Oikeudenkäynnin sivullisrahoitus – uhka vai mahdollisuus?

Ulkomailla keskustellaan vilkkaasti ja usein kiivaasti oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden rahoittamisesta. Suomalaisessa keskustelussa esillä ovat sen sijaan toisen luokan yksityiskohdat, lähinnä OK 21 luvun hienosäätö eli kysymys siitä, miten kustannukset jaetaan oikeudenkäynnin asianosaisten kesken, kun oikeudenkäynti päättyy. Järin älylliseksi kotimaista mielipiteenvaihtoa ei tässäkään kohdin voi kutsua: sitä leimaavat populismi (’asianajajat laskuttavat liikaa’) ja latteudet (’oikeudenkäynnin kustannusten on oltava kohtuulliset’). Jälkimmäisestä ideaalista olisi vaikea olla eri mieltä. Prosessioikeuden tutkimuksen historiassa kukaan ei tiettävästi ole esittänyt vaatimusta, että kustannusten on oltava kohtuuttomat. Ensimmäinenkin väite saa luultavasti kaikkien muiden kuin asianajajien kannatuksen. Rahoittamisen ongelma epäilemättä helpottuisi, jos oikeudenkäynnin ammattilaiset tekisivät työnsä nimellisellä korvauksella tai mieluummin ilmaiseksi. Tosin tällaista ”herrasmiesasianajoa” ei tunneta missään maassa. Asianajaminen on ammatti ja elinkeino, ei harrastus.

Kansainvälisen keskustelun taso on korkeampi. Tällä hetkellä sen keskiössä on väittely sivullisrahoituksen vaikutuksista oikeudenkäyntien määrään. Sivullisrahoituksella tarkoitetaan sitä, että ulkopuolinen rahoittaa asianosaisen tai asianosaisten oikeudenkäynnin. Sivullinen voi olla kaupallinen toimija, poliittinen tai aatteellinen yhteisö tai hyväntekeväisyysjärjestö. Suomessa tällainen rahoitusmuoto on lähes tuntematon, eikä väittely sen vaikutuksista tunnu käytännönläheiseltä. Tosin maailma on tässäkin hitaasti muuttumassa. Kaupallinen sivullisrahoitus ottaa ensi askeleita epäinformatiivisen nimikkeen ”sijoittaminen” alla. Toistaiseksi vain harvat ovat saaneet tästä rahoitusmuodosta nauttia. Se jääneekin suurten kaupallisten oikeudenkäyntien erikoisuudeksi.

Monissa maissa lainsäätäjä on suhtautunut sivullisrahoitukseen epäluulolla, joissakin se on totaalisesti kielletty, joissakin se taas on sallittua mutta eri tavoin kontrolloitua. Linjauksen järkevyydestä kuitenkin taitetaan peitsiä, yhtenä oikeuspoliittisena rabulistina yhdysvaltalainen aikakauslehti Washington Examiner (vastaa suurin piirtein suomalaista Suomen Kuvalehteä). Lehti onnistuu tiivistämään ydinkysymykset yhteen artikkeliin, jonka otsikko ”What if litigation funding reduces litigation?” (mielipideartikkeli 26.9.2023) oikeastaan kertoo kaiken. Artikkelissa analysoidaan uusinta kansainvälistä tutkimusta. Tutkimuksessa ei ole päästy yksimielisyyteen edes siitä, johtaako rajoitukseton sivullisrahoitus oikeudenkäyntien lisääntymiseen vai vähenemiseen – muista kysymyksistä nyt puhumattakaan! Empiiristä tutkimustietoa vaikutuksista ei ole, mikä ei ole ollut este jyrkille ja ehdottomille kannanotoille. Tämä onkin tyypillistä koulukuntaerimielisyyksille. Vastustava koulukunta katsoo ilman sen kummempaa näyttöä, että rajoittamaton sivullisrahoitus hukuttaa tuomioistuimet ”ylenmääräiseen käräjöintiin” ja ”rajallisten oikeudellisten resurssien hukkakäyttöön”. Lisäksi oikeudenkäynneistä tulee entistä kalliimpia, koska niihin uhrataan aikaisempaa enemmän rahaa. Kannattava koulukunta puolestaan pitää – yhtä vähäisellä näytöllä – vesiselvänä, että laajamittainen sivullisrahoitus sen sijaan estää turhia oikeudenkäyntejä, laskee oikeudellisten palvelujen kustannustasoa ja oikeudenkäyntiin käytettäviä rahamääriä sekä nopeuttaa oikeudenkäyntejä. Se jopa väittää, että sivullisrahoitus lisää riitapuolten halukkuutta sovintoon, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa. Muista perusteluista ei voi sanoa juuta eikä jaata.

