”Oikeutetusta edusta” oikeuksiin – ympäristölitigoinnin uusi strategia?
Ympäristöön, ilmastoon ja luontoon liittyvät oikeudenkäynnit ovat monissa maissa arkipäivää. Oikeudenkäynneillä ajetaan näihin arvoihin kytkeytyviä tavoitteita, tavallisesti vaaditaan jonkun sinänsä laillisen toimen kieltämistä. Kohteena voi olla metsän avohakkuu, suon ojitus tai tunnetuimpana tavoitteena fossiilisten polttoaineiden käytön kieltäminen vuoden 2025 loppuun mennessä (tosin takarajaa on ollut pakko siirtää vuoteen 2030). Kantajina näissä oikeudenkäynneissä puuhailevat kansalaisjärjestöt, joskus myös yksityishenkilöt eli joukko nuoria tai vanhoja yksityishenkilöitä. Huomiota ja ehkä ihailuakin ovat muun muassa keränneet saksalaisten eläkeläisten niin sanotut seniorinna-kanteet. Oikeudenkäynnit ovat erinomaista julkisuusstrategiaa. Ne antavat, poliittisiin aloitteisiin verrattuna, vähällä vaivalla ja halvalla paljon julkisuutta, julkisuus on kaiken lisäksi pitkäkestoista, toisin sanoen ympäristöteemat ovat vuosikausia näyttävästi esillä, kiitos oikeudenkäynneistä innostuneen ja niistä raportoivan median. Tämä on huomattava etu: paraskin poliittinen kampanja menettää nopeasti teränsä. Suomessa saavutettiin tärkeä välietappi, kun tällaiset oikeudenkäynnit saivat oman nimen: ne ovat ”ympäristölitigointia”. Nimitys on hyvin valittu, se panee kuulijat kiinnostumaan ja vähintään kysymään, mistä on kysymys. Suomalainen nimitys ”ympäristökäräjöinti” taas kuulostaisi maatiaismaiselta ellei suorastaan junttimaiselta.
Prosessioikeuden tutkijat ovat suhtautuneet uusiin oikeudenkäynteihin ynseästi. Tällaiset oikeudenkäynnit ovat totaalisesti vastoin oikeusjärjestyksen alkeisperiaatteita. Oikeutta käydään oikeuksista, joita ei vielä ole olemassa tai joiden olemassaolo oikeuden sfääreissä on vasta hahmottumassa. Kantajien näkökulmasta oikeudenkäynnit ovat tietenkin loistava strateginen idea: kun jostakin käydään riittävän kauan oikeutta, herää vaikutelma, että tällainen ”oikeus” on jo olemassa, koska se on oikeudenkäynnin kohteena. Toisin sanoen: oikeudenkäynti luo oikeuksia, kun normaalisti oikeus luo (tai oikeammin antaa aiheen) oikeudenkäynteihin. Yhtä kaikki kantajat ovat saavuttamassa selkävoiton. Muodolliset esteet oikeudenkäynnille kuten tuomioistuinkelpoisuus, asiavaltuus ja oikeussuojan tarve murenevat paineessa. Tuomioistuimet käsittelevät vakavissaan tai ainakin näyttävät niin tekevän vaatimuksia, jotka eivät olisi parikymmentä vuotta aikaisemmin edenneet tuomioistuimen kansliaa pitemmälle – ne olisi välittömästi hylätty tai jätetty tutkimatta selvästi perusteettomina (oikeudenkäymiskaari 5:6.2). Niitä ajavat lakimiehet olisi lisäksi määrätty henkilökohtaiseen vastuuseen vastapuolen oikeudenkäyntikuluista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että oikeudenkäynnit lopulta ja vastoin kaikkia odotuksia – ei ehkä pariin vuosikymmeneen – tuottavat kaivatun tuloksen, tuomioistuinten hallitseman ympäristöpolitiikan.
Varsinaiset oikeudenkäynnit ovat hidasvaikutteisia, ja monet aktivistit haluavat nopeampia tuloksia. Ympäristöarvot pystytään nostamaan esille myös kansalaistottelemattomuuden eli ”suoran toiminnan” yhteydessä. Tällainen toiminta johtaa tavallisesti julkisen vallan reaktioon, vähintään sakkoihin niskoittelusta. Tyypillinen esimerkki reaktion käyttämisestä oikeudenkäynnin teemana löytyy Helsingin Sanomien uutisesta 25.10.2025 ”Käräjäoikeus: Aktivistien oli pakko pysäyttää hakkuut”. Tapauksessa ryhmä aktivisteja oli pysäyttänyt hakkuut niin sanotussa Stansvikin metsässä. Heitä syytettiin, kuten tapana on, niskoittelusta poliisia vastaan, koska he eivät totelleet poistumiskäskyjä. Käräjäoikeus hylkäsi syytteet, koska aktivistit olivat toimineet ”pakkotilassa” ja niskoittelu poliisia vastaan oli näin ”oikeutettua”. Oikeutuksen toiminnalle antoi se, että estetyt hakkuut todennäköisesti olisivat tuhonneet kokonaan alueella sijaitsevan ja vesilain mukaan suojellun noron (eli pikkupuron tai kostean notkelman, mitä noro myös tarkoittaa) kokonaan. Uutisesta ei käy ilmi, olisiko näin tapahtunut.
