Tutkimusta kotona ja laitoksella – mikä on ollut paikan vaikutus?

Kiistely etätyöstä ja lähityöstä käy vilkkaana: on mahdotonta avata lehteä, jossa siitä kiinnostuneet eivät hakisi vastustajistaan työvoittoa, yleensä pitkään ja äkäisesti kirjoittamalla (IS 14.11.25: ”Etätyökeskustelu karkaa käsistä, vaikka siinä olisi aidosti mietittäviä asioita”). Etätyön kannattajat perustelevat sitä paremmalla tuottavuudella, säästyvillä työmatkoilla ja välttymisellä avokonttoreiden meteliltä, rohkeimmat myös etätyön mukavuudella sekä kotiaskareihin jäävällä ajalla (HS 30.11.25: ”Mielipide: Etätyö voi lisätä työn tuottavuutta monella tavalla”). Lähityölläkin on puolestapuhujansa. He taas koostuvat enimmäkseen työnantajien (eli yritysten, laitosten ja virastojen) edustajista. Lähityötä tekevät eivät pahemmin keskusteluun puutu, enintään huomauttelevat, miten etätyöskentelevän kollegan työt kaatuvat paikalla olevien niskaan. Jos kuunnellaan lähityön kannattajia, lähityön katsotaan kehittävän työtehtäviä, luovan innovaatioita, välittävän hiljaista tekijäntietoa sekä integroivan uudet työntekijät työyhteisöön ja niin edelleen. Sivullisen on paras olla puolueeton, enintään hän uskaltaa todeta, että toistaiseksi lähityötä kannattavat ovat esittäneet vakuuttavimmat argumentit.

Etätyö/lähityö -dilemma askarruttaa myös tutkijoita ja erityisesti oikeustieteen tutkijoita. Tällainen valinnan mahdollisuus kahden työmuodon välillä on kylläkin uusi ilmiö. Vielä 1950-luvun alussa yliopisto ei edes tarjonnut työhuonetta: oikeustieteen tutkijat tekivät työtä kotona, enintään piipahtivat yliopistolla pitämässä luentonsa ja vastaanottonsa (tosin moni tiettävästi siirsi nekin kotiinsa). Samaan hengenvetoon kannattaa huomata, että moderni etätyöskentely ei ole sama asia kuin vanhan ajan kotityöskentely. Kotityöskentelyssä tutkija käytännössä eristi itsensä kotiinsa, eikä kotityötä tekevistä koostuva tiedekunta voinut minkään kriteerin mukaan muodostaa tutkimusyhteisöä. Nyt asia on toisin. Kotona oleskeleva oikeustieteen tai muun tieteenalan tutkija voi rakentaa itselleen virtuaalisen työyhteisön digitaalisten yhteyksien varaan. Yhteisöön voi kuulua hänen työtovereitaan työpaikalta; yhtä hyvin virtuaalinen työyhteisö rakentuu muualla työskentelevistä ihmisistä. Ääritapauksessa siinä ei ole yhtään saman oppiaineen tai tiedekunnan ihmistä. Digitaalisille yhteisöille on tyypillistä sisäänlämpiävyys: ne koostuvat samalla tavalla ajattelevista ihmisistä. Sitä taas joku pitää etuna, joku taas haittana.

Etätyötutkijoiden ja lähityötutkijoiden kilpailussa moni veikkaisi voittajaksi jälkimmäisiä. Tutkimustyö edellyttää tieteellisiä impulsseja, palautetta ajatuksista, reipasta kritiikkiä ja tietoa siitä, mitä muut tekevät ja mitä tieteenalalla on vasta tulossa. Lähityössä tätä kaikkea tulee jatkuvalla syötöllä, sitä hakematta ja siitä vaivaa näkemättä, välillä silloinkin, kun sitä ei edes halua. Informaatiota välittävät ihmiset vaihtuvat eivätkä valikoidu: palautetta tulee niiltä, joilta sitä ei edes osaa odottaa. Minkäänlaista kuplaantumisen riskiä ei ole. Teoriat testaantuvat vasta käytännössä, joten oletukselle lähityön paremmuudesta on haettava tukea empiirisistä havainnoista.

Havainnointiin voidaan käyttää oman oppiaineeni eli prosessioikeuden lähihistoriaa. Otos saadaan varhaisesta tutkijapolvesta, jota on tapana kutsua ”suuriksi prosessualisteiksi”. He päättivät aktiiviuransa viimeistään 1970-luvun lopussa. Vertailuryhmäksi tarjoutuu seuraava sukupolvi, joita kutsutaan nasevan vastinparin saamiseksi ”pieniksi prosessualisteiksi”. He aloittivat uransa 1980-luvun alkuvuosina. Väitettäkin on syytä tarkentaa. Jos teoria lähityön paremmuudesta on oikea, lähityötä tekevien tutkimustuotannon pitäisi olla pitkäaikainen ja laadukas (väite 1). Sen sijaan kotityön tekijöiden julkaisuaktiivisuuden pitäisi vähitellen hiipua, kun väitöskirjavaiheen yhteydet katkeavat ja nuoruuden innostus katoaa (väite 2).

