Tekijä: Johanna

Tutkimusta kotona ja laitoksella – mikä on ollut paikan vaikutus?

Kiistely etätyöstä ja lähityöstä käy vilkkaana: on mahdotonta avata lehteä, jossa siitä kiinnostuneet eivät hakisi vastustajistaan työvoittoa, yleensä pitkään ja äkäisesti kirjoittamalla (IS 14.11.25: ”Etätyökeskustelu karkaa käsistä, vaikka siinä olisi aidosti mietittäviä asioita”). Etätyön kannattajat perustelevat sitä paremmalla tuottavuudella, säästyvillä työmatkoilla ja välttymisellä avokonttoreiden meteliltä, rohkeimmat myös etätyön mukavuudella sekä kotiaskareihin jäävällä ajalla (HS 30.11.25: ”Mielipide: Etätyö voi lisätä työn tuottavuutta monella tavalla”). Lähityölläkin on puolestapuhujansa. He taas koostuvat enimmäkseen työnantajien (eli yritysten, laitosten ja virastojen) edustajista. Lähityötä tekevät eivät pahemmin keskusteluun puutu, enintään huomauttelevat, miten etätyöskentelevän kollegan työt kaatuvat paikalla olevien niskaan. Jos kuunnellaan lähityön kannattajia, lähityön katsotaan kehittävän työtehtäviä, luovan innovaatioita, välittävän hiljaista tekijäntietoa sekä integroivan uudet työntekijät työyhteisöön ja niin edelleen. Sivullisen on paras olla puolueeton, enintään hän uskaltaa todeta, että toistaiseksi lähityötä kannattavat ovat esittäneet vakuuttavimmat argumentit.

Etätyö/lähityö -dilemma askarruttaa myös tutkijoita ja erityisesti oikeustieteen tutkijoita. Tällainen valinnan mahdollisuus kahden työmuodon välillä on kylläkin uusi ilmiö. Vielä 1950-luvun alussa yliopisto ei edes tarjonnut työhuonetta: oikeustieteen tutkijat tekivät työtä kotona, enintään piipahtivat yliopistolla pitämässä luentonsa ja vastaanottonsa (tosin moni tiettävästi siirsi nekin kotiinsa). Samaan hengenvetoon kannattaa huomata, että moderni etätyöskentely ei ole sama asia kuin vanhan ajan kotityöskentely. Kotityöskentelyssä tutkija käytännössä eristi itsensä kotiinsa, eikä kotityötä tekevistä koostuva tiedekunta voinut minkään kriteerin mukaan muodostaa tutkimusyhteisöä. Nyt asia on toisin. Kotona oleskeleva oikeustieteen tai muun tieteenalan tutkija voi rakentaa itselleen virtuaalisen työyhteisön digitaalisten yhteyksien varaan. Yhteisöön voi kuulua hänen työtovereitaan työpaikalta; yhtä hyvin virtuaalinen työyhteisö rakentuu muualla työskentelevistä ihmisistä. Ääritapauksessa siinä ei ole yhtään saman oppiaineen tai tiedekunnan ihmistä. Digitaalisille yhteisöille on tyypillistä sisäänlämpiävyys: ne koostuvat samalla tavalla ajattelevista ihmisistä. Sitä taas joku pitää etuna, joku taas haittana.

Etätyötutkijoiden ja lähityötutkijoiden kilpailussa moni veikkaisi voittajaksi jälkimmäisiä. Tutkimustyö edellyttää tieteellisiä impulsseja, palautetta ajatuksista, reipasta kritiikkiä ja tietoa siitä, mitä muut tekevät ja mitä tieteenalalla on vasta tulossa. Lähityössä tätä kaikkea tulee jatkuvalla syötöllä, sitä hakematta ja siitä vaivaa näkemättä, välillä silloinkin, kun sitä ei edes halua. Informaatiota välittävät ihmiset vaihtuvat eivätkä valikoidu: palautetta tulee niiltä, joilta sitä ei edes osaa odottaa. Minkäänlaista kuplaantumisen riskiä ei ole. Teoriat testaantuvat vasta käytännössä, joten oletukselle lähityön paremmuudesta on haettava tukea empiirisistä havainnoista.

Havainnointiin voidaan käyttää oman oppiaineeni eli prosessioikeuden lähihistoriaa. Otos saadaan varhaisesta tutkijapolvesta, jota on tapana kutsua ”suuriksi prosessualisteiksi”. He päättivät aktiiviuransa viimeistään 1970-luvun lopussa. Vertailuryhmäksi tarjoutuu seuraava sukupolvi, joita kutsutaan nasevan vastinparin saamiseksi ”pieniksi prosessualisteiksi”. He aloittivat uransa 1980-luvun alkuvuosina. Väitettäkin on syytä tarkentaa. Jos teoria lähityön paremmuudesta on oikea, lähityötä tekevien tutkimustuotannon pitäisi olla pitkäaikainen ja laadukas (väite 1). Sen sijaan kotityön tekijöiden julkaisuaktiivisuuden pitäisi vähitellen hiipua, kun väitöskirjavaiheen yhteydet katkeavat ja nuoruuden innostus katoaa (väite 2).

”Suuret prosessualistit” eli Tauno Tirkkonen, Jouko Halila, Tauno Ellilä ja Irma Lager olivat vannoutuneita kotityöläisiä: kukaan aikalaisista ei muista nähneensä heitä laitoksella, ehkä satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta. Heitä ei kuitenkaan voi moittia aktiivisuuden hiipumisesta eikä tutkimuksen tason laskusta: pikemminkin asia on päinvastoin. Tirkkonen loi tetralogialla suomalaisen prosessioikeuden perustan. Hänellä on myös korkeatasoisia erillismonografioita eri lähtöihin, paras niistä lienee välimieslainkäytöstä. Halila jäi hieman jälkeen julkaisuvolyymistä, mutta hänen tutkimuksensa kuittauksesta ja todistustaakasta ovat edelleen lainopilliset standarditeokset aiheistaan. Ellilän ansiot ovat insolvenssioikeudessa, hän loi ulosotto-oikeuden yleiset opit. Ellilä julkaisi myös saksankielisen teoksen välimiesmenettelystä, hän oli lisäksi yliopistopedagogiikan edelläkävijä sekä ansiokas oikeuspoliitikko. Lager taas kunnostautui etenkin tutkimuksellaan suppeatutkintaisesta lainkäytöstä, joka tosin jäi – saman kohtalon koki hänen aikalaisensa Lauri Hormia – vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jalkoihin. Lagerilta ilmestyi myös lähes kirjanmittaisia artikkeleita, muun muassa osittaisesta lainvoimasta. Hän yritti lisäksi kansainvälistää prosessioikeuden tutkimusta, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Väite 2 siis kaatuu kaikin tuomariäänin. Prosessioikeuden liitukauden historia todistaa, että kotityöntekijät ovat voittajia.

