Laskeeko ehdotettu edustajakanne aidosti oikeudenkäyntikynnystä?
Suomalainen prosessilainsäädäntö on perinteisesti kirjoitettu tuomioistuinten ja tuomareiden näkökulmasta. Lainsäätäjä ei ole mainittavasti kantanut huolta siitä, miten oikeutta hakeva kansalainen saa asiansa tuomioistuimeen. Sen sijaan pääsy tuomioistuimeen (eli access to court) on ollut kiitettävästi esillä Euroopan unionin oikeuspoliittisella agendalla. Tosin tästä eurooppalaistumisesta on toistaiseksi hyötynyt vain kuluttaja ja hänkin vain kiistoissaan elinkeinonharjoittajan kanssa. Toki sekin on parempaa kuin totaalinen välinpitämättömyys tai pelkkä asiantilan surkuttelu. Uusin lisä kuluttajan oikeussuojaan ovat niin sanotut edustajakanteet, joiden perustana on unionin niin sanottu edustajakannedirektiivi.
Otsikon kysymys on mitä ajankohtaisin. Hallituksen esitys direktiivin täytäntöönpanosta (HE 111/3022 vp) on juuri jätetty eduskunnalle. Ehdotetut lait on tarkoitus saattaa voimaan 25.6.2023. Direktiivi määrää yksityiskohdatkin niin tarkasti, että esitys tulee jokseenkin varmasti johtamaan ehdotettuun lainsäädäntöön, toisin sanoen esitys toteutuu enintään marginaalisin tarkennuksin. Omaa lakia edustajankanteista esityksestä on turha etsiä, koska hallituksen esitys on laaja lakipaketti. Siinä esitetään kahta uutta lakia, lakia kieltotoimenpiteitä koskevista edustajakanteista sekä lakia kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi. Koukeroiset ja vaikeaselkoiset nimensä lait saavat direktiivistä. Sen lisäksi kahta prosessilakia eli ryhmäkannelakia (444/2007) ja lakia oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa (100/2013) täydennetään edustajakanteita koskevilla erityissäännöksillä. Lopuksi muutoksia esitetään kahdeksaan organisaatiolakiin. Uusilla säännöksillä lukuisat virastot ja julkiset asiamiehet saavat valtuuden kyseisen ”kieltotoimenpiteitä koskevan kanteen” nostamiseen, kun asia kuuluu heidän toimialaansa.
Vaikka lakikokonaisuus ensi silmäyksellä hämmentää, sen perusajatus on yksinkertainen. Oikeussuoja jakaantuu tunnetusti ennakolliseen (eli preventiiviseen) ja hyvittävään (eli reparatiiviseen oikeussuojaan). Ensimmäisellä yritetään estää tulevia oikeudenloukkauksia. Jos se onnistuu, vaikeaa ongelmaa oikeuksiin pääsemisestä vääryyksissä ei synny. Ennakollisessa oikeussuojassa tyypillisesti epäilyttävä (eli potentiaalisesti oikeuksia loukkaava) toiminta kielletään. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Nykyisinkin moni viranomainen tai vastaava institutionaalinen taho saa ajaa kieltoon tähtäävää kannetta joko yleisessä tuomioistuimessa tai hallintotuomioistuimessa. Tarkoitukseen käytetään forumina myös erityistuomioistuimia, lähinnä markkinaoikeutta. On huomattava, että tällaiset viranomaisten kieltokanteet eivät ole käsitteellisesti ryhmäkanteita. Viranomaisenhan ei tarvitse määritellä, vielä vähemmän luetella, sitä ryhmää, jonka edustajana se toimii. Asia erikseen on, että on mahdollista suurin piirtein sanoa, mikä ”ryhmä” lopulta hyötyy siitä, että kielto annetaan, tai mikä kuluttajajoukko on akuutissa oikeudenloukkauksen vaarassa, jos kieltokanne (tai vastaava vaatimus) hylätään. Hallituksen esitys varaa termin ”edustajakanne” nimenomaan kieltotoimenpiteitä tarkoittaville kanteille. Tosin ne ovat prosessilain systematiikassa hakemuksia, koska oikeudenkäyntejä kieltoasioissa ei pantaisi muodollisesti vireille kanteilla vaan hakemuksilla.
