Arvosanainflaatiosta arvosananihilismiin

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa ilmestyi 23. helmikuuta uutinen, joka pysäytti akateemisen lukijan aamukahvin. Otsikko oli vaarattoman kuuloinen ja epäinformatiivinen ”Hiljainen muutos”, mutta alaotsikko pelotti: ”Arvosanainflaatio voi peittää osaamisen laskun”. Peruskouluissa arvosanainflaatio on uutisen mukaan räjähtänyt käsiin, koska opettajat antavat oppilailleen osaamiseen nähden aivan liian korkeita arvosanoja. Ja kun oppilaat siirtyvät yliopistoihin, he vievät ongelmat mukanaan, he toisin sanoen odottavat korkeita arvosanoja, ja heillä on omasta mielestään niihin oikeus. Helsingin yliopiston opettaja tunnistaa heti ilmiön: näin on. Opiskelijat odottavat ja vaativat korkeita arvosanoja kaikessa, eli tenteissä, seminaareissa ja graduissa (joita tosin oikeustieteellisessä tiedekunnassa virallisesti kutsutaan tutkielmiksi). Uutta on ainoastaan se, että korkea arvosana koetaan yhä useammin sellaiseksi oikeudeksi, joka ei enää riipu osaamisen tasosta. Odotuksia vastaamaton arvosana on kärjistäen opettajan ilkeyttä, tyhmyyttä tai osaamattomuutta.
Inflaatio – suoritusten ”palkitseminen” korkealla arvosanalla – on vanha ilmiö. Se on edennyt hiljalleen vuosikausia.

Järjestelmäkin sitä suosii. Korkeita arvosanoja jakava opettaja on hyvä, hän saa mainetta ja tulee ennen pitkää palkituksi vuoden opettajan tittelillä. Rehelliseen ja oikeudenmukaiseen arvosteluun pyrkivä opettaja taas saa vanhaa sananlaskua siteeraten ”vaivat palkakseen”. Hän joutuu kiistoihin oppilaittensa kautta, hän on pakotettu vastaamaan oikaisuvaatimuksiin sekä valituksiin ja niin edelleen. Toki epäreilusti kohdellulla opiskelijalla on kaikki oikeus muutoksenhakuun, mutta siitä ja sillä uhkaamisesta on tullut jo rutiinitaktiikkaa niin sanotuissa ”arvosanakeskusteluissa”, jotka ovat sinänsä outo ilmiö. Monet opettajat luovuttavat sovinnolla eli antavat kaikille korkeita arvosanoja ja arvosanasta valittavalle lisäksi sen, mitä hän haluaa, jotta opettaja yksinkertaisesti saa työrauhan. Joskus tuskastuneen opettajan mieleen tulee jo nihilistinen ajatus: kannattaisiko arvosanoista kokonaan luopua? Ainoa arvosana olisi hyväksytty/hylätty, millä tavalla esimerkiksi korkeammat opinnäytteet kuten väitöskirjat arvostellaan.

Arvosteluasteikon supistaminen viiteen vaihtoehtoon on ollut kokeiltavana, mutta siitä ei tunnu olevan mainittavaa hyötyä. Kiistely ja inflaatio jatkuvat entiseen tapaan, ehkä jopa hieman yltyneinä. Inflaatioon verrattuna arvosanoista luopuminen olisi rehtiä ja avointa: sillä kerrottaisiin, että opettajat eivät kykene arvioimaan opiskelijan osaamista suhteessa geneeriseen vaatimustasoon, vielä vähemmän asettamaan opiskelijoiden suorituksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Eipä silti, nykyinen inflaatio päättyy ja on tuomittu päättymään Weimarin tasavallan rahapolitiikan tapaan romahdukseen. Kun kaikille annetaan korkein mahdollinen arvosana, kiistely niistä loppuu. Eri asia on, ovatko kaikki siihen tyytyväisiä. Tosin on myönnettävä, että arvosanajärjestelmä on jo nyt menettänyt alkuperäistä arvostusta. Koska arvosanat eivät enää vastaa todellisuutta, miksi niille tulisi antaa merkitystä, oli kysymys sitten opintososiaalisista etuuksista tai rekrytoinnista työelämään.

