Sopuisa kansa vai surkea oikeussuojajärjestelmä?

Blogikirjoittelu on nopein ja helpoin tapa saada mielipiteensä julkisuuteen. Vertaisarvioinnin tai aikakauslehden aikataulun tuomaa viivettä ei ole, ja kirjoittaja välttyy referee-arvioijan joskus erinomaisen asiaatuntemattomilta kommenteilta. Nopeudella ja helppoudella on kuitenkin hintansa, joskin kirjoittaja sen usein unohtaa. Harvalla blogilla on laaja ja vakaa lukijakunta, joten ansiokkaatkin kirjoitukset menevät virtuaalisille tyhjille seinille. Blogikirjoitukset ovat sitä paitsi todellisia päivänperhoja: äärimmäisen harva vaivautuu lukemaan vanhoja blogikirjoituksia. Tosin jotkut bloginikkarit ovat alkaneet koota parhaita kirjoituksiaan niin sanotuiksi blogikirjoiksi, joista parhaat pääsevät harmaan kirjallisuuden sarjaan. Nämä ajatukset tulevat mieleen, kun lukija tutustuu OTT Jukka Siron kirjoitukseen ”Euroopan sopuisin kansa?”. Kirjoitus ilmestyi keskellä kesää (tarkkaan ottaen 14.6.2022) pienen sisäpiirin eli Prosessioikeudellisen yhdistyksen blogisivulla – ja jäi näin varmasti vaille sitä lukijakuntaa, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Kirjoituksen pitäisi oikeastaan olla kehystettynä jokaisen työnsä vakavasti ottavan oikeuspoliitikon seinällä.

Siron aihe on mitä keskeisin. Ensiksikin: miksi Suomessa on kansainvälisesti vertaillen ja asukaslukuun suhteutettuna niin vähän oikeudenkäyntejä riita-asioissa? Toiseksi on syytä kysyä, miksi oikeudenkäyntien määrä vielä tästäkin koko ajan laskee. Trendiähän ei voi selittää saivartelulla tilastoinnin perusteista, niiden muutosten vaikutuksella tai kansankulttuurilla. Siro löytää riita-asioiden vähäisyydelle uskottavalta kuulostavan joskin epäilyttävän yksioikoisen selityksen. Asioiden vähälukuisuus ”viittaa siihen, että monet eivät koe voivansa saattaa riitaansa käräjäoikeuteen silloinkaan, kun katsovat olevansa oikeassa ja haluaisivat niin tehdä”. Oikeudenkäynteihin halukkaita toisin sanoen olisi enemmänkin. Tätä päätelmää on vaikea kiistää. Oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus on osoittanut, että Suomessa lainsäätäjä on ”onnistunut” tekemään riita-asian oikeudenkäynnistä todellisen myrkkypillerin oikeuksiaan hakevalle keskivertokansalaiselle ja jopa pienille yrityksille. Oikeudenkäynnin raskas arkkitehtuuri nostaa ensiksikin asianajamiskustannukset korkealle, etenkin kun omatoimiselle asianajamiselle ei jää tilaa. Toiseksi ankara kuluvastuu rankaisee hävinnyttä asianosaista. Hän joutuu maksamaan myös vastapuolensa korkeat kustannukset. Ja kolmanneksi: keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseksi ovat harvinaisen kehittymättömät. Vain institutionaaliset asianosaiset hyötyvät esimerkiksi tarjolla olevasta riitasijoittamisesta eli kaupallisesta sivullisrahoituksesta.