Uutta tässä sivuteemaisessa litigaatiossa ei sinänsä ole. Pakkotila on vanha juridinen instituutio. Pakkotila on standardimääritelmän mukaan kyseessä, kun välitön vaara uhkaa ”oikeudellista etua” ja sen torjumiseksi loukataan toisen oikeutta. Oletetusta eli putatiivisesta pakkotilasta taas on kysymys, kun oikeaa pakkotilaa ei ole, mutta oikeutta loukanneilta ei voitu muuta ”kohtuudella” edellyttää. Pykälät ovat ikään kuin kirjoitetut aktivismia ajatellen. ”Oikeudellinen etu” on sumea käsite, ja some-konklaavit luovat samanmielisten yhteisöjä, joiden käsitykset ”kohtuudesta” voivat olla kaukana valtaväestön näkemyksistä. Oletettu pakkotila on äärimmäisen subjektiivinen ja näin helppo konstruoida. Oli niin tai näin, ympäristöaktiivien ajattelua on pakko kehua. Tämä niskoittelulitigointi on erinomainen välitavoite matkalla lopulliseen voittoon. Hyppäys ”oikeudellisesta edusta” oikeuteen on lyhyt, kun ei-oikeudesta oikeuteen vaaditaan jo maolainen ”pitkä harppaus”, joka ei edes Maolle luonnistanut.
No, käräjäoikeuden tuomiota ei sovi arvostella, vaikka siitä ei nykyisin, toisin kuin vuoden 1734 lain mukaan, enää ”vedä kymmenen taalarin sakkoa”. Prosessioikeuden tutkija ei tällaisesta ajattelutavasta ja samalla litigoinnista innostu. Hän muistuttaa, että tuomioistuimet ja oikeudenkäynnit saavat oikeutuksensa siitä, että omankädenoikeudelta ja pakkotilasovelluksilta vältytään. Koko modernin oikeuden idea on, ettei oikeuksia ryhdytä omatoimisesta toteuttamaan, olivat motiivit toteuttamisen takana miten kannatettavat tai ylevät tahansa. Ihmisen on niin helppo keksiä itselleen oikeuksia ja niiden toteuttamiseen tarvittava pakkotila, jos mikä tahansa poliittinen tai yhteiskunnallinen tavoite riittää sellaisen perustamiseen. Aina voi sanoa, että tavoite ei toteudu riittävän nopeasti tai juuri oikealla tavalla. Pakkotila ”puroarvon” takia tuntuu hellyttävältä ja ymmärrettävältä, mutta entäs kun pakkotilalla toteutetaan hyvinvointivaltiota, yhdenvertaisuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Englannistahan saatiin äskettäin esimerkki, kun joukko ympäristöaktivisteja yritti, kansalaisten pidätysoikeuteen vedoten, ottaa kiinni johtajan, jonka yrityksen epäiltiin laskevan jätevesiä Thamesjokeen (Fox News 27.10.2025 ”Flaring climate protests becoming more confrontational”). Kiinniotettava pääsi onnekseen karkuun. Ja mitäs tehdään ”vastapakkotilassa”, jollaisessa loukattu oikeudenhaltija katsoo olevansa, kun hän ryhtyy vastustamaan muiden pakkotilatoimia, jotka hänen mielestään ovat mielikuvituksen tuotetta. Voi vain kuvitella, miten tilanne olisi eskaloitunut, jos johtajan turvamiehet olisivat reagoineet.
No, eipäs pelotella herkkähermoisia. Käräjäoikeuden päätös ehkä menee harmittoman (vaikka monia harmittavan) hyveviestinnän piikkiin ilman sen kummempaa tai vakavampaa tarkoitusta. Tuomioistuin vain halusi patsastella eli kunnostautua ”edistyksellisenä lainkäyttäjänä”. Aivan vaaratonta hyvesignalointikaan ei ole, sillä se on yksi ilmaus niin sanotusta oikeudellisesta aktivismista. Tällainen aktivismi taas on repinyt ja repii hajalle yhteiskuntia, joiden vakautta on kiitelty. Tuomioistuimet ovat vaarallisia politiikantekijöitä, joskin saman tien on sanottava, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole osoittaneet siihen mitään kiinnostusta 1920 -luvun jälkeen (ajasta on parempi olla puhumatta). Todella kummallista sitä paitsi olisi, jos nimenomaan tuomioistuimet alkaisivat purkaa oikeusjärjestyksen perusteita. Vaikka ne sitä haluaisivatkin, kukaan täysijärkinen ei suostu siirtämään ympäristöpoliittista päätöksentekoa käräjäoikeuksille, joilla ei ole siihen minkäänlaista asiantuntemusta. Jos tämä olisi satiirisivusto, paikallaan olisi uutisoida, kuinka päätöksenteko julkisen sektorin velkajarrusta olisi sen sijaan erinomaisen hyvissä käsissä, kun se uskottaisiin käräjäoikeuksille. Nehän ovat melkoisia osaajia velka-asioissa eli velkajärjestelyissä, konkursseissa ja saneerauksissa.
Risto Koulu
Asiasanat: ympäristökanteet, asiavaltuus, oikeussuojan tarve, pakkotila, kansalaistottelemattomuus, kansalaiskeskustelu, oletettu pakkotila, julkisuuden hallinta, ympäristöpolitiikka, satiirisivut
Lähdekirjallisuutta:
Habermas, Jürgen: Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Vastapaino 2004.
Koulu, Risto: Asiavaltuus oikeudenkäynnissä – este pääsylle oikeuksiin vai suoja oikeutta hakevalle? COMI 2024. Sähköinen julkaisu (ladattavissa Helda open books).
