Tekijä: Johanna

Moni käytännön lakimies valittelee uusien lakien ja lain muutosten tulvaa: aika ei riitä ”ajan seuraamiseen”. Kelkasta putoaminen aiheuttaa paitsi noloja tilanteita myös oikeudenmenetyksiä ja sitä kautta korvausvastuun aktualisoitumisen. Tutkija yhtyy valituksiin: oppikirjoja ja yleisesityksiä on mahdotonta pitää ajan tasalla. Perinteinen prosessilainsäädäntö on kuitenkin kuin siirappiputous verrattuna insolvenssilainsäädäntöön, jossa uudistusten tahti tuo mieleen nopeutetun Chaplin-farssin. Laki yrityksen saneerauksesta on kahden vuoden (!) aikana käynyt läpi kaksi laajahkoa osittaisuudistusta, eli vuoden 2022 ja vuoden 2023 uudistukset. Ensimmäisessä saatettiin voimaan niin sanottu maksukyvyttömyysdirektiivi, joka toi insolvenssimenettelyjen sekalaiseen järjestelmään vielä yhden uuden tulokkaan, varhaisen saneerauksen. Jälkimmäisessä taas lakiin tehtiin suuri määrä osaksi teknisiä, osaksi periaatteellisia muutoksia. Vuoden 2022 uudistuksesta voi ehkä sanoa Shakespearen tapaan ”much ado about nothing”, kun taas vuoden 2023 uudistus (he 251/2022 vp, ei vielä säädöskokoelmassa) pääsee jo tositoimiin. Tosin valmisteluasiakirjoja lukeva ei tällaisesta lainsäädännöllisestä tyhjäkäynnistä pidä. Käytännön epäkohtia valitellaan vielä hallituksen esityksessäkin sivukaupalla, mutta mitään ehdotuksia niiden korjaamiseksi ei tehdä. Valittaminen epäkohdasta johtaa harvemmin sen spontaaniin korjaantumiseen. Hallituksen esitystä ei myöskään tarvita sen kertomiseen, että lakia ei ole tarpeen muuttaa.

Oli niin tai näin, vuoden 2023 uudistuksessa on ainakin punainen lankansa tai oikeastaan vyyhti niitä. Uudistuksella haluttiin ensiksikin keventää ja ”sujuvoittaa” saneerausmenettelyä, toiseksi estää saneerausmenettelyn väärinkäyttäminen, toisin sanoen torjua viivyttelytarkoituksessa tehdyt ja etenkin toistetut hakemukset. Tästä syystä uudistuksessa esimerkiksi laajennettiin mahdollisuutta saneerausohjelman nopeaan vahvistamiseen. Aineellisista uudistuksista merkittävin on velallisyrityksen saama oikeus päättää ennenaikaisesti sopimussuhteet, joissa velallinen on sitoutunut jatkuvaan tai toistuvaan luontaissuoritukseen. Irtisanomisoikeuden laajentaminen on paikallaan, sillä tappiollisista sopimuksista irtaantuminen parantaa ratkaisevasti saneerauksen onnistumisen ennustetta. Laajentaminen tavallaan ”sujuvoittaa” saneerausta ja kuuluu näin uudistamiselle asetettuihin tavoitteisiin.

