Kärkijoukkona oikeustieteessä

Avantgardismi ei ole oikeustieteessä tie menestykseen: tutkijalle, joka on aikaansa edellä, käy yleensä huonosti. Parhaassa tapauksessa hänet ignoroidaan, pahimmassa haukutaan maan (tai tässä tapauksessa oikeustieteen) rakoon. Lauri Hormia on kummassakin suhteessa prosessioikeuden ikioma esimerkki. Hänen kaksoismonografiansa ”Todistamiskielloista rikosprosessissa I (1978) ja II (1979) olivat esimerkkejä ensimmäisestä, hänen myöhempi monografiansa ”Asianosaisen poissaolosta siviiliprosessissa” (1988) taas todisti jälkimmäisestä ilmiöstä. Kaksoismonografioiden kohtalo on tunnettu eikä siitä enempää. Enintään kannattaa kysyä, miksi näin kävi. Selitys ehkä on, että teema ei kerta kaikkiaan sovi ”suurten prosessualistien” kaanoniin. Sitä ei osattu arvioida. Nykyaika olisi osannut arvostaa kirjoja; ne olisivat olleet vielä 2000-luvun alussa validia tutkimusta.

Vuoden 1988 monografian kohtaamaa hiljaisuutta ei voi näin helposti selittää. Monografian aiheen olisi odottanut kiinnostavan vähintään prosessioikeuden tutkijoita ja perimisasioita hoitavia lakimiehiä. Kirjan nimi toki oli rutikuiva, mutta se kätkee alleen taas kerran oikeuspolitiikan kuumaksi teemaksi nousseen oikeudellisen kolmiyhteyden, johon kuuluvat summaarinen asia, yksipuolinen tuomio ja takaisinsaanti. Ne ovat samaa jatkumoa. Asia alkaa summaarisena, johtaa yksipuoliseen tuomioon ja antaa aiheen myöhempään takaisinsaantiin. Monografia on tyypillinen siirtymäkauden tutkimus: siinä on uutta ja vanhaa. Nykypolven tutkija hymähtelee kasuistiselle lainopille, joka ei ollut tuolloinkaan state-of-art -tasoista tutkimusta, argumentaatio oli ohutta ja vanhaan saksalaiseen tutkimukseen tukeutuvaa, kieli kuulosti arkaistiselta ja niin edelleen. Hormia tutustutti lukijansa järjestelmäanalyysiin, josta kukaan ei ollut tuolloin kuulutkaan. Hän jopa oli myöhemmin muotiin tulleen toimivuustutkimuksen uranuurtaja. Monografia nimittäin loppuu ”kriittiseen arviointiin”, jollaiset olivat tuon ajan tutkimuksessa todellisia harvinaisuuksia. Totta on, että access to justice -henkinen nykypolvi ei Hormian toimivuusarviointiin hevin yhdy. Hänen arviossaan ”poissaolosäännökset” eli summaarinen lainkäyttö saa aivan liian korkean arvosanan.

Yllättävää kirjassa on se, että Hormian esiin nostamat kysymykset ja hänen vastauksensa ovat unohtuneet summaarisen lainkäytön nykytutkijoilta. Tämä ei liene mitenkään epätavallista; muistelen saaneeni väitöskirjani työnohjaajalta Erkki Havansilta vinkin, että ”uusia” kysymyksiä kannattaa etsiä vanhoista kirjoista, ellei niitä itse keksi. Kysymykset ja vastaukset kun unohtuvat sukupolvessa. Vuoden 1993 alioikeusuudistus on tässä suhteessa todellinen vedenjakaja. Nuoret tutkijat katsovat prosessioikeuden tutkimuksen alkaneen vasta tuona vuonna, toisin sanoen vanhempaa tutkimusta ei kannata lukea. Siitä on yhtä paljon hyötyä kuin sumerilaisen prosessilain tutkimisesta. Joku oikeushistorioitsija onkin happamasti huomauttanut, että prosessioikeuden tutkimuksella ei ole historiaa eikä tulevaisuutta – on vain nykyhetki ja voimassa oleva prosessilaki. Tällöin unohtuu, että historia auttaa ymmärtämään nykyhetkeä ja että nykyinen prosessilaki on samalla enne tulevaisuudesta. Eipä silti, prosessioikeus ei liene oikeustieteen alana sen historiattomampi kuin muutkaan oikeudenalat.

Mitä tulee lainopillisiin detaljeihin, Hormia antaa varsin uskottavan vastauksen kysymykseen, millainen tutkimisvelvollisuus tuomioistuimella on, kun vastaajalta ei saada kirjallista vastausta, vaan asiassa annetaan yksipuolinen tuomio. Kysymys on taas ajankohtainen. Hormian mukaan asiassa tutkitaan viran puolesta yhtäältä prosessinedellytykset, toisaalta ”aineellinen riitakysymys”. Prosessinedellytysten tutkiminen ei ole mikään innovaatio (nehän tutkitaan aina), mutta jälkimmäinen linjaus jo haarukoi vastausta. Aineellista tutkintaa nimittäin keventää ensiksikin vastaajan poissaolon (tai laajemmin vastaamisen laiminlyömisen) ”indisioiva” vaikutus. Sitä voidaan pitää historiallisena jäänteenä niin sanotusta kontumasiaaliopista, jota nykyinen teorianmuodostus ei enää tällä nimellä tunne. Toiseksi summaarisessa asiassa on muutoinkin voimassa ”lievempi” näyttövaatimus.

