Kverulantteja, sarjavalittajia ja muuta väkeä

Turhien valitusten ongelma on noussut toimituksille ihanteelliseksi uutisaiheeksi: kaikilla tuntuu olevan siitä mielipide. Totta onkin, että turhat valitukset ovat hallintoprosessin ja hallintotuomioistuinten ikioma huolenaihe. Toki voidaan puhua myös turhista kanteista yleisissä tuomioistuimissa, mutta ne eivät ole yhtä tavallisia. Turha valitus on valitus, jolla ei ole oikeudellisesti minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia. Valitus perustuu joko virheellisiin tosiseikkoihin tai väärään laintulkintaan. Turhat valitukset eivät ole aina tai edes yleensä saman henkilön tekemiä sarjavalituksia, vaikka niistä on saatu äskettäin oppikirjaesimerkki. Taitava ja ahkera sarjavalittaja kun näyttää saaneen koko Tampereen kunnallispolitiikan pysähdyksiin. Valtaosa jonkun kriteerin mukaan turhista valituksista on kuitenkin yksittäisiä. Sarjavalitukset ovat ohimenevä ongelma, jota ylläpitää nähtävästi sen saama julkisuus. Harva viitsii tehdä valitusten kirjoittamista itselleen ammattia tai ajanvietettä.

Yleinen mielipide tuntuu päässeen yksimielisyyteen siitä, että tällaisiin valituksiin on puututtava. Tämä on oikeastaan maata mullistava käänne mielipideilmastossa. Valittamista asiasta kuin asiasta kun on pidetty kansalaisen perusoikeutena. Valittamiselle asetettuja rajoituksia on paheksuttu, ja lakisääteisiä valituskieltoja pidetään suorastaan ”herrojen metkuiluna”. Oikeustieteen tutkijat eivät sorru populismiin. ”Turhat” valitukset ovat kieltämättä epäkohta, mutta turhien ja ei-turhien valitusten erottaminen etukäteen on helppoa vain toimittajille ja valituksen tarkoittaman päätöksen tehneelle viranomaiselle. Varovaisuus on siis paikallaan. Jos turhiin valituksiin kuitenkin puututaan, on keksittävä keinot, joilla se tehdään. Keinojen hakemisessa auttaa paljon itse ilmiön jäsentäminen: ketkä tekevät ”turhia” valituksia? Tekijöiden leimaaminen kverulanteiksi ei auta, etenkään jos kverulantti määritellään, kuten tapana on, ”turhien valitusten” tekijäksi.

Yksi ryhmä turhissa valituksentekijöissä ovat omassa asiassaan mieltään tai kiukkuaan osoittavat kansalaiset (ryhmä 1). Tällaisia valituksia on aina nähty, eikä niiden määrä tunnu vaihtelevan. Terapeuttisen oikeuden kannattaja näkee tällaisissa valituksissa jotain hyvääkin, ja muutkin ymmärtävät varsin pitkälle näin käyttäytyvää yksityishenkilöä. Toinen turhaan valittava ryhmä koostuu yhteiskunnallis-poliittista agendaa ajavista, jotka ovat yleensä kansalaisjärjestöjä (ryhmä 2). Valitustyyppi on puolestaan uusi ja kasvussa. Tällaisella valituksella tähdätään tavallisesti agendan esillä pitämiseen ilman sen kummempia odotuksia menestymisestä yksittäisessä valituksessa. Tosin joskus tällainen ”turha” valitus tuottaa tulosta, kun yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu. Seuraavassa ryhmässä (ryhmä 3) ovat valituksellaan kiusaa ja haittaa tekevät, esimerkkinä sarjavalittajat: nämä valitukset kohdistuvat sinne, missä kiusa, haitta tai näkyvyys on suurin. Viimeisen ryhmän muodostavat oman asiansa oikeellisuuteen sokeasti (mutta väärin) uskovat (ryhmä 4). Heidän valituksensa voi olla objektiivisesti turha mutta subjektiivisesti mitä oikeutetuin. Tässä suhteessa he eroavat ryhmistä 1-3, joiden jäsenet tietävät sisimmässään valituksen turhaksi. Heitä on, mutta valitusten määrä ei sen enempää laske kuin nousekaan. Ryhmän erityispiirre on sinnikkyys.

Turhiin valituksiin ehdotetaan tavallisesti taloudellisia sanktioita. Niitä ovat käsittelymaksut (joita kutsutaan oikeudenkäyntimaksuiksi) sekä niin sanottu kuluriski. Käsittelymaksu menee valtiolle, ja sillä on tarkoitus kattaa valituksen käsittelystä aiheutuneet kustannukset. Tällaisilla maksuilla katetaan yleensä neljännes tai kolmannes tuomioistuinten kokonaiskustannuksista. Maksujen valtiontaloudellinen merkitys on siis vähäinen tai olematon. Kuluriskillä tarkoitetaan puolestaan valittajan vaaraa siitä, että turhan valituksen tekijä joutuu korvaamaan vastapuolen eli viranomaisen oikeudenkäyntikustannukset, kun valitus hylätään. Yhtenä sanktiona voidaan pitää (vaikka niin ei yleensä tehdä) myös sitä, että valittaja ei saa korvausta omista kustannuksistaan. Maksut ovat muutaman sadan euron luokkaa, kuluvastuu voi nousta tuhansiin, poikkeustapauksessa jopa kymmeniin tuhansiin, omilla kustannuksilla ei ole ylärajaa, mutta ”turhan” valituksen tekijä ei yleensä sijoita asiaansa enempää kuin on pakko. Vastapuolen eli päätöksen tehneen viranomaisen kustannuksia yksityinen valittaja ei tällä hetkellä tavallisesti joudu korvaamaan. Jos hän joutuu, korvaukset ovat lähinnä symbolisia. Tosin symbolisia ovat myös ne korvaukset, jotka voittanut valittaja saa vastapuolelta.

