Radikaaleja ehdotuksia Yhdysvalloista – onko oikeudenkäynteihin kyllästytty?

Yhdysvaltoja pidetään oikeudenkäyntien luvattuna maana. Oikeudenkäynneillä ahdistellaan kilpailijoita ja poliittisia vihollisia, kiristetään rahaa yrityksiltä, haetaan hetken julkisuutta ja pelotellaan hankaliksi koettuja henkilöitä. Yhdysvaltojen oikeuskulttuuri on rikastuttanut oikeuskieltä household-nimiksi muuttuneilla käsitteillä kuten ”lawfare”. Toki joukossa on aitojakin kiistanaiheita, jotka kelpaisivat myös eurooppalaiseen lainkäyttöön. Tekaistut oikeudenkäynnit (termi tässä) ovat kuitenkin tukkineet niin liittovaltioiden kuin osavaltioidenkin tuomioistuimet. On sanottu, että tavallinen kansalainen saa olla iloinen, jos hänen asiansa pääsee käsittelyyn viiden vuoden kuluessa. Tästä voi kuvitella, mitä käsittely kestää, jos kantaja ei ole kuulunut näihin onnellisiin.

Käräjöinti on Yhdysvalloissa hämmästyttävän turvallista, kun sitä verrataan Suomeen tai ylipäätään pohjoismaihin. Kuluvastuuta eli velvollisuutta korvata voittaneen vastapuolen kustannukset ei, joitakin poikkeustapauksia lukuun ottamatta, tunneta. Asianosainen välttyy lisäksi maksamasta omia kustannuksiaan, koska lakimiehet yleisesti ajavat asioita tulospalkkiolla, he toisin sanoen saavat osuuden siitä, mitä kanteella kenties voitetaan. Sitä paitsi moniin oikeudenkäynteihin, etenkin poliittista agendaa ajaviin, löytyy helposti poliittinen rahoittaja jommastakummasta pääpuolueesta. Totta on, että kuluvastuun puuttumisella on systeeminen ja tavallaan tarkoitus. Oikeudenkäynneillä (tarkkaan ottaen tuomioistuinten ratkaisuilla) luodaan ja muutetaan common law -pohjaista oikeusjärjestystä: oikeusjärjestys on hyvin ennakkopäätöskeskeinen. Kuluvastuun puuttuminen on keino tuottaa riittävä massa oikeudenkäyntejä, joista saadaan järjestelmän kehittämiselle tarvittavat ennakkoratkaisut. Kansalaisille aiheutuvat haitat ovat oheisvahinkoja, joille ei voi mitään; ne on vain otettava vastaan. Tästä voi olla eri mieltä, ja monet ovatkin. Englannin oikeusjärjestys, sekin common law -lähtöinen, pärjää mainiosti, vaikka se tuntee kuluvastuun suurin piirtein pohjoismaisessa muodossa.

Arvostelu on Yhdysvalloissa kytenyt pitkään, ja nyt mielialat ehkä ovat jo kypsiä muutokselle – ainakin, jos asenteita arvioidaan The Hill -lehden artikkelin 20.12.2024 valossa. Artikkelin otsikko on lupaava ”10 common-sense legal reforms for the new Congress”. Lehti on demokraattisen puolueen äänenkannattaja, mikä tekee artikkelin erityisen mielenkiintoiseksi. Puolue on aina ollut progressiivisen lainkäytön tukija: suuret poliittiset muutokset kuten rotuerottelun purkaminen ja äänioikeuden laajentaminen ovat toteutuneet myötämielisten ja uudistushaluisten tuomioistuinten toimin. Artikkelin ajamat uudistukset tukkisivat tämän tien tai ainakin vaikeuttaisivat sen käyttämistä. Republikaanipuolue puolestaan on perinteisesti halunnut suitsia villeinä laukkaavia tuomioistuimia, eikä aivan aiheetta. Siitähän poliittinen historia ja vuosi 2024 antavat esimerkkejä.

Valtaosa ehdotetuista ”reformeista” liittyy oikeudenkäynnin kustannuksiin. Taustan tuntien pääehdotus on odotettu, kustannuksiin on sovellettava ”englantilaista sääntöä”, toisin sanoen hävinneen on maksettava voittajan kustannukset. Rangaistusluontoisten eli punitiivisten vahingonkorvausten kulttuurissa yllätys ei ehkä ole jatkoehdotuskaan: kustannukset on korvattava kolminkertaisina, jos tuomioistuin julistaa oikeudenkäynnin ”joutavaksi” (frivolous). Kolminkertaisessa korvausvastuussa on oma logiikkansa, niin oudolta kuin se eurooppalaisen korvaan kuulostaakin. Voi olla, että ankaroitettu korvausvastuu toimii tehokkaasti ja karsii nimenomaan turhanpäiväisiä oikeudenkäyntejä, joilla on vain häirintä- tai julkisuustavoite. Eurooppalainen sovellus voisi olla korotettu oikeudenkäyntimaksu. Korotuksen tulisi toki olla kymmenkertainen, koska maksut ovat kaikissa Euroopan maissa pienet, Ranskassa historiallisista syistä aivan nimelliset.

