Judge shopping – uusi oikeuspolitiikan huolenaihe

Kansainvälinen keskustelu on löytänyt uuden murheenkryynin eli judge shopping -nimen saaneen ilmiön. Suomeksi se kääntyy esimerkiksi ”tuomarikikkailuksi”, koska siinä yritetään saada ”sopiva” tuomari alkavaan tai jo alkaneeseen oikeudenkäyntiin. Tuomarikikkailu muistuttaa forum shopping -strategiaa, joka puolestaan lienee yhtä vanha kuin tuomioistuimet. Tässä strategiassa oikeudenkäyntiin lähtevä asianosainen hakee forumsäännöksiä tarkoitushakuisesti tulkitsemalla hänelle edullisinta ja vastapuolelle mahdollisimman epäedullista tuomioistuinta. Tuomarikikkailu on tavallaan osa forum shopping -ilmiötä, koska forum shopping tuo aina mukanaan uudet tuomarit. Tuomarikikkailuun on kuitenkin mahdollisuuksia silloinkin, kun toimivaltasäännökset eivät jätä valinnanvaraa tai oikeudenkäynti on jo vireillä. Joskus tuomarikikkailusta puhutaan suppeammassa merkityksessä. Tällöin sillä tarkoitetaan oikeudenkäynnin asianosaisen yritystä jäävätä asiaa käsittelevä tuomari tekaistulla perusteella. Jos yritys onnistuu, kielteisesti asianosaiseen suhtautuva tuomari korvataan toisella, toivottavasti myötämielisemmällä. Jääväämistä, johon ei ole aitoa perustetta, voidaan näin pitää yhtenä tuomarikikkailun erityismuotona.

Heti alkuun on sanottava, että Pohjoismaat eivät ole kovin otollinen maaperä tuomarikikkailulle. Ensiksikin tuomioistuimet ovat yleensä monijäsenisiä: yhden tuomarin eli niin sanottuja monokraattisia tuomioistuimia ei juuri ole. Sen sijaan common law -maissa yksijäseniset tuomioistuimet ovat pääsääntönä. Totta tosin on, että monijäsenisissä kokoonpanoissa yksikin vahvatahtoinen tuomari voi määrätä lopputuloksen. Monijäsenisyys ei sinänsä riitä torjumaan vaikutusyrityksiä. Toiseksi pohjoismaissa tuomarin valinnalla ei yleensä ole ollut lopputuloksen kannalta merkitystä. Lainkäyttö on siis tasalaatuista. Eri tuomarit päätyvät enimmäkseen samaan lopputulokseen. Tuomarikikkailun tarve syntyy vahvasti politisoituneissa ja polarisoituneissa yhteiskunnissa, joissa tuomarin asenteet todella merkitsevät paljon. Tuomarikikkailu onkin toistaiseksi ollut erityisesti Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen ongelma. Oikeudenkäynnin asianosaisten lisäksi sitä harrastavat myös ulkopuoliset. Ulkopuolisessa vaikuttamisessa ovat kunnostautuneet erityisesti kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt. Ne ovat jättäneet oikeusviranomaisille tukun julkilausumia. Niiden sisältö vaihtelee tilanteen mukaan. Joskus vaaditaan, että määrätyn tyyppisiä asioita ei saa uskoa nimeltä mainitun tuomarin käsiteltäväksi, joskus taas vaatimuksena päinvastoin on, että tällaiset asiat nimenomaan tulee antaa nimeltä mainitulle tuomarille. Politisoituneet oikeusviranomaiset ovat taipuvaisia kuuntelemaan tunnetulla ”herkällä korvalla” tällaisia julkilausumia. Suomessa ulkopuolisesta vaikuttamisesta ei ole mitään merkkejä, osaksi siitä syystä, että tuomioistuimet eivät ole täällä yhtä merkittäviä vallankäyttäjiä. Tosin tässä suhteessa maailma voi myös muuttua niin sanotuissa lintukotomaissa, jos tai kun yhdysvaltalaiset toimintamallit saavuttavat Suomen.