Oli niin tai näin, sivullisrahoitus antaisi ainakin osittaisen ratkaisun kahteen epäkohtaan eli oikeudenkäynnin uhalla painostamiseen ja kulutusstrategiaan. Ensimmäisessä vahva toimija (usein suuryritys) painostaa heikomman suorituksiin, joita tämä ei pidä oikeutettuina. Painostukseen kuuluu keskeisenä osana oikeudenkäynnillä eli kanteella uhkaaminen. Heikompi osapuoli alistuu herkästi vaatimuksiin, koska oikeudenkäynnin tuoma riski on suhteeton. Toinen eli kulutusstrategia on sekin vahvan toimijan ase. Siihen voi turvautua sekä vahva kantaja että vahva vastaaja. Kuten nimi sanoo, strategiassa vahvempi osapuoli uhraa oikeudenkäyntiin yhä enemmän kustannuksia, joihin vastapuoli on pakotettu vastaamaan tehostamalla omaa asianajamistaan, mikä taas maksaa. Usein jo pelkkä oikeudenkäynnin viivyttäminen riittää, sillä oikeudenkäynnin pitkittyminen sinänsä nostaa sen kustannuksia. Muita painostamisen keinoja ovat uusien erillisriitojen kehittäminen ja riitakokonaisuuden pirstominen erillisiin oikeudenkäynteihin, mieluummin eri tuomioistuimissa. Jossain vaiheessa heikomman riitapuolen voimavarat ehtyvät. Kummastakin on esimerkkejä myös Suomesta. Harva autoilija ryhtyy oikeudenkäyntiin yksityistä pysäköinninvalvontayritystä vastaan, vaikka hän pitää hänelle langetettua maksua virheellisenä. Puukartellikanteet taas ovat esimerkki onnistuneesta kulutusstrategiasta. Siinä vastaajayhtiöt onnistuivat väsyttämään kantajina olleet metsänomistajat. Hieman syytä lankeaa tuomioistuimellekin. Se antoi vastaajien rauhassa toteuttaa strategiaansa – nähtävästi edes sitä tunnistamatta.

Yhdysvaltalaisen keskustelun argumentteja ei voi sellaisenaan siirtää Suomeen. Peruseron tuo jo se, että Suomessa seurataan tiukkaa hävinnyt maksaa -periaatetta, kun taas Yhdysvalloissa sääntö on päinvastainen. Oikeudenkäynnin asianosaiset vastaavat Yhdysvalloissa omista kustannuksistaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Sikäläistä väitettä ”ylenmääräisestä käräjöinnistä” tuomioistuimissa on tosin vaikea ottaa Suomessa vakavissaan esitettynä: ongelmanahan täällä on ollut riita-asioiden vähäisyys ja (mikä on vielä huolestuttavampaa) niiden laskeva määrä. Sitä paitsi Suomessa sivullisrahoitus on tuomittu jäämään paljon marginaalisemmaksi ilmiöksi kuin Yhdysvalloissa ja jopa muissa Euroopan maissa, suhtautui lainsäätäjä siihen miten suopeasti tahansa. Suomi on liian pieni markkina-alue kaupalliselle sivullisrahoitukselle, poliittiset ja aatteelliset yhdistykset eivät ole riitapukareina kunnostautuneet ja tuskin sitä tekevätkään, eikä kulttuurista hyväntekeväisyysperinnettä, josta rahaa riittäisi myös sosiaalisten oikeudenkäyntien rahoittamiseen, tunnetusti ole. Toisin sanoen: olivat vapaan sivullisrahoituksen vaikutukset millaiset tahansa, kovin suuret ne eivät voi Suomessa olla.

Tällä ei tietenkään väistetä itse kysymystä: mikä on oikeuspoliittinen linjauksemme? Oma kantani on, että sivullisrahoitusta tulisi kaikin keinoin suosia. Samalla on toki myönnettävä, että lainsäätäjän keinovalikoima on niukka, mutta siihen ei tässä syvennytä. Jo sivullisrahoituksen mahdollisuus lisää oikeusjärjestyksen läpäisyvoimaa yhteiskunnassa. Vahvakaan toimija ei voi enää laskea nykymalliin sen varaan, että ”kyllä se maksaa, se ei uskalla lähteä oikeudenkäyntiin” tai ”se ei kuitenkaan ryhdy oikeudenkäynnillä hakemaan oikeuksiaan”. Tämä sekä muuttaa käyttäytymistä että antaa oikeusjärjestykselle legitimiteettiä. Esimerkiksi määräaikaisten sähkösopimusten gordionin solmu ehkä aukeaisi tällä tavalla. Selvää kun on, että yksikään kuluttaja ei ryhdy omilla rahoillaan ja omalla riskillään käymään oikeutta sähköyhtiönsä kanssa siitä, oliko tehty sähkönmyyntisopimus kohtuuton ja onko hänellä oikeus saada takaisin liikaa maksetut määrät. Riski (oikeudenkäynnin häviäminen) on tolkuton hyötyyn (oikeudenkäynnin voittaminen) verrattuna. Periaatteessa avun tuova ryhmäkannelaki on osoittanut hampaattomuutensa, eikä uusi edustajankanne-konstruktio lupaa siihen kouriintuntuvaa parannusta.

Risto Koulu

Lisätietoja sivullisrahoituksesta:

Koulu, Risto : Oikeudenkäyntien rahoittaminen. COMI 2020.
Kirja on ladattavissa vapaasti Helsingin yliopiston Helda Open Books -sivulta sekä tältä kotisivulta (COMI/julkaisutoiminta/julkaisut).