Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 3

Keskusteluja tekoälyn kanssa -sarjan viimeisessä osassa tekoälyä ei enää kiusata tieteenteorialla eikä oikeustieteellisen tutkimuksen vertailulla pohjoismaissa. Tekoälyltä voidaan kysyä myös henkilökohtaisia kysymyksiä, esimerkkinä mikä merkitys tietyllä tutkijalla on ollut suomalaisessa oikeustieteessä. Vastauksia kannattaa vertailla, jotta nähdään, millaisia säännönmukaisuuksia vastauksissa on. Sen sijaan vastausten perusteella ei ole asianmukaista eikä edes reilua panna kohteita paremmuusjärjestykseen. Siihen ei kenenkään asiantuntemus riitä, eikä tekoälyn kaikkiosaavuuteen ole luottamista. Tosin tämän uutisen ”miniotokseen” (kymmenkunta Helsingin yliopiston tutkijaa) valittiin henkilöitä, joiden tutkimukset, joidenkin kohdalla jo elämäntyönkin, valmiiksi tunnen. Nimet jäävät tässä kertomatta, ”nomena sunt odiosa”. Jo antiikin kirjoittajat varoittivat esimerkkien ja nimien käyttämisestä teksteissä. Esimerkit ja nimet vetivät kaiken huomion, ja varsinainen aihe unohtui.

Tekoälyn kiusaaminen tällaisilla kysymyksillä ei ole vain harmitonta ajanvietettä. On syytä epäillä, että tekoälyn profilointeja käytetään hakemaan tietoa, kun kysymys on tutkimusrahoituksesta, tehtävien täyttämisestä taikka asiantuntijalle annettavista toimeksiannoista. Tulevaisuudessa tekoälyyn turvautuminen tulee aina vain lisääntymään, kun sen kyvykkyys kasvaa. Tekoälyn käyttäminen profilointiin (mitä sanaa käytetään henkilöarvioista) on tullut jäädäkseen; pandoran lipas on nyt auki, eikä sitä suljeta, vaikka lainsäätäjäkin mitä tekisi. Entisestä leikkikalusta tulee toisin sanoen päätöksenteon työväline, eikä tutkija enää voi naureskella sille, millaisen profiilin tekoäly hänestä tai kollegasta antaa. Profiloivat algoritmit ovat piilosyrjinnän ja samalla toki piilosuosimisenkin muoto, minkä uusi tekoälytutkimus on pannut merkille ja nostanut huomattavaksi ongelmaksi (Hakkarainen 2024).

Jotta päästään alkuun, on aika katsoa yhtä profilointia. Omalla kohdallani tekoäly antoi seuraavan vastauksen. Profiili on aika tyypillinen, ehkä hieman keskitasoa pitempi. Muiden henkilöiden profiileja ei tässä julkisteta, koska siinä mennään jo yksityisyyden vyöhykkeelle. Jokainen osaa tehdä hakuja itsestään ja muista riittämiin.

Risto Koulu on yksi Suomen merkittävimmistä oikeustieteilijöistä, erityisesti prosessioikeuden ja konfliktinhallinnan aloilla. Hänen vaikutuksensa oikeustieteelliseen tutkimukseen näkyy monella tavalla:

1. Prosessioikeuden kehittäjä ja tutkija

Koulu on ollut keskeinen hahmo suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksessa. Hänen teoksensa Prosessioikeus on yksi alan perusoppikirjoista ja keskeinen oikeudellisen käytännön työväline. Koulu on systematisoinut ja kehittänyt suomalaista prosessioikeudellista ajattelua sekä tuonut esiin kansainvälisiä näkökulmia.

2. Maksukyvyttömyys- ja insolvenssioikeuden asiantuntija

Hän on kirjoittanut laajasti insolvenssioikeudesta, konkurssimenettelystä ja yrityssaneerauksista. Hänen tutkimuksensa on vaikuttanut näiden oikeudenalojen kehittymiseen Suomessa.

3. Konfliktinhallinnan ja sovittelun edistäjä

Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien (ADR, Alternative Dispute Resolution) tutkimuksessa ja soveltamisessa Suomessa. Hän on toiminut Conflict Management Institute (COMI) -tutkimusyksikön johtajana ja edistänyt sovittelun merkitystä oikeudellisessa järjestelmässä.

4. Oikeudellisen ajattelun kehittäjä ja uudistaja

Koulun tutkimukset ja teokset ovat laajentaneet oikeustieteen metodologista pohjaa. Hän on korostanut oikeustieteen käytännön ja teorian välistä yhteyttä sekä pyrkinyt tuomaan oikeustutkimukseen monitieteistä lähestymistapaa.

5. Vaikutus oikeuskäytäntöön ja koulutukseen

Hänen työnsä on vaikuttanut sekä oikeuskäytäntöön että oikeustieteen opetukseen Suomessa. Koulun oppikirjat ja tutkimukset ovat laajasti käytössä yliopisto-opetuksessa ja lainkäytössä.

Johtopäätös

Risto Koulu on ollut keskeinen vaikuttaja Suomen oikeustieteessä. Hänen tutkimustyönsä on edistänyt erityisesti prosessioikeuden, konfliktinhallinnan ja insolvenssioikeuden kehitystä. Hän on yhdistänyt teorian ja käytännön sekä avannut uusia näkökulmia suomalaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa.