Entäpä siiten väite 1? Sen mukaan lähityöläiset eli yhteisöön integroituvat tutkijat ovat luontaisia tieteen alfauroksia. Tässä vertailuryhmä koostuu ”pienistä prosessualisteista”, joihin luen Erkki Havansin, Juha Lappalaisen ja itseni. Me kuuluimme laitoksen kalustoon: joku kyselikin kerran laitoskahvilla pahanilkisesti, käymmekö me ollenkaan kotonamme. Oli niin tai näin, tutkimusta tehtiin laitoksella, kahvilla istuttiin pitkiä aikoja, ja paljon puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä. Havansi oli todellinen oikeustieteen kymmenottelija: hän julkaisi parikymmentä kirjaa ja kävi niissä läpi suurin piirtein koko oikeusjärjestyksen. Lappalainen jäi puoleen tusinaan monografiaan, mutta hänen paras aktiivikautensa osui juuri vuoden 1993 kokonaisuudistuksen hektiseen menoon. Uusien oppikirjojen, käsikirjojen ja yleisesityksien kysyntä ylitti kohtuuden mitat, ja käytännön konsultaatioon, asiakkaina tuomarit ja asianajajat, meni varmasti paljon aikaa. Väite 1 tulee siis empiirisellä havainnolla todistetuksi. Lähityöläiset saavat paljon aikaan, aktiivikausi kestää, ja tutkimus on tasokasta tai ainakin ajan tasalla.

Tässä vaiheessa alkaa epäilyttää. Voihan olla, että tutkimuksen parametrit vaikuttavat, ne myös vaihtuvat. Jotkut tieteensisäiset olosuhteet kenties suosivat kotityöskentelyä, jotkut taas lähityöskentelyä. Toisin sanoen: ”suuret prosessualistit” ovat tieteellisestä menestyksestään kiitollisuudenvelassa otollisille olosuhteille, ”pienet prosessualistit” taas kiittävät heille suotuisia tekijöitä. Merkittävä tekijä on nähtävästi oikeudenalan tutkimuksen tila tutkijauran aikana. Jos alan tutkimus on staattista (ei lainsäädännöllisiä uudistuksia, ei tieteellisiä läpimurtoja, paradigma jatkuu), kotityöntekijä on vahvoilla. Hän välttyy laitoksen hälinältä ja sosiaaliselta kanssakäymiseltä, luultavasti myös siltä näkymättömältä lisätyöltä, joka kaatuu paikallaolevien harteille. Impulsseja ja palautetta ei kotityössä tule, mutta niitä ei tule niillekään, jotka viettävät kaikki päivät laitoksella. ”Suuret prosessualistit” saivat nauttia koko aktiiviuransa staattisesta oikeuskehityksestä, koska heidän aikansa oli prosessioikeuden aatehistoriassa jopa eräänlaista pysähtyneisyyden aikaa.

Nopean muutoksen ja kehityksen oloissa tämä etu katoaa. Tällöin on oltava ”ajassa mukana”, imettävä eklektisesti vaikutteita ja kuultava, mitä tutkimusta muut tekevät. Nopeassa kehityksessä kaikki ilmestyvä on jo pari vuotta myöhässä: tutkimus on kirinyt eteenpäin odotusaikana. ”Suuret prosessualistit” saavat siis kiittää menestyksestään hidasta oikeuskehitystä. Jos oikeuskehitys olisi edennyt nopeasti, he olisivat pudonneet kelkasta. He olisivat kuulleet kollegoiltaan pahimman mahdollisen moitteen, ’painosta tullut kirjasi oli hyvä mutta ikävä kyllä vanha jo ilmestyessään’. ”Pienten prosessualistien” aikana lähityöskentely oli jo must. Harvoille kotityönä tuotetuille kirjoille (joista tässä ei enempää puhuta) kävi yleensä huonosti, ne eivät olleet state-of-art -tasoisia. Sen lisäksi nopea kehitys syötti tutkimukseen koko ajan uutta polttoainetta: uusia lakeja tuli, uusia kysymyksiä nousi, oikeuskäytäntö haki kauniista sanottuna paikkaansa, metodisia erimielisyyksiä heräsi ja niin edelleen. Nopeassa kehityksessä tutkijan on koko ajan uudistuttava, se taas vaatii jatkuvaa impulssivirtaa ulkomaailmasta. Voidaan jopa väittää, että vaaka on lopullisesti kallistunut lähityön hyväksi. Tulevaisuutta on tunnetusti paha ennustaa muutoin kuin jälkikäteen. Tästä huolimatta ennustan, että prosessioikeudessa paluuta hitaan kehityksen aikaan (staattisesta puhumattakaan) saadaan odottaa vielä monta tutkijapolvea! Kun lisäksi kansainvälisyyskin alkaa vakavissaan vaikuttaa, kotityöskentelyn hyödyt alkava olla yhä kyseenalaisempia.

Valinta etätyö/lähityö ei ole vain uraansa ja jälkimainettaan ajattelevan tutkijan huolenaihe. Voidaan kysyä, miten työnantajan – eli yliopiston – tulisi ohjata valintaa. Lähityöskentely edellyttää työhuoneita ja oikeustieteessä nimenomaan omia työhuoneita. Ikävä kyllä trendi yliopistolla on käänteinen: työtiloista tingitään, tutkijat sijoitetaan yhteishuoneisiin ja yhteistiloihin. Tämä siirtää samalla tutkijat kotityöhuoneisiin, mikä taas on haitaksi tutkimukselle ja luultavasti myös työyhteisölle (vaikka siitä ei tässä puhuta). Saavutetut säästöt ilahduttavat vain kamreereja ja heitäkin vain hetken: yhteishuoneet ja yhteistilat seisovat käyttämättöminä. Tyhjyyden osoittaa jo pikainen vilkaisu, jos joku vaivautuu sellaisen tekemään. Kun tiloista kuitenkin maksetaan, tyhjästä maksaminen on pahinta mahdollista tuhlausta. Kierre myös jatkuu. Kun vähennetytkin tilat ovat tyhjillään, niitä on taloudellisesti ”järkevää” karsia. Joku sanoisi, että seitsemän vuosikymmenen lähityösykli on yliopistoissa päättymässä: tutkijat on ajettu takaisin koteihinsa, joista heidät kovalla tohinalla ja houkuttelulla saatiin lähitöihin.

Tässä tuottavuus on ymmärretty hyvin ahtaasti: se on viime kädessä julkaistu sivumäärä. Tieteellinen tuottavuus on tietenkin paljon enemmän – siihen kuuluu myös yhteisöllinen tuottavuus. Sitä ovat keskustelut, palautteen antaminen, kuunteleminen, innostaminen, tradition välittäminen, sanalla sanottuna läsnäolo. Kun huomioon otetaan yhteisöllinen tuottavuus, ei tutkimuksessa eikä ainakaan oikeustieteen tutkimuksessa ole syytä suosia etätyötä lähityön kustannuksella. Kotityötä tekevät jäävät tämän kaiken velkaa yhteisölle. Etätyöpäiviä toki saa olla, ja ne ovat usein tutkimuksen intensiivivaiheessa tarpeenkin, mutta ne eivät saisi olla ainoa tai edes pääasiallinen työn tekemisen muoto. Paljonko niitä annetaan, on paras jättää jokaisen itse päätettäväksi. Mitään ohjeistusta tai etätyösuositusta ei tarvita, etenkään kun noudattamista on mahdotonta valvoa. Joka tapauksessa: kamreerimainen säästäminen tilakustannuksissa ei ratkaise ongelmia, se tuo niitä lisää.