Uudistus antaa oikeutetuille yksiköille vallan panna vireille edustajakanne sellaista elinkeinonharjoittajaa vastaan, joka on menetellyt ”kuluttajien yhteisiä etuja” suojaavien säännösten vastaisesti (ehdotettu 2 §). Oikeutettuja eli kanteen nostamiseen pystyviä yksiköitä ovat laissa luetellut viranomaiset (joukoissa muun muassa kuluttaja-asiamies ja Kilpailu- ja kuluttajavirasto) sekä rekisteröityneet kuluttajajärjestöt (ehdotetut 5 ja 6 §). Kanteen perusteella markkinaoikeus voi kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta tai uudistamasta tällaista menettelyä (ehdotettu 10 §). Sen sijaan hallituksen esitys lähtee siitä, että kieltotoimenpiteitä ei voida hakea ryhmäkanteella vaan siihen on käytettävä ”oikeaa” edustajakannetta.
Hyvittävässä oikeussuojassa oikeudenloukkauksen kokenut kansalainen, tässä tapauksessa kuluttaja, saa hyvityksen, tyypillisesti vahingonkorvauksen kärsimästään vääryydestä. Hyvitystä hakeva edustajakanne on käsitteellisesti ryhmäkanne. Kanteessa on yksilöitävä, kuka vaatii hyvitystä, millä perusteella hän sitä vaatii ja paljonko hän vaatii. Hallituksen esitys lähteekin siitä, että ”hyvitystoimenpiteitä koskevat” edustajakanteet ovat nimeltään ryhmäkanteita. Niitä sääntelee vuoden 2007 ryhmäkannelaki. Tyypillinen ryhmäkanne on näin ollen kanteiden kolmijaottelussa niin sanottu suorituskanne. Teoriassa myös vahvistuskannetyyppisiä ryhmäkanteita voidaan ajaa ja on joskus ajettukin. Tällöin yksilölliset hyvitysvaatimukset ratkaistaan myöhemmissä yksilöllisissä oikeudenkäynneissä, joita kutsutaan tavallisesti seurannaiskanteiksi. Kömpelö formaatti tarjoaa oikeudenhakijoille merkittävän edun. Vahvistuskannetyyppisellä ryhmäkanteella saadaan oikeusvoimainen ratkaisu hyvitys- tai korvausperusteesta: näin seurannaiskanteessa riidellään enää korvauksen määristä. Näin oikeudenkäynnin riski on minimaalinen. Seurannaiskannetta ei tietenkään nosteta, ellei peruste ole tullut asianmukaisesti todetuksi.
Direktiivin täytäntöönpanon myötä hyvittävä oikeussuoja kuluttajariidoissa eli käytännössä ryhmäkanteissa parantuu ratkaisevasti. Kuluttaja-asiamies nimittäin menettää aikaisemman yksinoikeutensa tällaisen kanteen nostamiseen ja ajamiseen. On myönnettävä, että direktiivikään ei anna kanneoikeutta kaikille kuluttajajärjestöille. Ryhmäkanteen nostaminen vaatii, että oikeutta hakevia kuluttajia edustava järjestö, tyypillisesti rekisteröitynyt kuluttajayhdistys, on sitä ennen rekisteröitynyt myös ”oikeutetuksi yksiköksi” (ehdotettu ryhmäkannelaki 4a §). Tämän statuksen saatuaan järjestö kuitenkin saa nostaa – erikseen lupia kyselemättä tai rekisteröintejä hakematta – tarpeelliseksi katsomansa ryhmäkanteet. Vaikka kanneoikeuden laajennus on nykytilaan verrattuna käänteentekevä, access to justice -tutkija ei ole täysin tyytyväinen. Rekisteröinti on byrokraattinen prosessi. Lisäksi rekisteröintiä hoitava viranomainen, Suomessa oikeusministeriö, saa epäsuorasti mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millaisia ryhmäkanteita tulevaisuudessa nostetaan (ehdotettu laki kuluttajien yhteisiä etuja edistävien järjestöjen nimeämisestä oikeutetuiksi yksiköiksi 2 §). Rekisteröintiä koskevat vaatimukset ovat nimittäin epämääräisiä ja vaikeasti tulkittavia, esimerkkinä määräys, että järjestöllä on oltava käytössään menettelyt, joilla estetään ulkopuolinen vaikuttaminen ja rahoituksen aikaansaamat ristiriidat (ehdotettu 3 § 7-k). Näin harkinnanvaraisia ennakkoehtoja kanneoikeudelle ei saisi asettaa.
