Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 2
Luonnontieteilijä ei ota vakavasti kysymystä, onko oikeustiede tiede. Hänelle vastaus on selvä: oikeustiede ei ole tiedettä. Yhteiskuntatieteilijäkin vaatii melkoisesti perusteluja, jotta hän suostuu vastahakoisesti myöntämään, että oikeustiede saavuttaa yhteiskuntatieteille ominaisen kynnyksen. Kynnyshän on paljon matalampi kuin luonnontieteissä. Oikeustieteen harjoittajat tietenkin uskovat tieteenalansa tieteellisyyteen: sitä toistellaan mantramaisesti. Vankka usko ja toistot eivät kelpaa näytöksi oikeustieteen tieteellisyydestä. Vastaavia kannattajia saa niin astrologia kuin oppi maailman litteydestä.
Mikäpä siis on asettaa kysymys tekoälylle. Tekoäly ei sekään ole objektiivisen puolueeton arbiter scientiorum. Se seuraa ihmisen laatimia algoritmeja, olkoonkin että se kykenee itsekin ottamaan opiksi kokemuksistaan eli niin sanottuun koneoppimiseen. Puutteistaan huolimatta tekoäly on varmasti puolueettomampi kuin yhdenkään tieteenalan edustaja, joka aina puhuu omassa asiassaan. Maallikolle taas tällaisia kysymyksiä on turha esittää.
Tekoäly sai siis vastattavakseen kysymyksen: onko oikeustie tiedettä? Vastaus oli seuraava.
Kyllä, oikeustiede on tiedettä, mutta sen tieteellisyys on ollut pitkään keskustelun kohteena, koska se eroaa luonnontieteistä ja jopa monista yhteiskuntatieteistä metodologialtaan ja tutkimuskohteeltaan.
Oikeustieteen tieteellisyyttä voidaan arvioida seuraavien näkökulmien kautta:
1. Tieteelliset kriteerit täyttyvät – Oikeustiede täyttää tieteellisen tutkimuksen keskeiset kriteerit, kuten systemaattisuuden, perusteltavuuden, kriittisyyden, objektiivisuuden tavoittelun ja yleistettävyyden.
2. Tutkimusmenetelmät ja lähteet – Oikeustieteellä on omat menetelmänsä, kuten oikeusdogmatiikka (voimassa olevan oikeuden tulkinta ja systematisointi), oikeushistoria, oikeussosiologia ja oikeusteoria. Se perustuu oikeudellisiin lähteisiin (lait, oikeuskäytäntö, kansainväliset sopimukset, oikeuskirjallisuus), mikä tekee siitä omanlaisensa tieteenalan.
3. Normatiivisuus vs. empiirisyys – Oikeustiede on osin normatiivista, koska se tutkii sitä, mitä laki on ja joskus myös sitä, mitä sen pitäisi olla (de lege ferenda -tutkimus). Tämä eroaa empiirisistä tieteistä, jotka keskittyvät vain havaittavaan todellisuuteen. Kuitenkin myös monet muut tieteet, kuten filosofia ja matematiikka, ovat osin normatiivisia mutta silti tieteitä.
4. Vertaisarviointi ja julkaisut – Oikeustieteelliset tutkimukset julkaistaan vertaisarvioiduissa tieteellisissä lehdissä ja kirjoissa, mikä on keskeinen tieteellisyyden tunnusmerkki.
5. Tieteellinen itsenäisyys ja teoreettisuus – Oikeustiede ei ole vain soveltavaa lakimieskäytäntöä, vaan sillä on teoreettinen perusta, oikeudellisia periaatteita ja käsitteitä analysoiva ja kehittävä rooli. Se ei ole pelkkää juridiikkaa, vaan sen avulla voidaan ymmärtää ja arvioida oikeusjärjestelmää.Vaikka oikeustiede ei ole luonnontiede tai perinteinen empiirinen yhteiskuntatiede, se on kuitenkin vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana. Se on itsenäinen ja systemaattinen tapa tuottaa ja analysoida tietoa oikeudesta ja sen toiminnasta.