Risto Koulu

Asiasanat: etätyöskentely, lähityö, tieteellinen vuorovaikutus, yhteisöllinen tuottavuus, prosessioikeuden historia, ”suuret prosessualistit”, oikeuskehitys, tutkimuksen staattisuus

2.12.2025

Lainkäyttö utopiassa

Utopistiset kuvitelmat ovat poissa muodista, eikä moni jaksa innostua dystopiakuvitelmistakaan, niitä on pessimistiselle luonteelle – optimistihan ei niitä muutoinkaan lue – tarpeeksi tosimaailmassakin (Helsingin Sanomat 9.11.2025: ”Haaveet paremmasta maailmasta menettivät vetovoimansa”). Kirjallisissa utopioissa unohdus on enimmäkseen ansaittu: useimmat utopianäkemykset, jopa klassisina pidetyt, ovat surkeasti kirjoitettuja ja kaiken realismin tuolla puolen. Thomas More’n näkemys 1500-luvulta, nimeltään tyhjentävästi ”Utopia”, ei kuulu sarjaan. Siitä otetaan uusia painoksia, ja kirjaa luetaan. Kirja lasketaan arvostetuissa katalogeissa kirjoihin, jotka ”muuttivat maailmaa”. Tosin 1500-luvulla moni kirja oli tällainen, se ei edes ollut mainittava saavutus: vuosisata tuotti 13 ”maailmaa muuttavaa kirjaa”, mihin ei ennen eikä jälkeen ole päästy.

Kirjan pääteema, filosofien hoitama valtionhallinto, on menettänyt mielenkiintonsa. Filosofit eivät ole osoittaneet halua kokeilla osaamistaan hallitsemisen vaikeassa taidossa. More tosin ehdotti, että he tekisivät sen valtaneuvoston jäseninä eli nimettöminä taustavaikuttajina. Kirjassa nostetaan kuitenkin esille useita sivuteemoja. Ne ovat nykyhetkeä peilaavia ja näin utopiakuvitelmissa väärässä paikassa. Nykymaailmassa kustannustoimittaja olisi ne kirjasta leikannut, mutta tuohon aikaan tällaista ammattikuntaa ei tunnettu. Edelleen ajankohtaisia kysymyksiä ovat More’n esille nostamat lakimiesapu oikeudenkäynnissä sekä tuomareiden liikkuvuus. Nämä käsitteet ovat moderneja: More ei olisi niitä tunnistanut. Teemojen vahvalla juridisuudella on selityksensä; yleensähän juridiikka ei ole utopioiden kirjoittajia innoittanut. Tämä selittyy kirjoittajan taustalla. Morehan oli lakimies ja kuuluisa kanonisen oikeuden tuntija. Kanoninen oikeus taas oli aikansa kehittynein oikeusjärjestelmä, universaalisena ja yhteiskulttuurisena edelleen vertaansa vailla. Siihen verrattuna kiitelty eurooppaoikeus näyttää lastenkamarin puuhastelulta.

Lainkäytössä More edusti vahvaa tuomarivaltaa. Asianajajia, jotka ”ovelasti hoitelevat oikeusjuttuja ja tulkitsevat rikkiviisaasti lakeja”, ei Utopian maassa siedetä alkuunkaan. Jokainen ajaa siellä omaa asiaansa ja esittää tuomarille sen, minkä olisi kertonut lakimiehelleen, jos olisi sellaisen jostain löytänyt. Tällaisessa maassa lakimiesten olisi ollut todella vaikea hankkia kunniallista elantoaan. More’n perustelu ei lakimieskuntaa eikä ainakaan asianajajakuntaa kumarra. Totuus saadaan hänen mukaansa helpommin selville, kun puhumassa on itse asianosainen, jolle kukaan asianajaja ”ei ole neuvonut mitään metkuja”. Myös ei-utopinen lainsäätäjä kuulee kunniansa. Valtakunnan lait eivät saaneet olla monimutkaisia: oli yhdentekevää, säädetäänkö lainkaan lakeja vai säädetäänkö lakeja, joiden ymmärtämiseen tarvitaan ”erityisen terävää älyä ja pitkällisiä väittelyitä. Tällaiseen ”selittämiseen kun ei kansanmiehen järki riitä.” Siihen miten nämä näkemykset saadaan sopusointuun, kaivataan More’n kaltaista renessanssineroa, mutta se on eri juttu.

Oli niin tai näin, More kannatti maallikoiden omatoimista asianajamista. Näin voidaan viisastella, että nykyinen maallikkolähtöinen hallintoprosessi on palautettavissa More’n ajatuksiin siitä, millaisia oikeudenkäynnit Utopiassa tulisivat olemaan. Voi olla, että More’n outo mielipide oli vain protesti sille, miten asiat Englannissa olivat. Englantilaiset oikeudenkäynnit olivat jo tuohon aikaan tunnettuja lakimieskeskeisyydestä, kalleudesta ja verkkaisesta etenemisestä. Omatoiminen asianajaminen ehkä näytti kuuluisalta hopealuodilta, jolla oikeudenkäynnit palautettaisiin alkuperäiseen muotoonsa. Yksityiskohdissa More meni varmasti metsään. Esimerkiksi More’n käsitys siitä, miten totuus saataisiin selville asianosaisia kuulemalla, vaikuttaa suorastaan naiivilta, ’totuus ei ole omaa asiaansa ajavan maallikon suussa’. Myös maallikko osaa valehdella, värittää ja kertoa asiat parhain päin. Hänellä on siihen vielä vähemmän estoja kuin lakimiehellä: hän ei ole ammatillisen valvonnan piirissä eikä hänen tarvitse välittää maineestaan tuomioistuimen tai lakimieskunnan silmissä.

Tosin vielä muutama vuosikymmen sitten moni tuomari luotti kykyynsä selvittää totuus kyselemällä maallikkoasianosaiselta tämän asiasta, vaikka maallikolla oli oikeudenkäynnissä avustaja. Oman auskultointini aikaan (vuosina 1973–74) meille kerrottiin itsestään selvyytenä, että tuomarilla oli ”oikeus” kohdistaa faktakysymykset suoraan asianosaiselle, ja tämän oli niihin itse vastattava neuvoa kysymättä. Vasta kun ”asianosaiskuulustelu” oli päättynyt, avustava lakimies sai puhua, jos jotain sanottavaa vielä oli. Nykylukija on kauhistunut tällaisesta ajattelusta. Sehän vie valtaosan siitä hyödystä, minkä asianosainen saa lakimieheltä. Sitä paitsi monet tuomarin kysymykset ovat johdattelevia. Kaikkein vaarallisimpia ovat kysymykset, joihin tivataan kyllä/ei -vastauksia. Olivat kysymykset kuinka neutraaleja tahansa, asianosainen mieltää, että hänen on pakko vastata tuomarille, vaikka hän ei tajua koko kysymystä. Jos vastaaja ymmärtää väärin kysymykset, yhtä suuri vaara on, että tuomari antaa saamilleen vastauksille väärän tulkinnan. Ja kaikkein suurin vaara on siinä, että jotain olennaista ja asiaan vaikuttavaa jää kertomatta. Tuomari ei osaa sitä kysyä, eikä asianosainen oma-aloitteisesti kertoa. Paras neuvo maallikolle onkin: älä vastaa kysymykseen, jota et ymmärrä tai et tiedä, mitä vastauksesi merkitsee. Asianajaja toki ratkaisee ongelman jättämällä päämiehensä kotiin, ellei tätä ole nimenomaan velvoitettu tulemaan paikalle henkilökohtaisesti.

