Tuomioistuinten juhlakirjat – oikeudellisia lähteitä vai viihdelukemistoja?
Tuomioistuimet kirjoittavat tai kirjoituttavat yhä useammin juhlakirjoja, joilla ne juhlistavat merkkivuosiaan. Nämä tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samanlainen kummajainen kuin niin sanotut akateemiset juhlakirjat. Akateemisen juhlakirjan saa tavallisesti ansioitunut tutkija merkkipäivänsä, usein myös eläkkeellelähtönsä kunniaksi. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat sen sijaan institutionaalisia: ne eivät liity henkilöihin. Tapakaan ei yllätä: yritykset ja julkishallinnon toimijat ovat kautta aikojen harrastaneet vastaavaa. Usein toimintansa lopettanut yritys saa juhlakirjan – jota tietenkin kutsutaan enää vain historiaksi, mitään juhlimisen aihettahan liiketaloudellisessa epäonnistumisessa ei ole. Näitä jälkijättöisiä ”juhlakirjoja” ovat saaneet SKOP, KOP, Eka-konserni ja Kansa. Tätä kohtaloa tuomioistuimet eivät juuri koe: tuomioistuimet enintään sulautuvat toisiinsa tai jatkavat muina miehinä toimintaansa uudella nimellä.
Juhlakirjoja on kaikilta oikeusasteilta. Kärjessä ovat tietenkin korkein oikeus (2009) ja korkein hallinto-oikeus (2008), mikä ei hämmästytä. Nehän saavuttivat vuosituhannen alussa juhlavuotensa. Kaikki hovioikeudet ovat juhlakirjoissa mukana, ja jopa Viipurin hovioikeuden vanhoja hyviä aikoja on muisteltu. Käräjäoikeudet ovat sen sijaan huonosti edustettuina. Nykyisistä 20 käräjäoikeudesta vain kaksi, Oulu ja Tampere, ovat kilpailussa mukana, kumpikin yllättävän hienolla juhlakirjalla. Tampereen käräjäoikeuden juhlakirja on erikoisuus useammassakin suhteessa: yksi erikoisuus on, että se on 120-vuotisjuhlakirja. Juhlakirjoihinhan haetaan tavallisesti pyöreä vuosiluku, oli se miten keinotekoisesti laskettu tahansa. Erityistuomioistuimet ovat erityisiä myös juhlakirjoiltaan. Pikkuruinen työtuomioistuin on saanut aikaan kaksi juhlakirjaa (50-vuotiskirjan ja 75-vuotiskirjan), suuri vakuutusoikeus edustaa itseään yhdellä juhlakirjalla, joka on laadittu sen satavuotisjuhlan kunniaksi. Markkinaoikeus on pysynyt poissa juhlakirjamarkkinoilta, mikä on ymmärrettävää. Se perustettiin vasta vuonna 2002, vaikka se olisi voinut hakea edeltäjiään myös kauempaa.
Kirjojen ulkoasu korreloi osaksi oikeusastejärjestykseen. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat ovat typografisesti erittäin tyylikkäitä: niitä voi pitää kirjapainotaidon huippusaavutuksina. Yksikään akateeminen juhlakirja ei voi kilpailla näiden monumentaalisten (ja jossain määrin pompöösien) teosten kanssa. Hovioikeuksien juhlakirjat eroavat toisistaan. Osa edustaa hyvää akateemisten juhlakirjojen tasoa, osa on pikemminkin karun funktionaalisia. Kiintoisaa kylläkin, jälkimmäiseen kategoriaan sijoittuva Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja (2004) on faktatietoa ja analyyttista informaatiota hakevalle antoisin. Vanha totuus selvästikin pätee. Ulkoasu ja sisältö eivät välttämättä korreloi, vaikka hyvä sisältö kyllä kyetään tuhoamaan huolimattomalla toimitustyöllä ja ala-arvoisella painojäljellä. Erityistuomioistuinten juhlakirjat taas ovat hillityn tyylikkäitä, joskaan lukemiseen ne eivät houkuttele. Käräjäoikeuksien juhlakirjoista Tampere yllättää: se voittaa ylivoimaisesti tuomioistuinten juhlakirjojen sarjan ja menestyisi myös yleisessä sarjassa. Ammattigraafikkojen käyttäminen taittoon ja kansisuunnitteluun selvästikin kannattaa, joskin se myös maksaa.