Suomalaista oikeuspolitiikkaa ei ehkä pitäisi liikaa haukkua. On myönnettävä, että oikeuksiin pääsemisen ongelma on lähtökohtaisesti ratkaisematon. Yksikään lainsäätäjä ei ole siinä onnistunut. Sen sijaan on oikeutettua sanoa, että suomalainen lainsäätäjä – tai ehkä ensisijaisesti oikeuspolitiikka – ei ole sitä vakavissaan edes yrittänyt. Sitä taas on paljon vaikeampi ymmärtää, anteeksiantamisesta puhumattakaan. Tällainen väite toki vaatii järeät perustelut, jotka joudutaan tässä tiivistämään. Modernin konfliktinhallinnan tutkimuksen keskeisiä havaintoja on, että oikeuksiin pääsyn järjestelmä on koottava paloista, toisin sanoen erilaisista alajärjestelmistä, jotka osaksi peittävät toisensa mutta samalla myös täydentävät toisiaan. Alajärjestelmiä ovat: toimivat ADR-mekanismit, laaja kollektiivinen oikeussuoja, kattava oikeudenkäyntien rahoitus, perusoikeudenkäyntiä kevyempi oikeudenkäynti -formaatti ja aktiiviset julkiset asiamiehet (ombudsman). Keskustelu ADR-mekanismeista, etunenässä tuomioistuinsovittelusta hallitsi oikeuspolitiikkaa Euroopassa 1990-luvulla. Sovittelun kuviteltiin ratkaisevan kertaheitolla ja halvalla oikeuksiin pääsyn ongelman: hieman opastettuina asianosaiset (tai oikeammin konfliktiosapuolet) kun sopisivat riidan kuin riidan. 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä taas väritti – tosin ei juuri Suomessa – kollektiivisen oikeussuojan lupaus. Seuraavan vuosikymmenen teemaksi nousi vuorostaan oikeudenkäyntien rahoittamisen ongelma. Tämän hetken muotiteema taas on se apu, jolla julkiset asiamiehet voivat tukea oikeuksiin pääsyä. Sen sijaan kevennetyt oikeudenkäynnit ovat jostain syystä jääneet eurooppalaisessa oikeuspolitiikassa ja tutkimuksessa kesannolle. Kevyen ja samalla matalan kustannustason oikeudenkäynnin tarve on kyllä periaatteessa tunnustettu, mutta samalla on keksitty lukuisia syitä sille, miksi ajatusta ei voida toteuttaa.

Alkuinnostus on tavallisesti haihtunut tutkimuksen edetessä. On havaittu, että läheskään kaikki riidat eivät ole sovittavissa, koska useissa tilanteissa toinen osapuoli ei pidä sopimista etunsa mukaisena. Sovintokelpoisia tässä merkityksessä on ehkä 10–20 prosenttia oikeudellisiksi muuntuneista riidoista. Kollektiivinen oikeussuoja on kylläkin tehokasta, mutta sen käyttöala on kovin rajoitettu. Vastapuolen suostumusta ei siinä kysellä, mutta kaikki riidat eivät ole kollektiivisia (useita samassa asemassa olevia oikeudenhakijoita ei ole) tai he eivät pysty yhteistoimintaan (vaatimukset ovat erilaisia tai oikeudenhakijat erimielisiä). Totta on, että ryhmäkanne, pilottikanteet ja joukkokanteet sisältävät käyttöaloillaan piilevää potentiaalia, jota ei erityisesti pohjoismaissa ole kunnolla hyödynnetty. Julkiset asiamiehet ovat konfliktinhallinnan tutkimuksen viimeinen sana, eikä sitä toistaiseksi ole tyrmätty. Aktiiviset julkiset asiamiehet voivat auttaa asianajolla tai rahoituksella sekä yksittäisiä asianosaisia pilottioikeudenkäynneissä että suuria joukkoja ryhmäkanteiden vireillepanijoina. He voisivat periaatteessa myös koordinoida joukkokanteita silloin, kun ryhmäkanne-optio ei ryhmän pienuuden tai heterogeenisuuden takia ole mielekäs.

Eniten mielipiteitä jakaa oikeudenkäynnin rahoituksen kehittäminen. Selvää on vain se, että kuluvastuun hienosäätö ei auta: mikään mahdollinen uudistus siinä ei tuo uutta rahaa oikeudenkäyntiin. Säännökset vain jakavat vastuuta asianosaisten kesken. Jos ajatellaan keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiin, apua saataisiin vain yksipuolisista kulusäännöistä. Niissä oikeutta hakevalle on oikeus saada korvaus hävinneeltä vastapuolelta, ei sen sijaan velvollisuutta korvata vastapuolen kustannuksia, jos tämä voittaa. Tämä laskisi merkittävästi oikeudenkäyntikynnystä alentamalla sen riskiä. Yksipuolinen kulusääntö kuulostaa reilulta, kun vastapuoli on suuryritys tai julkinen valta, jota tappio ja kuluvastuu ei hätkähdytä. Sen sijaan jos vastapuoli on toinen keskivertokansalainen, sääntö on ilmeisen epäoikeudenmukainen. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus hyväksytään yleisesti oikeudenkäynnin rahoituskeinoiksi, eikä kenelläkään tunnu olevan sitäkään vastaan mitään, että kaupallinen taho rahoittaa oikeudenkäyntejä voittoa saadakseen. Sen sijaan vastikkeetonta sivullisrahoitusta syystä tai toisesta vierastetaan, joissakin maissa jopa pelätään. Suomessa tämä on niin uutta, ettei siihen ole otettu virallista tai epävirallistakaan kantaa.