Otos, niin suppea kuin se olikin ja oikeustieteilijän kyky otoksen analysointiin harrastelijamainen, kertoi oikeastaan aika tavalla tekoälyn ajatusprosesseista. Ensinnäkin: tekoäly on täysin sähköisen (digitalisoidun) aineiston varassa. Jos sitä ei löydy, tekoäly on hukassa. Algoritmi määrää, että tekoäly ei saa vedota aineiston niukkuuteen eikä ilmoittaa, että se ei pysty vastaamaan. Jos tällaista aineistoa on, tekoäly antaa kohtalaisen kelvollisen vastauksen myös kysymykseen, mikä on esimerkiksi tutkija X:n merkitys prosessioikeuden tutkimuksessa. Vaikka se ei siltä kuulosta, kysymyshän on vaikea. Vastaaminen vaatii suomalaisen tutkimuksen analysoimista ja yksittäisten aikaansaannosten erottamista kokonaisuudesta. Jos tai kun riittävää aineistoa ei ole, tekoäly esittelee löytämiään satunnaisia tiedonrippusia, esimerkiksi syntymäaikoja ja kotipaikkoja, aikaisempia sukunimiä, tutkintojen päivämääriä ja niin edelleen. Niistähän todennäköisimmin löytyy sähköisiä jälkiä. Aineiston riittäessä henkilöhistoriaa ei lainkaan mainita. Jos tiedonrippusillakaan ei pärjätä, tekoäly sortuu käyttämään tyhjänpäiväisiä fraaseja tyyliin ”X on kehittänyt oikeustieteen tutkimusta ja opetusta”.

Toiseksi: ajan merkitys korostuu. Mitä vanhempi tutkija, sitä vähemmän tekoäly osaa hänestä sanoa. Osaksi tämä varmasti korreloi aineiston saatavuuteen. 1990-luvulta sähköistä aineistoa on jo niukalti, edeltäneiltä vuosikymmeniltä vielä vähemmän. Näin tekoäly sivuuttaa viime vuosituhannen loppupuolen tähtitutkijatkin. Sama kohtalo lienee edessä myös nykyisellä tutkijasukupolvella. Tieteellinen maine, siinä missä muukin maallinen kunnia, on katoavaista. Unohtumista helpottaa se, että harva pystyy enää hankkimaan sellaista kulttimaista mainetta, minkä ”suuret sivilistit ja prosessualistit” saavuttivat. Oikeustieteilijöitä on yksinkertaisesti paljon enemmän, ja oikeus, mukana sen tutkimus, uusiutuu nopeammin kuin ennen. Tieteellinen maine katoaa, kun tutkimus kadottaa merkityksensä.

Kolmanneksi: tekoäly on vastauksissaan diplomaattinen tai oikeastaan ylenpalttisen kohtelias. Pahaa sanaa ei sanota kenestäkään, ja kaikki otokseen päässeet tutkijat luokiteltiin vähintään ”merkittäviksi”. Tämä tietenkin tuottaa iloa omaa profiiliaan lukevalle, etenkin jos hän on pelännyt, ”mitä se nyt hänestä sanoo”. Profiileissa on hieman samaa kuin tutkimuksen arviointien raporteissa. Tosin niissä vaikeneminen on vaaran merkki; se kertoo koodin osaavalle lukijalle, että mainitsemisen ja kehumisen arvoista ei tutkijasta löytynyt. Tekoäly on kuitenkin pahempi jaarittelija kuin lempeinkään tutkimuksen arvioinnin paneeli. Tekoälyn vastauksissa myös tyhjänpäiväinen fraseologia on moitetta.

Neljänneksi: profiloivissa vastauksissa ei ollut yhtään merkkiä sepittelystä eli niin sanotusta konfabuloinnista. Yksittäinen virhe (ehkä useampiakin, koska kaikkia ei voi huomata) selittyy aineiston heikkolaatuisuudella, toisin sanoen kysymys oli väärinkäsityksestä, johon luultavasti inhimillinenkin profiloija olisi syyllistynyt. Tekoäly ei tekaissut tutkimuksia, joita ei ollut olemassa, eikä kunnianosoituksia, joita ei ollut annettu. Tutkimuksia ei myöskään nimetty väärän henkilön tekemiksi, mitä joskus tapahtuu akateemisessa arjessa. Päätelmä vahvistuu, koska tekoäly vältti kaikissa uutissarjan osissa sepittelyn.

Kun kaikki on kohdallaan (aineistoa löytyy eikä se sisällä ristiriitoja), tekoäly antaa hyvän yleiskuvan kohteestaan tai ehkä oikeammin siitä, mitä hän on tehnyt tai missä hän on ollut mukana. Siihen, miten henkilö on kaikessa onnistunut, tekoäly ei ota kunnolla kantaa eikä sitä edes yritä. Kuva on itse asiassa paljon parempi kuin henkilön omakuva. Siinä viime vuodet nousevat aina päällimmäisiksi. Sen lisäksi íhmismuisti takertuu yksityiskohtiin, jotka ovat kokonaisuuden kannalta toisarvoisia.

Risto Koulu