Mitä tulee ensimmäiseen tavoitteeseen, lainsäätäjän voi sanoa tehneen parhaansa. Vuoden 2023 uudistus yksinkertaistaa menettelyä yhdistämällä aikaisemmin erillisiä käsittelyvaiheita ja siirtämällä tehtäviä tuomioistuimelta selvittäjälle. Vaikka uudistukset myös nopeuttavat asian käsittelyä tuomioistuimessa, ne eivät tuo vauhtia saneerauksen suunnitteluprosessiin. Selvittäjän neuvottelut velkojien ja velallisen kanssa seuraavaa omaa logiikkaansa. Selvittäjän ei kannata kiirehtiä ja tuoda äänestykseen ohjelmaehdotusta, jolla ei ole riittävää kannatusta. Totta on, että osasyynä hitaaseen käsittelyyn ovat puutteelliset ja toisinaan jopa surkeat hakemukset, joista tuomioistuimet yrittävät hyvän prosessinjohdon hengessä tehdä kalua, toisin sanoen saada niistä perustan päätöksenteolleen. Vuoden 2023 uudistuksessa toistuvia täydennyskehotuksen ja niiden määräaikojen pidentämisiä arvosteltiin. Huonoissa hakemuksissa ongelmana on myös heikkolaatuinen oheisaineisto eli niin sanotut hakemuksen liitteet. Hallituksen esityksen yleisperusteluissa selostettiin yksityiskohtaisesti hakemuksen liitteiksi otettavia tilinpäätösasiakirjoja ja mitä niistä tulisi käydä ilmi. Varsinaisia muutoksia lakiin ei kuitenkaan esitetty. Lain (ja asetuksen) vaatimusten todettiin tarkoittavan käytännössä kirjanpitolain mukaan laadittua tilinpäätöstä tai välitilinpäätöstä.

Yleiseksi linjaukseksi asetettiin, että saneerausta hakevilta yrityksiltä ei saa vaatia kirjanpitolainsäädäntöä yksityiskohtaisempaa selvitystä. Samalla huomautettiin, että lain vaatima selvitys saneerausmenettelyn kustannusten kattamisesta tuli täyttää esimerkiksi arviolla tuloutuvista asiakassaatavista. Valmistelussa harkittiin jo tilintarkastajan selvityksestä luopumistakin, koska selvitykset nykymuodossaan eivät ole vastanneet niille asetettuja odotuksia. Lopulta sekin jätettiin ennalleen. Kritiikkiä saivat myös saneerausasioissa tavalliset väliaikaiset kiellot. Tällaisia kieltoja määrättiin valtaosassa tapauksia, vaikka ne oli lain järjestelmässä tarkoitettu poikkeuksiksi. Jälleen kävi niin, että sinänsä aiheellinen arvostelu ei johtanut konkreettisiin säännösehdotuksiin, joskin hallituksen esityksessä edellytetään perusteellisempaa kieltojen tarpeellisuuden harkintaa yksittäisissä asioissa. Kiellot nimittäin merkitsevät vahvaa puuttumista velkojan oikeuksiin. Pessimisti kylläkin epäilee, ottavatko tuomioistuimet onkeensa tällaiset perustelulausumat – jos tuomarit ylipäätään niihin perehtyvät.

Sen sijaan onnistuminen toisessa tavoitteessa askarruttaa. Tosin itse tavoitteenasettelukin hieman epäilyttää. Saneerauksen väärinkäyttäminen on toki periaatteellinen ongelma, vaikka se myönnettiin myös uudistuksen valmistelussa suhteellisen harvinaiseksi. Toisarvoiseen ongelmaan ei kannattaisi uhrata suhteettomasti oikeuspoliittista ruutia ja lainvalmistelun rajallista kapasiteettia – etenkin kun todella tepsiviä keinoja epäkohtaan on vaikea keksiä. Uudistuksessa esille nostetut keinot eivät vakuuta. Väärinkäyttämistä kun rajoitetaan sallimalla samanaikaisesti vireillä olevan konkurssihakemuksen käsittelyn jatkaminen, mahdollistamalla saneeraushakemuksen nopea hylkääminen tai tutkimatta jättäminen sekä ankaroittamalla velallisen ja hänen asiamiehensä vastuuta, jos he ovat tehneet ilmeisen perusteettoman hakemuksen. Keinojen vaikuttavuus jää nähtäväksi, joskin kahteen ensimmäiseen on vaikea uskoa. Korvausvastuulla pelottelu ehkä tehoaa, mutta se sisältää myös periaatteellisia ongelmia.

