OIKEUSOLOT 2025 – pettymys lukijalle?
OIKEUSOLOT 2025 -julkaisu on äskettäin saanut varsin näyttävästi yleisönsä. Lukijoiden odotukset ovatkin korkealla. Onhan julkaisulla vankka akateeminen tausta: sen ovat laatineet Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta sekä kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (tunnetaan paremmin nimellä KRIMO, entinen OPTULA). Odotuksia lisää vielä lähes kaksi vuosikymmentä, joka on kulunut aikaisemmasta oikeusolot -sarjan julkaisusta. Julkaisujen sarjahan katkesi vuoteen 2009, vaikka syitä sille ei ole kerrottu. Myös uuden julkaisun esipuhe lyö kuvainnollisesti ’puita pesään’, tässä lukijan odotuksiin. Julkaisun painopiste ei enää määräydy instituutin tutkimusohjelman linssin kautta. Oikeusolot -katsauksen tarkoituksena on esipuheen mukaan koota ja jäsentää tietoa, jonka avulla voidaan ”arvioida kotimaista oikeudenhoitojärjestelmää kokonaisuutena, löytää tutkimuskohteita ja -aukkoja sekä paikantaa epäkohtia ja kehittämistarpeita”. Tämäkään ei vielä tyhjennä tavoitearkkua: tavoitteena on lisäksi tarjota koottua tietoa, jota voidaan käyttää apuna ”yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja keskustelussa”. Kun vielä kerrotaan, että katsaus on kirjoitettu ”tavallista kansalaista ajatellen”, lukija ihmettelee, pystyvätkö julkaisun kirjoittaneet todella vastaamaan tähän huutoonsa.
Kunnianhimoisia tavoitteita ajatellen lukija antaa anteeksi julkaisun rakenteelliset ratkaisut, joita on pakko ihmetellä. OK, katsausta korruptioon harva uskaltaa vastustaa, ja pitkähkö selostus Suomen valtiosäännöstä lienee sekin pakollinen osio tällaisissa julkaisuissa, vaikkakaan ”tavallinen kansalainen” tuskin on kiinnostunut Ahvenanmaan erityisasemasta. Lehdistövapaus -osio on hyvää yleistietoa, mutta sen paikka tässä kontekstissa on kyseenalainen, ellei ajatuksena ole, että ’kaikki liittyy kaikkeen’. Julkaisulle suopeakin ”tavallinen kansalainen” miettii poliisin paikalle huutamista viimeistään, kun hän aikanaan pääsee julkaisussa osaan III. Siinä esitellään ”Ajankohtaista tutkimuksessa” -otsikon alla KRIMON omat tutkimuslinjat. Päähuomion saa lisäksi lainsäädäntötutkimus, jota ei tietenkään saa tutkimussuuntauksena väheksyä: se on aina ollut OPTULAn keskeistä panosta suomalaiselle oikeustieteelle. Aihe vain on hyvin kaukana tavallisen kansalaisen kiinnostuskohteista, ja erityisen kaukana on eläinoikeuden vastuualueeseen kuuluva pohdinta eläimistä ”tuntoisina olentoina”.
No, tällainen julkaisu on kieltämättä forum, jossa itse kukin mielellään mainostaa tekemisiään. Kiusauksesta eivät ole vapaita myöskään instituutit. Jotta moitteita ei kerry liikaa, vaihteeksi on sanottava jotain myönteistä. Osio ”Oikeuden saatavuuden tutkiminen kyselytutkimuksilla” kiinnostaa sekä kansalaisia että tutkijoita. Esimerkkinä tällaisesta tutkimuksessa esitellään niin sanottua Arjen oikeudelliset ongelmat -tutkimusta, jota on tässäkin blogissa kehuttu. Kummoista näkyvyyttä juristipiireissä tuo tutkimus ei ole saanut, joten lisäreklaami on paikallaan. Kaiken kaikkiaan ”Access to justice -tutkimus” -luku on julkaisun parasta antia.
