukijan mielipide mikä tahansa, myös oikeustieteeseen tarvittaisiin pamflettityyppinen forum. Se nimenomaisesti varattaisiin poleemisille mielipidekirjoituksille. Forum voisi olla sähköinen, ja siinä lukijoilla olisi kommentointi- ja vastaamismahdollisuus. Aiheet saisivat liikkua tieteen puolella tutkimusmenetelmistä tiedepolitiikkaan, ehkä myös oikeustieteelliseen koulutukseen, oikeuskulttuurin puolella taas kirjo voisi kulkea oikeuspolitiikasta julkaisupolitiikkaan. Tieteellisille kirjoituksille uutta forumia ei sen sijaan tarvita, koska nykyiset neljä vakiintunutta tiedelehteä riittäisivät satamiljoonaisen oikeuskulttuurin tarpeisiin. Oikeudenalakohtaisia lehtiä on vielä näiden yleislehtien lisäksi.

Risto Koulu