Korvausvastuun lainsäädäntöhistoria on sinänsä kiintoisa. Uudistus osoittaa, miten asenteet ovat muuttuneet sitten vuoden 1993. Alun perin lainsäätäjä kantoi huolta velkojan perusteettomasta hakemuksesta eli hakemuksesta, jolla häirittiin kilpailevan yrityksen toimintaa. Ongelma jäi syntymättä, koska velkojat eivät olleet odotetun innokkaita hakemaan saneerauksia. Vuoden 2023 uudistuksessa korvausvastuulla haluttiin sen sijaan puuttua velallisen viivytystarkoituksessa tekemiin hakemuksiin. Samalla korvausvastuun ulottuvuus laajeni. Koska ylivelkaiselle velalliselle ei mahdollisella lisävastuulla juuri ole merkitystä, vastuuseen joutuu uudistuksen jälkeen myös saneerauksen hakijan eli velallisen oikeudenkäyntiavustaja (tai vastaavasti asiamies). Konsepti on tuttu ylimääräisestä muutoksenhausta, jossa sitä sovelletaan sekä yleisessä lainkäytössä että hallintolainkäytössä. Avustaja on normaalisti lakimies, josta tulee näin saneeraushakemusten portinvartija, eräänlainen tuomioistuimen esiaste.

Vastuuperuste sinänsä pysyi ennallaan. Avustajan ja asiamiehen vastuu edellyttää, että hän on käsittänyt tai hänen ainakin piti käsittää hakemuksen ilmeinen perusteettomuus. Hallituksen esitys antaa kuitenkin kuvan, että asiamiehen tai avustajan on, vastuun välttämiseksi, ainakin jossain määrin perehdyttävä yrityksen taloudelliseen tilaan ja sen saneeraamisen mahdollisuuksiin. Hän ei siis vältä vastuutaan vetoamalla siihen, että hän on vain laatinut hakemuksen tai auttanut sen kirjoittamisessa velallista. Ankaroitetun vastuun tehokkuutta vie käytännössä se, että korvausta vaativan on vaikea näyttää toteen syy-yhteyttä vahinkoon ja vahingon määrään. Tosin jälkimmäisessä auttaa se, että tuomioistuin voi arvioida vahingon määrän, kunhan korvausperuste ja syy-yhteys on näytetty (OK 17:6). Tulkintaa ei kuitenkaan saa viedä niin pitkälle, että pelkkä neuvonta saneerauksesta aktivoisi korvausperusteen. Tällainen tulkinta nimittäin rajoittaisi kohtuuttomasti velallisen mahdollisuutta saada asiantuntija-apua velkaongelmiinsa. Keino näyttää kaiken kaikkiaan suhteettoman järeältä verrattuna epäkohtaan ja perusteettomista hakemuksista aiheutuvaan haittaan.

Sen sijaan laajaa mahdollisuutta irtautua tappiollisista sopimuksista ei voi muuta kuin kiitellä. Velallisyrityksen vanhat sopimukset ovat saneerauksen perusongelma. Jos sopimusjatkuvuuden periaatteesta pidetään kiinni, yritys on tekemiensä sopimusten, niin hyvien kuin huonojenkin, vanki. Saneerauksessa periaatteena on sopimusten jatkuvuus, joka Suomessa toteutuu kansainvälisesti hyvin pitkälle. Alkuperäisessä muodossaan saneerauslaki salli vain vuokra- ja vuokrausluottosopimusten ennenaikaisen irtisanomisen (YrSanL 27 §). (Työsuhteista oli omat säännöksensä työlainsäädännössä). Tämä mahdollisuus havaittiin käytännössä liian kapeaksi, sillä velallisyritys oli usein sitoutunut muihinkin epäedullisiin tai saneerausta vaikeuttaviin pitkäaikaisiin sopimuksiin. Vuoden 2023 uudistus laajensi radikaalisti oikeutta ennenaikaiseen irtisanomiseen. Kaikki sellaiset ennen saneerauksen aloittamista tehdyt sopimukset, joissa velallinen on sitoutunut luontaissuoritukseen (eli muuhun kuin rahamääräiseen suoritukseen), ovat tietyin edellytyksin ennenaikaisesti irtisanottavissa, jos ne ovat vielä täyttämättä (YrSanL 27.4 §).

Säännöstä tultaneen soveltamaan sellaisiin pitkäaikaisiin toimitus-, palvelu- ja projektisopimuksiin, jotka eivät ole kannattavia, toisin sanoen tuota riittävää tulovirtaa. Ennenaikaisen irtisanomisen laajennus helpottaa olennaisesti saneeraukseen liittyviä järjestelyjä. Valta sopimusten ennenaikaiseen päättämiseen on selvittäjällä, joskin myös velallinen voi sen tehdä selvittäjän suostumuksella (YrSanL 29 §). Irtisanottavien sopimusten valikointi ja päättäminen irtisanomisesta aiheutuvan korvauksen määrästä tulee varmasti olemaan selvittäjän vaikeimpia tehtäviä. Vaikka selvittäjä joutuu tekemään tästä ensivaiheen päätökset, viime kädessä kummastakin joutuu päättämään tuomioistuin, kun se vahvistaa ohjelmaehdotuksen saneerausohjelmaksi. Tuomioistuin voi ottaa kantaa vain kohtuullisen korvauksen määrittelyyn ja siihen kohdistuvaan velkajärjestelyyn. Itse ennenaikaiseen irtisanomiseen se ei voi puuttua: tuomioistuin voi jättää vain ohjelman vahvistamatta.

Muun eli niin sanotun luontaissuoritussopimuksen irtisanominen ennenaikaisesti edellyttää, että se on välttämätöntä saneerauksen toteuttamiseksi. Välttämättömyyttä arvioidaan kokonaisuutena. Ratkaisevaa on, rajoittaako sopimussuhteen jatkaminen saneerauksen keinojen valikoimaa niin, ettei toteuttamiskelpoista ohjelmaa saada aikaan. Periaatteessa irtisanominen kohdistuu kannattamattomiin sopimussuhteisiin, mutta tappiollisuus ei yksin tee irtisanomista välttämättömäksi. Sopimuksen taloudellinen merkitys voi olla kaiken kaikkiaan niin vähäinen, ettei se vaikuta saneeraukseen. Mitä pitemmälle sopimusta on täytetty, sitä vähäisempi sen haittaava vaikutus on. Kannattamatonkin sopimussuhde voi olla järkevää pitää voimassa, jos se tarjoaa kehittämismahdollisuuksia. Monet sopimussuhteet ovat alussa kannattamattomia, koska ne vaativat alkuinvestointeja. Myös sopimussuhteeseen uhratut varat on otettava huomioon, sillä sopimussuhteen päättyessä ne voivat mennä täysin hukkaan. Irtisanomisen ajankohtaa ei laissa määritellä. Hallituksen esityksen mukaan päätös ennenaikaisesta irtisanomisesta kannattaa tehdä, kun saneerauksen suunnittelu on edennyt riittävän pitkälle. Loppuvaiheessa sopimusta on harvoin mieltä irtisanoa, ja päätöksen lykkääntyminen näin pitkälle antaakin aiheen epäilylle, onko irtisanominen välttämätöntä.

Jos vuokra-, vuokrausluotto- tai luontaissuoritussopimus päätetään irtisanoa ennenaikaisesti, velallisen sopimuskumppanilla on oikeus saada korvaus. Vuokra- ja vuokrausluottosopimuksissa sopimuskumppanilla on oikeus saada sekä täysi korvaus omaisuuden hallinnan palauttamisesta aiheutuvista välttämättömistä kustannuksista että kohtuullinen korvaus muusta vahingosta. Saneerauskäytännössä kohtuulliseksi korvaukseksi katsotaan usein muutaman kuukauden vuokraa vastaava korvaus: laskennallinen aika vaihtelee tiettävästi parista kuukaudesta aina yli vuoteen. Luontaissuoritussopimuksissa sopimuskumppani saa lain mukaan ainoastaan vain kohtuullisen korvauksen vahingosta, jonka hän osoittaa kärsineensä. Selvää kuitenkin on, että korvattavaa vahinkoa ovat turhiksi muuttuvat investoinnit ja muut hukkaat menneet kustannukset. Jatkuvissa toimitussopimuksissa kohtuullinen korvaus voisi olla tämän lisäksi muutaman kuukauden maksuja vastaava positiivinen sopimusetu. Sama sääntö soveltuu myös erilaisiin palvelu- ja huoltosopimuksiin. Korvaus on saneerausvelkaa, joka alistetaan säännönmukaiseen velkajärjestelyyn. Siinä korvauksensaaja menettää vielä osan kohtuullisesta korvauksestaan. Vaikka velallisen vastapuoli altistuu tavallaan kaksinkertaiseen ”kohtuullistamiseen”, velkajärjestelyyn päätyminen ei sinänsä vaikuta kohtuullisen korvauksen määrittelyyn.