Entäpä miten asiat ovat Suomessa? ADR-sektorin laiminlyönnistä suomalaista oikeuspolitiikkaa ei voi syyttää: siihen, etenkin sen tuomioistuinversioon on panostettu sekä taloudellisesti että henkisesti. Tuomioistuimet onnistuttiin siirtämään sovintokulttuuriin jopa siinä määrin, että tuomareita toisinaan moitiskeltiin ”sovintoon pakottamisesta”. Kollektiivisessa lainkäytössä kuva ei ole yksiselitteinen. Ryhmäkannelaki oli jokseenkin täydellinen floppi, mutta muut kollektiivikanteet vaikuttavat toimivilta oikeussuojavälineiltä. Tosin prosessilaki ei niitä suosi mutta ei myöskään kasaa niiden tielle sellaisia esteitä kuin joissakin keskieurooppalaisissa maissa. Julkinen ja yhteisöllinen oikeusapu täyttävät jotenkin oman nichensä eli evoluutiobiologisen lokeronsa, joskaan kukaan ei ole odottanut eikä odota niiltä tyhjentävää vastausta oikeuksiin pääsyn kynnykseen. Oikeusturvavakuutus taas ei täyttänyt Suomessa sille asetettuja odotuksia. Isommassa riita-asiassa vakuutuksen enimmäiskatto täyttyy jo ennen oikeudenkäynnin alkamista. Julkisten asiamiesten verkko on kattavuudeltaan Suomessa keskivertotasoa, mutta asiamiesten taloudelliset voimavarat ja monesti nähtävästi halukkuuskaan eivät riitä oikeudenhakijoiden tukemiseen yksittäistapauksissa. Sitä paitsi he keskittyvät tavallisesti toimialansa valvontaan ja ”kehittämiseen”.

Yksinkertaistettu eli kevennetty oikeudenkäynti on ollut muutaman kerran esillä lainvalmistelussa. Keskustelu on kuitenkin jämähtänyt epämääräiseksi kiistelyksi siitä, tarvitaanko perusprosessin rinnalle tällaista vaihtoehtoa. Adjektiivi ”epämääräinen” kuvaa sitä, että keskustelijat eivät vaivaudu kertomaan, mitä he kevennetyllä oikeudenkäynnillä tarkoittavat, mitä sen muunnelmia on olemassa ja mitä niistä kannattaisi lähemmin miettiä Suomen kaltaisessa asukasluvultaan vähäisessä ja pitkien välimatkojen maassa. Ilmeistä sitä paitsi on, että moderni etäteknologia avaa uusia mahdollisuuksia sekä perusoikeudenkäynnissä että sen muunnelmissa. Kevennetyn oikeudenkäynnin edut nimittäin vähenevät, jos ajattelu lähtee läsnäolosta samassa fyysisessä tilassa.

Oikeudenkäynnin rahoittaminen ei sekään ole saanut mainittavaa huomiota. Yleistäen voi sanoa, että tällainen rahoittaminen on Suomessa harvinaisen kehittymätöntä: kansainväliset innovaatiot kuten niin sanottu riitasijoittaminen vasta alkavat saapua Suomeen. Totta kylläkin on, että OK 21 luvun säännösten tulkinnasta ja ehkä täsmentämisestäkin puhutaan niin lehtien palstoilla kuin erilaisissa oikeusministeriön ”selvityksissä”. Tässä merkityksessä oikeudenkäyntien kustannukset – ja samalla niiden rahoittaminen – ovat kiitettävästi esillä. Analyyttisenä tai syvällisenä tätä keskustelua on vaikea pitää. Kustannuksissa keskeiseksi ongelmaksi kun paikallistetaan asianajajien kohtuuton laskutus. Se taas nostaa oikeudenkäyntikynnyksen kuluttaja-palkansaajan ulottumattomiin. Epäluuloinen sivullinen ei voi välttyä epäilykseltä, että huomio tarkoituksella viedään toisarvoiseen ja a priori väärään yksityiskohtaan. Toki mahdollista on, että keskustelijat aidosti näin uskovat. Kieltämättä ylilaskutustakin esiintyy. Oli niin tai näin, näin rajatusta mielipiteenvaihdosta on turha odottaa käänteentekeviä tuloksia. Tosin on myönnettävä, että ilmaisessa oikeudenkäynnissä ei synny kustannuksia eikä ongelmaa siitä, miten kustannukset ensivaiheessa rahoitetaan ja kuka ne lopulta maksaa. Toistaiseksi vain kukaan ei ole osannut sanoa, miten tähän ideaaliin päästään julkista taloutta rasittamatta!

Risto Koulu