”Suuret prosessualistit” eli Tauno Tirkkonen, Jouko Halila, Tauno Ellilä ja Irma Lager olivat vannoutuneita kotityöläisiä: kukaan aikalaisista ei muista nähneensä heitä laitoksella, ehkä satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta. Heitä ei kuitenkaan voi moittia aktiivisuuden hiipumisesta eikä tutkimuksen tason laskusta: pikemminkin asia on päinvastoin. Tirkkonen loi tetralogialla suomalaisen prosessioikeuden perustan. Hänellä on myös korkeatasoisia erillismonografioita eri lähtöihin, paras niistä lienee välimieslainkäytöstä. Halila jäi hieman jälkeen julkaisuvolyymistä, mutta hänen tutkimuksensa kuittauksesta ja todistustaakasta ovat edelleen lainopilliset standarditeokset aiheistaan. Ellilän ansiot ovat insolvenssioikeudessa, hän loi ulosotto-oikeuden yleiset opit. Ellilä julkaisi myös saksankielisen teoksen välimiesmenettelystä, hän oli lisäksi yliopistopedagogiikan edelläkävijä sekä ansiokas oikeuspoliitikko. Lager taas kunnostautui etenkin tutkimuksellaan suppeatutkintaisesta lainkäytöstä, joka tosin jäi – saman kohtalon koki hänen aikalaisensa Lauri Hormia – vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jalkoihin. Lagerilta ilmestyi myös lähes kirjanmittaisia artikkeleita, muun muassa osittaisesta lainvoimasta. Hän yritti lisäksi kansainvälistää prosessioikeuden tutkimusta, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Väite 2 siis kaatuu kaikin tuomariäänin. Prosessioikeuden liitukauden historia todistaa, että kotityöntekijät ovat voittajia.

Entäpä siiten väite 1? Sen mukaan lähityöläiset eli yhteisöön integroituvat tutkijat ovat luontaisia tieteen alfauroksia. Tässä vertailuryhmä koostuu ”pienistä prosessualisteista”, joihin luen Erkki Havansin, Juha Lappalaisen ja itseni. Me kuuluimme laitoksen kalustoon: joku kyselikin kerran laitoskahvilla pahanilkisesti, käymmekö me ollenkaan kotonamme. Oli niin tai näin, tutkimusta tehtiin laitoksella, kahvilla istuttiin pitkiä aikoja, ja paljon puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä. Havansi oli todellinen oikeustieteen kymmenottelija: hän julkaisi parikymmentä kirjaa ja kävi niissä läpi suurin piirtein koko oikeusjärjestyksen. Lappalainen jäi puoleen tusinaan monografiaan, mutta hänen paras aktiivikautensa osui juuri vuoden 1993 kokonaisuudistuksen hektiseen menoon. Uusien oppikirjojen, käsikirjojen ja yleisesityksien kysyntä ylitti kohtuuden mitat, ja käytännön konsultaatioon, asiakkaina tuomarit ja asianajajat, meni varmasti paljon aikaa. Väite 1 tulee siis empiirisellä havainnolla todistetuksi. Lähityöläiset saavat paljon aikaan, aktiivikausi kestää, ja tutkimus on tasokasta tai ainakin ajan tasalla.

Tässä vaiheessa alkaa epäilyttää. Voihan olla, että tutkimuksen parametrit vaikuttavat, ne myös vaihtuvat. Jotkut tieteensisäiset olosuhteet kenties suosivat kotityöskentelyä, jotkut taas lähityöskentelyä. Toisin sanoen: ”suuret prosessualistit” ovat tieteellisestä menestyksestään kiitollisuudenvelassa otollisille olosuhteille, ”pienet prosessualistit” taas kiittävät heille suotuisia tekijöitä. Merkittävä tekijä on nähtävästi oikeudenalan tutkimuksen tila tutkijauran aikana. Jos alan tutkimus on staattista (ei lainsäädännöllisiä uudistuksia, ei tieteellisiä läpimurtoja, paradigma jatkuu), kotityöntekijä on vahvoilla. Hän välttyy laitoksen hälinältä ja sosiaaliselta kanssakäymiseltä, luultavasti myös siltä näkymättömältä lisätyöltä, joka kaatuu paikallaolevien harteille. Impulsseja ja palautetta ei kotityössä tule, mutta niitä ei tule niillekään, jotka viettävät kaikki päivät laitoksella. ”Suuret prosessualistit” saivat nauttia koko aktiiviuransa staattisesta oikeuskehityksestä, koska heidän aikansa oli prosessioikeuden aatehistoriassa jopa eräänlaista pysähtyneisyyden aikaa.