Vuoden 2023 osittaisuudistus täyttää myös pienen mutta kiusallisen aukon takaisinsaannin sääntelyssä. Selvittäjällä on samanlainen oikeus vaatia oikeustoimien peräytymistä, mitä hänellä olisi pesänhoitajana konkurssissa. Vuoden 1993 laki ei kuitenkaan kertonut, mitä peräytyvälle omaisuudelle tehtiin, kun oikeudenkäynti voitettiin. Yleensä se luovutettiin velalliselle. Omaisuuden antaminen velallisen hallintaan kuitenkin epäilytti ja epäilyttää edelleen: velallinenhan ei ollut kunnostautunut osaavana yritysjohtajana, koska saneeraukseen päädyttiin. Toisaalta konkurssipesän kaltaista organisaatiota, joka ottaisi omaisuuden hallintaansa, ei saneerauksessa ole. Yksi vuoden 2023 uudistuksen innovaatioita on, että peräytyvä omaisuus säilytetään erillään velallisen varoista, esimerkiksi sulkutilillä, jota käytetään vain selvittäjän luvalla. Käytännön järjestelyt jäävät selvittäjän vastuulle. Tilillä olevat varat käytetään siihen tarkoitukseen, johon ohjelma määrää. Ohjelmassa tuleekin varautua omaisuuden peräytymiseen, jos kanteita on tulossa, toisin sanoen ohjelmaan otetaan tätä tarkoittava määräys. Normaalisti varat käytettäneen lisäsuorituksiin tai ennenaikaisiin suorituksiin velkojille, joskus ehkä myös liiketaloudellisten toimien rahoittamiseen. Ellei ohjelmassa ole määräystä varojen käyttämisestä, velallinen voi käyttää niitä selvittäjän suostumuksella myös ohjelman mukaisiin maksuihin. Mahdollinen ylijäämä on palautettava velalliselle. Takaisinsaanti voi tietenkin palauttaa velallisen varallisuuteen myös muunlaista omaisuutta, esimerkiksi kiinteistöjä, koneita ja ajoneuvoja. Myös tällaisessa esineellisessä palautuksessa selvittäjän on otettava omaisuus erilliseen hallintaansa ja estettävä velallista siitä määräämästä. Asia erikseen on, että tällainen omaisuudenhoitorooli sopii heikosti suunnittelupainotteiseen selvittäjän tehtävänkuvaan.

Oikeuspoliitikko ei vuosien 2022 ja 2023 uudistuksista järin innostu. Hän myöntää osan uudistuksista ”eurooppalaisiksi” eli pakollisiksi, osan tarpeellisiksi ja osan jokseenkin yhdentekeviksi. Uudistusten seurauksena laki on kuitenkin muuttunut entistä vaikeaselkoisemmaksi. Insolvenssipraktiikkaan erikoistunut lakimies ei ehkä pidä sitä ongelmana, mutta lakeja ei saisi kirjoittaa vain asiantuntijoille. Saneerauslainsäädäntö on haasteellinen juristillekin, jos hän ei hoida päätyönään vastaavia asioita. Usko siihen, että omistaja-yrittäjä saa laista lakitekstiä lukemalla yleiskuvan, osoittaa liikuttavaa luottamusta ihmisten kykyyn ymmärtää lukemaansa. Toki voidaan sanoa, että alan tutkijoiden asiana on kirjoittaa kansantajuisia yleisesityksiä saneerauksesta. Se ei ole niinkään helppoa, jos asia on tarpeeksi monimutkainen. Toistaiseksi kukaan ei esimerkiksi ole onnistunut yleistajuistamaan kvanttimekaniikkaa eikä selittämään, miten ensimmäinen maailmansota lopulta syttyi.

