Innovatiivista prosessioikeutta – uutta kovan tason tutkimusta

Prosessioikeudesta kiinnostuneet, olivat he tutkijoita tai asianharrastajia, lukevat mielellään oppikirjoja ja yleisesityksiä. Kirja lyödään pikaisesti kiinni, jos siinä on häiritsevän laajalti järjestelmäanalyysiä, oikeuspoliittista pohdintaa tai mikä kamalinta siinä osallistutaan kansainväliseen keskusteluun. Kielimuuri on sekin korkea. Kirjan englanninkielisyys karkottaa valtaosan lukijoista, ruotsin kaltaisista eksoottisimmista kielistä nyt puhumattakaan. Tämä on sääli ja pitkällä tähtäimellä vahingoksi suomalaiselle prosessioikeudelle, sillä prosessinoikeuden maailmankuva on nyt uudistumassa vauhdilla, jollaista ei ole nähty sitten Caloniuksen aikojen. Prosessioikeuden tutkimusta ravisuttavat kansainväliset vaikutteet, hyperaktiivinen EU, teknologian uskomaton kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, niistä esimerkkinä poliittista agendaa ajavat oikeudenkäynnit, joita alkaa Suomessakin näkyä.

Lukija saa kiinni uudesta maailmasta tarttumalla Jenni Hakkaraisen äskettäiseen väitöskirjaan ”Why me and not us? A study on algorithmic discrimination, collectivity and access to justice” (2024). Tarttuminen on tosin kuvainnollinen ilmaus, sillä kirja on saatavissa vain sähköisenä. Se on vapaasti luettavissa ja ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa (helda/väitöskirjat ja tutkielmat/oikeustieteellinen tiedekunta). Painettua kirjaa saadaan odottaa vielä hetki, joskin tämän tasoinen kirja katoaa luultavasti kansainvälisiin sarjoihin.

Hakkarainen kietoo taidokkaasti prosessioikeuden ikuisuuskysymykset kahteen ajankohtaiseen teemaan, syrjintään sekä algoritmeihin sen välineinä. Kirja osoittaa jälleen kerran, että kysymykset alkavat aueta vasta, kun niitä tarkastellaan riittävän konkreettisessa kontekstissa. Suomalaisen prosessioikeuden yksi heikkous – kriittinen sivullinen löytää niitä muitakin – on tarkastelun liiallinen yleisyys, toisin sanoen yhteen sulautuvat soveltamistilanteet. Yleinen lähestymisote taas kääntyy herkästi kaikkien hyvien asioiden samanaikaiseksi kannattamiseksi. Jokainen tutkija on kokenut tämän seireeninlaulun, osa on siihen sortunut, osa on siltä välttynyt korvansa tukkimalla. Houkutus on melkoinen, koska lähestymistapa antaa kilven kirjoittajalle: hyviä asioita kun kukaan ei rohkene vastustaa. Kaikki kannattavat matalaa oikeudenkäyntikynnystä, hyvää prosessinjohtoa, joutuisaa käsittelyä ja aineellisesti oikeaa lopputulosta. Kukaan ei tiettävästi ole koskaan sanonut, että oikeudenkäynnin kustannusten tulee olla kohtuuttomat tai että tuomari saa poiketa laista, jos hän ei pidä sen sisällöstä.

Kirjan pääsanoma ei ole monimutkainen. Oikeudellisia tai oikeudellisesti relevantteja algoritmeja käytetään yhä enemmän. Algoritmeja voidaan käyttää myös ihmisryhmien ja yksittäisten ihmisten syrjintään paljon tehokkaammin kuin perinteisiä syrjinnän mekanismeja. Prosessilait tarjoavat keinoja syrjintää vastaan, mutta prosessilain keinot ovat yksilöllisiä (eli yksilöllisen oikeussuojan eetosta seuraavia) ja reaktiivisia. Ne purevat erityisen huonosti algoritmeiksi naamioituun syrjintään, joka on piilevää ja etäistä. Syrjinnän uhrit kaipaavat näin uudenlaisia oikeussuojakeinoja ja sellaisia tarjoavaa uutta prosessilainsäädäntöä. Kannattaa huomata, että oikeudellisten algoritmien haaste ei tyhjenny syrjintään. Syrjintä on ainoastaan esimerkki kontekstista, jossa algoritmi voi olla sisällöltään ”epäreilu”. Vastaavaa epäreiluutta kansalainen voi kohdata lupakäytännöissä, pankkien rahoituspäätöksissä, viranomaisvalvonnassa, rangaistusten mittaamisessa, työnhaun kelpoisuus- ja sopivuusarvioissa ja niin loputtomiin.

