UUDELLEENJULKAISU: Prosessioikeuden liikkuvat mannerlaatat
JULKAISTU ALUN PERIN 15.1.23
Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.
Prosessioikeus on tunnettu perusinstituutioittensa järkkymättömyydestä: ne kestävät aikaa ja arvostelua. Ikuisilta näyttäviä rakenteita ovat muun muassa oikeusvoima, prekluusio ja asialegitimaatio. Nämä instituutiot ovat pysyneet suurin piirtein ennallaan satoja vuosia, vaikka jonkinlainen päivitys on välillä katsottu välttämättömäksi. Se ei kuitenkaan muuta pääasiaa. Caloniuksen aikalainen lakimies tunnistaisi nykyisinkin nämä instituutiot ja tietäisi, mitä tarkoitusta ne oikeudenkäynnissä palvelevat. Hän saattaisi jopa pärjätä kohtalaisen hyvin modernissa riita-asian oikeudenkäynnissä.
Pysähtyneisyyden aika on kuitenkin päättynyt. Prosessioikeuden mannerlaatat ovat nimittäin alkaneet hitaasti liikkua. Mihin se johtaa, emme tiedä. Vain aika näyttää, mitkä laatoista kokonaan hajoavat ja millaiseen järjestykseen säilyvät lopulta asettuvat. Liikkeeseen joutui aluksi oikeusvoima. Laatan liikkumista helpotti prosessilain aukollisuus: laki ei tunne koko käsitettä eikä säädä näin mitään oikeusvoiman ulottuvuudesta. Oikeusvoimaopit ovat tutkimuksen hengentuote. Opit ovat tunnettuja siitä, että useampikin prosessioikeuden tutkija on menettänyt maineensa yrittäessään selventää apokryfisiä oppeja. Lain vaietessa oikeuskäytäntö pystyi vuosikymmenessä ajelehtimaan erinomaisen suppeasta oikeusvoimavaikutuksesta (tässä puhutaan objektiivisesta oikeusvoimasta: subjektiivinen ei tunnetusti aiheuta harmeja) tolkuttoman laajaan oikeusvoimavaikutukseen. Yksi oikeudenkäynti ratkaisi lähes kaikki riidat asianosaisten välillä, käsiteltiin niitä oikeudenkäynnissä de facto tai ei.
Uusin uhri prosessioikeudelliselle laattatektoniikalle on asialegitimaatio, joka ei millään suostu omaksumaan suomenkielistä nimeään asiavaltuus. Asialegitimaatiostakaan ei ole laissa säännöksiä, joten liikutteluun ei tarvita lainsäätäjän tukea. Oikeusvoiman ja asialegitimaation liikkeet johtuvat kuitenkin eri syistä. Oikeusvoimalaatan liike oli sisäsyntyistä eli hienommin endogeenistä. Tuomioistuimet vain jostain syystä päättivät vetää vaikutuksen rajat uudelleen. Asialegitimaatiolaattaa liikuttavat sen sijaan eksogeeniset eli ulkonaiset voimat. Kuumaa maan ytimestä pursuavaa magmaa (joka ajaa oikeita mannerlaattoja) vastaa access to justice -ajattelu. Tästä seuraa, että Suomen kaltainen piskuinen oikeuskulttuuri ei pitkään kykene vastustamaan laatan liikkumista kansallisessa oikeudessaan. Access to justice -trendi ja oikeudellinen digitalisaatio ovat kaiken rusentavia juggernautteja. Useimmat juristit alistuvat niihin pahemmin vastaan sanomatta. Liike jatkuu, kun sen sijaan kotimaista perua oleva oikeusvoimalaatan liike näyttää pysähtyneen tai suorastaan kääntyneen.
Asialegitimaatio on tässä vaiheessa syytä määritellä. Se tarkoittaa oikeutta käydä oikeutta omissa nimissään oikeudenkäynnin kohteesta, toisin sanoen oikeutta olla oikeudenkäynnissä asianosainen. Jos se puuttuu, henkilö ei saa ottaa osaa oikeudenkäyntiin asianosaisen valtuuksiin. Hänen on tyytyminen väliintulijan vähäisiin valtuuksiin, jos vireillä sattuu olemaan oikeiden asianosaisten välinen oikeudenkäynti. Sama voidaan todeta sanomalla, että asialegitimaatiosta nauttiva ei tarvitse oikeudenkäynnin aloittamiseen tai siihen osallistumiseen erityistä oikeusperustetta kuten valtuutusta tai laillista edustusta taikka nimenomaista lain säännöstä. Asialegitimaatio kytkeytyy joitakin erityistapauksia lukuun ottamatta suojattuun oikeusasemaan, yleisemmin sanottuna aineelliseen oikeuteen. Näin kiinteistön omistaja on asiavaltuutettu kaikissa kiinteistöä koskevissa oikeudenkäynneissä, saatavan velkoja kaikissa velkasuhdetta koskevissa riidoissa ja niin edelleen. Asialegitimoiduksi päästäkseen henkilön on vähintäänkin väitettävä, että hänellä on tällainen aineellinen oikeusasema.
