Sähköpyörästäkö syyllinen?

YLE.FI 24.7.2021: ”Suomalainen kärsii mieluummin nahoissaan kuin riitelee”

Uutisen mukaan oikeudenkäynnin tielle lähtemistä vältetään viimeiseen saakka. Tälle tielle lähtevä saa helposti rasitteekseen ”oikeustaistelijan” tai ”käräjäpukarin” leiman. Kumpikaan ei ole Suomessa – toisin kuin joissakin muissa maissa – kehuksi tarkoitettu. Vakavasti puhuen oikeudenkäyntien vieroksunta oikeuksiin pääsyn keinona osoittaa melkoista viisautta: oikeudenkäynnit kestävät kauan, niiden tuoma henkinen rasitus on suuri, ja tappio merkitsee kuluttaja-palkansaajalle pahimmillaan taloudellista katastrofia. Harva kuitenkaan huomaa, että huolet eivät suinkaan lopu, vaikka oikeudenkäynti päättyisi voittoon. Voitto voi kääntyä ja usein kääntyykin niin sanotuksi pyrrhoksen voitoksi eli asiallisesti tappioksi.

Ehkä tunnetuin esimerkki pyrrhoksen voitosta oikeudenkäynnissä on menestyminen päävaatimuksessa mutta häviö oikeudenkäyntikuluissa. Tällä tarkoitetaan, että kantaja saa läpi alkuperäisen aineelliseen vaatimuksensa (esimerkiksi korvausvaatimuksen), mutta hänen vaatimuksensa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään. Syynä voi olla asian oikeudellinen epäselvyys tai vastaajan sosiaalinen asema; myös osavoitto johtaa usein ”kulujen kuittaamiseen”, missä molemmat asianosaiset kantavat omat kulunsa. Jos oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet suuremmat kuin hyväksytty vaatimus, kantaja kokee saman kuin kuningas Pyrrhos katsellessaan voittamansa taistelun jälkeä. ”Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa!” Oikeustieteen tutkimuksessa puhutaan negatiivisen arvon oikeudenkäynnistä, jollaiseen järkevä riitapuoli ei antaudu.

Itse asiassa kuningas Pyrrhoksen kohtalo on uhkana, vaikka vastapuoli määrättäisiin kaikkiin korvauksiin. Vasta tulevaisuus nimittäin näyttää, onnistuuko kantaja saamaan tai perimään ne rahamäärät, jotka hänelle on tuomittu. Kotimaisia tutkimuksia korvausten kertymisestä ei ole, mutta eurooppalaiset tutkimukset eivät juuri rohkaise. Niiden mukaan tuomituista määristä yli puolet oli saamatta (tai perimättä) vielä viisi vuotta oikeudenkäynnin päättymisen jälkeen. Asiantila ei voi olla Suomessa totaalisesti toinen. Moderni insolvenssilainsäädäntö on lisäksi kasvattanut tätä saamatta jäämisen vaaraa, kun vastaaja on ollut yritys. Viisas yritysjohto vie oikeudenkäynnin aikana ja viimeistään sen jälkeen yrityksensä saneerausmenettelyyn. Menettelyssä yritys saa oikeudenkäyntivelkansa leikatuksi – lain kielellä järjestellyksi – murto-osaan ja sillekin pitkän, joskus jopa kymmenen vuoden maksuajan. Asiaan kuuluu, että yritys ei tee elettäkään kantajan saatavien maksamiseksi vaan korvaa maksun saneerauksella. Myös oikeudenkäynnin hävinneellä henkilöllä, joka ei harjoita liiketoimintaa, on käytössään samankaltainen menettely, eli yksityishenkilön velkajärjestely. Myöskään tällainen vastaaja ei ole tässä suhteessa riskitön.

”Saneerauskorttiin” turvautuminen ei ole uusi innovaatio, vaan se on ollut käytössä Yhdysvalloissa jo puoli vuosisataa. Siellä suuretkin yritykset, kuten aikanaan asbestiteollisuus, hakeutuvat tunnettuun chapter 13 -menettelyyn, jos ne joutuvat massiivisten korvausvaatimusten kohteeksi ja tappio alkaa häämöttää. Yhdysvalloissahan tappio oikeudenkäynnissä voi kaataa yrityksen kuin yrityksen, koska rangaistusluonteisilla korvauksilla ei ole mitään suhdetta sen enempää kantajien vahinkoon kuin yrityksen kokoonkaan. Suomessa tämä saneerauskortin käyttö mainitaan ohimennen niin sanotussa sähköpyöräjutussa, josta valtamedia on saanut aikaan useita uutisia (viimeksi Helsingin Sanomat 7.7.2021: ”Tulen viemää”). Tapauksessa sähköpyörän akku syttyi, näin väitettiin, omia aikojaan palamaan, ja palo tuhosi kokonaisen rivitalon. Vakuutusyhtiö toki korvasi vahingon mutta vaati sitten korvausta sähköpyörän maahantuoneelta yritykseltä. Oikeudenkäynti päättyi sekavien vaiheiden jälkeen vakuutusyhtiön voittoon, ja maahantuojayritys velvoitettiin suureen korvaukseen. Tosin tapausselostuksessa sähköpyörän syyllisyys näyttää enemmän kuin kyseenalaiselta. Yksi asiantuntija ei saanut kokeissaan sähköpyörää millään syttymään, toinen piti sitä mahdollisena, tosin eri akkutyyppiä käyttäen. Hovioikeuden perustelu sähköpyörän syyllisyydestä toi mieleen Babylon Bee -lehden parhaat oikeudenkäyntiuutiset. Lehti on amerikkalainen, erittäin tunnettu satiirilehti. Hovioikeuden mukaan kaikkia mahdollisuuksia sähköpyörän syttymiselle ei ollut oikeudenkäynnissä suljettu pois, eikä vastaajayhtiö ollut onnistunut löytämään muutakaan syytä tulipalolle. Tässä normaali logiikka kääntyy päälaelleen. Normaalistihan korvausta vaativan on tehtävä syy-yhteys todennäköiseksi ja näyttöenemmyysperiaatteenkin mukaan todennäköisemmäksi kuin toinen vaihtoehto, toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole.

