Prosessioikeutta maailmankartalle

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu