”Läpihuutojutuista” summaarisiin asioihin
Summaariset asiat ja yksipuoliset tuomiot (johon tällainen asia päätyy) ovat olleet suomalaisen oikeuspolitiikan lempiaihe. Tuomioistuinten työtaakkaa on kauhisteltu, ja vastaajien oikeussuojaa on vastaavasti surkuteltu. Harva muistaa, että kysymys ei ole uudesta ilmiöstä: tällaisia asioita on aina nähty käräjillä ja raastuvanoikeuksissa. Nimitys ”summaarinen asia” on kylläkin uusi, koska sellaisista alettiin puhua vasta vuosituhannen vaihteessa. Lakikieleen nimitys pääsi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Ennen tällaisia asioita kutsuttiin kuvaavasti ”läpihuutojutuiksi”, mikä kertoo aika tavalla sekä asenteista että tällaisen asian saamasta ”käsittelystä”. Kokoavaa oikeushistoriallista tutkimusta asiaryhmän asiat eivät ole saaneet, mutta läpihuutojutut saavat eloa pitäjä- ja teollisuushistorioissa. Yleisin läpihuutojuttu on ollut kauppahuoneen tai maakauppiaan velkoma tilisaatava asiakkaalta, tavallisesti talonpojilta. Teollisuuspaikkakunnilla tyypillinen läpihuutojuttu oli hieman yllättävästi työnantajan kanne työntekijän saaman liikaennakon (eli ’förskotin’) palauttamisesta. Niistä puhutaan paljon Möhkön ruukin historiassa, joten ne lienevät olleet paikkakunnalla tavallinen asiatyyppi. Luonnollisten henkilöiden väliset riidat sen sijaan päätyivät harvemmin läpihuutojutuiksi. Kaiken kaikkiaan läpihuutojuttuja oli vähän. Ne yleistyivät vasta luottoyhteiskunnan läpimurron jälkeen. Kun luotonsaantiin on vähän mahdollisuuksia, myös velkomusasiat ovat vähässä.
Möhkön ruukki ansaitsee muutaman selittävän sanan: ruukki on (sen ohella, että isoisäni syntyi siellä) uskomaton tarina Suomen taloushistoriassa. Paikkakuntana Möhkö on kaukana kaikesta: se sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä itään Ilomantsista, joka ei sekään ole mikään metropoli. Voi vain kuvitella, kuinka syrjässä Möhkön ruukki oli 1800-luvulla, kun matka lähimpään kaupunkiin kesti kaksi päivää ja vaati matkalla yöpymisen. Sijainnistaan huolimatta Möhkön ruukki oli huippukaudellaan Euroopan suurin järvimalmin jalostaja: se työllisti noin 2000 työntekijää. Järvimalmi on järvien ja lampien pohjalle saostuvaa rautamalmia. Sen rakeista saadaan sulattamalla huonolaatuista rautaa, joka kelpasi muun muassa tykinkuuliin. Työntekijät nostivat urakkapalkalla malmia suurilla puukauhoilla, ja heille maksettiin kauden alussa ennakkoa. Läheskään kaikki eivät kyenneet täyttämään urakkaansa, jolloin he joutuivat palauttamaan erotuksen. Ympäristönsuojelusta kiinnostunut huomaa järvimalmin ”louhinnan” edut. Järvi tuotti ensiksikin uuden malmisadon 10–15 vuoden kuluttua, toisin sanoen kaivokset eivät koskaan ehtyneet. Toiseksi minkäänlaisia ennallistamis- tai puhdistamiskustannuksia ei syntynyt. ”Kaivos” palasi luonnontilaan, kun se jätettiin muutamaksi vuosikymmeneksi rauhaan. Näin kävi vuonna 1908, kun ruukin toiminta muuttui kannattamattomaksi ja se lopetettiin.
No, palataanpa pääasiaan. Ennakon perintäasiat olivat läpihuutojuttuja, koska työntekijät eivät tulleet paikalle. Sama oli sääntönä myös toisessa summaaristen asioiden arkkityypissä eli kauppiassaatavissa. Tämä on haluttu selittää osaksi sillä, että lakimiesapua asian ajamiseen ei ollut saatavissa. Möhkössähän tämä piti kirjaimellisestikin paikkansa. Sen valossa nykyvalittelu oikeudellisen avun saatavuudesta vaikuttaa pikkuasioista nipottamiselta. Yhtenä syynä vastaajien endeemiseen poissaoloon pidetään myös sitä, että se ei olisi mitään auttanut. Tämä oli varmasti yhteisöllisten kokemusten kautta opittu. Tästä voi syyttää myös tuomioistuimia ja tuomareita. Kauppiaan (tai tässä tapauksessa työnantajan eli ruukin) kirjanpidolle annettiin nykymittapuun mukaan hämmästyttävä näyttöarvo. Kirjanpitoon perustuvia saatavia ei voinut käytännössä kiistää. Nykylukija ihmettelee periaatetta: kantajahan laatii kirjanpitonsa, eikä asiakas tai työntekijä pysty vaikuttamaan, mitä kirjanpitoon merkitään. Samalla kannattaa muistaa, ettei luku- ja kirjoitustaito ollut vielä 1800-luvun lopullakaan jokamiehen ominaisuus. Ruukin kirjanpidossa on lukuisia kirjallisia työsopimuksia, joissa on työntekijältä vain puumerkki.