Nopean muutoksen ja kehityksen oloissa tämä etu katoaa. Tällöin on oltava ”ajassa mukana”, imettävä eklektisesti vaikutteita ja kuultava, mitä tutkimusta muut tekevät. Nopeassa kehityksessä kaikki ilmestyvä on jo pari vuotta myöhässä: tutkimus on kirinyt eteenpäin odotusaikana. ”Suuret prosessualistit” saavat siis kiittää menestyksestään hidasta oikeuskehitystä. Jos oikeuskehitys olisi edennyt nopeasti, he olisivat pudonneet kelkasta. He olisivat kuulleet kollegoiltaan pahimman mahdollisen moitteen, ’painosta tullut kirjasi oli hyvä mutta ikävä kyllä vanha jo ilmestyessään’. ”Pienten prosessualistien” aikana lähityöskentely oli jo must. Harvoille kotityönä tuotetuille kirjoille (joista tässä ei enempää puhuta) kävi yleensä huonosti, ne eivät olleet state-of-art -tasoisia. Sen lisäksi nopea kehitys syötti tutkimukseen koko ajan uutta polttoainetta: uusia lakeja tuli, uusia kysymyksiä nousi, oikeuskäytäntö haki kauniista sanottuna paikkaansa, metodisia erimielisyyksiä heräsi ja niin edelleen. Nopeassa kehityksessä tutkijan on koko ajan uudistuttava, se taas vaatii jatkuvaa impulssivirtaa ulkomaailmasta. Voidaan jopa väittää, että vaaka on lopullisesti kallistunut lähityön hyväksi. Tulevaisuutta on tunnetusti paha ennustaa muutoin kuin jälkikäteen. Tästä huolimatta ennustan, että prosessioikeudessa paluuta hitaan kehityksen aikaan (staattisesta puhumattakaan) saadaan odottaa vielä monta tutkijapolvea! Kun lisäksi kansainvälisyyskin alkaa vakavissaan vaikuttaa, kotityöskentelyn hyödyt alkava olla yhä kyseenalaisempia.

Valinta etätyö/lähityö ei ole vain uraansa ja jälkimainettaan ajattelevan tutkijan huolenaihe. Voidaan kysyä, miten työnantajan – eli yliopiston – tulisi ohjata valintaa. Lähityöskentely edellyttää työhuoneita ja oikeustieteessä nimenomaan omia työhuoneita. Ikävä kyllä trendi yliopistolla on käänteinen: työtiloista tingitään, tutkijat sijoitetaan yhteishuoneisiin ja yhteistiloihin. Tämä siirtää samalla tutkijat kotityöhuoneisiin, mikä taas on haitaksi tutkimukselle ja luultavasti myös työyhteisölle (vaikka siitä ei tässä puhuta). Saavutetut säästöt ilahduttavat vain kamreereja ja heitäkin vain hetken: yhteishuoneet ja yhteistilat seisovat käyttämättöminä. Tyhjyyden osoittaa jo pikainen vilkaisu, jos joku vaivautuu sellaisen tekemään. Kun tiloista kuitenkin maksetaan, tyhjästä maksaminen on pahinta mahdollista tuhlausta. Kierre myös jatkuu. Kun vähennetytkin tilat ovat tyhjillään, niitä on taloudellisesti ”järkevää” karsia. Joku sanoisi, että seitsemän vuosikymmenen lähityösykli on yliopistoissa päättymässä: tutkijat on ajettu takaisin koteihinsa, joista heidät kovalla tohinalla ja houkuttelulla saatiin lähitöihin.

Tässä tuottavuus on ymmärretty hyvin ahtaasti: se on viime kädessä julkaistu sivumäärä. Tieteellinen tuottavuus on tietenkin paljon enemmän – siihen kuuluu myös yhteisöllinen tuottavuus. Sitä ovat keskustelut, palautteen antaminen, kuunteleminen, innostaminen, tradition välittäminen, sanalla sanottuna läsnäolo. Kun huomioon otetaan yhteisöllinen tuottavuus, ei tutkimuksessa eikä ainakaan oikeustieteen tutkimuksessa ole syytä suosia etätyötä lähityön kustannuksella. Kotityötä tekevät jäävät tämän kaiken velkaa yhteisölle. Etätyöpäiviä toki saa olla, ja ne ovat usein tutkimuksen intensiivivaiheessa tarpeenkin, mutta ne eivät saisi olla ainoa tai edes pääasiallinen työn tekemisen muoto. Paljonko niitä annetaan, on paras jättää jokaisen itse päätettäväksi. Mitään ohjeistusta tai etätyösuositusta ei tarvita, etenkään kun noudattamista on mahdotonta valvoa. Joka tapauksessa: kamreerimainen säästäminen tilakustannuksissa ei ratkaise ongelmia, se tuo niitä lisää.

Risto Koulu

Asiasanat: etätyöskentely, lähityö, tieteellinen vuorovaikutus, yhteisöllinen tuottavuus, prosessioikeuden historia, ”suuret prosessualistit”, oikeuskehitys, tutkimuksen staattisuus