Tässä vaikene ellet tiedä -strategiassa on tosin vaaransa, jos tuomari ottaa vakavasti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n. Lainkohdan nojalla tuomioistuin nimittäin harkitsee, mikä vaikutus todisteluun on sillä, että asianosainen ei tuomarin kehotuksesta huolimatta lausu vastapuolen vaatimuksista taikka ei noudata tuomioistuimen kehotusta täydentää tai selventää esitystään. Laki ei anna merkitystä sille, ajaako maallikko itse asiaansa vai onko hänellä lakimiesapua. Onni onnettomuudessa on, että tämä sinänsä tärkeä säännös yleensä unohtuu. Sitä tulisi kuitenkin kaikessa lainkäytössä soveltaa vastaamista välttelevään ja tarkoituksella ohipuhuvaan asianosaisen lakimieheen. ”Ikävien” tosiasioiden kiertelyä eli epävastaamista kun pidetään hyvänä asianajamisen taitona. ”Ohipuhuminen” onnistuu erinomaisesti kirjallisessa käsittelyssä ja usein suullisessakin, jos tuomari ottaa prosessinjohtonsa veltosti, toisin sanoen ei heti perään tinkaa kunnon vastausta. Sen sijaan maallikkoon, ajoi hän itse asiaansa tai vastasi tuomarin ”suoriin” kysymyksiin, säännöstä ei saisi lainkaan soveltaa. Vaikeneminen kyseisessä tilanteessa on maallikolle ainoa järkevä toimintavaihtoehto.

More’n ajatukset tuomareiden liikkuvuudesta olivat lennokkaita. Hän oli myös reippaasti aikaansa edellä: tuomareiden liikkuvuus on vasta viime vuosina päässyt esille kansainvälisissä suosituksissa tuomareille; kotimaiset suositukset ovat siitä viisaasti vaiti. Liikkuvuutta suositellaan kaikille karriäärituomareille. Tuomareiden tulisi urallaan työskennellä eri tuomioistuimissa ja eri lainkäyttölinjoilla, jos järjestelmä on dualistinen. Jos tämä on ideaali, siitä ollaan kaukana: Suomessa siirtyminen lainkäyttölinjalta toiselle, esimerkiksi hallintolainkäytöstä yleiseen lainkäyttöön, on tosi harvinaista. Edes linjan sisäinen liikkuvuus ei ole kovin tavallista, vaikkakaan lukuja siitä ei liene missään julkaistu. More’n käsitys liikkuvuudesta oli kansainvälinen: tuomareiden tuli toimia tuomarin tehtävässä eri maissa. Myöhempi oikeudellisen imperialismin nimellä tunnettu ajatus näkyy: kehittyneistä maista, esimerkkinä Utopian maa, tuomareiden tuli hetkeksi siirtyä ’kehittyviin’ maihin. Näin utopialaiset tuomarit veisivät utopistisia hyveitä maihin, joiden lainkäyttö kärsii puolueellisuudesta ja ahneudesta.

More uhrasi myös ajatuksen sille, miten siirtyminen järjestyisi. Naapurikansat pyytäisivät tällaista tuomarinapua milloin kahden, milloin viiden vuoden virkakaudeksi. Utopialaiset antaisivat mielihyvin tuomarinsa lainaksi, ehkä korvausta vastaan (tosin More ei mene tällaisiin yksityiskohtiin). Kyseessä oli tai olisi näin eräänlainen access to justice -liikkeen tunnetuksi tekemä rent-a-judge -konseptin laajennus. Siinä asianosaiset palkkaavat tuomarin omaa asiaansa ratkaisemaan, tavallisesti käsittelyjärjestyksen ja normaalin juttulistan sivuuttaen. More ei sano mitään siitä, mitä tuomareita antava maa saisi vastineeksi tuomariensa lainasta. Tästä päätellen hyötysuhde olisi, mahdollista korvausta lukuun ottamatta, yksipuolinen, mikä ei itse asiassa yllätä. Utopian maat olivat myös lainkäytössä niin paljon muita maita edellä, ettei niillä ollut mitään oppimista. Oikeudelliset siirrännäiset kulkisivat siis tuomareitaan luovuttavista maista mutta eivät toiseen suuntaan.

More’n ajatus tuomareiden rajat ylittävästä liikkuvuudesta ei ollut 1500-luvulla niin epärealistinen, miltä se nyt kuulostaa. Kannattaa muistaa, että tuomioistuinten virkakieli oli tuohon aikaan enimmäkseen latina (jota kaikki sivistyneet ihmiset osasivat) ja että kanoninen oikeus oli kaikille Euroopan maille yhteinen kulttuurinen perusta (ja samoin kaikille lakia opiskelleille tuttu). Jos anakronistiset piirteet ja aiheeton ylenkatse vieraita oikeusjärjestyksiä kohtaan unohdetaan, rajat ylittävä liikkuvuus ei olisi tuomareillakaan hassumpi idea. Jos akateemiset tutkijat hyötyvät suuresti työskentelystä ulkomaisissa yliopistoissa (mikä on virallinen politiikka), samoin myös vierailevat tuomarit saisivat virikkeitä. Rajat ylittävä liikkuvuus olisi myös melkoinen askel matkalla yhtenäiseen oikeuskulttuuriin. Toistaiseksi rajat ylittävä liikkuvuus lienee olematonta. Tuomarit siirtyvät jos johonkin siirtyvät ylikansallisiin tuomioistuimiin (EY-tuomioistuin, ihmisoikeustuomioistuin esimerkkeinä) ja jäävät tavallisesti sille tielle.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:

More, Thomas: Utopia. Neljäs painos. WSOY 1997.

Asiasanat: Thomas More, kanoninen oikeus, asianosaisen kuuleminen, maallikko oikeudenkäynnissä, omatoiminen asianajaminen, varhainen rent-a-judge -sovellus, tuomareiden liikkuvuus, oikeudellinen siirrännäinen, vieraat oikeuskulttuurit, oikeudellinen imperialismi

28.11.2025

”Oikeutetusta edusta” oikeuksiin – ympäristölitigoinnin uusi strategia?

Ympäristöön, ilmastoon ja luontoon liittyvät oikeudenkäynnit ovat monissa maissa arkipäivää. Oikeudenkäynneillä ajetaan näihin arvoihin kytkeytyviä tavoitteita, tavallisesti vaaditaan jonkun sinänsä laillisen toimen kieltämistä. Kohteena voi olla metsän avohakkuu, suon ojitus tai tunnetuimpana tavoitteena fossiilisten polttoaineiden käytön kieltäminen vuoden 2025 loppuun mennessä (tosin takarajaa on ollut pakko siirtää vuoteen 2030). Kantajina näissä oikeudenkäynneissä puuhailevat kansalaisjärjestöt, joskus myös yksityishenkilöt eli joukko nuoria tai vanhoja yksityishenkilöitä. Huomiota ja ehkä ihailuakin ovat muun muassa keränneet saksalaisten eläkeläisten niin sanotut seniorinna-kanteet. Oikeudenkäynnit ovat erinomaista julkisuusstrategiaa. Ne antavat, poliittisiin aloitteisiin verrattuna, vähällä vaivalla ja halvalla paljon julkisuutta, julkisuus on kaiken lisäksi pitkäkestoista, toisin sanoen ympäristöteemat ovat vuosikausia näyttävästi esillä, kiitos oikeudenkäynneistä innostuneen ja niistä raportoivan median. Tämä on huomattava etu: paraskin poliittinen kampanja menettää nopeasti teränsä. Suomessa saavutettiin tärkeä välietappi, kun tällaiset oikeudenkäynnit saivat oman nimen: ne ovat ”ympäristölitigointia”. Nimitys on hyvin valittu, se panee kuulijat kiinnostumaan ja vähintään kysymään, mistä on kysymys. Suomalainen nimitys ”ympäristökäräjöinti” taas kuulostaisi maatiaismaiselta ellei suorastaan junttimaiselta.

