Uudistettu laki yrityksen saneerauksesta

Insolvenssioikeus-perusteoksen sähköisen version pääjakso ”Yrityssaneeraus” on kokonaisuudessaan uudistettu. Kirja on tältä osin tavallaan päässyt viidenteen painokseensa, mitä on pidetty Suomen kaltaisessa maassa jonkinlaisena saavutuksena. Uudistusimpulssi tuli Euroopan unionista. Suomi nimittäin joutui, viimeisten joukossa ja koko etsikkoajan käytettyään, panemaan kansallisesti täytäntöön Euroopan unionin niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin (EU 2018/1023). Täytäntöönpaneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Direktiivi kun oli varsin hajanainen: siihen oli otettu määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Hallituksen esitys on poikkeuksellisen vaikealukuinen, sillä se edellyttää lukijalta esitietoja asiasta. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön.

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta (386/2022). Uudet säännökset tulivat voimaan 1. heinäkuuta 2022, joskin aikaisemmin vireille tulleisiin asioihin sovelletaan vanhoja säännöksiä. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena oli yrittäjä. Osasto IV sai epäsuoran täytäntöönpanon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Tällä korjailulla ei ollut suoraa yhteyttä direktiiviin, vaan kysymys oli pikemminkin tavanomaisesta säädöshuollosta. Sitä paitsi säädöshuolto jäi varsin pienimuotoiseksi.

Mitä tulee saneeraukseen, uudistus selkiinnytti menettelyvaihtoehtojen tavoitteita ja osaksi rakennettakin. Sen sijaan nähtäväksi jää, toteutuuko uudistuksen päätavoite, aikaisempi puuttuminen yrityksen ongelmaan. Vanhakin laki nimittäin sen mahdollisti ja itse asiassa siihen yllyttikin. Saneerauksiin kuitenkin tavallisesti hakeuduttiin tai yritettiin hakeutua vasta konkurssiuhan alla. Uudistuksessa ei sen sijaan puututtu suomalaisen saneerauksen toiseen heikkouteen, saneerattavien yritysten pieneen kokoon. Mitä pienempi yritys on, sitä vähemmän vaihtoehtoja sen saneeraukselle jää. Valtaosa eli lähes kaksi kolmasosaa saneeraushakemuksista tulee niin sanotuilta mikroyrityksiltä, joiden liikevaihto on alle 200 000 eroa vuodessa. Taloustieteessä vasta miljoonan euron liikevaihdon on katsottu tarjoavan kunnollisen saneerausennusteen.

Uudistuksen tuomista muutoksista merkittävin oli, että saneerausmenettelyyn tuli kaksi sisäistä menettelyvaihtoehtoa eli niin sanottua menettelyväylää, yhtäältä varhainen saneeraus, toisaalta perusmuotoinen saneeraus. Varhaisessa saneerauksessa ajatuksena on – kuten sen nimikin kertoo – mahdollistaa mahdollisimman aikainen puuttuminen yrityksen velkaongelmiin. Perusmuotoinen saneeraus taas on tarkoitettu ”normaalitapauksiin”, joissa ongelmat ovat vakavampia mutta (ainakin teoriassa) vielä korjattavissa. Varhaisen saneerauksen esikuvana ovat olleet monissa maissa käytetyt ennakolliset selvitysmenettelyt (early warning procedures). Suomalainen sovellus ei kuitenkaan ole samanlainen esimenettely, jolla kootaan informaatiota yrityksen tilasta tulevan päätöksenteon pohjaksi. Suomessa varhainen saneeraus eroaa perusmuotoisesta eli varsinaisesta saneerauksesta vain yksityiskohdissa. Velallisen asema on molemmissa menettelyissä jokseenkin sama, selvittäjältä odotetaan samanlaista roolia, menettelynkulut eivät juuri poikkea eivätkä tuomioistuimen tehtävätkään perustavasti vaihdu toisenlaisiksi. Varhainen saneeraus voi tuottaa samanlaisen vahvistetun saneerausohjelman, mikä on kansainvälisesti harvinaisuus tällaisissa selvitysmenettelyissä. Perusmuotoinen ja varhainen saneeraus ovat niin lähellä toisinaan, että on kyseenalaista, saisiko niitä ollenkaan kutsua vaihtoehdoiksi tai edes menettelyväyliksi. Varhaisessa saneerauksessa yhtyvät itse asiassa selvityksen ja saneerauksen elementit. Yksittäisessä asiassa menettelymuunnelmat on kuitenkin pakko erottaa. Saneerauksen hakijan on esimerkiksi hakemuksessaan ilmoitettava, kumpaa menettelyväylää hän hakee. Samoin tuomioistuimen on aloittamispäätöksessään todettava, kumman menettelyn se on aloittanut.

