”Kirjasymposio” oikeustieteen keskusteluforumina

Yksi oikeustieteen erikoisuuksista (ellei omituisuuksista) on, ettei sen piirissä ole paikkaa tiede- tai tutkimuspoliittiselle keskustelulle. Aikanaan tällaista keskustelua on käyty väitöskirjojen arvosanoissa sekä akateemisissa tehtäväntäytöissä. Sittemmin nämä forumit ovat menettäneet merkityksensä: väitöskirjat eivät enää saa laatua kuvastavaa arvosanaa, ja akateemisten tehtäväntäyttöjenkin keskustelu painottuu hakijoiden sopivuuteen eikä niinkään heidän pätevyyteensä. Toki vanhan ajan keskusteluja ei kannata idealisoida. Esimerkiksi arvosanadiskurssit heijastivat liiaksi henkilökohtaisia sympatioita ja antipatioita. Joitakin oikeudenaloja epäiltiin lisäksi siitä, että ne ajoivat omille väitöskirjoilleen suhteettoman korkeita arvosanoja omaa tieteellistä prestiisiään nostaakseen. Kirja-arvosteluja tietenkin vielä julkaistaan, mutta nekään eivät tavallisesti johda keskusteluun.

Keskusteluköyhyyteen on tulemassa ja oikeammin on jo tullut parannus. Arvostettu aikakauslehti Defensor Legis kokeilee viime numerossaan uutta uutisformaattia eli ”Kirjasymposioksi” kutsuttua keskusteluforumia. Siinä kohteeksi – jonkun mielestä uhriksi – valitaan jokin äsken ilmestynyt oikeustieteellinen julkaisu. Tällä kerran tämän kunnian sai vuonna 2023 ilmestynyt kirjani ”’Se on vain prosessia’ – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan”. Vastaava ruotsalainen laitos ”’Det är bara process” – den processrättsliga långa våg: från rättsdogmatik till konflikthantering” ilmestyi tänä vuonna, jos joku on siitä kiinnostunut.

Kirja sai kolme arvostelijaa: yksi edusti perinteistä traditiota (Jaakko Markus), yksi konfliktiteoreettista lähestymistapaa (Kaijus Ervasti) ja yksi kansainvälistä näkökulmaa (Anna Nylund). Lopuksi minulle annettiin tilaisuus vastata lyhyesti kommentteihin. Osa kirjani saamista moitteista minun oli pakko tunnustaa ja luvata parannusta, osassa taas jätin eriävän äänestyslausuman. Kertakokemuksen antamalla arvovallalla voin sanoa, että arvostelijoiden diversiteetti oli onnistunut periaateratkaisu. Jos keskustelua halutaan, arvostelijoiksi ei tietenkään ole mielekästä valita kirjoittajan hengenheimolaisia tai tutkijauransa jo päättäneitä kollegoita, jotka varovat sanojaan. Nuoret vihaiset miehet tai naiset ovat otollinen valinta: heillä yleensä on kriittistä sanottavaa vanhemman polven kirjoittelusta.

Konsepti toimii tai ainakin tässä tapauksessa toimi yllättävän hyvin. Se säilyttää traditionaalisen symposion simultaanisuuden sekä napakan dialogin: sen sijaan konsepti hukkaa alkuperäiseen symposioon kuuluneen alkoholihöyryisen räyhätunnelman, mutta se ei ehkä ole vahinko. Ainoa todellinen puute uudessa konseptissa lienee se, että yleisöllä (tai tässä tapauksessa lukijoilla) ei ole mahdollisuutta puuttua mielipiteenvaihtoon ennen kuin lehden seuraavassa numerossa. Siinä taas argumentit ovat jo menettäneet momentuminsa. Sitä paitsi lehden toimitus ei kenties suostu julkaisemaan ”vanhaa” eli ajankohtaisuutensa menettänyttä kommenttia, jos symposiossa ollaan jo seuraavan kirjan kimpussa. Vanha kommentti pitäisi joka tapauksessa erikseen taustoittaa lukijoille, jotka eivät muista keskustelun aikaisempia vaiheita. Sekin veisi kallisarvoista sivutilaa.

Kaikki lukijat eivät ehkä pane merkille, että symposion formaatti samalla fundamentaalisti muuttui. Alun perin symposio määriteltiin ”tieteelliseksi keskustelutilaisuudeksi tai kokoukseksi”. Se ei välttämättä tuottanut jälkipolville kirjallista aineistoa, joskin symposion alustukset ja pääpuheenvuorot välillä julkaistiin. Kultakaudella tilaisuudet olivat ilmeisesti varsin riehakkaita, ja niitä leimasi reipas alkoholin käyttö. Symposiohan tarkoittaa samalla myös juhla-ateriaa seuraavia ”juominkeja”. Sanan perusmerkitys käykin ilmi Akseli Gallen-Kallelan tunnetusta samannimisestä maalauksesta. Voi olla, että ”hyvässä” symposiossa kukaan läsnäolijoista ei seuraavana päivänä muistanut, mitä oli tullut symposiossa puhutuksi. Kulttuuriperinnöstä jo kadonneet mutta aikanaan kuuluisat väitöskirjantekijöiden illalliset ravintola Motissa lienevät olleet lähempänä esikuvaansa kuin nykyiset kuivakkaat symposiot.

