Alumnitoiminnan viehätys – kuka saa ja mitä?

Alumnitoiminta on muodissa: jokaisella itseään arvostavalla oppilaitoksella on tällaista toimintaa. Joukkoon ovat yhtyneet myös yliopistot, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto ja sen oikeustieteellinen tiedekunta. Jos alumnitoimintaa on kerrakseen, niin on myös sen järjestäjiä. Toiminta on osaksi yhdistyspohjaista, osaksi suoraan virkatyönä hoidettua. Keskeinen toimija ensimmäisellä sektorilla on Helsingin yliopiston alumniyhdistys, joka jää kylläkin aika vieraaksi juristialumneille. Opiskelijajärjestö Pykälällä on silläkin oma alumniyhdistyksensä, jonka toiminnasta juuri kukaan ei tunnu tietävän. Näkyvin toimija on toisella sektorilla tiedekunta itse. Joillakin oppiaineilla, muun muassa omalla oppiaineellani prosessi- ja insolvenssioikeudella, on lisäksi niilläkin pienimuotoista alumnitoimintaa, vaikka sitä ei ole totuttu tällä nimellä kutsumaan.

Tekoäly määrittelee alumnitoiminnan laveaksi. Sitä on kaikki toiminta (tähän mielellään lisäisi sanan järjestäytynyt), jossa entiset opiskelijat ovat yhteydessä toisiinsa, oppilaitokseen tai molempiin. Alumnitoiminnan tavoitteet ovat yhteisöllisyys, alumnien verkottuminen, oppilaitoksen tukeminen sekä alumnien ammatillinen kehittyminen. Tavoitteet ovat erinomaisen kannatettavia, joskin samalla maailmaasyleileviä ja ilmeisen epärealistisia, osaksi myös eri suuntaisia. On selvää, että verkottumista tukeva toiminta on pakostakin erilaista kuin oppilaitosta tukeva toiminta (mitä sillä tarkoitetaankin). Toiminta hajaantuukin neljään päälohkoon: alumnitapahtumiin (yhteisöllisyys ja verkottuminen), mentorointi (alumnit ohjaavat ja tukevat opiskelijoita sekä auttavat urakehityksessä), uranvaihdon tuki (toiminta auttaa sopeutumaan elämänmuutokseen) ja hieman epämääräinen yhteistyö (keskinäinen vuorovaikutus ja tiedonvaihto). Vähemmälle huomiolle virallisinformaatiossa jää lahjoitusten kerääminen, joka tosin tulee aina lopulta mainituksi. Innostus siihen lienee peräisin yhdysvaltalaisesta yliopistomaailmasta. Siinä Ivy League -yliopistot, kärjessä tunnetusti Harvard, ovat onnistuneet keräämään lahjoitusvarallisuuden, joka vetää vertoja Suomen valtion talousarviolle. Suomessa tämä sarka on kivinen: miljonäärejä on vähän, eikä vastaavaa lahjoituskulttuuria tunneta. Mutta rahapulassa tätäkin konstia toki on lupa yrittää.

Tiedekunnan perusanti alumneille on niukanlainen. Siihen kuuluu yksi vuosittainen tapaaminen ja kaksi jäsenkirjettä vuodessa. Niille yhteistä on, että alumnitoiminta ymmärretään ennen kaikkea tiedottamiseksi 1980-luvun merkityksessä: toivorikkaille alumneille kerrotaan, mitä kaikkea tiedekunnassa on tapahtunut. Totta on, että moni alumni on kiinnostunut tiedekuntauutisista, vieläpä sitä enemmän, mitä kauemmin omista opiskeluvuosista on aikaa kulunut. Sitä paitsi alumni-informaatio on niin kattavaa, että monet tiedekunnan opettajat seuraavat sitä saadakseen tietää, mitä ”heidän” tiedekunnassaan tapahtuu. Ilmiö on samalla vihje siitä, että sisäinen tiedotus ei toimi kunnolla. Totta tai ei, epäilyksiä STASI-hengestä moni tiedekunnan opettaja kantaa. Tiedottavalla alumnitoiminnalla on varmasti oikeutuksensa. Se kiinnostaa. Tiedekunnan alumnikonsepti ei kuitenkaan ole omiaan tukemaan verkottumista eikä yhteisöllisyyttä. Niitä hakeva voi kylläkin liittyä Helsingin yliopiston alumniyhdistykseen. Se järjestää vuosittain yli 50 tapahtumaa, joukoissa matkoja ja kulttuuririentoja. Tästä sivutuesta huolimatta tiedekunnan virallinen alumnitoiminta on varsin etäällä alumnitoiminnan tavoitteista.

