Kverulantit lainkäytössä – myytti vai ongelma?

Kverulantiksi kutsutaan maallikkoa, joka nostaa häviöön tuomittuja kanteita taikka tekee turhanpäiväisiä valituksia tai kanteluita. Myös lakimies voi ansaita tämän nimityksen, vaikka se on harvinaisempaa. Sana ei ole enää niin pejoratiivinen, mitä se alkujaan oli. Kantasana, latinan ”querulus’ nimittäin tarkoitti ”surkuttelijaa” ja ”vaikertajaa” eli säälittävää ressukkaa. Vanha tautiluokitus tunsi myös kverulanttisyndrooman. Sillä tarkoitettiin ”sairaalloista halua riidellä ja käräjöidä”. Nykyluokituksesta nimitys on poistunut, joten diagnoosi ei enää ratkaise kverulanttiongelmaa. Kverulantteja on aina ollut, luultavasti jo sumerilaiset tuomioistuimet panivat ilmiön merkille, vaikkakaan siitä ei ole säilynyt aineistoa. Moderni tietotekniikka on kuitenkin helpottanut merkittävästi kveruloinnin arkea. Parhaat kverulantit ovat vuodessa parissa tehtailleet toistasataa kannetta, valitusta tai oikaisuvaatimusta, mitä vanha kverulanttipolvi ei voinut kuvitellakaan. Kverulantit saavat myös paljon enemmän julkisuutta kuin ennen. Valtamedioissa kverulanttivalituksia kauhistellaan (HS 30.6.2022: ”Tuomioistuimia kuormittavat sarjakantelijat on saatava kuriin”), ja lehtien yleisönosastot täyttyvät enemmän tai vähemmän rakentavista ehdotuksista siitä, miten kverulanttiongelma tulisi ratkaista. Taattu ja etenkin kannustava mediajulkisuus ruokkii kverulointia, mikä uutisia kirjoittavien olisi syytä muistaa. 

Ongelman kärjistyminen selittää, miksi kverulantit keräävät tieteellistä huomiota; ennen heidät sivuutettiin oppikirjoissa ja yleisesityksissä hymähdellen (Kulmala 2025). Heille on myös laadittu ikioma taksonomia ja siihen tukeutuva motiivianalyysi (prosessioikeusblogi 29.10.2025). Kveruloinnin käyttövoimaa on syytä miettiä, ennen kuin sille mietitään lääkkeitä. Kverulantit ovat jaettavissa nykyaikana kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat perinteiset kverulantit, jotka ovat useimmiten keski-ikäisiä ja vihaisia miehiä. He käräjöivät omassa asiassaan, takana on tavallisesti vahva vääryyskokemus, enemmän tai vähemmän todellinen tai kuviteltu. Tällainen omassa asiassa kverulointi loppuu aikanaan, kun henkilö väsyy, kuolee tai kokee saaneensa hyvityksen, todellisen tai kuvitellun. 

Toinen kverulanttien ryhmä koostuu kansalaisjärjestöistä, vaikka harva uskaltaa luokitella esimerkiksi ympäristö- tai luonnonsuojelujärjestöjä kverulantiksi. Tämän ryhmän kverulantit ajavat poliittista tai yhteiskunnallista agendaa. Esimerkkejä heidän toiminnastaan ovat ilmastokanteet ja niin sanotut petovalitukset, jotka vanhan kansan tuomari arkailematta leimaisi kverulanttisiksi. Sitähän ne kverulanttiteorian mukaan ovatkin. Agendaa ajava kverulanttijärjestö ei ikinä lopeta. Oikeushenkilöt eivät kuole tai väsy, ennen kuin niiden agenda vanhenee. Elävä agenda täydentyy uusilla vaatimuksilla, kun ensitavoite saavutetaan tuomioistuinten tai poliittisten prosessien kautta. Esimerkiksi ilmastolitigointi on jatkunut kohta kolmatta vuosikymmentä. Agendaa ajava kverulointi on kuitenkin riippuvainen tuloksista, ennen kaikkea toiminnalle on saatava julkisuutta. Julkisuus taas pitää aktiivit mukana, helpottaa varojen keräämistä sekä luo poliittista painetta. Julkisuuden kadotessa katoaa myös kverulointi.