Prosessioikeuden tutkijat ovat suhtautuneet uusiin oikeudenkäynteihin ynseästi. Tällaiset oikeudenkäynnit ovat totaalisesti vastoin oikeusjärjestyksen alkeisperiaatteita. Oikeutta käydään oikeuksista, joita ei vielä ole olemassa tai joiden olemassaolo oikeuden sfääreissä on vasta hahmottumassa. Kantajien näkökulmasta oikeudenkäynnit ovat tietenkin loistava strateginen idea: kun jostakin käydään riittävän kauan oikeutta, herää vaikutelma, että tällainen ”oikeus” on jo olemassa, koska se on oikeudenkäynnin kohteena. Toisin sanoen: oikeudenkäynti luo oikeuksia, kun normaalisti oikeus luo (tai oikeammin antaa aiheen) oikeudenkäynteihin. Yhtä kaikki kantajat ovat saavuttamassa selkävoiton. Muodolliset esteet oikeudenkäynnille kuten tuomioistuinkelpoisuus, asiavaltuus ja oikeussuojan tarve murenevat paineessa. Tuomioistuimet käsittelevät vakavissaan tai ainakin näyttävät niin tekevän vaatimuksia, jotka eivät olisi parikymmentä vuotta aikaisemmin edenneet tuomioistuimen kansliaa pitemmälle – ne olisi välittömästi hylätty tai jätetty tutkimatta selvästi perusteettomina (oikeudenkäymiskaari 5:6.2). Niitä ajavat lakimiehet olisi lisäksi määrätty henkilökohtaiseen vastuuseen vastapuolen oikeudenkäyntikuluista. Tällä hetkellä näyttää siltä, että oikeudenkäynnit lopulta ja vastoin kaikkia odotuksia – ei ehkä pariin vuosikymmeneen – tuottavat kaivatun tuloksen, tuomioistuinten hallitseman ympäristöpolitiikan.

Varsinaiset oikeudenkäynnit ovat hidasvaikutteisia, ja monet aktivistit haluavat nopeampia tuloksia. Ympäristöarvot pystytään nostamaan esille myös kansalaistottelemattomuuden eli ”suoran toiminnan” yhteydessä. Tällainen toiminta johtaa tavallisesti julkisen vallan reaktioon, vähintään sakkoihin niskoittelusta. Tyypillinen esimerkki reaktion käyttämisestä oikeudenkäynnin teemana löytyy Helsingin Sanomien uutisesta 25.10.2025 ”Käräjäoikeus: Aktivistien oli pakko pysäyttää hakkuut”. Tapauksessa ryhmä aktivisteja oli pysäyttänyt hakkuut niin sanotussa Stansvikin metsässä. Heitä syytettiin, kuten tapana on, niskoittelusta poliisia vastaan, koska he eivät totelleet poistumiskäskyjä. Käräjäoikeus hylkäsi syytteet, koska aktivistit olivat toimineet ”pakkotilassa” ja niskoittelu poliisia vastaan oli näin ”oikeutettua”. Oikeutuksen toiminnalle antoi se, että estetyt hakkuut todennäköisesti olisivat tuhonneet kokonaan alueella sijaitsevan ja vesilain mukaan suojellun noron (eli pikkupuron tai kostean notkelman, mitä noro myös tarkoittaa) kokonaan. Uutisesta ei käy ilmi, olisiko näin tapahtunut.

Uutta tässä sivuteemaisessa litigaatiossa ei sinänsä ole. Pakkotila on vanha juridinen instituutio. Pakkotila on standardimääritelmän mukaan kyseessä, kun välitön vaara uhkaa ”oikeudellista etua” ja sen torjumiseksi loukataan toisen oikeutta. Oletetusta eli putatiivisesta pakkotilasta taas on kysymys, kun oikeaa pakkotilaa ei ole, mutta oikeutta loukanneilta ei voitu muuta ”kohtuudella” edellyttää. Pykälät ovat ikään kuin kirjoitetut aktivismia ajatellen. ”Oikeudellinen etu” on sumea käsite, ja some-konklaavit luovat samanmielisten yhteisöjä, joiden käsitykset ”kohtuudesta” voivat olla kaukana valtaväestön näkemyksistä. Oletettu pakkotila on äärimmäisen subjektiivinen ja näin helppo konstruoida. Oli niin tai näin, ympäristöaktiivien ajattelua on pakko kehua. Tämä niskoittelulitigointi on erinomainen välitavoite matkalla lopulliseen voittoon. Hyppäys ”oikeudellisesta edusta” oikeuteen on lyhyt, kun ei-oikeudesta oikeuteen vaaditaan jo maolainen ”pitkä harppaus”, joka ei edes Maolle luonnistanut.

No, käräjäoikeuden tuomiota ei sovi arvostella, vaikka siitä ei nykyisin, toisin kuin vuoden 1734 lain mukaan, enää ”vedä kymmenen taalarin sakkoa”. Prosessioikeuden tutkija ei tällaisesta ajattelutavasta ja samalla litigoinnista innostu. Hän muistuttaa, että tuomioistuimet ja oikeudenkäynnit saavat oikeutuksensa siitä, että omankädenoikeudelta ja pakkotilasovelluksilta vältytään. Koko modernin oikeuden idea on, ettei oikeuksia ryhdytä omatoimisesta toteuttamaan, olivat motiivit toteuttamisen takana miten kannatettavat tai ylevät tahansa. Ihmisen on niin helppo keksiä itselleen oikeuksia ja niiden toteuttamiseen tarvittava pakkotila, jos mikä tahansa poliittinen tai yhteiskunnallinen tavoite riittää sellaisen perustamiseen. Aina voi sanoa, että tavoite ei toteudu riittävän nopeasti tai juuri oikealla tavalla. Pakkotila ”puroarvon” takia tuntuu hellyttävältä ja ymmärrettävältä, mutta entäs kun pakkotilalla toteutetaan hyvinvointivaltiota, yhdenvertaisuutta tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Englannistahan saatiin äskettäin esimerkki, kun joukko ympäristöaktivisteja yritti, kansalaisten pidätysoikeuteen vedoten, ottaa kiinni johtajan, jonka yrityksen epäiltiin laskevan jätevesiä Thamesjokeen (Fox News 27.10.2025 ”Flaring climate protests becoming more confrontational”). Kiinniotettava pääsi onnekseen karkuun. Ja mitäs tehdään ”vastapakkotilassa”, jollaisessa loukattu oikeudenhaltija katsoo olevansa, kun hän ryhtyy vastustamaan muiden pakkotilatoimia, jotka hänen mielestään ovat mielikuvituksen tuotetta. Voi vain kuvitella, miten tilanne olisi eskaloitunut, jos johtajan turvamiehet olisivat reagoineet.