Entäpä muut alumnitoiminnan tavoitteet? Mentoroinnista kukaan ei liene tiedekunnassa kuullutkaan. Sen sijaan totta on, että alumnit tuovat tiedekuntaan käytännön kokemusta ja työelämäosaamista, toisin sanoen vetävät joitakin kursseja ja opettavat toisilla. Joku ehkä happamasti huomauttaisi, että tähän ei totisesti alumnitoimintaa tarvita: tätähän on tehty vuosikymmenet. Huomautuksessa on perää. Esimerkiksi vanhassa oppiaineessani on edelleen lähes kymmenen käytännön taitojen kurssia. Niitä vetävät – lisäksi ilman palkkiota – käytännön juristit, yleensä asianajajat, tuomarit tai syyttäjät, useimmat heistä tiedekunnan alumneja. No, tietenkin vanhan käytännön saa uudelleenbrändätä, jos niin haluaa. Kannattaa vain muistaa, että kunnia käytännön kursseista kuuluu opettajille, jotka ovat ne suunnitelleet ja niitä jatkuvasti päivittävät. Kurssit ovat erittäin suosittuja, ja tällaista ”alumnitoimintaa”, jossa alumni vedetään mukaan tiedekunnan arkeen, on kaikki syy edistää. Se on oppilaitoksen tukemista parhaimmillaan! Tukeva alumnitoiminta myös verkottaa alumneja (ja ylipäätään käytännön kliinikkoja) ja tutkijoita, mitä etenkin jälkimmäiset kaipaavat. Moni tutkijahan ei ole missään kontaktissa oikeudellisiin käytäntöihin ja on tästä syystä niistä autuaan tietämätön. Joku ehkä kyselee, mitä se alumni tästä saa. Optimisti kenties luottaa siihen, että opettava alumnikin kehittää ammattitaitoaan, mikä sekin on vanha alumni-ihanne. Opettaminen on tunnetusti varma tapa oppia asiat itse. Ajatus lohduttaa vastuuopettajaa, jolla on tunnontuskia siitä, että hän värvää kavereitaan tällaiseen orjatyöhön.

Yhtä kuitenkin puuttuu. Tiedekunta valistaa kiitettävällä perusteellisuudella alumneja siitä, mitä tiedekunnassa tapahtuu. Tieto ei kuitenkaan kulje toiseen suuntaan, toisin sanoen emme kuule alumneilta, mitä työelämässä tapahtuu, mitä valmiuksia ja taitoja nykyiset työtehtävät edellyttävät valmistuneilta lakimiehiltä, vastaako tutkintorakenne työelämän odotuksia ja niin edelleen. Tässä ei lohduta se, että käytäntöön suuntautunut tutkija saa tällaista informaatiota (ei yleensä kovin myönteistä) riittämiin henkilökohtaisista kontakteistaan. Yhteinen alumniviisaus olisi kuitenkin kokoamisen ja analysoimisen arvoista. Tiedekunnan on turha saarnata käytännölle, millaista käytännön tulisi olla, jotta OTM-tutkinto ja käytäntö kohtaisivat asianmukaisesti.

Äskettäin myös alumnirintamalta kuului uutta. Uusi toimintamuoto on kehittymässä: pienet spontaanit alumniryhmät tulevat tutustumiskäynnille tiedekuntaan, joka ottaa heidät ”virallisesti” vastaan. Ensin heille kerrotaan tiedekunnan arkipäivästä, jonka jälkeen alkaa vapaa sana. Monet alumnit kertovat urastaan ja tuulettavat muistoja opiskeluajoilta, joskus myönteiseen, joskus kielteiseen sävyyn. Tästä raakadatasta paljastuu, kun sitä kunnolla kuuntelee, paljon sellaista, joka olisi syytä ottaa opiksi tutkintoa kehitettäessä. Ohimennen: olin äskettäin paikalla tutustumiskäynnillä, jossa vieraina olivat 1970-luvun puolivälissä opiskelleet. Puheenvuoroista pystyi päättelemään, että silloinen OTK-tutkinto ei tainnut vastata työelämän vaatimuksia (’opetettiin pelkkiä pykäliä’). Suoraan sitä ei sanottu; aikahan kultaa muistot, ja tuohon aikaan uralla menestyminen oli helppoa. Tutkinto näyttää jälkikäteen paremmalta kuin se olikaan! Opetus ja opettajien suhtautuminen opiskelijoihin olivat nekin anekdooteissa hyvin kaukana siitä, mitä yliopistopedagogiikan kursseilla saa nykyisin kuulla. Jotain kehitystä siis on tapahtunut.

Sitä, vastaako nykyinenkään OTM-tutkinto työelämän tarpeita, emme tiedä – emmekä edes uskalla kysyä. Oltiin tämän tiedon tarpeellisuudesta mitä mieltä tahansa, alumnitoiminta on tai olisi loistava kanava välittämään tällaista tietoa. OTM-tutkintohan on pohjimmaltaan ammattitutkinto. Asia erikseen on, että tositutkijalle riittää, jos tutkinto vastaa oikeustieteen tutkimuksen tarpeita, toisin sanoen antaa pohjan OTT-tutkinnolle ja tutkijauralle. Mutta: kaikesta huolimatta alumniajatusta ei kannata torjua: se on helppo yhdistää oikeustieteelliseen koulutukseen, koska teoria (eli tiede) ja käytäntö (eli praksis) ovat niin lähellä toisiaan. Monilla tieteenaloilla ne ovat kaukana toisistaan, eikä kaikilla ole edes käytäntöä samassa merkityksessä. Opiskelu tiedeyliopistossakaan ei sitä pysty hälventämään. Alumnitoiminnasta on saatavissa pikku-uudistuksilla oikeustieteelliseen tiedekuntaan ja koulutukseen mahtuva sovellus. Miten se tapahtuisi, on jo seuraavan uutisen aihe.

Risto Koulu

Asiasanat: alumnitoiminta, varojen keruu, käytännön taitojen kurssit, työelämätieto, OTM-tutkinnon työelämävastaavuus