Prosessioikeuden harrastajia kiinnostanee eniten kirjan kuudes luku, jossa Hakkarainen kaavailee tulevaisuuden prosessilakeja. Vielä muutama vuosi sitten moni lukija olisi sijoittanut vastaavat kaavailut scifi-genreen (’kiinnostavia, mutta kaukaisia ja epätodennäköisiä’). Tällä hetkellä kaikki nykyiset opiskelijat ja moni vielä työelämässä oleva lakimieskin tulee näkemään sen maailman, jonka ääriviivoja kirjassa haetaan. Tosin oikeutta ja lainkäyttöä koskevat ennustukset ovat kuuluisia siitä, että ne säännönmukaisesti erehtyvät siinä, millaista tulevaisuuden ”oikeus” on. Kiinnostava piirre ennustuksissa on niiden yhteinen usko siihen, että tulevaisuuden ”oikeus” on jotain perustavasti muuta ja erilaista kuin nykyinen. Varovaisenkin lukijan on helppo uskoa, että näin tulee käymään myös siinä prosessilainsäädännössä, jonka maailmassa seuraavat juristipolvet elävät. Lopuksi pieni lohdutus: yksikään tulevaisuudenkuvitelma ei lähde siitä, että lakimiehet ja tuomioistuimet olisivat maailmasta hävinneet.

Kirjaa ei kannata selostaa blogikirjoituksessa sen enempää; jokainen muodostakoon kysymyksenasettelusta, tutkimusmenetelmistä ja tutkimustuloksista oman mielipiteensä. Oheinen tiivistelmä antaa kuitenkin kuvan siitä mitä lukijalla on lupa odottaa.

People discriminate. Algorithms discriminate. Currently the legal and technology practitioners as well as scholars are working to understand the discriminatory features of algorithmic technologies. Northpointe COMPAS, Amazon’s recruitment algorithm and Deliveroo’s application for drivers provide only a fraction of the discriminatory features those technologies lay upon us. This dissertation is about individuals in the need of redress and legal procedures that should provide protection against unjust effects of algorithms, such as discrimination. During the dissertation I will seek answers to these questions: 1) How does algorithmic discrimination differ from discrimination before? 2) Is the procedural law equipped to manage algorithmic discrimination; If not, why not? After answering to these questions, I will proceed to imagine the future of procedural law and algorithmic discrimination: 3) What elements are already embedded in the law that can be utilised in the design of legal procedures against discriminatory algorithms. After analysing the final question, I will take some time to imagine the structures of the future procedural law. I used two mainstream theories: access to justice, science and technology studies (STS) and complemented them with feminist studies. My primary method is principle based doctrinal research. However, in order to understand technical effects and how they challenge some of the core assumptions of the law, such as individual based legal procedures, I have used STS throughout the dissertation. Existence of discrimination is not novel, as the problem of discrimination and biased decision-making is ancient. Concerns over legal procedures as arenas for contestation against discrimination is less ancient, originating from the emergence of non-discrimination laws. After having decades to evolve, legal procedures still struggle managing discrimination cases. Human to human discrimination is a difficult concept for procedural law, and traditional legal procedures often fail to address both the individual issue as well as discrimination as a social, structural phenomena. Meanwhile, a whole new logic of discrimination has risen from technologies and algorithmic practices and is now challenging the law. I argue that algorithmic discrimination is a collective and dynamic phenomenon that operates at a distance, which, in its turn, does not fit in individualistic, reactive legal procedures which often require a first-hand experience of being discriminated against. Therefore, individual and reactive procedural law has come to its end. Moreover, the fragmented nature of procedural rules for cross-border and context dependent disputes drastically weakens opportunities for accessing and receiving justice. In the final pages of the dissertation, I argue that collective, preventive and impersonal elements already exist in current procedural architecture, but in their current form they do not correspond with the needs that arise from the emergence of algorithmic discrimination.

Risto Koulu