No, eipäs pelotella herkkähermoisia. Käräjäoikeuden päätös ehkä menee harmittoman (vaikka monia harmittavan) hyveviestinnän piikkiin ilman sen kummempaa tai vakavampaa tarkoitusta. Tuomioistuin vain halusi patsastella eli kunnostautua ”edistyksellisenä lainkäyttäjänä”. Aivan vaaratonta hyvesignalointikaan ei ole, sillä se on yksi ilmaus niin sanotusta oikeudellisesta aktivismista. Tällainen aktivismi taas on repinyt ja repii hajalle yhteiskuntia, joiden vakautta on kiitelty. Tuomioistuimet ovat vaarallisia politiikantekijöitä, joskin saman tien on sanottava, etteivät suomalaiset tuomioistuimet ole osoittaneet siihen mitään kiinnostusta 1920 -luvun jälkeen (ajasta on parempi olla puhumatta). Todella kummallista sitä paitsi olisi, jos nimenomaan tuomioistuimet alkaisivat purkaa oikeusjärjestyksen perusteita. Vaikka ne sitä haluaisivatkin, kukaan täysijärkinen ei suostu siirtämään ympäristöpoliittista päätöksentekoa käräjäoikeuksille, joilla ei ole siihen minkäänlaista asiantuntemusta. Jos tämä olisi satiirisivusto, paikallaan olisi uutisoida, kuinka päätöksenteko julkisen sektorin velkajarrusta olisi sen sijaan erinomaisen hyvissä käsissä, kun se uskottaisiin käräjäoikeuksille. Nehän ovat melkoisia osaajia velka-asioissa eli velkajärjestelyissä, konkursseissa ja saneerauksissa.

Risto Koulu

Asiasanat: ympäristökanteet, asiavaltuus, oikeussuojan tarve, pakkotila, kansalaistottelemattomuus, kansalaiskeskustelu, oletettu pakkotila, julkisuuden hallinta, ympäristöpolitiikka, satiirisivut

Lähdekirjallisuutta:

Habermas, Jürgen: Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Vastapaino 2004.
Koulu, Risto: Asiavaltuus oikeudenkäynnissä – este pääsylle oikeuksiin vai suoja oikeutta hakevalle? COMI 2024. Sähköinen julkaisu (ladattavissa Helda open books).

 

3.11.2025

Miten pitkä on oikeustieteen kollektiivinen muisti? – Unohtunut Bertil Sjöström

Vuotta 1993 edeltävä aika on prosessioikeuden harrastajalle yhtä kaukainen kuin eläintieteilijälle liitukausi. Tämä tietää, että elämää oli maalla ja merissä ja että kaikki nykyinen on peräisin siellä liitukaudella eläneestä. Enempää hän ei tiedä eikä haluakaan tietää. Prosessioikeuden harrastajalle ennen vuotta 1993 julkaistu tutkimus on samassa asemassa. Joku tutkijanimi ehkä on jäänyt mieleen uudemman tutkimuksen alaviitteistä: alaviitteethän ovat tunnetun sanonnan mukaan vanhan tutkimuksen hautamuistomerkki tai oikeammin viimeinen elonkipinä ennen lopullista unohdusta. Prosessioikeuden tutkija ehkä saa kovalla miettimisellä sanotuksi pari nimeä prosessioikeudelliselta liitukaudelta, tavallisesti mainituiksi tulevat Tauno Tirkkonen ja R.A. Wrede (Jouko Halilaa ei pidetä leimallisesti prosessioikeuden tutkijana, vaikka hänen nimensä lienee kaikista tutuin.).

Bertil Sjöströmin nimeä ei edes nuorenpolven prosessioikeuden tutkija välttämättä tunnista, vaikka hän oli aikanaan näkyvä hahmo. Sjöström oli monessa mukana mutta teki pääuransa prosessioikeuden professorina vuosina 1925–1945. Hän sai vuonna 1939 muotokuvansa Galleria Academicaan, mitä kunniaa läheskään kaikki prosessioikeuden professorit eivät saa. Ajalle tyypillisesti hänen tieteellinen tuotantonsa jäi vähiin, ja sekin vähä on peräisin nuoruusvuosilta. Jos puhutaan kirjamuotoisesta tutkimuksesta, Sjöströmin elämäntyö supistuu kahteen kirjaan, ”Om tredskodom” (1916) ja ”Om formell processledning” (1928). Jälkimmäinen on tunnetumpi, kirja suomennettiin ja oli useina painoksina käytössä vielä 1950-luvulla. Sjöströmin puolustukseksi on sanottava, että hän hukkasi parhaat vuotensa prosessilain uudistushankkeisiin, joista ei tullut minkäänlaista kalua. Saman kohtalon kokivat myös monet hänen seuraajansa. Sjöström uhrasi lisäksi tarmoaan hallinnollisiin tehtäviin, hän oli esimerkiksi lähes vuosikymmenen tiedekunnan dekaanina. Vaikka tehtävää ei voi verrata nykyisten dekaanien työtaakkaan, se vei varmasti aikaa jo 1930-luvulla, etenkin kun Sjöström joutui sivutöinään hoitelemaan muiden oikeudenalojen professuureja.

Sjöström ansaitsisi tulla muistetuksi suomalaisen prosessioikeuden uranuurtajana. Hän on aiheetta jäänyt ”suurten prosessualistien” varjoon. Totta on, että myöhempi tutkimus ”Muodollinen prosessinjohto” ei nykylukijaa tasollaan häikäise. Kirja henkii yliolkaista tuomarivaltaisuutta, mikä ärsyttää. Kirjan pääsanomaksi jää, että tuomioistuin määrää kaikesta eikä asianosaisilla ole siihen nipottamista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että yhteistoimintaperiaatteesta alettiin prosessioikeudessa puhua vasta puoli vuosisataa myöhemmin. Sjöström ei sitä paitsi ollut yksin tätä mieltä eli vankan tuomarivallan kannattaja. Kirjan suosio osoittaa, että ajattelulla oli kaikupohjaa tuomarikunnassa ja ehkä muiden lakimiesten keskuudessa. Yhteistoimintaperiaate olisi ollut 1920-luvun ilmapiirissä varmasti aikamoinen shokki. Sitä ei olisi, toisin kuin 1980-luvulla, otettu ihastellen vastaan modernina ajatteluna. Edistyksellinen oikeustiede ei ole ollut koskaan akateemisessa maailmassa oikotie menestykseen.

Sen sijaan Sjöströmin väitöskirja ”Om tredskodom” on korkeatasoista tutkimusta. Sen osaksi oikeushistoriallinen, osaksi analyyttinen lähestymistapa on kestänyt ihmeteltävän hyvin aikaa: Sjöströmin tutkimustulokset ovat, ellei lainmuutokset ole niitä mitätöineet, edelleen valideja. Kirjan vaikutus myöhempään tutkimukseen (Halila 1972, Lager 1988 ja Hormia 1988) näkyy, vaikkakaan Sjöström ei aina ole päässyt lähdeluetteloon saakka (Lager 1988). Tämän kultakauden jälkeen kirja katoaa kollektiivisesta muistista, sillä en löytänyt nopealla haulla yhtäkään viittausta siihen 1980-luvun jälkeen. Eniten lukijaa kummastuttaa aihepiirin ja samalla Sjöströmin tutkimuksen ajankohtaisuus. Sjöströmin havaitsemat ongelmat eivät ole mihinkään kadonneet; ne ovat itse asiassa entistä kärjistyneempiä! Siinä, missä vanha vuoden 1734 laki onnistui yksipuolisen tuomion sääntelyssä vähintään kohtuullisesti, vuoden 1993 uudistuksessa uuteen kuosiin valettuun yksipuoliseen tuomioon kaikki ovat tyytymättömiä. Se on oikeastaan ihmeellinen suoritus: harvoin lainsäätäjä epäonnistuu näin kokonaisvaltaisesti, yleensä joku intressitaho on tyytyväinen. Kehuja vuoden 1734 laille on kyllä syytä hieman reivata. Sjöström moittii – ja täysin aiheesta – tuolloin vallinnutta ristiriitaa lain sanamuodon ja vallitsevan käytännön välillä. Laki kun asetti (näin Sjöström katsoi) kantajalle täyden näyttövelvollisuuden, vaikka vastaaja jäi pois istunnosta. Alioikeuskäytäntö taas tyytyi Sjöströmin mukaan ”vähempään näyttöön”, mikä sekin näyttää liioittelulta ja diplomaattiselta sanataiteilulta. Aikalaisaineisto antaa vaikutelman (tosin epäsystemaattisen), että vastaajan poissaolo jo sellaisenaan riitti, ainakin jos kantaja pystyi tekaisemaan laskun kaltaisen ”kirjallisen todisteen” velkomuksestaan. Laskuhan ei periaatteessa todista yhtään mitään.

