Kuka kelpaa asiantuntijaksi?

Helsingin Sanomissa oli 11. helmikuuta 2023 uutinen, joka sai monen juristin ja etenkin oikeustieteen tutkijan tarttumaan kahvikuppiinsa kahdella kädellä. Uutinen oli otsikoitu ”Kiistanalaiset kaksoisroolit”, ja se oli varustettu yläotsikolla ”Oikeustiede”. Sivuotsikko nosti kissan pöydälle, jos joku ei pikkuvihjeitä vielä ymmärtänyt. Uutisen toitottama yhteiskunnallinen epäkohta oli ”Suomalaisten vero-oikeuden tutkijoiden toiminta verokonsulttialalla ei ole erityisen läpinäkyvää”. Arvostelun kärki on vero-oikeuden professoreissa, jotka uskaltavat jakaa verotukseen liittyvissä oikeudenkäynneissä asiantuntemustaan veronmaksajille.

Verohallintohan ei ulkopuolisia asiantuntijoita käytä eikä niitä tarvitsekaan. Verohallinnon edustajat eli veronsaajien oikeudenvalvontayksikön lakimiehet esittävät veroasioissa muina miehinä verohallinnon toisen yksikön antamia ”asiantuntijalausuntoja”. Tosin kirjallisuudessa tämä on herättänyt lievää kummastelua: molemmat kun ovat samaa ja yhteisen johdon alasta hallinnonhaaraa. Kukaan ei halua estää sitä, että verohallinto ajaa tehokkaasti asioitaan ja käyttää siinä asiantuntemustaan. On hyvä, että julkista etua varjellaan. Kysymys on vain luokittelusta: ovatko nämä verohallinon sisäiset lausunnot asianajokirjelmiä ja niiden esittäminen asianajamista vai asiantuntijatodistelua ja asiantuntijalausuntoja? Oli niin tai näin, verohallinto lienee viimeisiä, joilla on moraalinen oikeutus heitellä kiviä moniroolisuudesta.

Jos rauhoittunut lukija jaksaa kahlata hieman sekavan artikkelin, hän huomaa kritiikin täsmentyvän kolmeen seikkaan. Ensiksikin vero-oikeuden tutkijoilla on useita rooleja, toiseksi heillä on erilaisia taloudellisia yhteyksiä niihin veronmaksajiin, joille he antavat lausuntojaan. Kolmas ja vakavin moite tuodaan esiin vihjaamalla, että lausunnot on tapana kirjoittaa niitä pyytäneen tahon mielen mukaiseksi, eli tämän näkemyksiä tukevaksi. Kaksi ensimmäistä kohtaa eivät vaadi vakavaa vastausta. Pienessä maassa lähes kaikilla tutkijoilla on useita rooleja: he tuottavat perustutkimusta, he opettavat uutta juristipolvea, he laativat alansa perusoppikirjoja ja yleisesityksiä, he vaikuttavat oikeuspolitiikkaan ja tulevaan lainsäädäntöön. Jälkimmäistä on jopa pidetty esimerkkinä siitä ”yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta”, jota laki itse asiassa edellyttää akateemisilta opettajilta. Mitään pahaa tässä ei ole nähty; perifeerisessä oikeusjärjestyksessä erikoistumiseen ei kerta kaikkiaan riitä väkeä. Suomalaiset oikeustieteen tutkijat ovat ja ovat aina olleet yleismiehiä (tai oikeammin yleishenkilöitä).