Mutta leikki sikseen! Tuomioistuinten juhlakirjat ansaitsevat myös vakavamielisen analyysin: kenelle ne kirjoitetaan, kuka ne kirjoittaa, millaisia ne ovat ja mitä hyötyä niistä tutkija, etenkin prosessioikeuden tutkija saa? Mitä tulee ensimmäiseen, juhlakirjaperinne kärsii jonkinlaisesta identiteettiongelmasta. Kirja ”tuotetaan” miettimättä, mikä sen tavoite ja kohderyhmä on. Perusvalinta on toki selvä: historiateos vai nykytoiminnan esittely? Käytännössä raja ei ole tarkka. Historiateos sisältää aina hieman nykytilaa, toiminnan kuvaus taas historiaa. Merkkivuosia juhlistavissa kirjoissa onkin aina pakollinen ”historiikki”-jakso. Valinta määrää myös, kuka juhlakirjan kirjoittaa. Instituutiohistorian kirjoittaminen ei hevin onnistu muilta kuin ammattihistorioitsijoilta, kun taas kunnolliseen toiminnan analyysiin ja esittelyyn kaivataan sosiologia tai organisaatioteoreetikkoa. Hyvä esimerkki ammattikirjoittajan saavutuksista on Helsingin hovioikeuden juhlakirja (2002). Useimmat juhlakirjat kuitenkin tehdään omin voimin, toisin sanoen keräämällä (ja nähtävästi usein vaatimalla) pitkäaikaisilta tuomareilta artikkelit kirjan täytteeksi, esimerkkinä Kouvolan hovioikeuden juhlakirja (2003). Jälki on myös sen mukaista – artikkelit näyttävät tuskalla syntyneiltä!
Vastaus otsikon kysymykseen on syytä paljastaa. Pääosa juhlakirjoista ei ole sen enempää oikeuslähde kuin viihdelukemistokaan. Vain Tampereen käräjäoikeuden juhlakirjaa ”Lain ja oikeuden tähden” (2012) instituutiohistoriasta kiinnostunut lukee huvikseen. Teksti on kiinnostavaa ja anekdooteilla ryyditettyä. Vakuutusoikeuden ”Pykäliä ja diagnooseja” (2018) taas vetää lukijoita aiheellaan, vaikka teksti ei ole yhtä eleganttia. Suomalaisen sosiaaliturvan kehitys näkyy hyvin kirjassa, joskin lukija kaipaisi kirjaan perinteisiä kevennyskeinoja kuten valokuvia, aikalaisaineistoa sekä anekdootteja menneiltä ajoilta. Kokonaisuutena sisäpiiriläisyys vaivaa useimpia juhlakirjoja, tästä on esimerkkinä Turun hovioikeuden juhlakirja (1998). Loputtomat henkilöstölistaukset tappavat sitkeänkin lukijan mielenkiinnon, ellei kirjassa ole jotain muuta lukemisen arvoista. Totta on, että joillakin elämäkerrallisilla tiedoilla on ehkä merkitystä lakimiessukujen kartoitukselle tai tyypillisen tuomariuran hahmottamiselle. Enemmistöä potentiaalisista lukijoista ne eivät kiinnosta. Tutustumiskynnyksen hovioikeuskirjoista ylittää vain kaksi, Rovaniemen ja Helsingin hovioikeuksien juhlakirjat. Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden juhlakirjat sen sijaan vaativat perin sinnikästä lukijaa. Asia erikseen on, että moni kirjoja selaileva nauttii upeasta painojäljestä.
Lainopin tutkijat pettyvät juhlakirjoihin. Niissä ei ole – toisin kuin akateemisissa vastineissaan – lainopillisia artikkeleita. Joskus muussa yhteydessä tuodaan esiin lainopillisia kannanottoja, mutta ne ovat kadottaneet ajankohtaisuutensa. Laki on muuttunut tai kysymys saanut vakiintuneen tulkintansa. Tuomioistuimia tutkivalle oikeussosiologille juhlajulkaisut ovat aarreaitta. Niistä näkyy, miten tuomioistuimet oikeasti toimivat, miten asiat etenevät tuomioistuimessa, millaisissa tekemisissä tuomarit ovat keskenään, miten tuomioistuimia johdetaan (tai ennen jätettiin johtamatta) ja niin edelleen. Selityksensä saa se outo jännite, joka vallitsee tehokkaan johtamisen ja tuomarin itsenäisen työskentelyn välillä. Juhlajulkaisuista paljastuu myös fundamentaalinen asenteiden muutos. Aluksi hankalat ja suorastaan kiusalliset asianajajat muuttuivat vähitellen arvostetuiksi ammattiveljiksi, joita ilman prosessit eivät kunnolla etenisi. Asianosaisten kirjava joukko, jota sai kohdella yliolkaisesti tai suorastaan pilkallisesti, onkin nyt tuomioistuimen ”asiakkaita”, joilla on oikeus kunnolliseen palveluun.