Edistyksellinen tutkija löytää muutakin haukuttavaa kirjasta. Sjöström kuvaa asiantuntevasti ja ajoittain erinomaisesti sitä kehitystä, joka johti vuosisadan vaihteen jälkeiseen oikeustilaan. Hän tuo esiin edellä viitatun ristiriidan mutta ei sanallakaan paljasta, miten siihen tulee suhtautua, onko se säädettävän lain kannalta hyväksyttävää vai ei. Hän ei myöskään kerro, mitä ristiriidalle tulisi tai voitaisiin tehdä, jos siihen päädytään. Lukija kenties protestoi moitetta, eikä se olekaan oikeudenmukainen. Siinä nykytutkimuksen standardit projisoidaan menneisyyteen. On syytä muistaa, että tulevaisuussuuntautuneisuus pääsi tutkimuksen valtavirtaan vasta sata vuotta myöhemmin. Kaikki eivät ole vieläkään samaan mieltä siitä, kuuluuko tällainen lähestymistapa prosessioikeuden tutkimukseen vai loukataanko siinä oikeuspolitiikan herkkiä varpaita. Oli niin tai näin, vuonna 1916 tulevaisuussuuntautunut ja monialainen prosessioikeus olisi takuulla saanut tylyn vastaanoton, eikä Sjöström olisi saanut sellaista kirjoittamalla oikeustieteen tohtorin arvoa eikä myöhemmin professorin virkaa. Kukaan täysjärkinen väitöskirjan kirjoittaja ei yritä väitöskirjassaan Maon kokeilemaa ”pitkää harppausta”. Maokin epäonnistui surkeasti loikassaan. Joten kaikki päättyi onnellisesti, niin Sjöströmin kuin prosessioikeuden tutkimuksenkin kannalta. Jos harva lukee vanhoja väitöskirjoja, vielä harvemmat lukevat hylättyjä tai keskeneräisiä väitöskirjoja. Se on tavallaan sääli; niissä voi olla lukukelpoisia jaksoja, ja samalla niistä käy ilmi, millaiset tutkimusideat eivät kanna loppuun saakka.

Kiintoisa piirre Sjöströmin tutkijaurassa on, että hän pystyi parhaaseen suoritukseensa jo hyvin nuorena eli väitöskirjassaan. Yleinen kokemussääntö nimittäin on, että nuoruusvaiheen yritykset ovat hapuilevia, kunnes tutkija rutinoituu ja oppii tieteellisen proosan vaikea taidon. Joskus väitetään, että parhaat kirjat syntyvät uran keskivaiheilla, kun uran loppua taas sävyttää metodinen jälkeenjääneisyys, liiallinen varovaisuus ja vanhojen ideoiden lämmittely. No, tästä löytää esimerkkejä suomalaisesta oikeustieteestä, mutta todisteita on myös päinvastaisesta: tutkija pystyy huippusaavutuksiin vasta viimeisinä vuosinaan. Ruotsissa jopa huolenaihe on ollut, miten vanha tutkijapolvi on hallinnut vuosikymmenet prosessioikeuden tutkimusta ja urauttanut sen pahemman kerran, esimerkkinä niin sanottu ekelöfimäisyys.

Risto Koulu

Asiasanat: prosessioikeuden historia, prosessioikeuden professorit, suuret ’prosessualistit’, kollektiivinen muisti, muodollinen prosessinjohto, yksipuolinen tuomio, vanhan tutkimuksen arviointi, yhteistoimintaperiaate, tulevaisuussuuntautuneisuus, lain ja käytännön ristiriita

21.10.2025

Alumnitoiminnan viehätys – kuka saa ja mitä?

Alumnitoiminta on muodissa: jokaisella itseään arvostavalla oppilaitoksella on tällaista toimintaa. Joukkoon ovat yhtyneet myös yliopistot, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto ja sen oikeustieteellinen tiedekunta. Jos alumnitoimintaa on kerrakseen, niin on myös sen järjestäjiä. Toiminta on osaksi yhdistyspohjaista, osaksi suoraan virkatyönä hoidettua. Keskeinen toimija ensimmäisellä sektorilla on Helsingin yliopiston alumniyhdistys, joka jää kylläkin aika vieraaksi juristialumneille. Opiskelijajärjestö Pykälällä on silläkin oma alumniyhdistyksensä, jonka toiminnasta juuri kukaan ei tunnu tietävän. Näkyvin toimija on toisella sektorilla tiedekunta itse. Joillakin oppiaineilla, muun muassa omalla oppiaineellani prosessi- ja insolvenssioikeudella, on lisäksi niilläkin pienimuotoista alumnitoimintaa, vaikka sitä ei ole totuttu tällä nimellä kutsumaan.

Tekoäly määrittelee alumnitoiminnan laveaksi. Sitä on kaikki toiminta (tähän mielellään lisäisi sanan järjestäytynyt), jossa entiset opiskelijat ovat yhteydessä toisiinsa, oppilaitokseen tai molempiin. Alumnitoiminnan tavoitteet ovat yhteisöllisyys, alumnien verkottuminen, oppilaitoksen tukeminen sekä alumnien ammatillinen kehittyminen. Tavoitteet ovat erinomaisen kannatettavia, joskin samalla maailmaasyleileviä ja ilmeisen epärealistisia, osaksi myös eri suuntaisia. On selvää, että verkottumista tukeva toiminta on pakostakin erilaista kuin oppilaitosta tukeva toiminta (mitä sillä tarkoitetaankin). Toiminta hajaantuukin neljään päälohkoon: alumnitapahtumiin (yhteisöllisyys ja verkottuminen), mentorointi (alumnit ohjaavat ja tukevat opiskelijoita sekä auttavat urakehityksessä), uranvaihdon tuki (toiminta auttaa sopeutumaan elämänmuutokseen) ja hieman epämääräinen yhteistyö (keskinäinen vuorovaikutus ja tiedonvaihto). Vähemmälle huomiolle virallisinformaatiossa jää lahjoitusten kerääminen, joka tosin tulee aina lopulta mainituksi. Innostus siihen lienee peräisin yhdysvaltalaisesta yliopistomaailmasta. Siinä Ivy League -yliopistot, kärjessä tunnetusti Harvard, ovat onnistuneet keräämään lahjoitusvarallisuuden, joka vetää vertoja Suomen valtion talousarviolle. Suomessa tämä sarka on kivinen: miljonäärejä on vähän, eikä vastaavaa lahjoituskulttuuria tunneta. Mutta rahapulassa tätäkin konstia toki on lupa yrittää.