Helsingin Sanomissa oli 11. helmikuuta 2023 uutinen, joka sai monen juristin ja etenkin oikeustieteen tutkijan tarttumaan kahvikuppiinsa kahdella kädellä. Uutinen oli otsikoitu ”Kiistanalaiset kaksoisroolit”, ja se oli varustettu yläotsikolla ”Oikeustiede”. Sivuotsikko nosti kissan pöydälle, jos joku ei pikkuvihjeitä vielä ymmärtänyt. Uutisen toitottama yhteiskunnallinen epäkohta oli ”Suomalaisten vero-oikeuden tutkijoiden toiminta verokonsulttialalla ei ole erityisen läpinäkyvää”. Arvostelun kärki on vero-oikeuden professoreissa, jotka uskaltavat jakaa verotukseen liittyvissä oikeudenkäynneissä asiantuntemustaan veronmaksajille.

Verohallintohan ei ulkopuolisia asiantuntijoita käytä eikä niitä tarvitsekaan. Verohallinnon edustajat eli veronsaajien oikeudenvalvontayksikön lakimiehet esittävät veroasioissa muina miehinä verohallinnon toisen yksikön antamia ”asiantuntijalausuntoja”. Tosin kirjallisuudessa tämä on herättänyt lievää kummastelua: molemmat kun ovat samaa ja yhteisen johdon alasta hallinnonhaaraa. Kukaan ei halua estää sitä, että verohallinto ajaa tehokkaasti asioitaan ja käyttää siinä asiantuntemustaan. On hyvä, että julkista etua varjellaan. Kysymys on vain luokittelusta: ovatko nämä verohallinon sisäiset lausunnot asianajokirjelmiä ja niiden esittäminen asianajamista vai asiantuntijatodistelua ja asiantuntijalausuntoja? Oli niin tai näin, verohallinto lienee viimeisiä, joilla on moraalinen oikeutus heitellä kiviä moniroolisuudesta.

Jos rauhoittunut lukija jaksaa kahlata hieman sekavan artikkelin, hän huomaa kritiikin täsmentyvän kolmeen seikkaan. Ensiksikin vero-oikeuden tutkijoilla on useita rooleja, toiseksi heillä on erilaisia taloudellisia yhteyksiä niihin veronmaksajiin, joille he antavat lausuntojaan. Kolmas ja vakavin moite tuodaan esiin vihjaamalla, että lausunnot on tapana kirjoittaa niitä pyytäneen tahon mielen mukaiseksi, eli tämän näkemyksiä tukevaksi. Kaksi ensimmäistä kohtaa eivät vaadi vakavaa vastausta. Pienessä maassa lähes kaikilla tutkijoilla on useita rooleja: he tuottavat perustutkimusta, he opettavat uutta juristipolvea, he laativat alansa perusoppikirjoja ja yleisesityksiä, he vaikuttavat oikeuspolitiikkaan ja tulevaan lainsäädäntöön. Jälkimmäistä on jopa pidetty esimerkkinä siitä ”yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta”, jota laki itse asiassa edellyttää akateemisilta opettajilta. Mitään pahaa tässä ei ole nähty; perifeerisessä oikeusjärjestyksessä erikoistumiseen ei kerta kaikkiaan riitä väkeä. Suomalaiset oikeustieteen tutkijat ovat ja ovat aina olleet yleismiehiä (tai oikeammin yleishenkilöitä).

