Sähköisten julkaisujen säilyvyys – uhkaako niitä sukupuuttoaalto?
Sähköinen julkaiseminen on vielä uusi ilmiö. Esille ovat nousseet sen edut: sähköinen julkaiseminen on nopeaa, halpaa ja vähällä vaivalla levitettävää. Voidaan sanoa, että sen avulla oikeuden sanomisen valta toteutuu täydellisesti. Kuka tahansa voi tuottaa juridisia tekstejä ja julkaista ne sähköisesti kotisivullaan eli blogisivullaan. Blogi määritellään verkkosivuksi tai verkkosivustoksi, jolla yksittäinen henkilö tai samanmielisten ryhmä säännöllisesti julkaisee tekstiä. Sivun ei tarvitse olla henkilökohtainen verkko- tai kotisivu. Hyvällä onnella kirjoittaja löytää tieteellisen tai aatteellisen yhdistyksen, joka ottaa tekstin kotisivulleen. Verkossa julkaistaankin uskomaton määrä blogikirjoituksia (eli lyhyitä ajankohtaisia puheenvuoroja), blogiartikkeita (jotka ovat lähellä juridisten aikakauslehtien artikkeleita) tai jopa blogikirjoja (usean sadan sivun monografioita).
Aikaisemmin harvinaiset blogikirjat yleistyvät erityisen nopeasti, kun kaupalliset kustantajat ovat entistä nirsompia ja tieteelliset kustantajat ovat ottaneet käyttöön hitaat byrokraattiset prosessit. Harva kirjoittaja suostuu odottamaan puoli vuotta pelkkää tietoa siitä, suostuuko tieteellinen yhdistys julkaisemaan hänen kirjansa. Muiden kuin oppikirjojen ja yleisesitysten julkaiseminen painettuina kirjoina alkaa siis olla aikamoinen ongelma. Perustutkimuksen vaikeaan julkaistavuuteen soisi yliopistonkin kiinnittävän huomiota. Verkkojulkaiseminen saattaa olla lähitulevaisuudessa ainoa forum, jossa suomenkieliset ja etenkin yleistajuiset kirjoitukset löytävät paikkansa. Tällä hetkellä oikeustieteessä verkkojulkaiseminen on oikeastaan viimeinen kanava keskusteluille oikeus- ja tiedepolitiikasta tai oikeustieteen tutkimuksen suuntauksista. Tyypillisin blogikirjoitus onkin yksityishenkilön omalle kotisivulleen kirjoittama teksti, mutta myös monilla asianajotoimistoilla on oma kotisivunsa. Sivuilla julkaistaan välillä korkeatasoisia tieteellisiäkin kirjoituksia, jotka olisivat kelvanneet oikeustieteellisiin aikakauslehtiin.
Sähköinen julkaiseminen on kokonaisuutena niin uutta, että harvan mieleen on tullut sähköisten julkaisujen säilyvyys: esimerkiksi onko blogiartikkeli tai blogikirja luettavissa verkosta vielä viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua? Tässä ei tarvitse miettiä valtavan aurinkomyrskyn ja ydinsodan kaltaisia katastrofeja. Pelkkä aika tekee tehtävänsä. Informaatiotutkimus (entiseltä nimeltään kirjastotiede) tai tarkkaan ottaen sen tiedonhaun nimellä tunnettu suuntaus on pannut merkille useita aikaisempia kehityskulkuja, jotka tuhosivat kokonaisia kirjasukupolvia. On väitetty, että antiikin kirjallisuudesta säilyi nykyhetkeen vain viisi prosenttia. Jostain syystä kirjojen kopioiminen lähes lopetettiin 700-luvulla. Vanhat papyrukset murenivat ja pergamentit uusiokäytettiin: valtava määrä koottua tietoa katosi ikuisesti. Säilyneissä kirjoissa vain on viittauksia kirjoihin, jotka ovat lopullisesti kadonneet. Toista sukupuuttoaaltoa eletään parhaillaan, kun painettuja kirjoja digitalisoidaan. Siitä, mitä digitalisoidaan, päättävät kirjastonhoitajat, atk-tuet ja informaatikot. Kukaan ei tiedä, kuinka suuri osa esimerkiksi 1800-luvun kirjoista pelastetaan. Kokemus osoittaa, että läheskään kaikki 1800-luvun romaanit eivät ole päässeet digitalisoituihin keskusarkistoihin (internet archive, open library, LOC eli library of congress).
