Lainkäyttö utopiassa
Utopistiset kuvitelmat ovat poissa muodista, eikä moni jaksa innostua dystopiakuvitelmistakaan, niitä on pessimistiselle luonteelle – optimistihan ei niitä muutoinkaan lue – tarpeeksi tosimaailmassakin (Helsingin Sanomat 9.11.2025: ”Haaveet paremmasta maailmasta menettivät vetovoimansa”). Kirjallisissa utopioissa unohdus on enimmäkseen ansaittu: useimmat utopianäkemykset, jopa klassisina pidetyt, ovat surkeasti kirjoitettuja ja kaiken realismin tuolla puolen. Thomas More’n näkemys 1500-luvulta, nimeltään tyhjentävästi ”Utopia”, ei kuulu sarjaan. Siitä otetaan uusia painoksia, ja kirjaa luetaan. Kirja lasketaan arvostetuissa katalogeissa kirjoihin, jotka ”muuttivat maailmaa”. Tosin 1500-luvulla moni kirja oli tällainen, se ei edes ollut mainittava saavutus: vuosisata tuotti 13 ”maailmaa muuttavaa kirjaa”, mihin ei ennen eikä jälkeen ole päästy.
Kirjan pääteema, filosofien hoitama valtionhallinto, on menettänyt mielenkiintonsa. Filosofit eivät ole osoittaneet halua kokeilla osaamistaan hallitsemisen vaikeassa taidossa. More tosin ehdotti, että he tekisivät sen valtaneuvoston jäseninä eli nimettöminä taustavaikuttajina. Kirjassa nostetaan kuitenkin esille useita sivuteemoja. Ne ovat nykyhetkeä peilaavia ja näin utopiakuvitelmissa väärässä paikassa. Nykymaailmassa kustannustoimittaja olisi ne kirjasta leikannut, mutta tuohon aikaan tällaista ammattikuntaa ei tunnettu. Edelleen ajankohtaisia kysymyksiä ovat More’n esille nostamat lakimiesapu oikeudenkäynnissä sekä tuomareiden liikkuvuus. Nämä käsitteet ovat moderneja: More ei olisi niitä tunnistanut. Teemojen vahvalla juridisuudella on selityksensä; yleensähän juridiikka ei ole utopioiden kirjoittajia innoittanut. Tämä selittyy kirjoittajan taustalla. Morehan oli lakimies ja kuuluisa kanonisen oikeuden tuntija. Kanoninen oikeus taas oli aikansa kehittynein oikeusjärjestelmä, universaalisena ja yhteiskulttuurisena edelleen vertaansa vailla. Siihen verrattuna kiitelty eurooppaoikeus näyttää lastenkamarin puuhastelulta.
Lainkäytössä More edusti vahvaa tuomarivaltaa. Asianajajia, jotka ”ovelasti hoitelevat oikeusjuttuja ja tulkitsevat rikkiviisaasti lakeja”, ei Utopian maassa siedetä alkuunkaan. Jokainen ajaa siellä omaa asiaansa ja esittää tuomarille sen, minkä olisi kertonut lakimiehelleen, jos olisi sellaisen jostain löytänyt. Tällaisessa maassa lakimiesten olisi ollut todella vaikea hankkia kunniallista elantoaan. More’n perustelu ei lakimieskuntaa eikä ainakaan asianajajakuntaa kumarra. Totuus saadaan hänen mukaansa helpommin selville, kun puhumassa on itse asianosainen, jolle kukaan asianajaja ”ei ole neuvonut mitään metkuja”. Myös ei-utopinen lainsäätäjä kuulee kunniansa. Valtakunnan lait eivät saaneet olla monimutkaisia: oli yhdentekevää, säädetäänkö lainkaan lakeja vai säädetäänkö lakeja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan ”erityisen terävää älyä ja pitkällisiä väittelyitä. Tällaiseen ”selittämiseen kun ei kansanmiehen järki riitä.” Siihen miten nämä näkemykset saadaan sopusointuun, kaivataan More’n kaltaista renessanssineroa, mutta se on eri juttu.