Uusin kverulanttiryhmä ovat oikeustaistelijat eli Yhdysvalloista tutut social justice warrior -aktiivit. He ovat yleensä luonnollisia henkilöitä, joskin myös kansalaisjärjestöt kunnostautuvat tässä toiminnassa. Oikeustaistelu on usein agendaakin. Aktiivit taistelevat toisten ihmisten oikeuksista, monesti kysymättä, haluavatko toiset tällaista taistelua ja heitä esitaistelijoiksi. Näitä ’toisia’ ovat muun muassa alkuperäiskansat ja etniset vähemmistöt. Tällekään kveruloinnille ei tule loppua: uusia sorrettuja ryhmiä löytyy, ja ellei löydy, some-kulttuuri niitä kyllä osoittaa. Ryhmän jäsenet vanhenevat ja poistuvat, mutta se ei vaikuta kverulointi-ilmiöön. Uusia aktiiveja tulee. Ryhmän edustus on toistaiseksi kverulantti-ilmiössä vähäinen. Se johtuu siitä, että pohjoismaiset lainkäyttöjärjestelmät eivät jätä tilaa tällaiselle aktivismille. Kansalaiskanteita ei tunneta, vaan oikeutta saavat käydä vain ne, joilla on tunnustettu oikeus.

No, se siitä, kiintoisampaa on miettiä, pitääkö kverulantti-ilmiölle tehdä jotain ja jos pitää, niin mitä? Suomessa haitta on vähäinen, ja kverulantit näkyvät lähinnä tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten työtaakassa. Vanha totuushan oli, että kverulantteja on lukumääräisesti vähän mutta heidän aikaansaamansa vaiva on siihen verrattuna suhteeton. Kverulanteista on myös hyötyä: monet heistä ovat hyvin taitavia löytämään lakien ja järjestelmien heikkoudet, mikä taas tuo esiin uudistustarpeet. On lisäksi muistettava, että kverulantiksi leimattu on toisinaan asiassa oikeassa. Tämä koskee lähinnä ensimmäisen ryhmän eli oman asian kverulantteja. Häntä on kohdeltu aikanaan epäoikeudenmukaisesti, ja se on myönnettävä, jos mahdollista myös hyvitettävä. Aiheellisia kanteita ja valituksia ei saa torjua sillä perusteella, että niiden tekijä on notorinen sarjavalittaja tai vastaava. Sitä paitsi access to justice -ajattelu pakottaa melkoiseen varovaisuuden kverulantti-ilmiön hallinnassa. Kansalaisten on päästävä oikeuksiinsa, ja vasta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin jälkeen on lupa sanoa, ettei oikeutta ollutkaan. Myös agendaa ajava kverulointi tuottaa usein tuloksia, joita on kaikki syy arvostaa. Abolitionismi (se alkuperäinen ja oikea) voitti oikeudenkäyntien kautta, lopullisesti vasta vuoden 1772 Somersett -ratkaisussa. Jälkimaailma pitää lopputulosta itsestään selvänä; aikalaisille se oli kaikkea muuta. Monta aikaisempaa oikeudenkäyntiä oli nimittäin hävitty tai ne olivat rauenneet asianosaisten kuoltua.  

No, oletetaanpa, että kverulointi-ilmiöön on puututtava. Päädymme siis kysymään, millä keinoilla kaikki tai tietyntyyppiset asiat tehdään immuuneiksi. Keinoista ei ole pulaa, sillä tähän tarkoitukseen on ehdotettu muun muassa

• asian erityisen nopeaa käsittelyä,
• kanteen tai valituksen säätämistä luvanvaraiseksi,
• kanteen tai valituksen välitöntä hylkäämistä/tutkimatta jättämistä,
• lakimiespakkoa tiettyihin asiaryhmiin, joissa esiintyy kverulanttipiirteitä,
• ankaraa kuluvastuuta, joka kohtaa myös asiaa ajavia lakimiehiä,
• korotettua ja etukäteen perittävää oikeudenkäyntimaksua, ja
• vakuutta vastapuolen kustannuksista.

Nopea käsittely näyttää hopealuodilta, jolla hirviö tapetaan. ”Keksintö” tuo kylläkin mieleen Ozin velho -kirjan ja kohtauksen, jossa hyvä haltijatar kertoo Dorothylle, että ’sinulla on ollut aina tämä voima’. Totta on, että kverulantismi hyötyy pitkistä käsittelyajoista ja pitkät käsittelyajat taas pääosin johtuvat siitä, että asia odottaa sen käsittelyn aloittamista tai jatkamista. Käsittely nopeutuu, kun näistä odotusajoista päästään. Myös vastauksen määräaikoja voidaan lyhentää: ne ovat monesti periytyneet hevospostin ja postitalonpoikien aikakaudelta, ne ovat siis ylipitkiä. Vastausaika saa olla hyvin lyhyt, ja standardiaikaan annetaan jatkoaikaa, jos tapaus vaatii aikaa vievää selvittelyä. Oikeusvaltiossa jokainen asia on kuitenkin käsiteltävä kunnolla, jos siihen annetaan asiaratkaisu. Se taas vie vähimmäisajan, jota mikään inhimillinen järjestely ei saa 3-4 kuukautta lyhyemmäksi. Sitä paitsi päätökseen saa hakea muutosta, eli oikeudenkäynti ei kuole nopeaan ensikäsittelyyn.