Forum shopping -kikkailulle ei tunnetusti mitään mahdeta. Tällainen kikkailu on väistämätön seuraus yhtäältä vaihtoehtoisista toimivaltaperusteista, toisaalta epämääräisistä forumsäännöistä. Sen sijaan tuomarikikkailun vastalääke on keksitty kauan sitten – se on asioiden sattumanvarainen jakaminen eri tuomareille. Sattumanvaraisuus, yleensä arpominen, käytännössä eliminoi sekä asianosaisten että ulkopuolisten vaikutusyritysten tehon. Keino puree, kun yhtäältä tuomioistuin on suuri ja valinnanvaraa tuomareissa on, toisaalta taas asiat myös käytännössä jaetaan tällä tavalla. Monissa tuomioistuimissa asioiden jakamista ei pidetä tärkeänä (tai sillä on merkitystä vain työmäärän tasauksen kannalta), ja se delegoituu kansliahenkilökunnalle.

Tutkimustietoa siitä, yritetäänkö Suomessa saada oikeudenkäynteihin ”sopivia” tuomareita, ei ole. Ilmiönä se ei voi olla täysin tuntematon, joskaan sen motiivit eivät välttämättä ole moitittavat. Asianosainen (tai molemmat asianosaiset) voivat etsiä ”sopivaa” tuomaria tai käytännössä tuomioistuimen osastoa, jotta asia käsiteltäisiin nopeasti. Joku osasto esimerkiksi tiedetään tehokkaaksi ja ruuhkattomaksi, toinen taas on tunnetusti hukkumassa vanhoihin asioihin. Hyväksyttävää myös useimpien mielestä on, jos asiaan halutaan asiaryhmään erikoistunut tuomari. Tosin tuomareiden erikoistuminen saa aikaan sen, että sitä ei tarvitse erikseen pyytää. Erikoistuminen, jos erikoistuneita tuomareita on yksi tai kaksi, vesittää melko tavalla sattumanvaraisen jakamisen sääntöä.

Toivomukset voivat olla pettävän hienovaraisesti esitettyjä. Erikoistuneen tuomarin saamiseksi riittää, että tuomioistuimelle kerrotaan, että asiassa aktualisoituu erityistä osaamista vaativia kysymyksiä, oli se totta tai ei. Oma työnjohdollinen kysymyksensä on, otetaanko huomioon toivomukset saada asia tehokkaasti toimivalle osastolle. Päällikkötuomarin (jolle asioiden jakaminen teoriassa kuuluu) kylläkin tulee ottaa huomioon osastojen työtilanne. Asioiden ohjaaminen pois ruuhkaisilta osastoilta on kuitenkin arveluttavaa: siinä palkitaan aikaansaamattomuudesta tai suoranaisesta laiskuudesta. Tunnetustihan mikään ei ole niin helppoa kuin olla tekemättä mitään. Tosin saamattomuuden palkitseminen ei ole harvinaista sen enempää hallinnossa kuin akateemisessa maailmassa. Se käy esimerkiksi niin, että oppiaineeseen, joka on systemaattisesti lyönyt laimin tutkimuksen, opetuksen ja jatkokoulutuksen, ohjataan lisää voimavaroja eli ”virkoja”. Oppiaineelta, joka on kunniallisesti nämä tehtävänsä hoitanut, voimavaroja taas ohjataan muualle, koska ”oppiaine pärjää muutenkin”.

Oli niin tai näin, tuomarikikkailu on muiden kansainvälisten ”innovaatioiden” tapaan varmasti tulossa Suomeenkin. Kun on vielä tyyntä, kannattaisi kehittää säännöt sille, millä perusteilla asianosaiset (tai tarkkaan ottaen heidän lakimiehensä) saavat esittää toivomuksia tuomareista ja miten toivomukset esitetään. Selvää kuitenkin on, että asioiden sattumanvaraisen jakamisen tulee pysyä vahvana pääsääntönä. Jos asianosaiset haluavat päästä valitsemaan tuomarinsa, heillä on käytössään välimiesmenettely. Kansainvälisenä linjauksena näyttää kylläkin olevan, että kaikki vaikutusyritykset tuomitaan ja sanktioidaan motiiveja kyselemättä. Linja voi kuulostaa drakoniselta, mutta henkilön motiivien selvittäminen yksittäistapauksessa lienee pohjaton suo. Kaikelle kun voidaan keksiä hyväksyttävältä kuulostava syy.

Risto Koulu