Oli niin tai näin, More kannatti maallikoiden omatoimista asianajamista. Näin voidaan viisastella, että nykyinen maallikkolähtöinen hallintoprosessi on palautettavissa More’n ajatuksiin siitä, millaisia oikeudenkäynnit Utopiassa tulisivat olemaan. Voi olla, että More’n outo mielipide oli vain protesti sille, miten asiat Englannissa olivat. Englantilaiset oikeudenkäynnit olivat jo tuohon aikaan tunnettuja lakimieskeskeisyydestä, kalleudesta ja verkkaisesta etenemisestä. Omatoiminen asianajaminen ehkä näytti kuuluisalta hopealuodilta, jolla oikeudenkäynnit palautettaisiin alkuperäiseen muotoonsa. Yksityiskohdissa More meni varmasti metsään. Esimerkiksi More’n käsitys siitä, miten totuus saataisiin selville asianosaisia kuulemalla, vaikuttaa suorastaan naiivilta, ’totuus ei ole omaa asiaansa ajavan maallikon suussa’. Myös maallikko osaa valehdella, värittää ja kertoa asiat parhain päin. Hänellä on siihen vielä vähemmän estoja kuin lakimiehellä: hän ei ole ammatillisen valvonnan piirissä eikä hänen tarvitse välittää maineestaan tuomioistuimen tai lakimieskunnan silmissä.
Tosin vielä muutama vuosikymmen sitten moni tuomari luotti kykyynsä selvittää totuus kyselemällä maallikkoasianosaiselta tämän asiasta, vaikka maallikolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Oman auskultointini aikaan (vuosina 1973–74) meille kerrottiin itsestään selvyytenä, että tuomarilla oli ”oikeus” kohdistaa faktakysymykset suoraan asianosaiselle, ja tämän oli niihin itse vastattava neuvoa kysymättä. Vasta kun ”asianosaiskuulustelu” oli päättynyt, avustava lakimies sai puhua, jos jotain sanottavaa vielä oli. Nykylukija on kauhistunut tällaisesta ajattelusta. Sehän vie valtaosan siitä hyödystä, minkä asianosainen saa lakimieheltä. Sitä paitsi monet tuomarin kysymykset ovat johdattelevia. Kaikkein vaarallisimpia ovat kysymykset, joihin tivataan kyllä/ei -vastauksia. Olivat kysymykset kuinka neutraaleja tahansa, asianosainen mieltää, että hänen on pakko vastata tuomarille, vaikka hän ei tajua koko kysymystä. Jos vastaaja ymmärtää väärin kysymykset, yhtä suuri vaara on, että tuomari antaa saamilleen vastauksille väärän tulkinnan. Ja kaikkein suurin vaara on siinä, että jotain olennaista ja asiaan vaikuttavaa jää kertomatta. Tuomari ei osaa sitä kysyä, eikä asianosainen oma-aloitteisesti kertoa. Paras neuvo maallikolle onkin: älä vastaa kysymykseen, jota et ymmärrä tai et tiedä, mitä vastauksesi merkitsee. Asianajaja toki ratkaisee ongelman jättämällä päämiehensä kotiin, ellei tätä ole nimenomaan velvoitettu tulemaan paikalle henkilökohtaisesti.
Tässä vaikene ellet tiedä -strategiassa on tosin vaaransa, jos tuomari ottaa vakavasti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n. Lainkohdan nojalla tuomioistuin nimittäin harkitsee, mikä vaikutus todisteluun on sillä, että asianosainen ei tuomarin kehotuksesta huolimatta lausu vastapuolen vaatimuksista taikka ei noudata tuomioistuimen kehotusta täydentää tai selventää esitystään. Laki ei anna merkitystä sille, ajaako maallikko itse asiaansa vai onko hänellä lakimiesapua. Onni onnettomuudessa on, että tämä sinänsä tärkeä säännös yleensä unohtuu. Sitä tulisi kuitenkin kaikessa lainkäytössä soveltaa vastaamista välttelevään ja tarkoituksella ohipuhuvaan asianosaisen lakimieheen. ”Ikävien” tosiasioiden kiertelyä eli epävastaamista kun pidetään hyvänä asianajamisen taitona. ”Ohipuhuminen” onnistuu erinomaisesti kirjallisessa käsittelyssä ja usein suullisessakin, jos tuomari ottaa prosessinjohtonsa veltosti, toisin sanoen ei heti perään tinkaa kunnon vastausta. Sen sijaan maallikkoon, ajoi hän itse asiaansa tai vastasi tuomarin ”suoriin” kysymyksiin, säännöstä ei saisi lainkaan soveltaa. Vaikeneminen kyseisessä tilanteessa on maallikolle ainoa järkevä toimintavaihtoehto.