Painettuun sanaan tai nykyisin sosiaaliseen mediaan sijoittuva symposio on näin ollen sekä melkoinen innovaatio että alkuperäisen symposiotilaisuuden siistitty versio. Jos ajatellaan ensimmäistä eli painettua versiota, niin se takaa symposiolle välttämättömän mielipiteiden vaihdon. Ihanne ymmärrettävästi on, että mielipiteenvaihto alkaa heti ensimmäisessä numerossa – kuten nyt tapahtuukin. Muut kiinnostuneet voivat yhtyä keskusteluun lehden seuraavissa numeroissa. Oikeustieteen patoutunut keskusteluntarve luultavasti välittää lehden toimituksen huolen lähinnä siitä, kuinka kauan keskustelua jatketaan. Kaikille keskusteluille, myös tieteellisille, tyypillistä kun on, että ne rönsyilevät ja päätyvät lopulta aiheisiin, joilla ei ole enää yhteyttä alkuperäiseen teemaan.

Aikakauslehtisymposiolla on toki huonot puolensa. Se on hidasta, lukijat unohtavat aikaisemmat puheenvuorot, ja kynnys tieteellisen puheenvuoron julkaisemiseen saattaa olla korkea: kukaan ei halua nolata itseään. Sähköisessä eli sosiaaliseen mediaan siirretyssä keskustelussa osallistumisen kynnys ei luultavasti ole yhtä ylhäällä. Toisaalta aikakauslehdessä jokainen halukas pääsee ääneen, jos hän haluaa osallistua. Perinteisessä symposiossahan se ei ollut itsestään selvää. Sanavalmiit läsnäolijat luultavasti hallitsivat areenaa ja määräsivät keskustelun suunnan. Valtaosa tutkijoistahan ei ole parhaimmillaan räväkässä sanailussa.

Kirjasymposioiden vasta alkaessa on vaikea sanoa, mikä vaikutus forumilla (jos sen käyttäminen yleistyy) on suomalaisen oikeustieteen kehitykseen. Paljon tietenkin riippuu siitä, että keskusteluun saadaan kiinnostavia aiheita (esimerkiksi juuri monografiatyyppistä pohja-aineistoa) ja keskusteluun paneutuvia keskustelijoita. Kokemukset blogikeskusteluista eivät ole hyviä. Monet tieteelliset blogit tarjoavat tämän mahdollisuuden, mutta mahdollisuus jää joko kokonaan käyttämättä tai käytetyt puheenvuorot eivät sävynsä takia houkuttele keskustelun jatkamiseen. Harva viitsii keskustella yksioikoisia ja itseriittoisia kommentteja latelevan vastapuolen kanssa. Alustan sähköisyys syystä tai toisesta (kommunikaatiotutkijat ehkä sen joskus selittävät) laskee keskustelun tasoa. Siihen osaa ottavat eivät mieti sanottavaansa samalla huolella, minkä he uhraisivat painettuun kommenttiinsa. Ehkä sähköiset mielipiteet koetaan tuuleen kirjoitetuksi ja pian unohtuviksi, ehkä valtamedialle tyypillinen kommenttikulttuuri vain hiipii myös tieteellisiin blogeihin.

Oli niin tai näin, odotukset eivät ole korkeita. Suomalaiseen oikeuskulttuuriin ei koskaan ole kuulunut innokas keskustelu. Monissa puheenvuoroissa pikemmin on näkynyt halu tappaa keskustelu alkuunsa etenkin, kun aihe koetaan ikäväksi tai kontroversiaaliseksi. Toivoa sopii, että tämä ennustus on liian pessimistinen. Myös oikeustieteen tutkijan pitäisi keskustella tieteenalansa peruskysymyksistä samalla innolla, mitä tehdään muissa yhteiskuntatieteissä tai taloustieteissä, taiteen tutkimuksesta nyt puhumattakaan. Erimielisyyksiä oikeustieteen tutkimuksen painoalueista ja menetelmistä kun riittäisi moniin kirjasymposioihin. Keskustelun tarvetta on nyt enemmän kuin vanhaan hyvään aikaan. On ilmeistä, että oikeustiede tulee kokemaan lähivuosina melkoista sisällöllistä kuohuntaa. Sitä paitsi oikeustieteen tutkimukselta odotetaan enemmän kuin ennen, jolloin hyvä lainoppi riitti tyydyttämään kaiken tiedon tarpeen. Modernilta tutkimukselta toivotaan yhtäältä lainsäädännön vaikutusten arviointia (ks. esimerkiksi Hyttinen LM 2024 s. 759), toisaalta taas suuntaviivoja sille, millaista tuon lainsäädännön tulisi olla.

Risto Koulu