Tunnettua on, että asialegitimaatio siirtyy tämän aineellisen oikeusaseman mukana. Kun se luovutetaan, uusi asiavaltuus syntyy ja vanha kuolee. Asialegitimaatiota ei voi irrottaa aineellisesta oikeudesta, toisin sanoen sitä (tässä puhutaan joko hämäyksen vuoksi tai vaikutuksen tekemiseksi yleensä prosessimandaatista) ei saa luovuttaa irrallisena. Tähän saakka (ja asti) kaikki on ollut hyvin. Perusratkaisu on toiminut, ja harvat, enimmäkseen vähämerkityksiset erityistapaukset on selvitetty joko erityissäännöksin tai paikkansa löytäneellä oikeuskäytännöllä. Access to justice -logiikka alkaa kuitenkin perustavammin irrottaa asialegitimaatiota ja aineellisia oikeusasemia toisistaan. Yhtäältä oikeusasemaan liittyvää asiavaltuutta rajoitetaan, toisaalta asiavaltuus annetaan sellaisille tahoille, joilla ei ole entisenkaltaista oikeusasemaa. Asiavaltuuden uussovelluksia tarvitaan esimerkiksi silloin, kun ajetaan access to justice -oppien toisen aallon tarkoittamia fragmentaarisia, sumeita ja epämääräisiä oikeuksia.
Väljää asiavaltuutta kaivataan näin esimerkiksi ympäristönsuojelun, ilmastotoimien ja haavoittuvien vähemmistöjen edun ajamiseen. Uusiksi asiavaltuutetuiksi nousevat ennen kaikkea viranomaiset sekä erilaiset kansalaisjärjestöt, esimerkkinä enemmän tai vähemmän organisoituneet ympäristöaktiivit. Viimeisenä askeleena asiavaltuus ulotetaan myös yksityisiin kansalaisiin, jotka ajavat ”hyvää asiaa”, esimerkkinä yksittäisten ihmisten niin sanotut ilmastokanteet, joiden vastaajaksi joutuvat paikalliset viranomaiset, valtiot ja Euroopan unioni. Laajennettu asialegimaatio korvaa poliittiset prosessit oikeusprosesseilla, toisin sanoen tekee oikeudenkäynneistä politiikan välineen – ajatus, jota vanhanajan suuret prosessualistit kauhistelisivat.
Seuraava mannerlaattakin jo vapisee. Monet asiavaltuutta vaativat tai sen jo saaneet toimijat eivät ole järjestäytyneet traditionaaliseen tapaan oikeushenkilöiksi vaan tyytyvät määrittelemään itsensä ”liikkeiksi”. Ne kuitenkin katsovat myös saavuttaneensa asianosaiskelpoisuuden eli oikeuden osallistua asianosaisina oikeudenkäyntiin. Tässäkään ei ole mitään fundamentaalisesti uutta: prosessioikeuden opit ovat kelpuuttaneet asianosaisiksi konkurssipesän ja kuolinpesän kaltaiset kollektiivit, jotka eivät nauti oikeushenkilön statuksesta. Tosin joissakin maissa jo maa-alueet (tässä tapauksessa laguunityyppinen suojelualue Valenciassa) ovat saaneet lakisääteisen oikeushenkilöstatuksen. Siihen luonnollisesti kuuluu sekä asianosaiskelpoisuus että asialegitimaatio maa-aluetta koskevissa oikeudenkäynneissä. Perinteinen prosessioikeusoppinut on kummissaan: miten maa-alue, oli suojelukohde tai ei, voi olla asianosainen oikeudenkäynnissä, miten se esimerkiksi maksaa oikeudenkäyntikulunsa, jos se häviää? (Toki tällainen asianosaisstatus on juridinen fiktio. Maa-alueen puolesta toimii sen hoitokunta tai vastaava ihmisten yhteenliittymä, joka kantaa ja vastaa.)
Kehitys on vasta alussa. On kuitenkin helppo nähdä, mihin asiavaltuuden ja aineellisen oikeusaseman erottaminen johtaa. Syntyy – kuten käy toimivallan kohdalla – negatiivisia ja positiivisia asialegitimaatiokonflikteja. Ensimmäisessä kenelläkään ei näytä olevan tietynlaisessa asiassa asialegitimaatiota, toisessa taas tällainen asema on useilla legitimaationhaltijoilla (tällainen sana ilmeisesti tarvitaan), jotka tyyppitapauksessa ovat eri mieltä keskenään. Sitä, mihin käsiin hajoava asianosaiskelpoisuus johtaa, ei uskalla edes arvailla. Perinteiselle lainopille on joka tapauksessa kysyntää: millainen intressi luo asialegitimaation, kuka on oikea legitimaationhaltija, riittääkö edelleenkin pelkkä väite luomaan legitimaation, millaiset ”liikkeet” hyväksytään asianosaiskelpoisiksi ja niin edelleen, loputtomiin. Toki prosessioikeuden tutkimus löytää ratkaisut näihin ongelmiin, onhan se selvinnyt pahimmistakin haasteista kuten Benthamista. Hänet access to justice -tutkija mielellään joko julistaisi stalinilaisittain epähenkilöksi tai woke-maailmassa canceloisi. Tulevaisuuden tutkijoilla on siis edessään laaja ja houkutteleva terra incognita. Nykypolvi, joka on kuluttanut aktiiviuransa vuosisataisten ongelmien parissa, ei voi muuta kuin kadehtia nuoria.
Risto Koulu