Vastaus ei kestä lähempää tarkastelua, niin mukavaa luettavaa kuin se oikeustieteen tutkijalle onkin. Myönsihän kohtelias tekoäly sentään, että oikeustiede on ”vakiintunut ja tunnustettu tieteellisenä alana”. Varsinainen vastaushan kysymykseen se ei ollut: ”tieteellinen ala” ja ”tiede” eivät tarkkaan ottaen ole synonyymejä, etenkään kun ”tieteelliseen alaan” liitetään varaukset vakiintunut ja tunnustettu. Totta on sekin, että vastauksessa ei ole pelättyä sepittelyä eli hienosti sanottuna konfabulointia. Tekoäly ei tekaissut olemattomia tosiseikkoja. Satuiluvaaraa selvästikin dramatisoidaan. Siitä ei ollut merkkejä myöskään uutissarjan edellisessä osassa. Siinähän tekoäly pantiin vertailemaan pohjoismaisia oikeusjärjestyksiä tai oikeammin niillä tehtävää tutkimusta. Vaikka tekoäly ei valehtele, se voi erehtyä tai olla liian kohtelias. Tässä se ”unohtaa” yhden keskeisen tieteellisyyden kriteerin eli tutkimuksen toistettavuuden. Tätä kriteeriä oikeustiede ei täytä, vaikka tutkimustehtävä on sama, menetelmä sama ja aineistokin samaa. Uusi tutkimus tuottaa uusia tuloksia. Se tietenkin seuraa oikeustieteen arvosidonnaisuudesta tai laajemmin tekijöittensä erilaisesta maailmankatsomuksesta ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä. Niitä taas ei voida vakioida, vaikka tutkija kuinka selostaa arvoperustaansa. Muuttujia on liian paljon, ja osa niistä on sellaisia, ettei tutkija pysty niitä sanallisesti ilmaisemaan. Miten tutkija esimerkiksi suhtautuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen?
Oikeustieteen tutkija hakee tuloksiaan yllättävän paljon ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Käsite on arkaistisesta tieteellisestä anekdootista. Siinä kolme tutkijaa eri maista sai tehtäväkseen kirjoittaa tutkimuksen kamelista. Brittitutkija matkusti vuodeksi Arabiaan ja kirjoitti sieltä palattuaan rutikuivan mutta luotettavan tutkimuksen kamelien hoidosta, kaupasta ja käyttämisestä. Ranskalainen virkaveli vietti muutaman iltapäivän lähikirjaston lehtisalissa, tuloksena henkevä mutta tyhjänpäiväinen kuvaus kamelista ranskalaisessa kulttuurissa. Saksalainen tutkija sulkeutui vuodeksi kammioonsa. Hänen ajattelunsa tuotti tuhatsivuisen ja syvällisen tutkimuksen kamelin ”olemuksesta”. Siihen sisällön hän oli ammentanut ”tietoisuutensa syvyyksistä”. Tietoisuus taas on aina yksilökohtaista.
Yksi kyseenalainen, vaikka tekoälynkin tunnustama kriteeri on vertaisarviointi ja julkaiseminen. Oikeustieteen tutkimuksesta vain pieni osa – ehkä kolmannes – julkaistaan edes teoriassa vertaisarvioituna. Vertailuarviointi on jopa tieteellisissä aikakauslehdissä optio: kaikki, etenkään vanhemmat tutkijat eivät sitä edes halua, koska sen lisäarvo on vähäinen (’hyviä vertaisarvioitsijoita on nykyisin niin vaikea saada’), ja se tuo viiveen julkaisuprosessiin. Kaupallisessa kustannuksessa kirjat eivät käy läpi minkäänlaista arviointia, vertaisarvioinnista puhumattakaan. Kirja kustannetaan, jos sille odotetaan menekkiä. Tieteellisessä kustantamisessakaan vertaisarviointi ei ole järin kriittistä: etabloituneiden tutkijoiden hengentuotteet menevät tavallisesti läpi sellaisenaan, eikä kukaan perään huuda. Nuori tutkija voi toki kohdata vastarintaa, monesti muutossellaista ja reiluudeltaan kyseenalaista.