Korotettu oikeudenkäyntimaksu ja vakuus vastapuolelle kaatuvat siihen, että ne johtavat taloudelliseen eriarvoisuuteen. Varakas yksityishenkilö tai tällainen järjestö (sillä on yleensä valtionapunsa) ei, kuten sanotaan, niille korviaan lotkauta, kun vähävaraisille ne taas nousevat aidoiksi oikeuksiin pääsyn esteeksi. Oikeusapu ja oikeusturvavakuutuskaan eivät tunne tällaista etuutta. Ankara kuluvastuu on vahva pelote yleisessä lainkäytössä, mutta hallintolainkäytössä kverulantin ei kannata, jos hän on luonnollinen henkilö, huolta kantaa. Muutoinkin kuluvastuu on vailla merkitystä, jos henkilö tai kansalaisjärjestö (ne ovat yleensä yhdistyksiä) on varaton tai heittäytyy sellaiseksi. Ohimennen todettakoon, että asetuksella voitaisiin säätää tilanteista, joissa oikeudenkäyntimaksu maksetaan etukäteen (tuomioistuinmaksulaki 12 §). Vaikka yhden asian maksu olisi vain nykyiset 550 euroa, sata asiaa maksaisi jo 55 000 euroa, mitä summaa parkkiintunutkin kverulantti jo kavahtaisi.    

Luvanvaraisuus on kuolleena syntynyt ajatus. Kuka luvan antaisi ja millä ehdoilla? Luvan edellytyksistä saataisiin aikaan oma prosessi, joten ongelma pahenisi entisestään. Lakimiespakko ja asiaa ajavan lakimiehen henkilökohtainen kuluvastuu ovat sen sijaan tehokkaita keinoja pitkälle vietyinä. Ensimmäinen on käytössä ylimääräisessä muutoksenhaussa, ja se pitää muun muassa toistuvat purkuhakemukset kurissa. Ennen tätä lakimiespakkoa tiettävästi joku asianosainen haki – turhaan muuten – saman lainvoimaisen tuomion purkamista 113 kertaa. Laajennettu kuluvastuu koskee kaikkia asiatyyppejä (OK 21:6), mutta se on jäänyt hyvin vähäiselle soveltamiselle. Siitä ei ole mainittavaa hyötyä ilmiön hallinnassa, sillä kverulantit hoitavat yleensä itse asiaansa. Varaton ja omatoiminen kverulantti on selvästi hankalin tapaus. 

Yleinen tai laajoja asiaryhmiä kattava lakimiespakko on poliittisesti mahdoton. Sellainen vaatisi myös helposti saatavaa, ilmaista tai kohtuushintaista lakimiesapua, jotta oikeuksiin pääsy olisi turvattua. Tällaisesta maailmasta  ollaan Suomessa vielä kaukana. Lakimiespakko on erityisen mahdoton hallintolainkäytössä, jossa lähdetään siitä, että kansalainen ajaa itse asiaansa. Jos lakimiespakko ulotettaisiin hallintoasioihin, asiaryhmä työllistäisi kaikki Suomen lakimiehet – eikä sekään taitaisi riittää! Jonkinlaista apua saadaan välittömästä hylkäämisestä tai tutkimatta jättämisestä, jollainen tunnetaan yleisessä lainkäytössä riita-asioissa (oikeudenkäymiskaari 5:6). Tällä ratkaisuaika saadaan lyhyeksi, joskin tällainen välitön ratkaisu tuottaa oman riitansa siitä, oliko kanne niin perusteeton, että välitön hylkääminen tai tutkimatta jättäminen oli paikallaan. Välittömässä hylkäämisessä asia tulee pinnallisesti tutkituksi, ja jälkikäteen arvioiden perusteltukin kanne voi kokea tämän kohtalon. Mutta yhtä kaikki, vastaavaa instituutiota kannattaisi kokeilla myös hallintolainkäyttöön, jota kverulantti-ilmiö pahiten ravistelee.

Kaikkein kaikkiaan: kverulantismiin on vaikea puuttua. Tehokkaat lääkkeet ovat sellaisia, että ne tappavat potilaan eli oikeuksiin pääsyn. Nykykeinoilla ilmiötä voidaan hillitä joskaan ei hallita. Samalla voi toivoa, että nykyinen kverulanttiaalto vähitellen itsestään rauhoittuu, kun nähdään, ettei sillä saavuteta mainittavia tuloksia. 

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Kulmala, Samuli : Kverulanttit eli sarjavalittajat. EDILEX (julkaistu 12.2.2025)

Asiasanat: kverulantti, oikeudenkäynnin väärinkäyttö, access to justice, kansalaisjärjestöt, oikeudenkäynnin esteet, oikeudenkäyntimaksut, kuluvastuu, välitön hylkääminen