More’n ajatukset tuomareiden liikkuvuudesta olivat lennokkaita. Hän oli myös reippaasti aikaansa edellä: tuomareiden liikkuvuus on vasta viime vuosina päässyt esille kansainvälisissä suosituksissa tuomareille; kotimaiset suositukset ovat siitä viisaasti vaiti. Liikkuvuutta suositellaan kaikille karriäärituomareille. Tuomareiden tulisi urallaan työskennellä eri tuomioistuimissa ja eri lainkäyttölinjoilla, jos järjestelmä on dualistinen. Jos tämä on ideaali, siitä ollaan kaukana: Suomessa siirtyminen lainkäyttölinjalta toiselle, esimerkiksi hallintolainkäytöstä yleiseen lainkäyttöön, on tosi harvinaista. Edes linjan sisäinen liikkuvuus ei ole kovin tavallista, vaikkakaan lukuja siitä ei liene missään julkaistu. More’n käsitys liikkuvuudesta oli kansainvälinen: tuomareiden tuli toimia tuomarin tehtävässä eri maissa. Myöhempi oikeudellisen imperialismin nimellä tunnettu ajatus näkyy: kehittyneistä maista, esimerkkinä Utopian maa, tuomareiden tuli hetkeksi siirtyä ’kehittyviin’ maihin. Näin utopialaiset tuomarit veisivät utopistisia hyveitä maihin, joiden lainkäyttö kärsii puolueellisuudesta ja ahneudesta.
More uhrasi myös ajatuksen sille, miten siirtyminen järjestyisi. Naapurikansat pyytäisivät tällaista tuomarinapua milloin kahden, milloin viiden vuoden virkakaudeksi. Utopialaiset antaisivat mielihyvin tuomarinsa lainaksi, ehkä korvausta vastaan (tosin More ei mene tällaisiin yksityiskohtiin). Kyseessä oli tai olisi näin eräänlainen access to justice -liikkeen tunnetuksi tekemä rent-a-judge -konseptin laajennus. Siinä asianosaiset palkkaavat tuomarin omaa asiaansa ratkaisemaan, tavallisesti käsittelyjärjestyksen ja normaalin juttulistan sivuuttaen. More ei sano mitään siitä, mitä tuomareita antava maa saisi vastineeksi tuomariensa lainasta. Tästä päätellen hyötysuhde olisi, mahdollista korvausta lukuun ottamatta, yksipuolinen, mikä ei itse asiassa yllätä. Utopian maat olivat myös lainkäytössä niin paljon muita maita edellä, ettei niillä ollut mitään oppimista. Oikeudelliset siirrännäiset kulkisivat siis tuomareitaan luovuttavista maista mutta eivät toiseen suuntaan.
More’n ajatus tuomareiden rajat ylittävästä liikkuvuudesta ei ollut 1500-luvulla niin epärealistinen, miltä se nyt kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuinten virkakieli oli tuohon aikaan enimmäkseen latina (jota kaikki sivistyneet ihmiset osasivat) ja että kanoninen oikeus oli kaikille Euroopan maille yhteinen kulttuurinen perusta (ja samoin kaikille lakia opiskelleille tuttu). Jos anakronistiset piirteet ja aiheeton ylenkatse vieraita oikeusjärjestyksiä kohtaan unohdetaan, rajat ylittävä liikkuvuus ei olisi tuomareillakaan hassumpi idea. Jos akateemiset tutkijat hyötyvät suuresti työskentelystä ulkomaisissa yliopistoissa (mikä on virallinen politiikka), samoin myös vierailevat tuomarit saisivat virikkeitä. Rajat ylittävä liikkuvuus olisi myös melkoinen askel matkalla yhtenäiseen oikeuskulttuuriin. Toistaiseksi rajat ylittävä liikkuvuus lienee olematonta. Tuomarit siirtyvät jos johonkin siirtyvät ylikansallisiin tuomioistuimiin (EY-tuomioistuin, ihmisoikeustuomioistuin esimerkkeinä) ja jäävät tavallisesti sille tielle.
Risto Koulu
Kirjallisuutta:
More, Thomas: Utopia. Neljäs painos. WSOY 1997.
Asiasanat: Thomas More, kanoninen oikeus, asianosaisen kuuleminen, maallikko oikeudenkäynnissä, omatoiminen asianajaminen, varhainen rent-a-judge -sovellus, tuomareiden liikkuvuus, oikeudellinen siirrännäinen, vieraat oikeuskulttuurit, oikeudellinen imperialismi