Voidaan kysyä, mitä pahaa arvosanainflaatiossa oikeastaan on, jos se on vielä jotenkin kurissa ja hallittavissa. Eikö kaikille ja etenkin huonosti osaaville kannattaisi antaa korkea arvosana eli arvosana, joka on heidän osaamistasonsa kannalta ylimitoitettu? Korkea arvosana tunnetusti ilahduttaa ja rohkaisee; myös sosiaalinen eriarvoisuus eli lähtökohtien erilaisuus tasoittuu, millä tosin ei oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole merkitystä. Opiskelijat ovat hyvässä ja pahassa varsin tasapäistä joukkoa. Haitat ovat kuitenkin ilmeiset. Ensinnäkin inflaatio vääristää monen opiskelijan käsityksen siitä, mikä on hyvä, mikä huono suoritus. Opettaja törmää urallaan vähän väliä opiskelijoihin, joilta tämä kyky tuntuu kadonneen. Mikään ihme se ei ole, jos opiskelija on saanut tietää, että hänen itsekin heikkona pitämänsä seminaarialustus tai gradu on saanut korkeimman mahdollisen arvosanan. Opettajahan periaatteessa edustaa kokemusta ja korkeampaa asiantuntemusta. Ylikorkeat arvosanat luovat myös alustan tuleville pettymyksille, kun niillä hemmoteltu opiskelija ei menesty työurallaan. Se katkeroittaa, koska se panee hakemaan selitystä siitä, että häntä syrjitään sukupuolen, iän, ulkonäön tai muun vastaavan perusteen takia.

Miten sitten asiat ovat Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa? Siitä ei hevin uskalla mitään sanoa tai edes ajatella. Kuvaavaa on, että mainitun artikkelin opettajat suostuivat kommentoimaan arvosanainflaatiota vain anonyymisti. Julkinen keskustelu kun voisi aiheuttaa ”ongelmia työpaikalla”. En tiedä, kävisikö näin, mutta esiintuotu pelko on todella huolestuttavaa. Eihän näin tärkeä ja viime kädessä opiskelijoiden etua ajava aihe voi olla kielletty? Opintosuoritusten reilu arvostelu on ikivanha ja arvossa pidetty tapa välittää palautetta opiskelijalle. Siitä luopuva opettaja laiminlyö perustehtävänsä. Arvostelua vastustava opiskelija ei hänkään tiedä, mitä hän tekee, joskin hän tulee sen myöhemmin huomaamaan, ”siperia kyllä opettaa”. Oli niin tai näin, opiskelijoiden vastahanka ei vapauta opettajaa avoimesta ja rehellisestä arvostelusta, oli se miten tuskallinen ja epäkiitollinen kokemus tahansa. (Tässä tarkoitetaan tietenkin oikeudenmukaista, perusteltua ja opiskelijan huomioonottavaa palautetta. Kukaan opettaja ei tiettävästi ole kannattanut kohtuuttoman ankaraa, epäreilua taikka julkisesti nolaavaa palautetta). Myös opiskelijajärjestöjen pitäisi oikeastaan korostaa opiskelijoiden oikeutta reiluun ja avoimeen arvosteluun, toisin sanoen paluuta siihen Gaussin käyrään, jonka sanotaan kääntyneen nykymenossa päälaelleen.