Vielä enemmän access to justice -tutkijan tukkaa nostaa pystyyn tuomioistuimelle annettu valta tutkia, mistä järjestön oikeudenkäyntiin käyttämät tai tarvitsemat rahat ovat peräisin (Koulu 2022 s. 191). Ryhmäkanteen ulkopuolinen rahoittaja ei saa olla ryhmäkanteen vastaajan kilpailija tai vastaajasta riippuvainen. Tämä kuulostaa sinänsä perustellulta (ehdotettu 2a.1 §). Hallituksen esityksestä saa kuitenkin kuvan, että epäasianmukainen vaikuttaminen ryhmäkanteeseen tekee rahoituksesta epäilyttävän, vaikka rahoittaja ei ole vastaajan kilpailija eikä vastaajasta riippuvainen. Asia erikseen on, että päätelmä tuntuu suoraan sanottuna järjettömältä. Sitä ei ehkä ole tarkoitettukaan. On joka tapauksessa helppo huomata, että rahoittajan suhde vastaajaan ja/tai rahoittajan puuttuminen oikeudenkäyntiin ”kuluttajille haitallisella tavalla” tarjoaa loputtomasti ylimääräisiä kiistanaiheita. Osaava vastaaja käyttääkin näin avautuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sitoo kantajajärjestön pitkälliseen ja voimavaroja hajottavaan erillisriitaan rahoituksen laillisuudesta. Hallituksen esitys antaakin sen kuvan, että turvallista rahoitusta ovat kuluttajajärjestölle vain valtion suorat avustukset ja hankerahoitus, säätiöiltä saatu rahoitus sekä kattojärjestön suoma rahoitus. Muu ulkopuolinen rahoitus siis olisi syytä torjua, jottei se antaisi aihetta tällaiseen ”esiriitaan”. Oikeus kanteen nostamiseen on sekin aina kiistettävissä. Tuomioistuin nimittäin joutuu pohtimaan, onko viranomainen nostanut kanteen ”valvontavaltaansa” tai kuluttajajärjestö ”sääntömääräiseen tarkoitukseensa” kuuluvassa asiassa. On selvää, että kanneoikeuden riitauttava vastaajan väite tarjoaa myös näppärän keinon pääasiaa (eli kieltoa tai hyvitystä) koskevan oikeudenkäynnin viivyttämiseen.
Normaalissa oikeussuojassa tällaisia prosessinedellytyksiä ei ole. Kantajan motiiveja kyselevä tuomioistuin saisi vähintäänkin moitteita, ja asianosaisen maksukykyä tai sen alkuperää tivaava tuomari olisi jo virkasyytteen vaarassa. Sitä paitsi voidaan kysyä, mitä järkeä rekisteröintivaatimuksessa on, kun tällaiset seikat kuitenkin selvitetään joka ikisessä ryhmäkanteessa erikseen. Access to justice -tutkija suosittelisikin matalaa rekisteröintikynnystä, olettamusta, että kanne on nostettu oikeuksiin pääsemiseksi ja sen hyväksymistä, että oikeudenkäynteihin on hyvä saada ulkopuolista rahoitusta, tuli se mistä tahansa (Koulu 2020 s. 200). Rahoituksen selvittämätön tai ehkä epäilyttäväkin alkuperä on pienempi paha kuin se, että kuluttajat eivät pääse oikeuksiinsa taloudellisista syistä.
