Sähköinen julkaiseminen – lukeeko kukaan?
Sähköinen julkaiseminen on saavuttamassa myös oikeustieteen, joka on sinnitellyt painetun sanan maailmassa muita tieteenaloja pitempään. Nyt ottelu on kuitenkin hävitty: sähköinen julkaiseminen on oikeustieteessäkin nousemassa pääkanavaksi, yhä useammin ainoaksi julkaisukanavaksi. Oikeustieteellisten kirjojen kustantaminen on ollut kauan tappiollista, mutta nyt se alkaa vertaantua seteleiden polttamiseen saunaa lämmitettäessä. Moni sähköiseen julkaisemiseen päätynyt tai pakotettu tutkija kuitenkin miettii, lukeeko kukaan hänen kirjojaan. Nuoria hän ei niinkään lukuhaluista epäile, sillä nuorille sähköisten tekstien lukeminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan moni vanhempi lakimies ei sähköistä kirjaa avaa, ellei siihen pakoteta ja kyseistä kohtaa sormella näytetä. Moni lakimieshän pahastuu, jos asia ei olekaan kirjassa sillä sivulla, millä ilmoitettiin vaan jo edellisellä tai vasta seuraavalla sivulla (”asiaa ei löydy kirjasta”). Sähköisissä julkaisuissa ”kohdan” löytäminen ei ole maininnan arvoinen pulma: jokainen sana toimii hakusanana. Sähköisen julkaisun kirjoittaja tunteekin välillä kiusausta luopua koko asiahakemistosta, joka on sähköisessä julkaisussa turha reliikki.
Vastausta ei ole helppo antaa. Omista kirjoistaan tutkija saa, jos ne on julkaistu kaupallisesti, toki tekijänpalkkiotilityksen, jossa kerrotaan myös latausmäärät (mukaan luettuna katsomiskerrat). Yleiskuvaa hän ei omista tilityksistään tietenkään saa. Vielä hankalampi on koota tietoja open access -julkaisuista, jollaisia useimmat sähköiset kirjat ovat. Tosin muutamat ”kustantajat” ovat ottaneet käyttöön laskurin, joka seuraa reaaliaikaisesti latauksia. Näihin ”edistyksellisiin” kuuluu Helsingin yliopiston julkaisuarkisto ja muun muassa sen HOB-kokoelma (akronyymi sanoista Helda Open Books). Kokoelmassa julkaistaan lähes kaikki COMI-sarjan kirjat. Sarjan kirjojen lataustiedoista saadaan kuva sekä latausten kokonaismääristä (ja näin levikistä) että yksittäisten julkaisujen latauksista. Satunnaisvaihtelua poistaa se, että sarjan kirjat ovat graafisesti identtisiä, eikä niitä mainosteta kaupallisesti. Kirjat leviävät näin ”luonnollisesti” lähinnä henkilökohtaisten kontaktien kautta. Vanhimmat kirjat ovat olleet vapaasti ladattavissa pari vuotta, uusin kuukauden verran, joten myös ajan merkitys tulee näkyviin. Oppikirjoja ja yleisesityksiä sarjassa ei julkaista, joten ne eivät vääristä tilastoja.
Joitakin potentiaalisia muuttujia toki jää. Yksi niistä on se, onko sähköinen julkaisu ja painettu kirja molemmat saatavilla, toisin sanoen ne ovat lukijalle vaihtoehtoja. Yllättävää kylläkin tällä ei tunnu olevan lainkaan vaikutusta: painettu kirja ei heijastu sähköisen kirjan latausmääriin eikä sähköinen laitos painetun kirjan menekkiin. Sen sijaan hämmästyttää, kuinka latausmäärät lisääntyvät ajan kuluessa. Latausten määrä ei vähene vaan pikemminkin kasvaa. Painetussa kirjassahan kysyntä loppuu kuin seinään, ellei kysymyksessä ole oppikirja, jonka kysyntä jatkuu niin kauan kuin kirja pysyy tutkintovaatimuksissa. Osa julkaisuista liittyi kiihkeään kansainväliseen keskusteluun, mutta aiheen ajankohtaisuudella tai kansainvälisyydellä taas on enintään marginaalinen merkitys. Tätäkään ei moni odottaisi.