Väite liiallisista kytkennöistä ansaitsee jo ripauksen huomiota. On paikallaan, että lausunnon kirjoittaja liittää lausuntoonsa tieteellisen ansioluettelonsa ja kertoo, mitä yhteyksiä hänellä on (jos kyseisen toimeksiannon lisäksi on) lausunnon tilaajaan eli toimeksiantajaansa. Kansainvälisissä lausunnoissa tässä ollaan tarkkoja, ja käytänteet ovat täysin vakiintuneet. Lausunnon kirjoittajan pitää sitoutua jopa siihen, että hän tarvittaessa todistaa valan velvoittamana ulkomaisessa tuomioistuimessa, mitä tuli kirjoittaneeksi ja mikä hänen pätevyytensä asiassa on. Merkittävä tämä sidonnaisuusongelma ei totisesti ole. Akateemisessa maailmassa ei yhteyksiä tai kytköksiä hevin synny sen enempää yritysmaailmaan kuin politiikkaankaan. Yhteydet ovat useimmiten sitä, että lausuntotoimeksiantoja tulee silloin tällöin samalta tilaajalta. Ankarin tulkinta katsoo, että tällainen sidonnaisuus on ilmoitettava, jos suurin piirtein kaikki toimeksiannot tulevat samalta toimeksiantajalta ja lisäksi lausuntoja kirjoittavan asiantuntijan toimeentulo on toimeksiantajan suopeuden varassa. Nämä ehdot täyttyvät äärimmäisen harvoin: ammattimaisella lausuntojen antamisella ei Suomessa elä. Useimmat tutkijat eivät sitä edes haluaisi tehdä, vaikka se toisi elannon.

Väite siitä, että oikeustieteellinen asiantuntija pystyisi kirjoittamaan asiasta kuin asiasta toimeksiantajan mielen mukaisen lausunnon, on oikeastaan melkoista imartelua. Se kun ylittää huippututkijankin kyvyt. Asiantuntijalausuntohan vakuuttaa (jos vakuuttaa) argumentoinnillaan. Argumentointi taas on sidottava oikeuslähteisiin eli lakien valmisteluaineistoon, aikaisempaan tutkimukseen, oikeuskäytäntöön tai muiden tieteenalojen tuottamiin tuloksiin. Sillä, mikä kirjoittajan akateeminen status on, ei saisi olla minkäänlaista merkitystä. (Toki on myönnettävä, että aiheesta paljon aikaisemmin julkaissut ja muutoin tunnettu tutkija voi saada hieman ansiotonta arvonnousua, mutta se ei korvaa edes osaksi argumentaatiota). Toimeksiantajan mieleiseksi kirjoitettu lausunto ei edistä toimeksiantajan asiaa, yleensä vaikutus on jopa päinvastainen. Sitä paitsi tällaisten lausuntojen kysyntä loppuu hyvin lyhyeen, koska asiantuntijan maine ei kestä jatkuvia erehdyksiä, vielä vähemmän tarkoitushakuisia lausuntoja.

Artikkeli lienee jatkoa vanhaan kiistaan, jota verohallinto ja vero-oikeuden asiantuntijat ovat vuosikausia käyneet. En halua valita puolta ”taistelussa asiantuntijuudesta verotuksessa”: kaikilla siihen osaa ottavilla lienee oma agendansa ajettavana. Vakava huolenaihe kuitenkin on, että oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen painoarvo kiistetään niihin edes perehtymättä. Hyvä lausunto on pienimuotoinen tilaustutkimus. Kannattaa muistaa, että niin sanotussa tilaustutkimuksessa eli erikseen rahoitetussa tutkimuksessa ei ole mitään pahaa. Yhä suurempi osa oikeustieteenkin tutkimusta on tilaustutkimusta, toisin sanoen tutkimusta tehdään erilaisissa tutkimus- ja selvityshankkeissa. ”Puhdas” perustutkimus, jota vanhanajan professori tuotti virkapalkkansa turvin ja opetukseen jäävillä tauoilla, alkaa olla akateemista arkipäivää ajatellen mennyttä maailmaa. Vielä ”puhtaampi” tutkimus, jota kirjoitti pääomatuloillaan elävä maalaisherrasmies, on loppunut jo kaksi vuosisataa sitten: Charles Darwin lienee ollut sen viimeinen tunnettu edustaja. Kunniaksi mediakeskustelulle ei myöskään ole, että asiantuntijoiden integriteetti altistetaan epämääräisille vihjailuille.