Näistä epäilyksistä huolimatta on myönnettävä, että kannevallan laajentaminen järjestöihin ja ylipäätään luottaminen kansalaisyhteiskuntaan on erinomaisen tervetullut uudistus. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuleeko uudistuksesta käytännössä yhtä merkittävä kuin se periaatteessa on. Tutkimuksessa on epäilty, ettei Suomesta löydy niin vahvoja ja varakkaita kuluttajajärjestöjä, että niistä olisi ajamaan kielto- tai ryhmäkanteita. Kynnykseksi ei aina nouse niinkään oikeudenkäynnin rahoitus. Se on nimittäin hoidettavissa ”valtionavulla”; sen sijaan säätiöiden ja kattojärjestöjen tukeen tuskin kannattaa paljoa laskea. Ulkomaillakin järjestöjen kanteet tavallisesti ajetaan julkisella rahoituksella. Tästä samalla seuraa, että jyrkkä erottelu julkinen ryhmäkanne/järjestön ryhmäkanne on melko keinotekoinen. Julkinen valta kun tosiasiallisesti ratkaisee avustus- ja hankepäätöksillään, mitä ryhmäkanteita nostetaan. Tosin laki antaa ryhmäkanteessa järjestölle luvan periä kohtuullisia ilmoittautumismaksuja ryhmään ilmoittautuvilta kuluttajilta (ehdotettu 7 §). Pienessä maassa ilmoittautumismaksuista ei mainittavia summia kerry. Näin kerättävä rahoitus tuskin riittää edes alustaviin yhteydenottoihin.
Julkinen rahoitus, vaikka se kattaisi kaikki kustannukset, ei sekään välttämättä houkuttele kanteen nostamiseen. Ryhmäkanne vaatii myös järjestöltä (käytännössä sen aktiivisilta jäseniltä) sekä sitoutumista että työpanosta. Järjestöä tarvitaan esimerkiksi ryhmän kokoamiseen ja huolehtimaan yhteydenpidosta sen jäseniin. Vaikka itse kanteen nostaminen ja asianajaminen on uskottavissa toimeksiannolla asianajotoimistolle, kaikkea ei voida sille siirtää, etenkään jos ryhmä koostuu järjestön omista jäsenistä, mikä lienee tavallista. Myös asianajotoimisto edellyttää vähintäänkin toimeksiannon sisällöllistä määrittelyä ja luultavasti myös jonkinlaisia ohjeita siitä, miten asiaa ajetaan. Lisäksi järjestön asiantuntemusta todennäköisesti tarvitaan itse oikeudenkäynnissäkin. Pessimisti löytää jopa kulttuurisia rajoitteita. Suomalaiseen yhdistysmaailmaan – järjestöthän ovat aatteellisia yhdistyksiä – ei luontevasti istu litigaatiohenkisyys. Esimerkiksi suomalaiset kuluttajajärjestöt ovat olleet käytännössä paitsi näkymättömiä myös hampaattomia; ne ovat tottuneet asioimaan kuluttaja-asiamiehen kautta ja vaikuttamaan lobbauksellaan lähinnä tulevaan lainsäädäntöön. Interventio konkreettisiin riitaisuuksiin on ollut niille vierasta.
Toki on kaikki syy toivoa, että nämä epäilykset ovat aiheettomia ja että Suomesta pitkällä tähtäimellä löytyy militantteja, ryhmäkanteisiinkin halukkaita kuluttajajärjestöjä. Sen sijaan on hyvin epätodennäköistä, että järjestöt kykenisivät ilman julkista rahoitusta nostamaan ensimmäistäkään kannetta. Kanteen nostaminen ja etenkin ajaminen vaatii paljon lakimiesapua, ja se taas kokemusperäisesti maksaa. Maksutonta apua ei ole saatavissa. Täydellisillä tulospalkkioilla toimivia asianajajia kun ei Suomessa – toisin kuin monissa maissa – juurikaan ole. Sen varaan, että joku asianajaja suostuisi aatteellisista tai PR-syistä ajamaan työlästä edustajakannetta tai ryhmäkannetta järjestön lukuun ilmaiseksi, ei myöskään saisi mitään laskea.