Oikeustieteen tutkimusmenetelmistä on niistäkin syytä jättää äänestyslausuma. Oikeustieteellä on toki, kuten tekoäly kauniisti sanoo, omat menetelmänsä. Niitä ei kuitenkaan moni sanoisi vakiintuneiksi tai yleisesti hyväksytyiksi. Pikemminkin oikeustiedettä leimaa menetelmädiversiteetti: menetelmiä on joka lähtöön, joka tutkijalle ja joka aiheeseen. Enintään voidaan sanoa, mikä ei kelpaa oikeustieteen tutkimusmenetelmäksi. Subjektiivinen narratiivi ei ole menetelmä, eikä sellaiseksi kelpaa toiveet siitä, millaisia asioiden tulisi olla ihannetilassa. Jopa tutkimusaineistoja leimaa vaihtelu ja jopa kirjavuus. Emme ole yhtä mieltä edes siitä, mikä on oikeuslähde. Muun muassa pehmeän sääntelyn oikeuslähdestatus jakaa mielipiteitä siinä missä tutkimusmenetelmätkin. Monialatutkimuksen säännöt ovat erityisen hakusessa: mikä kelpaa puhtaan oikeustieteen seuraksi monialatutkimukseen, saako tällainen aputiede kehittää omia sääntöjään vai onko noudatettava kyseisen tieteenalan valtavirtaa ja niin edelleen? Väkisin juridisoidut aputieteet, esimerkkinä taloustieteet, tuottavat monialatutkimuksessa helposti ”toisen luokan tutkimusta” ellei suorastaan omia sepitelmiä.
Oikeustieteen tulevaisuussuuntautuneisuus on oma lukunsa, koska oikeustiede yrittää muuttaa maailmaa. Tässä suhteessa oikeustiede poikkeaa muista tieteistä. Fyysikko ei yritä muuttaa fysiikan lakeja; hän tietää, että se ei ole mahdollistakaan. Sosiologikin selittää ja analysoi yhteiskunnallisia virtauksia, mutta hän ei yritä kääntää niitä. Sen sijaan oikeustieteen tutkija häpeilemättä ilmoittaa, millainen lainsäädäntö olisi parempaa, millainen lainkäyttö toimisi laadukkaammin ja millainen prosessilaki auttaisi kansalaiset sujuvammin oikeuksiinsa. Oikeustieteessä on siis vahva futuristinen elementti, mikä tuo tai toisi sen tulevaisuudentutkimuksen eli futurologian vastuualueelle. Futuristisuus toki vaihtelee, mutta on tosiharvinaista kohdata sellainen tutkimus, jossa ei olisi lainkaan de lege ferenda – tai de lege sententia -ehdotuksia. Monet oikeustieteilijät seikkailevat rohkeasti jopa oikeuspolitiikan vaarallisella valtamerellä. Pulma on pikemmin siinä, että nämä ehdotukset ovat enimmäkseen maailmaasyleileviä taikka vaatisivat oikeudenalan tai koko oikeusjärjestyksen uudelleenkonstruointia, toisin sanoen ne ovat totaalisen epärealistisia.
No, se siitä. Tekoäly on osaksi oikeassa, osaksi vastaustaan hakemassa, jos asia halutaan ilmaista kohteliaasti. Ehkä kannattaa todeta, että jokainen tieteenala ja sen tutkija tulkoon uskollaan autuaaksi. Keskustelu oikeustieteen tieteellisyydestä on toki hauskaa ajanvietettä, mutta tuloksiin se ei johda eikä voikaan johtaa. Vastaus riippuu liiaksi tieteellisyyden käsitteestä, tieteellisyyden kriteerien asettamisesta ja arviosta, milloin ne eri tieteenaloilla täyttyvät. Niissä kaikissa ”kauneus on katsojan silmässä”, kuten Umberto Ecokin aikanaan sanoi tunnetussa oppaassaan. Oikeustieteen tutkijan on kuitenkin hyvä tietää, missä suhteessa hänen tieteensä seuraa tieteellisen tutkimuksen valtavirtaa, milloin se taas siitä poikkeaa.
Risto Koulu