Latausmäärissä on huikeaa kirjakohtaista vaihtelua, mille ei hevin löydä selitystä. Suosituin kirja (Koulu: Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi) on kerännyt latauksia pitkälle yli tuhannen, mikä on teoreettiselle perustutkimukselle mahtava määrä. Pohjanoteerauksen eli parikymmentä latausta taas on saanut tutkimus erityistuomioistuimista (Koulu: Integroitu lainkäyttö – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa). Kirja on tosin uusin julkaisu, joten aikaa latauksille on ollut keskiarvoa vähemmän. Se ei selitä totaalista mielenkiinnon puutetta. Ilmeisesti aihepiiri ei yksinkertaisesti kiinnosta ketään muita kuin kyseisiä tuomareita. Tällaisille vähälevikkisille kirjoille sähköinen julkaiseminen on sekä luojan lahja että ainoa mahdollisuus: kukaan täysjärkinen kustantaja ei suostu tekemään siitä painettua kirjaa. Sen sijaan tutkimukset sosiaaliturvan muutoksenhausta ovat yllättäneet levikillään, vaikka latauskerrat ovat jääneet pariin sataan. Kirjan merkitys tai laatu ei luvuissa näy: esimerkiksi lakisääteisten lautakuntien perustuslaillista asemaa analysoiva ja hyvin ajankohtainen tutkimus jäi hieman yli sataan lataukseen (Vaitoja: Sosiaaliasioiden muutoksenhakulautakunnat). Keskivertojuristia sosiaaliturvan muutoksenhaku ei juuri kiinnosta eikä voikaan kiinnostaa, koska niin harva toimii sen kanssa tekemisissä. Ihmiset kun hoitavat itse asioitaan.
Jotain toki tarkastelussa paljastuu. Latausmääriä nostavat yhtäältä kirjan yleisyys, toisaalta sen käyttömahdollisuus käytännön työtehtävissä, osaksi myös se, onko vastaavia teoksia olemassa. Niinpä varsin teoreettinen tutkimus hallintolainkäytöstä (Koulu: Asianosaisena hallintoasian oikeudenkäynnissä) on saanut lähes 600 latausta, mikä olisi yli kannattavuusrajan, jos kyseessä olisi painettu kirja (jollaista siitä ei ole). Kaikki access to justice -teemaiset kirjat ovat lähenemässä tai hieman ylittämässä 400 latauskerran viivaa. Aihepiiri kokonaisuudessaan kiinnostaa potentiaalisia lukijoita. Pienoisena pettymyksenä joukossa oli etukäteen bestselleriksi (tosin kirjaa ei myydä) arveltu kirja oikeudenkäyntien rahoituksesta (Koulu: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen). Sen latausmäärät jäivät keskiarvoon 300-400. Lainopillisen prosessioikeuden suosiota ei mikään tunnu järisyttävän. Oikeusvoimainstituutiota ravisteleva kirja (Koulu: Käsitellä vai eikö käsitellä) ylsi samoihin lukemiin, vaikka aihetta on syytä pitää rutikuivana.
Pienoinen yllätys oli, että oikeushistorialla on harrastajansa: konkurssi-instituution historiaa käsittelevä julkaisu lähenee sekin 300 lataustaan (Sallila: Konkurssioikeuden muotoutuminen varhaisen uuden ajan historiassa). Sen sijaan kansainvälinen yksityisoikeus ei lukijoita tai oikeammin lataajia houkuttelu, siinä jäädään jo sarjaan 100-200 latausta (Juutilainen: Omistuksenpidätys ja esineoikeudellinen lainvalinta), mikä on lainopissa vähän. Lainopillinen konkurssioikeus nimittäin sijoittuu sarjaan yli 500 latausta (Kaisto: Oikeustoimen peräyttämisestä konkurssitakaisinsaannissa), mihin moni kirja ei pääse.
Totta on, että latauskerrat eivät vielä todista, kuinka moni kirjan lukee. Etenkin jos lataaminen on vapaata, moni voi ladata sen varmuuden vuoksi. Näin kirja löytyy, jos sitä sattuu joskus tarvitsemaan. Sähköisiä kirjoja voi säilyttää rajattoman määrän tietokoneella tai iPadissä: painetuille kirjoille tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Valtaosa kirjan ladanneista kuitenkin todennäköisesti vähintäänkin vilkaisee kirjaa hengessä ”mitä tulin ladanneeksi”. Samat psykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin myös painettuihin kirjoihin: kaikki sen hankkineet eivät sitä lue, mutta moni lainaa kirjan sen haltijalta kirjan lukeakseen. Sähköisen kirjan vahvuuksiin kuuluu, että sen kerran ladannut voi jakaa sitä rajattomasti edelleen. Paljonko tämä ”alilataus” tuo lukijoita, on tuntematonta. Sähköisiä kirjoja kuitenkin välitetään tutkijoiden kesken joko tiedostoina tai linkkeinä (osa linkeistä johtaa sivuille, joilla ei ole laskuria) niin paljon, että määrän täytyy olla moninkertainen.
Risto Koulu