Sisällöllisesti julkaisu vastaa joltain osin esipuheen huutoon: lukija saa asiantuntevan kokonaiskuvan suomalaisesta oikeudenhoitojärjestelmästä. Vaikka juristilukija suhtautuu lievällä epäluulolla siihen, mitä muiden alojen tutkijat juridiikasta kirjoittavat (tosin valtaosa kirjoittajista on oikeustieteen tutkijoita), on pakko myöntää, että KRIMOlaiset osaavat aiheensa ja asiansa. Ainakaan nopea lukeminen ei tuo esiin yhtään asiavirhettä. Tutkijataustainenkin lukija mielellään silmäilee julkaisua päivittääkseen tietojaan. Oikeuskehitys on, kuten tiedetään, tällä hetkellä niin nopeaa, että jopa alan tutkijat tahtoivat pudota kelkasta. Oikeusolot -julkaisut ovat myös oivallinen vastalääke sille erikoistumiselle, josta sekä tutkimus että oikeudelliset käytännöt kärsivät. Kattavan katsauksen ikiongelma vain on, että katsauksesta tulee helposti ensyklopedia. Niin käy myös tässä, julkaisu lähestyy jo 500 sivua; tosin on myönnettävä, että Oikeusolot 2009 paini sekin samassa sarjassa. Toivoa siis sopii, että julkaisuja tulee useammin ja että ne ovat napakampia. Harva jos ensimmäinenkään ”tavallinen kansalainen” lukenee uusimman Oikeusolot -sarjan julkaisun kannesta kanteen.
Mutta, kokenut blogilukija tietää, että yksikään blogikirjoitus ei ole pelkkää kehumista, edes lievän varauksellista sellaista. Lopuksi tulee aina jokunen kritiikin sana, ja niin käy myös nyt. Oikeusolot 2025 -julkaisu on hyvin selostava: se on sen vahvuus ja heikkous. Vahvuus on, että siinä ei tehdä politiikkaa eikä esitetä edistyksellisiä politiikkasuosituksia. Toisaalta taas heikkoudeksi jää, että julkaisu ei ”löydä” sen enempää tutkimuskohteita tai -aukkoja kuin ”paikanna” epäkohtia ja kehittämistarpeita. Erityisesti viimeksi mainittuja saa etsiä todella tiheällä kammalla. Muutama kolmannen luokan yksityiskohta tulee mainituksi, usein se on menettelyn kestoaika. Sekään ei saa konkreettisia korjausehdotuksia. Sellaisena kun ei oikein voi pitää hurskasta toivomusta, että asiat pitäisi käsitellä nopeammin tai että voimavaroja tulisi saada enemmän. Silmäilyyn tyytyvä lukija (useimmathan ovat tällaisia) päätyy myöntämään, että ”valtakunnassa on kaikki hyvin”.
Tarkka lukija kuitenkin löytää Oikeusolot 2025 -julkaisusta kritiikkiä (s. 368). Sivulla kerrotaan, että katsauksesta ”piirtyy kuva hitaasta, monimutkaisesta ja toisinaan myös kalliista oikeusjärjestelmästä”. Tämä on oikeastaan aika ikävästi sanottu puolivirallisessa ja laajalevikkisessä julkaisussa. Eipä sillä, että prosessioikeuden tutkijat olisivat tästä ainakaan perustavasti eri mieltä, mutta silti. Toimituskunta näyttää itsekin pelästyneen havaintoaan. Se nimittäin yritetään peittää tai oikeammin mitätöidä itsestäänselvyydellä, että osa oikeusongelmista joka tapauksessa ratkaistaan ”virallisten menettelyjen” ulkopuolella. Anteeksiantoperuste kuulostaa paitsi lattealta myös kaukaa haetulta. Sitä paitsi konnotaatio ja sanomatta jäävä jatkopäätelmä kalskahtavat ikävästi prosessioikeuden tutkijan korvaan: jos näin todella on, mitä väliä virallisilla menettelyillä sitten on?
Tällaisissa lausumissa varovaisuus on paikallaan. Emme tiedä, paljonko oikeusongelmista ratkaistaan virallisten kanavien ulkopuolella tai mitä ”ratkaisemisella” tässä yhteydessä tarkoitetaan. Koko logiikka tuntuu sitä paitsi absurdilta. Eikö virallisia menettelyjä tarvita juuri silloin, kun epäviralliset kanavat eivät toimi? Siihenhän tuomioistuimia tarvitaan, ja se on itse asiassa niiden olemassaolon oikeutus. Tietenkin ihanaa olisi, jos kaikki ongelmat ratkaistaisiin Thomas Moren Utopian tai James Hiltonin Shangri La’n keinoin, toisessa rationaalisella keskustelulla, toisessa hyvillä tavoilla ja kohtuudella. Kummankin lähestymistavan ongelmanratkaisukyky vaan loppuu alkuunsa, kun niitä kokeileva törmää käytännön realiteetteihin.
Risto Koulu