Toinen keskeinen ehdotus sen sijaan hämmästyttää: oikeudenkäyntien ulkopuolinen rahoittaminen eli niin sanottu sivullisrahoitus tulee tyystin kieltää. Eurooppalainen lukija ei ehdotusta hyväksy. Eurooppalainen valtavirtahan pyrkii kehittämään tällaista rahoitusta, koska se tasoittaa alkuperäistä voimasuhteiden eroa. Ehdotus osaksi selittyy sillä, että Yhdysvalloissa oikeudenkäynneistä on tullut politiikan tekemisen väline. Poliittiset puolueet (tarkkaan ottaen niiden tukijärjestöt) rahoittavat politiikkaansa ajavia oikeudenkäyntejä. Näitä agendaoikeudenkäyntejä ei kylläkään nähdä Yhdysvalloissa ongelmaksi, mikä on todella outoa. Ehdotusta nimittäin perustellaan pahamaineisella ”litigaatioteollisuudella”, jossa riskirahoittajat, pahimpana kaikesta ulkomaiset, tukevat amerikkalaisia yrityksiä vastaan ajettavia oikeudenkäyntejä. Tavoitteena ei ole voitto vaan ”muhkea” sovinto, josta rahoittaja saa voittonsa. Euroopassa tällaista teollisuudenalaa ei ole, eikä sellaista varmaan synnykään, joten se siitä. Jotkut pikku ehdotukset artikkelissa ovat tuttuja myös eurooppalaisesta keskustelusta. Niistä esimerkki on palkkiokatto, jota tosin artikkeli vaatii erityisesti ryhmäkanteisiin. Lakimiesten palkkiot niistä eivät saisi ylittää 50 miljoonaa dollaria, ja palkkioiden pitäisi muutoinkin olla järjellisiä (reasonable). Palkkion perusteluksi tulisi aina esittää oikeaksi vannottu, uhkana rangaistus perättömästä lausumasta, tuntikirjanpito, mikä on vaihteeksi järjellinen ja kenties jopa harkittava ehdotus.

Suomalaisesta näkökulmasta oudoin on ehdotus hallinnollisen lainkäytön – eli hallintotuomioistuinten – korvaamisesta liittovaltioiden tuomioistuimilla. Suomessahan hallintotuomioistuimet ovat pitäneet oikeudenkäyntiensä kustannustason kurissa. Lisäksi maallikot voi, tosin epämääräisellä menestyksellä, ajaa hallintotuomioistuimissa itsekin asiaansa, mikä on vanha access to justice -ihanne. Lehden artikkeli unohtaa tässä vaiheessa kokonaan kustannusargumentit ja perustelee ääriradikaalia vaatimusta toisella tavalla: hallintotuomarit samastuvat liiaksi hallinnonhaarojensa intresseihin ja ovat taipuvaisia niiden etujen mukaisiin lainsovelluksiin. Yhdysvalloissa huoli ei ole perätön. Sikäläisiä tuomioistuimiahan on syytetty siitä, että ne hyväksyvät hallintoviranomaisten tulkinnat, elleivät ne ole yksiselitteisesti vastoin lain sanamuotoa – mikä taas ei ole kovinkaan tavallista.

Siitä, onko tällaisesta merkkejä meikäläisessä hallintolainkäytössä, lienee turha väitellä. Joku sellaisia näkee, toinen ei. Tosin oppi hallintolainkäytön erillisyydestä ja erityisyydestä avaa tässä vaaran lähteen. Jos hallintolainkäytön tehtävä on hallinnon lainmukaisuuden valvonta, kaukana ei ehkä ole ajatus, että viranomaisella on eräänlainen tulkintaetuoikeus. Hallintopäätökseen tyytymättömällä kansalaisella on näin valmiiksi edessään melkoinen perustelutaakka. Suomalaisten hallintotuomioistuinten kunniaksi on sanottava, että ne eivät koskaan lähteneet amerikkalaisten tuomioistuinten linjalle eli niin sanottuun chevron-oppiin (joka kyllä on Yhdysvalloissakin jo murenemassa). Joku hallintotuomari on ehkä niin ajatellut, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa.

Euroopassa vaatimuksia hallintolainkäyttölinjan lopettamisesta ei ole kuultu. Ehdotukset tuskin saisivat mainittavaa kannatusta, vaikka sellaisia jatkossa esitettäisiinkin. Vaikka monistinen eli yhden lainkäyttölinjan järjestelmä on teoriassa ihanteellinen (se ei esimerkiksi kärsi toimivallan määräytymisen ongelmista, jotka ovat dualistisen järjestelmän rasitus), kokemukset siitä eivät käytännössä ole hyviä. Yleiset tuomioistuimet ovat valmiiksi täystyöllistettyjä perinteisessä lainkäytössä. Ne eivät halua lisäriesakseen hallintoasioita, jotka sitä paitsi menevät kauas niiden toimenkuvan ulkopuolelle. Muodollinen monismi johtaa näin erilaisten kvasituomioistuinten (yleensä hallintoviranomaisten filiaaleja) syntymiseen. Niissä taas sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit että ”intressivapaa” päätöksenteko ovat vielä enemmän koetuksella kuin oikeissa hallintotuomioistuimissa.

Risto Koulu