Hormia ei lähemmin kehittele tulkintaa eikä ota kantaa sen enempää kontumasiaalivaikutuksen voimaan kuin lievempään ”materiaaliseen” näyttövaatimukseen. Hän ei myöskään anna jälkimmäisestä esimerkkejä. Avoimeksi myös jää, ovatko nämä ”vaikutuslajit” lähisukua vai pystytäänkö ne erottamaan. ”Indisoiva” vaikutus on tietenkin sekin ”aineellista”. Yksi mahdollisuus olisi liittää ”indisoiva” vaikutus näyttökynnykseen ja lievempi näyttövaatimus todistustaakkaan, mutta Hormia näyttää kytkevän molemmat näyttökynnykseen tai yksipuolisesta tuomiosta puhuttaessa ”selvästi perusteeton” -kynnykseen (tosin laki käytti tuolloin ilmaisua ”ilmeisesti perusteeton”). No, jos vuoden 1988 kirja olisi saanut jatko-osansa, asia olisi luultavasti selvinnyt. Jatko-osa jäi Hormialta kirjoittamatta, eikä mikään viittaa siihen, että hän olisi sellaista edes ajatellut.

Hormia näki aivan oikein tutkimusvelvollisuuden ongelmaksi aineiston niukkuuden: aineistoa saatiin vain kantajalta. Ongelmaa ei ratkaista lain sanamuotoja analysoimalla tai näppärillä deus ex machina -uustulkinnoilla. Otapas kantaa vaatimuksen perusteettomuuteen, määriteltiin se selväksi tai ilmeiseksi, kun asiakirja-aineistoa oli hyvin vähän ja sekin vähä oli kaikki peräisin yhdestä lähteestä. Summaarisissa asioissahan haastehakemukseen ei edes tarvitse liittää sitä ”sopimusta, sitoumusta tai muuta kirjallista todistetta”, joka muutoin tarvitaan (OK 5:4). Arvion perustaminen ”asiakirjoihin”, mikä oli Hormialla keskeinen ajatus, ei toisin sanoen toimi eikä voikaan toimia nykyisessä oikeudenkäyntiformaatissa. Asiakirjoja kun ei summaarisessa asiassa synny. Vaikka sitä olisikin, kantajan halukkuus tuoda esiin itselleen epäedullista aineistoa (tai oikeammin tosiseikkoja) ei voi olla kummoinen.

Hormia näki aineistopulaan kaksi ratkaisua. Ensimmäisessä tuomari hyödynsi kyselyoikeuttaan, toisin sanoen vaati kantajalta selvitystä eli kyseli perusteita. Vanhassa oikeudenkäyntiformaatissa kantaja tai hänen asiamiehensä oli paikalla ja tiesi asiasta. Hänelle oli helppo esittää kysymyksiä ja tivata yksityiskohtaisempia vastauksia. Vuoden 1993 jälkeisessä prosessiformaatissa tämä ei toimi, koska summaarisen asian ”käsittely” (tarkoituksella lainausmerkeissä) on kirjallista. Uudessa formaatissa kantajalta joudutaan pyytämään kirjallinen lausuma, joissa tunnetusti asiat on helppo esittää ”parhain päin” (OK 5:15a). Summaaristen asioiden määrät ovat sitä paitsi moninkertaistuneet, joten tuomarilla ei ole entiseen tapaan aikaa yksittäisen asian tutkimiseen.

Hormia luotti toiseksi kantajan itsesuojeluun: kun kantaja näki tuomarin epäilykset, hän pyysi, ehkä jopa siihen painostettuna, lykkäystä esittääkseen uutta selvitystä. Kantajaintressi asian selvittämiseen on, jos sitä on koskaan ollutkaan, varsin vähäinen nykyisessä ympäristössä. Perimistoimistolle yksittäinen asia ei ole merkittävä, kunhan asioiden massa vain hoituu. Kokonaisuutena näyttää siltä, että vuoden 1993 oikeudenkäyntiformaatti muuttaa – tai oikeammin muutti – summaarista lainkäyttöä merkittävästi siitä, mitä se oli ollut aikaisemmin. Tämän muutoksen vaikutuksia ei ole kunnolla tutkittu. Ilmeistä kuitenkin on, että uusi formaatti ei ole suosiollinen vastaajille, toisin sanoen heidän oikeussuojansa, vastasivat he kanteeseen tai jättivät sen tekemättä, on heikentynyt. Myös lakimiesavun tarve on sekin moninkertaistunut. Vanhassa formaatissa virallistutkinta toimi paremmin, ja vähänkin aktiivinen vastaaja sai äänensä kuuluviin, jos hän vaivautui paikalle. Nykyformaatissa navigointi vaatii aikamoista juridista osaamista – etenkin kun muistamme vastapuolen eli perimistoimiston. Vaikka perimistoimistojen etiikkaa välillä arvostellaan, niiden asianajamista ja juridista osaamista ei ole vähätelty.

Risto Koulu