On vaikea keksiä syytä, miksi sama sukupuutto ei kohtaisi myös sähköisiä julkaisuja. Suomi ja suomalainen juridiikka tosin ovat suhteellisen turvassa nykyiseltä sukupuutolta. Suomalainen kirjallisuus ja kotimainen juridiikka on määrältään vähäistä: sitä on tuotettu vain hieman yli sata vuotta. Näin luultavasti kaikki painettu kirjallisuus digitalisoidaan, eikä tieto enää katoa happopitoisen painopaperin hajotessa. Myös sähköisten julkaisujen kohdalla lievä optimismi on paikallaan. Ensiksikin sähköisistä kirjoista on toimitettava ”vapaakappaleet” keskusarkistoon. Asia erikseen on, kuinka tarkasti tätä määräystä noudatetaan. Luultavaa on, että valtaosa blogiartikkeleita tai blogikirjoja kirjoittavista ei ole määräyksestä kuullutkaan, vielä harvempi sitä noudattaa. Toiseksi on luultavaa, että suuret tieteelliset kustantajat kuten Suomalainen Lakimiesyhdistys ovat voimissaan vielä 2100-luvulla ja ylläpitävät sähköisiä julkaisujaan. Kaupallisten kustantajien kohtalo on korkeammassa kädessä. Suuretkin kustantajat kuten Weilin & Göös ovat ennenkin kadonneet kustannusmarkkinoilta, eikä nykyinen AlmaTalent luultavasti sekään ole ikuinen. Asianajotoimistojen blogit sijoittuvat välimaastoon. Niiden kotisivut eivät ole päivänperhoja, mutta asianajotoimistot, varsinkin pienet, lopettavat toimintaansa, ne vaihtavat kotisivujensa osoitteita tai yksinkertaisesti unohtavat niiden ylläpitämisen (tai oikeammin siitä maksamisen). Samoin käy myös yhdistyksille, kun niiden jäsenistö ne hylkää.
Akuutissa häviämisvaarassa ovat henkilökohtaisilla kotisivuilla julkaistut kirjoitukset, artikkelit ja kirjat. Kotisivut katoavat, kun niiden ylläpitäminen lopetetaan, mikä taas seuraa sivunhaltijan kuolemaa. Kuolinpesät eivät jatka kirjoittelua. Myöskään hakkeroinnin uhkaa ei kannata unohtaa: yksityishenkilöiden blogit harvoin sisältävät rahanarvoista urkittavaa, mutta monet hakkeroijat tuhoavat huvikseen kaikkien sivujen tietosisällön, jos sivun suojaus pettää ja he pääsevät niihin käsiksi. Joku ehkä sanoo. että blogikirjoituksista – ja ylipäätään sähköisistä julkaisuista – on kuitenkin paperitulosteensa. Tämä pitää paikkansa. Tulosteita on sekä blogikirjoittajalla että niillä lukijoilla, jotka ovat tulostaneet sähköisen tekstin. Ovatko tulosteet tallella 50 tai 100 vuoden päästä, on jo eri juttu. Vaikka ne olisivatkin, olemme jälleen lähtöruudussa – meillä on paperikäsikirjoitus, joka odottaa julkaisemista!
Kotikirjoittaja eli blogisti voi taata kirjoitukselleen säilyvyyden yli ihmisen iän. Jos kirjoittaja on samalla Helsingin yliopiston tutkija, se on tosi helppoa. Yliopisto ottaa avoimeen julkaisuarkistoonsa kirjakokoisia julkaisuja, toisin sanoen rinnakkaisjulkaisee ne (tässä kielenkäyttö vielä hakee paikkaansa alkuperäisjulkaisujen ja rinnakkaisjulkaisujen välillä). Sähköiset kirjat julkaistaan joko ”Kirjat” yhteisössä (ohjeet käyttävät todella sanaa ’yhteisö’ tässä merkityksessä) tai laadukkaampien teosten kohdalla virtuaalisessa kokoelmassa. Se taas tunnetaan nimellä HELDA open books eli HOB. HOB-julkaisun etuna on, että yliopisto pitää näitä kirjoja esillä ”mainonnassaan”. Artikkelikokoiset sähköiset julkaisut ja jopa niiden käsikirjoitukset pääsevät vuorostaan julkaisuarkistossa ”Artikkelit”-yhteisöön, jos joku yliopiston tutkija viitsii nähdä lähettämisen vaivan.
Sen sijaan lyhyempien blogijuttujen tallettamiseen ei ole suoraa mahdollisuutta. Arkisto ei niitä kelpuuta. Yksi ratkaisu on tehdä niistä kokoomateos, toisin sanoen koota artikkelit ja kirjoitukset aihepiireittäin sähköiseksi julkaisuiksi, esimerkiksi nimellä ”Valitut kirjoitukset 2002–2003”. Hyvällä onnella kokoomateos hyväksytään jompaankumpaan yhteisöön. Jos kirjoittaja on muistanut lähettää ”vapaakappaleensa” blogikirjoistaan, nekin säilyvät. Tosin tiettävästi kukaan ei ole niiden perään kysellyt. Tietenkin kirjoittaja voi lohduttaa itseään ajatuksella, että millään mitä hän on kirjoittanut ei ole arvoa tulevaisuudessa.
Risto Koulu
Tässä on käytetty lähteenä:
MacLeod, Roy (ed.): The Library of Alexandria. The American University in Cairo Press 2002.
Forsman, Maria: Julkaisut ja tieteen mittaaminen. ENOS 2022.
Orwell, George: Why I write? Kokoelmassa: Selected Writings. Heineman 1969 (Reprint).