On helppo nähdä, että patenttiratkaisuksi tarjotut taloudelliset sanktiot purevat vain heikosti. Terapeuttinen valittaja (ryhmä 1) tai omaan asiaansa sokeasti uskova (ryhmä 4) eivät niistä perusta: heille kustannukset ovat sivuseikka, kunhan he vain pääsevät valittamaan. Myös agendaa ajava valittaja (ryhmä 2), tyypillisesti kansalaisjärjestö, on melko immuuni sanktioille. Järjestö kykenee vaikeuksitta maksamaan käsittelymaksut eikä muutaman tuhannen kuluvastuukaan järjestön kassaa kaada. Ja jos kuluriski realisoituu, järjestö saa enemmän valtionapua menojen lisäykseen. Sitä paitsi yhdistys voi aina hakeutua konkurssiin ja näin vapautua vastuusta. Uuden yhdistyksen perustaminen samalle agendalle ei vaadi kummoista osaamista. Vain haittaa ja kiusaa tekevien valittajien joukko (ryhmä 3) välittää taloudellisista sanktioista. Taloudellisten sanktioiden heikkous kuitenkin on, että niiden kohde ei saa olla varaton ja tuloton. Tällaiselle henkilölle maksuilla ja kuluriskillä ei ole merkitystä, etenkään kun käsittelymaksua ei periaatteessa saa periä etukäteen, vaikka laki siihen teoreettisesti mahdollisuuden antaisikin – kuten se tekee.

Taloudelliset sanktiot jäävät tehottomiksi siellä, missä niitä eniten tarvittaisiin eli kiusaavissa valittajissa. Heidän kohdallaan vain reaaliset keinot (huono sana, mutta osuvampaa ei ole tarjolla) purevat. Tällaisia keinoja ovat nopea käsittely ja päätösten täytäntöönpano valituksesta huolimatta. Hallintolainkäytössä ei tunneta välitöntä hylkäämistä, jollainen on käytössä yleisessä lainkäytössä, toisin sanoen käräjäoikeudessa. Selvästi perusteeton kanne voidaan siellä välittömästi ja haastetta antamatta hylätä tai jättää tutkimatta (OK 5:6). Näin vireille tullut kanne on heti hylättävissä: asia ehtii olla vireille ääritapauksessa vain minuutin tai kaksi. Hallintoasiassa hieman samaa ajatusta edustaa säännös, jonka mukaan asia on ratkaistavissa varaamatta asianosaiselle tilaisuutta tulla kuulluksi, jos valitus on ilmeisen perusteeton (HOL 44.2. §). Samanlaiseen pikahylkäämiseen, mikä on mahdollista yleisessä lainkäytössä, sekään ei oikeuta. Itse valituksen käsittelyä säännös kyllä hivenen nopeuttaa.

Vanha periaate on ollut, että viranomaisen päätöstä eli niin sanottua hallintopäätöstä ei saa panna täytäntöön, ennen kuin se on saanut lainvoiman (HOL 122 §). Näin turhalla valituksella saadaan aikaan juuri se, mitä valituksen tekijä haluaa: vallitseva asiantila jähmetetään, kunnes valitus on ratkaistu ja päätös on saanut lainvoiman. Täytäntöönpanon kiellosta on kyllä poikkeuksia, tosin varsin harkinnanvaraisia. Niiden suhde pääsääntöön jää näin epäselväksi. OK, pääsääntö ansaitsee kunnioitusta, oikeusvaltiossa kun ollaan. Kunnioitus kuitenkin muuttuu herkästi sellaiseksi varovaisuudeksi, jota on jo vaikea erottaa suoranaisesta arkailusta (YLEuutinen 23.1.2026: ”Tampereella perheet eivät pääse rakentamaan kotejaan”). Arkailu on jotenkin inhimillisesti ymmärrettävää käyttäytymistä. ”Turha” valittaja helposti valittaa ja kantelee siitä, ettei hänen valituksensa pysäyttänytkään kaikkea, toisin sanoen viranomainen tulkitsee poikkeuksia liian väljästi. Kukaan virkamies ei huvikseen vastaile kanteluihin, olivat ne miten tolkuttomia tahansa.

Oli syy mikä tahansa, tulkinnoissa olisi tarkentamisen varaa. Niissä olisi myös syytä ottaa huomioon valituksen ”turhuusaste”. Mitä turhempi valitus, sitä matalampi kynnys poikkeukselle. (Tätä tulkintaa ajava tosin kerää moitteita siitä, että ”hän vaarantaa oikeusvaltion perustaa”.) Laissakin on moitteen sijaa. Siitä, että tuomioistuin voi kieltää tai keskeyttää täytäntöönpanon, on laissa vartavastinen säännös (HOL 123 §). Sen sijaan säännöstä siitä, että tuomioistuin voisi antaa luvan täytäntöönpanoon, ei laista löydy. Tällainen määräys antaisi selkänojan hallintoviranomaiselle, joka arkailee täytäntöönpanossa. Väliaikaismääräys täytäntöönpanosta, kun valitus on vireillä, saadaan, epäloogista kylläkin, antaa vain muissa kuin valitusasioissa. Vastaava säännös olisi oikeastaan tarpeellinen juuri näissä asioissa. Näin pääsääntö voitaisiin pysyttää.

Risto Koulu

Asiasanat: hallintovalitus, hallintolainkäyttö, ”turha” valitus, päätöksen täytäntöönpano, pääsy oikeuksiin, laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (HOL), välitön hylkääminen, kuulemisperiaatteen rajoittaminen