Väite liiallisista kytkennöistä ansaitsee jo ripauksen huomiota. On paikallaan, että lausunnon kirjoittaja liittää lausuntoonsa tieteellisen ansioluettelonsa ja kertoo, mitä yhteyksiä hänellä on (jos kyseisen toimeksiannon lisäksi on) lausunnon tilaajaan eli toimeksiantajaansa. Kansainvälisissä lausunnoissa tässä ollaan tarkkoja, ja käytänteet ovat täysin vakiintuneet. Lausunnon kirjoittajan pitää sitoutua jopa siihen, että hän tarvittaessa todistaa valan velvoittamana ulkomaisessa tuomioistuimessa, mitä tuli kirjoittaneeksi ja mikä hänen pätevyytensä asiassa on. Merkittävä tämä sidonnaisuusongelma ei totisesti ole. Akateemisessa maailmassa ei yhteyksiä tai kytköksiä hevin synny sen enempää yritysmaailmaan kuin politiikkaankaan. Yhteydet ovat useimmiten sitä, että lausuntotoimeksiantoja tulee silloin tällöin samalta tilaajalta. Ankarin tulkinta katsoo, että tällainen sidonnaisuus on ilmoitettava, jos suurin piirtein kaikki toimeksiannot tulevat samalta toimeksiantajalta ja lisäksi lausuntoja kirjoittavan asiantuntijan toimeentulo on toimeksiantajan suopeuden varassa. Nämä ehdot täyttyvät äärimmäisen harvoin: ammattimaisella lausuntojen antamisella ei Suomessa elä. Useimmat tutkijat eivät sitä edes haluaisi tehdä, vaikka se toisi elannon.

Väite siitä, että oikeustieteellinen asiantuntija pystyisi kirjoittamaan asiasta kuin asiasta toimeksiantajan mielen mukaisen lausunnon, on oikeastaan melkoista imartelua. Se kun ylittää huippututkijankin kyvyt. Asiantuntijalausuntohan vakuuttaa (jos vakuuttaa) argumentoinnillaan. Argumentointi taas on sidottava oikeuslähteisiin eli lakien valmisteluaineistoon, aikaisempaan tutkimukseen, oikeuskäytäntöön tai muiden tieteenalojen tuottamiin tuloksiin. Sillä, mikä kirjoittajan akateeminen status on, ei saisi olla minkäänlaista merkitystä. (Toki on myönnettävä, että aiheesta paljon aikaisemmin julkaissut ja muutoin tunnettu tutkija voi saada hieman ansiotonta arvonnousua, mutta se ei korvaa edes osaksi argumentaatiota). Toimeksiantajan mieleiseksi kirjoitettu lausunto ei edistä toimeksiantajan asiaa, yleensä vaikutus on jopa päinvastainen. Sitä paitsi tällaisten lausuntojen kysyntä loppuu hyvin lyhyeen, koska asiantuntijan maine ei kestä jatkuvia erehdyksiä, vielä vähemmän tarkoitushakuisia lausuntoja.

Artikkeli lienee jatkoa vanhaan kiistaan, jota verohallinto ja vero-oikeuden asiantuntijat ovat vuosikausia käyneet. En halua valita puolta ”taistelussa asiantuntijuudesta verotuksessa”: kaikilla siihen osaa ottavilla lienee oma agendansa ajettavana. Vakava huolenaihe kuitenkin on, että oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen painoarvo kiistetään niihin edes perehtymättä. Hyvä lausunto on pienimuotoinen tilaustutkimus. Kannattaa muistaa, että niin sanotussa tilaustutkimuksessa eli erikseen rahoitetussa tutkimuksessa ei ole mitään pahaa. Yhä suurempi osa oikeustieteenkin tutkimusta on tilaustutkimusta, toisin sanoen tutkimusta tehdään erilaisissa tutkimus- ja selvityshankkeissa. ”Puhdas” perustutkimus, jota vanhanajan professori tuotti virkapalkkansa turvin ja opetukseen jäävillä tauoilla, alkaa olla akateemista arkipäivää ajatellen mennyttä maailmaa. Vielä ”puhtaampi” tutkimus, jota kirjoitti pääomatuloillaan elävä maalaisherrasmies, on loppunut jo kaksi vuosisataa sitten: Charles Darwin lienee ollut sen viimeinen tunnettu edustaja. Kunniaksi mediakeskustelulle ei myöskään ole, että asiantuntijoiden integriteetti altistetaan epämääräisille vihjailuille.

Risto Koulu

17.2.2023