Totta tietenkin on, että valtaosa kanteista oli asianmukaisia ja perusteltuja. Ruukin historiassa ei ole vihjeitä siitä, että ruukki olisi toiminut epäoikeudenmukaisesti. Työntekijät vaikuttavat olleen tyytyväisiä patriarkaaliseen työnantajaansa. Ihmiset kyllä riitelivät, ja kihlakunnanoikeuden apua tarvittiin. Suljetut yhteisöt ovat notorisesti loistava kasvualusta tulehtuneille henkilösuhteille. Oikeutta käytiin muun muassa siitä, että ruukin johtaja oli kiivaassa väittelyssä tökännyt sormillaan työntekijää nenään. Todistusteemana oli, tekikö ruukinjohtaja sen tahallaan vai vahingossa. Tässä pieni varaus on paikallaan. Historia ei ole ruukin sosiaalisten suhteiden historia vaan tyypillinen tehdashistoria, vieläpä rakennuksiin ja tekniikkaan keskittyvä. Se ehkä antaa liian ruusuisen kuvan.
Lähteet eivät sano mitään siitä, millaisen käsittelyn läpihuutojutut saivat. Kaikesta päätellen sellaisesta ei voi puhua. Käsittelyyn ei uhrattu aikaa, vaan tuomio perustui yksinomaan prosessioikeudellisen velvoitteen – eli paikalle tulemisen – laiminlyömiseen. Aikalaisia olisi luultavasti ihmetyttänyt nykyisen prosessilain säännös siitä, ettei yksipuolista tuomiota saa antaa, jos kanne on ”selvästi perusteeton” (oikeudenkäymiskaari 12:13). Säännös asettaa tuomioistuimelle näin summaarisissa asioissa (eli dispositiivisissa asioissa, joissa vastaaja on jäänyt pois istunnosta tai ei anna kirjallista lausumaa) perustavanlaatuisen tutkimisvelvollisuuden. Velvollisuuden laajuus tai oikeammin syvyys on noussut riidanaiheeksi ja kaipaisi itse asiassa kunnollista oikeudenkäyntiä. Koko virallistutkinnan idea on tuottanut prosessioikeudessa lähes tuhatsivuisia monografioita – lukijaa varsinaisesti käytännön soveltamistilanteissa auttamatta. Kuluttajamyönteinen tutkimussuuntaus eli niin sanottu kuluttajaprosessioikeus ajaa pitkälle menevää oikeellisuuden kontrollia kuluttaja-asioihin. Ne muodostavat nykyisin summaaristen asioiden valtajoukon. Kysymys ei oikeastaan ole siinä, mitä tutkitaan vaan siinä, mitä ryhdytään selvittämään. Ääritulkinnoissa summaariset kuluttaja-asiat alkavat muistuttaa indispositiivisia asioita, joissa kaikki tutkitaan viran puolesta. Lopputulos on absurdi. Asia, jossa kuluttaja on poissa, tutkitaan tarkemmin kuin asia, jossa kuluttaja on läsnä ajamassa asiaansa. Tällöinhän esimerkiksi väittämistaakka on voimassa, kun taas virallistutkinnassa sillä ei periaatteessa ole merkitystä.
Yksipuolinen tuomio on monimutkaisempi ilmestys kuin miltä se näyttää. Se on peräisin kirkollisissa tuomioistuimissa kehitellystä kontumalisuusopista, joka syystä tai toisesta siirtyi yleisen lainkäytön päänvaivaksi. Oppi sai nimensä latinan sanasta ”contumacia”, joka tarkoittaa uppiniskaisuutta ja niskoittelua. Vastaaja toisin sanoen niskoitteli, kun hän jäi pois istunnosta tai modernissa prosessissa laiminlöi vastata kirjallisesti. Yksipuolinen tuomio oli yksi niistä sanktioista, joilla niskoitteluun puututtiin. Periaate vaikutti voimakkaimmin romaanisissa oikeuskulttuureissa. Niissä niskoitteleva asianosainen menetti oikeutensa osallistua oikeudenkäyntiin, esittää todistelua tai kommentoida vastapuolen todistelua sekä hakea muutosta. Hänelle jäi vain oikeus olla läsnä oikeuden istunnoissa sekä pyytää asian uudelleenkäsittelyä. Nykyinen oikeus hakea takaisinsaantia (oikeudenkäymiskaari 12:14) on tämän uudelleenkäsittelyn sovellus. Perinteiseen kontumasiliaaliprosessiin, tuomitsemiseen ”in contumaciam” ei näin ollen kuulunut minkäänlainen kantajan vaatimusten asiallinen tutkinta tai edes oikeusperusteiden kyseleminen.
Prosessilaki on näin ollen kiintoisa hybridi, mikä luo jännitteen tutkimisvelvollisuuden ja poissaolon kontumasiaalisen vaikutuksen välille. Avoimeksi jää muun muassa se, miten pitkälle tuomioistuin selvittää, onko kanne ”selvästi perusteeton”. Se käy harvoin ilmi haastehakemuksesta, joka saa olla hyvin pääpiirteittäinen. Kantajalle on myös varattava tilaisuus esittää selvitystä siitä, että kanne ei ole ”selvästi perusteeton”. Konsensusta ei ole siitäkään, mikä on ”perusteettomuutta” ja milloin se on ”selvää”. Kaikkinainen tutkinta kasvattaa kantajan kustannuksia. Jos hän kuitenkin voittaa asian (kanne ei ollutkaan perusteeton), hänelle syntyy periaatteessa oikeus saada niistä korvaus vastaajalta. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta määrätä vastaaja maksamaan siitä lisätyöstä, minkä tuomioistuin on aikaansaanut jälkiviisaasti turhilla selvitysvaatimuksillaan. Oikeusministeriön asetus ei tätä ongelmaa ratkaise. Siinä vahvistetuista määristä voidaan poiketa, kun siihen on ”muu erityisen painava syy” (6 §).
Risto Koulu