Tiedekunnan perusanti alumneille on niukanlainen. Siihen kuuluu yksi vuosittainen tapaaminen ja kaksi jäsenkirjettä vuodessa. Niille yhteistä on, että alumnitoiminta ymmärretään ennen kaikkea tiedottamiseksi 1980-luvun merkityksessä: toivorikkaille alumneille kerrotaan, mitä kaikkea tiedekunnassa on tapahtunut. Totta on, että moni alumni on kiinnostunut tiedekuntauutisista, vieläpä sitä enemmän, mitä kauemmin omista opiskeluvuosista on aikaa kulunut. Sitä paitsi alumni-informaatio on niin kattavaa, että monet tiedekunnan opettajat seuraavat sitä saadakseen tietää, mitä ”heidän” tiedekunnassaan tapahtuu. Ilmiö on samalla vihje siitä, että sisäinen tiedotus ei toimi kunnolla. Totta tai ei, epäilyksiä STASI-hengestä moni tiedekunnan opettaja kantaa. Tiedottavalla alumnitoiminnalla on varmasti oikeutuksensa. Se kiinnostaa. Tiedekunnan alumnikonsepti ei kuitenkaan ole omiaan tukemaan verkottumista eikä yhteisöllisyyttä. Niitä hakeva voi kylläkin liittyä Helsingin yliopiston alumniyhdistykseen. Se järjestää vuosittain yli 50 tapahtumaa, joukoissa matkoja ja kulttuuririentoja. Tästä sivutuesta huolimatta tiedekunnan virallinen alumnitoiminta on varsin etäällä alumnitoiminnan tavoitteista.

Entäpä muut alumnitoiminnan tavoitteet? Mentoroinnista kukaan ei liene tiedekunnassa kuullutkaan. Sen sijaan totta on, että alumnit tuovat tiedekuntaan käytännön kokemusta ja työelämäosaamista, toisin sanoen vetävät joitakin kursseja ja opettavat toisilla. Joku ehkä happamasti huomauttaisi, että tähän ei totisesti alumnitoimintaa tarvita: tätähän on tehty vuosikymmenet. Huomautuksessa on perää. Esimerkiksi vanhassa oppiaineessani on edelleen lähes kymmenen käytännön taitojen kurssia. Niitä vetävät – lisäksi ilman palkkiota – käytännön juristit, yleensä asianajajat, tuomarit tai syyttäjät, useimmat heistä tiedekunnan alumneja. No, tietenkin vanhan käytännön saa uudelleenbrändätä, jos niin haluaa. Kannattaa vain muistaa, että kunnia käytännön kursseista kuuluu opettajille, jotka ovat ne suunnitelleet ja niitä jatkuvasti päivittävät. Kurssit ovat erittäin suosittuja, ja tällaista ”alumnitoimintaa”, jossa alumni vedetään mukaan tiedekunnan arkeen, on kaikki syy edistää. Se on oppilaitoksen tukemista parhaimmillaan! Tukeva alumnitoiminta myös verkottaa alumneja (ja ylipäätään käytännön kliinikkoja) ja tutkijoita, mitä etenkin jälkimmäiset kaipaavat. Moni tutkijahan ei ole missään kontaktissa oikeudellisiin käytäntöihin ja on tästä syystä niistä autuaan tietämätön. Joku ehkä kyselee, mitä se alumni tästä saa. Optimisti kenties luottaa siihen, että opettava alumnikin kehittää ammattitaitoaan, mikä sekin on vanha alumni-ihanne. Opettaminen on tunnetusti varma tapa oppia asiat itse. Ajatus lohduttaa vastuuopettajaa, jolla on tunnontuskia siitä, että hän värvää kavereitaan tällaiseen orjatyöhön.

Yhtä kuitenkin puuttuu. Tiedekunta valistaa kiitettävällä perusteellisuudella alumneja siitä, mitä tiedekunnassa tapahtuu. Tieto ei kuitenkaan kulje toiseen suuntaan, toisin sanoen emme kuule alumneilta, mitä työelämässä tapahtuu, mitä valmiuksia ja taitoja nykyiset työtehtävät edellyttävät valmistuneilta lakimiehiltä, vastaako tutkintorakenne työelämän odotuksia ja niin edelleen. Tässä ei lohduta se, että käytäntöön suuntautunut tutkija saa tällaista informaatiota (ei yleensä kovin myönteistä) riittämiin henkilökohtaisista kontakteistaan. Yhteinen alumniviisaus olisi kuitenkin kokoamisen ja analysoimisen arvoista. Tiedekunnan on turha saarnata käytännölle, millaista käytännön tulisi olla, jotta OTM-tutkinto ja käytäntö kohtaisivat asianmukaisesti.

Äskettäin myös alumnirintamalta kuului uutta. Uusi toimintamuoto on kehittymässä: pienet spontaanit alumniryhmät tulevat tutustumiskäynnille tiedekuntaan, joka ottaa heidät ”virallisesti” vastaan. Ensin heille kerrotaan tiedekunnan arkipäivästä, jonka jälkeen alkaa vapaa sana. Monet alumnit kertovat urastaan ja tuulettavat muistoja opiskeluajoilta, joskus myönteiseen, joskus kielteiseen sävyyn. Tästä raakadatasta paljastuu, kun sitä kunnolla kuuntelee, paljon sellaista, joka olisi syytä ottaa opiksi tutkintoa kehitettäessä. Ohimennen: olin äskettäin paikalla tutustumiskäynnillä, jossa vieraina olivat 1970-luvun puolivälissä opiskelleet. Puheenvuoroista pystyi päättelemään, että silloinen OTK-tutkinto ei tainnut vastata työelämän vaatimuksia (’opetettiin pelkkiä pykäliä’). Suoraan sitä ei sanottu; aikahan kultaa muistot, ja tuohon aikaan uralla menestyminen oli helppoa. Tutkinto näyttää jälkikäteen paremmalta kuin se olikaan! Opetus ja opettajien suhtautuminen opiskelijoihin olivat nekin anekdooteissa hyvin kaukana siitä, mitä yliopistopedagogiikan kursseilla saa nykyisin kuulla. Jotain kehitystä siis on tapahtunut.

Sitä, vastaako nykyinenkään OTM-tutkinto työelämän tarpeita, emme tiedä – emmekä edes uskalla kysyä. Oltiin tämän tiedon tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, alumnitoiminta on tai olisi loistava kanava välittämään tällaista tietoa. OTM-tutkintohan on pohjimmaltaan ammattitutkinto. Asia erikseen on, että tositutkijalle riittää, jos tutkinto vastaa oikeustieteen tutkimuksen tarpeita, toisin sanoen antaa pohjan OTT-tutkinnolle ja tutkijauralle. Mutta: kaikesta huolimatta alumniajatusta ei kannata torjua: se on helppo yhdistää oikeustieteelliseen koulutukseen, koska teoria (eli tiede) ja käytäntö (eli praksis) ovat niin lähellä toisiaan. Monilla tieteenaloilla ne ovat kaukana toisistaan, eikä kaikilla ole edes käytäntöä samassa merkityksessä. Opiskelu tiedeyliopistossakaan ei sitä pysty hälventämään. Alumnitoiminnasta on saatavissa pikku-uudistuksilla oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja koulutukseen mahtuva sovellus. Miten se tapahtuisi, on jo seuraavan uutisen aihe.

Risto Koulu

Asiasanat: alumnitoiminta, varojen keruu, käytännön taitojen kurssit, työelämätieto, OTM-tutkinnon työelämävastaavuus

16.10.2025