Kiistely tulipalon syttymissyystä tuo mieleen keskiaikaiset deondan-opit. Niiden mukaan oli olemassa ”pahansuopia” esineitä. Ne aiheuttivat luonteensa takia ihmisille vahinkoa. Tällaiset esineet katsottiin menetetyiksi aluksi kirkolle (deondan-nimitys onkin korruptoinut käännös latinankielisestä ’jumalalle annettu’ fraasista) ja myöhemmin kruunulle. Kruunu oli, mille aikanaan naureskeltiin, paljon kiinnostuneempi arvokkaista esineistä kuten kallisarvoisista aseista kuin pahoinpitelyyn käytetyistä puukartuista tai vastaavista. Olisi houkuttelevaa kuvitella, että tapauksen lopputulos selittyisi käsityksellä ”pahansuovasta” sähköpyörästä, joka vastoin kaikkea järkeä päätti syttyä palamaan valvomattomalla hetkellä.

Mutta yhtä kaikki: pieni maahantuojayritys siis sai niskoilleen ylivoimaisen korvaustaakan, oli se oikein tai väärin. Yritys kuitenkin keksi hakea käräjäoikeudelta yrityksen saneeraus -nimistä menettelyä. Uutisen mukaan ”se meni läpi, ja 80 prosenttia korjauksista annettiin anteeksi” – ja yritys pelastui. Maallikko ja moni juristikin puistelee tämän kuultuaan päätään. Ei tunnu oikeudenmukaiselta, että vaivalla aikaansaatu oikeudenkäynnin lopputulos mitätöidään tällä tavalla. Tosin hetken miettiminen panee ulkopuolisen kysymään, miksi oikeudenkäyntiin perustuvat velat olisivat tai niiden tulisi olla eri asemassa kuin muut yrityksen velat, joita voidaan pitkälle velkajärjestellä eli antaa osittain anteeksi. Sitä paitsi voittanut kantaja viime kädessä hyötyy saneerauksesta. Tällainen velkajärjestely antaa kantajalle edes jonkinlaisen suorituksen, yrityksen konkurssi sen sijaan ei ehkä mitään. Oikeudellisesti arvioiden saneerausmenettelyn aloittamisessa ei ole mitään kyseenalaista. Oikeudenkäyntivelat ovat legitiimi syy hakeutua saneeraukseen: niihin joutuminen ei ole kevytmielistä velkaantumista eikä saneerauksen hakeminen niiden suhteuttamiseksi yrityksen maksukykyyn ole menettelyn väärinkäyttämistä. Tällaiset seikathan estävät lain mukaan saneerausmenettelyn aloittamisen. Yhden neuvon yrityksen johto kuitenkin tarvitsee: hanki ajoissa yrityksellesi paljon muutakin velkaa ja lukuisia muita velkojia! Jos entinen kantaja on ainoa velkojasi tai edes pääasiallinen velkojasi, et luultavasti saa saneerausmenettelyä aloitetuksi etkä ainakaan saneerausohjelmaa hyväksytyksi. (Velkajärjestely tapahtuu saneerausohjelmalla.) Hyväksyminen kun edellyttää velkojien enemmistön kannatusta. Kun muita velkoja ja velkojia on tarpeeksi, muilla velkojille ei yleensä ole mitään sitä vastaan, että myös oikeudenkäyntivelkoja leikataan. Itse asiassa he kokevat epäreiluksi sen, että näin ei tehtäisi.

Sovintoteorioiden kannattava suorastaan innostuu saneerauksen mahdollisuudesta. ”Saneerauskortti” edistää olemassaolollaan sovinnollista ratkaisua oikeudenkäynnissä tai jo ennen sen aloittamista. Täyttä voittoa, eli tyrmäystä oikeudenkäynnissä, ei välttämättä kannata hakea, vaikka mieli vaatisikin todellisen tai kuvitellun vääryyden hyvittämistä. Sovinto, sisällöltään huonokin, antaa kantajalle tavallisesti välittömän kertamaksun, joten suorituksen saaminen ei enää jää kiinni siitäkään, mitä oikeudenkäynnin jälkeen tapahtuu. Kantaja kun voi asettaa välittömän maksun sovinnon ehdoksi. Tulevaisuus on nimittäin erinomaisen epävarma ja paljolti kantajan vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomissa. Jos kantaja vielä voi jotenkin vaikuttaa oikeudenkäyntiin ja sen tulokseen, hänen keinonsa puuttua siihen, mitä vastaaja oikeudenkäynnin jälkeen tekee, ovat vähäiset. Toki sovintoon suostuva kantaja antaa vastaajalle maksuaikaakin (se yleensä tuottaa suuremman rahamäärän), jos hän voi luottaa siihen, että tämä ei turvaudu ”saneerauskorttiin” tai muuhun sen kaltaiseen järjestelyyn. Sen sijaan ei ole syytä luottaa siihen, että vastaajan sitoumus olla hakematta saneerausmenettelyä (ennen kuin sovinnon mukaiset maksut on tehty) pätisi. Saneeraus on oikeudellinen insolvenssimenettely, eikä siihen oikeutettu velallinen voi etukäteen luopua oikeudestaan menettelyn hakemiseen ja siihen osallistumiseen. (Sen sijaan velkoja voi siihen sitoutua, tosin vain kohtuulliseksi ajaksi).