Juhlakirjoja tietenkin rasittaa niiden tarkoitus. Niistä puuttuu kaikkinainen kriittisyys ja toiminnan reflektointi etenkin, jos kirjoittaja on talon väkeä. Juhlakirjoista ei ole juuri apua CLS-henkiselle (’critical legal studies’) tutkimukselle. Syy on ehkä kirjoittajan läheisyys: toiminnassa mukana oleva henkilö ei näe toimintansa epäkohtia. Myös itsesensuurilla voi olla osuutensa. Kirjoittajat pitäytyvät kohteliaisuudesta ”hyvissä asioissa”. Voi olla, että dissidentteinä tunnettuja tuomareita ei ylipäätään värvätä kirjoittajakuntaan. Ammattikirjoittajankaan riippumattomuus ei ole täydellistä, vaikka hänelle ehkä toimeksiannossa taataan itsenäisyys. Kirjoittamiseen tarvitaan henkilökunnan yhteistoimintaa aineiston hankkimisessa, ja sitä saadaan vain myötäsukaisella asenteella.
Julkaisuina juhlakirjat ovat oikeastaan epäjulkaisuja. Niitä on vaikea saada käsiinsä, koska ne ovat enimmäkseen omakustanteita eikä niitä levitetä kaupallisesti. (Paradoksi on, että nimenomaan lukemisen ansaitsevat kirjat eli Rovaniemen hovioikeuden juhlakirja sekä Oulun ja Tampereen käräjäoikeuksien juhlakirjat ovat erityisen harvinaisia.) Muukin jakelu on juhlakirjoissa sattumanvaraista, mikä oikeuttaa moitteisiin siitä, että tuomioistuimet eivät osaa hyödyntää sitä näkyvyyttä, joka juhlakirjoilla periaatteessa olisi. Osaksi se selittyy sillä, että juhlajulkaisu on tietoisesti tehty sisäpiirille: tarkoituskaan ei ole, että kirja leviäisi sen enempää oikeustieteen tutkijoille kuin suurelle yleisöllekään. Tuomioistuinten juhlakirjat ovat levikkiä ja näkyvyyttä ajatellen vielä onnettomampia kuin akateemiset juhlakirjat, joista niistäkään ei tässä suhteessa voi hyvää sanoa.
Ihannemaailmassa oikeushallinto eli tuomioistuinvirasto voisikin perustaa sähköisen alustan, johon kaikki juhlakirjat sähköisinä talletettaisiin. Sähköiset versiothan kirjoista tietenkin on, koska kirjan painatus sitä edellyttää. Alustan julkaisut olisivat vapaasti luettavissa ja ladattavissa. Eipä silti: asiantilan tunteva ei hämmästyisi, vaikka hänelle kerrottaisiin, että tällainen alusta on ollut olemassa jo vuodesta 1993 (kuvitteellinen vuosiluku). Kukaan ei vain ole siitä kuullut, koska siitä ei ole kenellekään kerrottu.
Tästä kaikesta huolimatta tuomioistuinten juhlakirjat – tai ylipäätään kokoomateokset – ovat instituutio, jonka soisi säilyvän myös digitalisoituvassa maailmassa. Ne säilyttävät muistitietoa katoavasta maailmasta ja pitkistä kehityskuluista, valaisevat mentaliteettien hidasta muuttumista ja tuovat esiin kiinnostavia elämänkohtaloita. Tulevaisuus on kuitenkin suhteellisen valoisa. Tuomioistuinten juhlakirjat eivät ole samalla tavalla alttiita digitalisaation tuhoavalle voimalle kuin akateemiset juhlakirjat. Ne eivät yhtä kiinteästi sitoudu painettuun kirjaan, vaan sähköinen laitos säilyttää lähes kaikki juhlakirjan funktiot.
Risto Koulu