Risto Koulu

Tekoälyltä (tuttavallisemmin AI) odotetaan paljon oikeudenkäynnissä ja siihen valmistauduttaessa. Oikeudenkäyntiä harkitseva lakimies käyttää tekoälyä juridisten ongelmien diagnosointiin ja siihen liittyvän oikeudellisen tiedon etsimiseen. Ratkaisuaan pohtiva tuomari taas toivoo tekoälyltä katsausta aikaisempaan oikeuskäytäntöön ja muutamaa ratkaisusuositusta tai ainakin vihjeen siitä, minkälainen tuomio hänen kannattaisi antaa. Edistysmielinen oikeuspoliitikko puolestaan laskee sen varaan, että tekoäly chattibotin kautta auttaa oikeudellisten ongelmien kanssa kamppailevaa maallikkoa. Näin julkiseen oikeusapuun ei tarvitse uhrata nykyisiä rahamääriä. Tieteiskirjallisuutta lukeva kauhistelee tulevaisuuden lainkäyttöä, jossa oppivan tekoälyn tuottamat algoritmit ratkaisevat ihmisten välillä riitoja, yleensä kardinaalivirheitä tehden.

Harvan päähän on toistaiseksi pälkähtänyt, että itse asiaansa hoitavat maallikot korvaavat lakimiesavustajan lainoppineella tekoälyllä. Tämä todellisuus on kuitenkin koittamassa, sillä ensimmäiset AI-avusteisen asianajamisen sovellukset ovat siirtymässä kenttäkokeisiin (POLITICO 9.1.2023: ”My lawyer, the robot”. Yhdysvaltalainen yritys nimittäin hakee kokeiluunsa maallikoita, jotka ovat joutuneet tai päässeet asianosaisiksi todelliseen oikeudenkäyntiin. He lähtevät hoitamaan itse asiaansa tuomioistuimeen varustettuna korvakuulokkeella ja AI-yhteydellä. Tekoäly seuraa oikeudenkäynnin tapahtumia, selaa samanaikaisesti oikeudellisia tietokantoja ja kertoo ”päämiehelleen”, mitä tämän pitää sanoa ja tehdä oikeudenkäynissä. Päämies toistaa sanatarkasti, mitä hänen käskettiin kuulokkeessa sanoa ”to an unwitting judge”. Kehittyneempi versio jopa mykistää henkilön oman äänen, ja tekoäly jäljittelee tämän ääntä puheenvuoroissaan, toisin sanoen puhuu päämiehensä äänellä.

Vielä ei tiedetä, miten AI-tukea saava maallikko pärjää oikeudenkäynnissä. Toki itsestään selvää on, että hän menestyy paremmin kuin maallikko, jolta tämä tuki puuttuu. Luultavaa myös on, että AI-avulla maallikko ei saa kaikkea, mitä paikalla oleva ja kokenut oikeudenkäyntilakimies tarjoaa. Tekoäly tuskin kykenee mainittavaan henkiseen tukeen. Yllättävän moni lakimieheen turvautuva asianosainen haluaa rinnalleen empaattisen seuralaisen, ei niinkään juridista huippuosaajaa.

Järjestelmän kehittäjä luonnollisesti luottaa tekoälynsä osaamiseen. Sen sijaan hän näkee suurimmiksi esteiksi yhtäältä sen, hyväksyykö asianajajien ammattikunta joukkoonsa tekoälyjä. Tosin alan tutkijat arvelevat, että tekoäly läpäisisi osavaltiokohtaiset asianajajatutkinnot ilman minkäänlaista valmentautumista. Toisaalta myöskään tuomioistuinten myötämielisyydestä ei ole takeita: tuomioistuimet eivät ole tunnettuja uudistushenkisyydestään sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Access to justice -tutkija sen sijaan innostuu AI-tuetusta oikeudenkäynnistä. Monissa riita-asioissa intressi on niin pieni, että lakimiestä ei kannata palkata. Oikeutta haluava ei kuitenkaan itse osaa ajaa asiaansa menestyksellä. Vaikka AI-palvelu on kaupallista toimintaa, sen kustannukset ovat murto-osa ”elävän” lakimiehen tuomista kustannuksista.
Kokeilun ensimmäisistä tuloksista kerrottaneen lähiviikkoina.

Risto Koulu