Täysin varauksetonta vastaanottoa uudistus ei, kuten arvata saattaa, tule saamaan. Direktiiviä ja siihen perustuvaa hallituksen esitystä on valmiiksi arvosteltu (Helsingin Sanomat 1.8.2022: ”Kuluttajille koituneet menetykset pitää korvata tehokkaasti”). Arvostelu kohdistuu rakenteeseen, ja siinä on melkoisesti perääkin. Preventiivinen ja reparatiivinen oikeussuoja päätyvät hallituksen esityksessä eri tuomioistuinlinjoille, ensimmäinen erityistuomioistuimeen eli markkinaoikeuteen, jälkimmäinen taas yleiseen tuomioistuimeen. Periaatteessa saman tapahtumaketjun (eli säännösten vastaisen menettelyn) käsittely kahdessa eri tuomioistuimessa ei ole kustannustehokasta. Se tuo kaksinkertaiset kustannukset, pitkät käsittelyajat sekä ristiriitaisten ratkaisujen riskin. Kustannustehokkaampaa olisi ollut koota kaikki vaatimukset yhteen ja samaan tuomioistuimeen, oli se mikä tahansa. Käytännössä epäkohta ei kenties ole niin näkyvä kuin teoriassa. Hyvitysten tuomitseminen vanhoista oikeudenloukkauksista ensiksikin panee elinkeinonharjoittajan vakavasti harkitsemaan, onko kannattavaa jatkaa menettelyä. Onhan selvää, että pian nostetaan seuraava ryhmäkanne. Toiseksi oikeutettujen yksikköjen, käytännössä kuluttaja-asiamiehen ja kuluttajajärjestön, intressit eivät välttämättä tai edes pääsääntöisesti ole samat. Kuluttaja-asiamies voi asettaa prioriteetikseen kiellon saamiseen, kuluttajajärjestö taas hakee ensisijaisesti jäsenilleen hyvitystä. Sen sijaan on vaikea uskoa, että kuluttajajärjestön voimavarat riittäisivät samassa jatkumossa oikeudenkäynteihin niin käräjäoikeudessa kuin markkinaoikeudessakin. Tässä suhteessa arvostelu osuu varmasti maaliinsa.
Kahden tuomioistuimen mallia voidaan myös puoltaa tuomioistuinten osaamisella. Markkinaoikeus on elinkeinoelämän riitaisuuksiin erikoistunut ja kapasiteetiltaan suhteellisen pieni tuomioistuin, yleinen tuomioistuin taas osaa käsitellä ja ratkaista korvausvaatimuksia. Onhan selvää, että ryhmäkanne tuo tuomioistuimeen sadoittain tai tuhansittain yksilöllisiä hyvitysvaatimuksia, tavallisesti korvausvaatimuksia. Kokemukset joukkokanteista eli asfaltti- ja metsäkartellijutuista osoittavat ellei muuta niin sen, että suuri käräjäoikeus pystyy käsittelemään kohtalaisen tehokkaasti suurta joukkoa erimääräisiä ja (hieman) eriperusteisia vaatimuksia (Koulu 2017 s. 206). Miten kävisi markkinaoikeudelle, jää arvailtavaksi – ja toivottavasti myös kokeilematta. Jos yhden väylän mallia harkitaan, kannattaisi pikemminkin ohjata kieltokanteet yleisiin tuomioistuimiin. Tällöin nähtäväksi jäisi vain se, miten hyvin yleinen tuomioistuin tuntee elinkeinoelämää. Puolustukseksi on sanottava, että tämä tuntemus on aina hankittavissa asiantuntijatodistelulla.
Oli niin tai näin, työnjako tuntuu parhaalta ratkaisulta. Siinä viranomaiset kantavat vastuun kieltokanteista, kuluttajajärjestöt taas keskittyvät ryhmäkanteiden nostamiseen ja ajamiseen. Toimiva työnjako kylläkin vaatii kahta reunaehtoa. Ensiksikin järjestön on saatava ryhmäkanteeseen kohdennettua julkista rahoitusta, toiseksi viranomaisten on tuettava ryhmäkanteen ajamista antamalla siihen henkistä tukea (sitä ei ole syytä väheksyä) ja asiantuntija-apua. Viranomainen voi esimerkiksi luovuttaa kannetta suunnittelevalle järjestölle toimialan valvonnassa kertynyttä tietoa tai tarjota ilmaista asiantuntijatodistelua itse oikeudenkäyntiin. Kannattaa muistaa, että viranomaiset ja kuluttajajärjestöt eivät ole kilpailijoita oikeussuojamarkkinoilla: kumpikin on lähtökohtaisesti samalla eli kuluttajan asialla. Direktiiviä ja hallituksen esitystä voidaan pikemminkin moittia siitä, että tällaisen yhteistyön tarpeellisuus ja hyöty tuntuvat kokonaan unohtuneen!
Risto Koulu