Missä määrin kahden väylän järjestelmä lisää saneerausmenettelyn tosiasiallista käyttöalaa, jää nähtäväksi. Luultavinta kuitenkin on, että merkittävää siirtymää varhaiseen saneeraukseen ei tulla näkemään. Ensiksikin varhainen saneeraus tarjoaa loppujen lopuksi vähän etuja. Tästä seuraa, että hakemukset painottunevat jatkossakin tutumpaan perusmuotoiseen saneerauksen. Se on edellytyksiltään ja menettelynkulultaan suurin piirtein sama kuin entinen menettely. Perusmuotoisen saneerauksen edellytykset nekään eivät juuri tiukentuneet. Toisaalta kaksiväyläisen saneerauksen järjestelmä on selvä rasite siihen turvautuville yrityksille. Järjestelmän hallinta eli eri vaihtoehtojen optimaalinen hyödyntäminen vaatii melkoista asiantuntemusta, jota ei välttämättä yrittäjistä tai heidän järjestöistään löydy. Monimutkaisuuteen on pääsyyllinen Euroopan unioni, joka on kasannut direktiiviinsä kaikki mahdolliset hyvät ideat ja ajatukset. Osan vastuusta kantaa kylläkin kansallinen lainvalmistelu, joka näyttää hukanneen metsän puilta: uudistuksen täytäntöönpanosta on vaikea löytää niin sanottua punaista lankaa. Tosin puolustuksekseen lainvalmistelu voi vedota siihen, että tällainen lanka oli jäänyt laittamatta Brysselistä saapuneeseen direktiivilähetykseen.

Jos tutkija pakotettaisiin pyssyllä uhkaamalla arvioimaan varhaisten hakemusten määriä, optimistinen tutkija arvelisi, että yksi hakemus kymmenestä tarkoittaisi varhaista saneerausta; pessimistinen taas sanoisi yhden käden sormien riittävän – ja parin sormen jäävän ylitsekin! Tämä onkin yksi ”eurooppalaistuvan” lainsäädännön varjoista: se pakottaa toisinaan jäsenvaltiot lainsäädäntöön, josta ei ole kummoista apua, joskus se on suorastaan haitaksi. Jotta kokonaiskuva ei jäisi negatiiviseksi, on myönnettävä, että toisinaan eurooppalaistuminen korjaa sellaisen kansallisen lainsäädännön harha-askeleen, jota kotimainen oikeuspolitiikka ei – jokseenkin yksimielisestä kritiikistä huolimatta – suostu myöntämään. Tähän sarjaan kuuluu kuluttaja-asiamiehelle myönnetty yksinoikeus ryhmäkanteen ajamiseen. Pian täytäntöönpanonsa saava edustajakannedirektiivi perustellusti laajentaa kannevallan ”oikeutettuihin yksiköihin”. Tosin nähtäväksi jää, löytyykö Suomen kaltaisesta maasta ensimmäistäkään tällaista yksikköä.

Toinen kysymys kuuluu, lisääntyykö saneeraukseen hakeutuvien yritysten määrä absoluuttisesti. Tämäkään ei näytä todennäköiseltä. Saneeraushakemusten määrät vakiintuivat 2000-luvun alussa vähän yli 400 hakemukseen vuodessa. Siitä asiamäärät ovat viime vuosina hieman laskeneet: esimerkiksi vuonna 2020 jäätiin jo alle 350 hakemuksen. Samoin vahvistettujen ohjelmien suhde tehtyihin hakemuksiin on vähitellen pienentynyt noin kolmannekseen, kun se aikaisemmin ja etenkin lain voimaantulon ensivuosina oli yli puolet. Entistä harvempi hakemus toisin sanoen tuottaa vahvistetun saneerausohjelman. Tosin saneerausohjelmaehdotuksia sinänsä hylätään harvoin, jos sellainen saadaan laadituksi. Sen sijaan saneeraushakemus tulee aikaisempaa useammin hylätyksi, saneerausmenettely keskeytetään tai velallinen asetetaan konkurssiin. Sen sijaan ja vastoin yleistä käsitystä saneeraushakemuksia ei paljoakaan käytetä väärin, toisin sanoen väistämättömän konkurssin lykkäämiseen. On laskettu, että enintään joka kymmenenteen hakemukseen voi liittyä tämä motiivi. Yleensä konkurssi kuitenkin näissäkin tapauksissa nopeasti seuraa, ja pääsääntöisesti konkurssin pesänselvitys paljastaa muitakin velallisen väärinkäytöksiä kuin objektiivisesti turhan saneeraushakemuksen. Monesti viivästynyt hakeutuminen seuraa siitä, että omistaja-yrittäjällä on liian optimistinen kuva yrityksensä tilasta ja saneerauksen mahdollisuudesta. Optimismihan on erottamaton osa yrittäjyyttä. Myös saneerausten ja konkurssi suhde näyttää vakiolta: vaikka vuosittaista vaihtelua esiintyy, saneeraushakemuksia on vähän yli kymmenesosa konkurssihakemusten määrästä. Asia erikseen on, että saneeraushakemuksia hylätään paljon enemmän kuin konkurssihakemuksia.

Tiivistelmä direktiivin tuomista uutuuksista ilmestyy EDILEXin Lakikirjaston asiantuntija-artikkelina ”Eurooppalaistunut yrityksen saneeraus”.

Risto Koulu