Tästä kaikki hyötyisivät pitkällä tähtäimellä. Lakimiehen on kerta kaikkiaan pakko oppia kestämään poikkipuolista arvostelua; sitä tulee työtehtävissä kaikista tuuteista. Kritiikkiä jakavat esimiehet, kollegat, tuomioistuimet ja viranomaiset sekä pahinta kaikista myös omat päämiehet. Arviointi ei siis lopu, kun OTK-tutkinto on suoritettu. Tämä työelämän ”palaute” on armotonta, eikä ole mitään oikeusturvalautakuntaa, josta saa toisen mielipiteen, eli eräänlaisen ”arvostelun arvostelun”. Myös kykyä ottaa vastaan arvostelua on syytä jalostaa, vaikka se on eri asia kuin arvostelun kestäminen. Vaikeinta lakimieskarriäärissä ja etenkin tutkijauralla on yhtäältä ottaa perusteltu kritiikki huomioon ja opiksi, toisaalta sivuuttaa aiheeton arvostelu olankohautuksella. Tätä taitoa kaikki kokeneet juristitkaan eivät ole oppineet; kaikki poikkipuolinen torjutaan suoralta kädeltä.
Joku voi kysellä, mikä on se geneerinen vaatimustaso, johon edellä vedotaan. Ellei sellaista ole, arvosanainflaatio on rasite vain opettaja-opiskelijasuhteelle eikä koulutuspolitiikan ongelma. Gradu-arvostelussa tason määrää vuoden 2017 ohje ”Ylempään korkeakoulututkintoon sisältyvän pro gradu -tutkielman arviointi”. Tosin siitä, koskeeko se myös oikeustieteellisiä tutkielmia, saadaan lupaava riidanaihe, mutta ohje tavallisesti ymmärretään näin. Arvosanojen 4 ja 5 kriteerit ovat sellaiset, että kokeneellakin tutkijalla on täysi työ saada kirjoitelmansa tälle tasolle. Arvosana 5 esimerkiksi edellyttää, että tutkielma on ”poikkeuksellisen hyvä ja osoittaa tekijän tieteellistä kypsyyttä, kriittistä ajattelua ja syvällistä perehtyneisyyttä aiheeseen”. Tutkielman on lisäksi oltava erinomainen kaikilla arvioinnin osa-alueilla (niitä on 7).

No, se siitä. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on laadittu vuosikymmenten ajan koosteita gradu-arvosanojen jakaumasta eri oppiaineissa. Kooste syyslukukaudelta 2024 ilmestyi muutama viikko sitten. Sen lukevan on pakko myöntää, että arvosanainflaatio laukkaa villinä. Noin 75 prosenttia opiskelijoista sai viisiportaisessa arvosana-asteikossa joko arvosanan 4 tai arvosanan 5. Kukaan ei saanut matalinta arvosanaa 1, arvosanaa 2 jaettiin sitäkin vain kahdelle opiskelijalle. Arvosanan 4 (eli toiseksi korkeimman arvosanan) sai lähes puolet opiskelijoista. On mahdotonta uskoa, että geneerisessä ja ohjeistetussa vaatimustasossa kävisi näin. Hyvälle keskivertogradulle kun periaatteessa on varattu arvosana 3. Voi olla, että tiedekuntamme on vuodesta toiseen täynnä huippulahjakkuuksia, jotka paneutuvat koko tarmollaan graduaiheisiinsa. Itse en tähän selitykseen luottaisi. Vaikka yleistaso toki on tunnetusti korkea, kaikki eivät ehdi, viitsi tai pysty panostamaan graduunsa sitä, mitä näin korkeisiin arvosanoihin tarvittaisiin.

Oppiaineiden välillä oli pieniä eroja, joskin yhden lukukauden gradumäärät ovat niin vähäisiä, ettei vahvoihin johtopäätöksiin kukaan uskalla. Joissakin oppiaineissa lukukauden gradusaldo oli vain yksi. Tällä varauksella prosessioikeus ja yhteisöoikeus näyttävät korkeiden arvosanojen oppiaineilta. Sen sijaan opiskelijamyönteisenä oppiaineena tunnettu rikosoikeus ei kunnostaudu, mikä selittyy sillä, että arvosteltavana oli vain yksi opinnäyte. Kunnolliseen analyysiin oppiaineiden erosta tarvittaisiin pitkä aikasarja. Selvää tämänkin näytteen valossa on, että arvosanainflaatio on totta oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Näyttää myös siltä, että kukaan ei pidä sitä mainitsemisen arvoisena ongelmana.

Risto Koulu